niin onhan tässä aikansa eletty, sanoi Tuomas ja alkoi hänkin nostella
muraa oriin kuormaan.
-- Se on viisainta, että isä erottaa kaupassa pienen palstan,
esimerkiksi tuonne kosken alle siihen Heponiemelle, jossa on lohivesi
omassa rannassa. Tekee siihen pienen talon, jossa huvikseen viljelee
maata. Minä kyllä en maasta välitä, sanoi Hemmi ja heilautti
karvalakkista päätään sanojensa painoksi.
-- En minäkään välitä maasta, en koko tästä Suomen maasta, Amerikkaan
lähden samassa kyydissä kuin Olli-Pekka ja Erkkikin, sanoi Tuomas.
-- Eipä ole tietoa, jos tässä vielä minäkin pyörähtänen joukkoon.
-- Kun sinulla, Hemmi, on perhettä hännän jatkoksi, niin jospa tässä
ruvettaisiin viljelemään näitä peltoja ja niittyjä ja elää
kyhnittäisiin tässä kotona, sanoi ukko.
-- Siihen ei ruveta. Kuulittehan illalla, että ulostekoja vastaan
annetaan pellot ja niityt viljeltäviksi. Mutta ettekö tiedä minkälaiset
ovat pappien palkat, minkälaiset monen monituiset kunnan maksut ja
uusien ja vanhojen maanteitten kunnossapito? Maanteitäkin saa monia
kilometrejä pitää kunnossa, vaikka omalla hevosella ei saa syltäkään
ajaa. Ajakoot yhtiöt ja pitäkööt kunnossakin.
-- Niinhän tuo taitaa paras olla, mutta ikävähän on nähdä vieraan
käsissä tätä, jota on kotinaan tottunut pitämään.
-- Mitä vielä! Maailmaahan tämä vielä on, sanoi Pekkiläinen humalassa.
Sitä kaikkeen pitää tottua, sanoi Tuomas reippaasti ja rupesi
tavalliseen tapaansa pistelemään muraa.
Hemmikin rupesi luomaan muraa ja sanoi: »Mahtaakohan tämä murapaikka
jänisten voittomaaksi joutua, kun meistä aika jättää?»
-- Kyllä tästä on useita kertoja jo kuormaa viemään lähdettykin.
Kaukana on tuo laita, josta on alettu, virkkoi Tuomas ja lähti
hevosensa luokse, kun näki että oriin kuorma oli täysi.
Kun Hemmi ajoi oriin pois kololta, niin Tuomas toi hevosensa ja rekensä
paikalle ja sanoi: »Vieläkö me tätä muraa viitsimme vetää, kun kerran
on päätetty myytäväksi tämä talo?»
-- No kun tätä vielä joka tapauksessa ensi kesä kylvetään, niin
täytyyhän niille laittaa lantaa.
-- Hm. Kyllä ne yhden kesän kasvavat, jos ei enää heitä lannoitetakaan,
ja tuleehan sitä lantaa, jos karja pidetään talven yli.
-- Mihinkäpäs ne karjan konnut pantaneen muualle, karjalle kai ne ovat
syötettävät, sanoi ukko ja seisahtui kesken kuorman luonnin ja katseli
huurteiselle vaaralle, missä oli monta kymmentä halmetta viljellyt. Hän
katseli Saunajärvellekin, mistä usva jo kohosi ilmaan ja vaisu
joulukuun aurinko matalana paistoi yli huurteisten metsien, yli
lumipeitteisen Saunajärven, missä kirkkaat pakkasensilmät kiiluivat
lumen pinnalla. Ja kun Tuomas oli saanut kuormansa täyteen, niin isäntä
sanoi tyynesti: »Saa kai se muranveto nyt todellakin loppua siksi,
kunnes selviää tämä maankauppakysymys puoleen tai toiseen.»
-- Kyllä se niin on, että myydään se maa, sanoi Tuomas ohjasperiä reen
ketarasta ottaessaan. Samassa lähti reki jyristen liikkumaan eteenpäin
ja sen jälkeen lähti Tuomas kävelemään. Kuurainen karvalakkinen pää
heilui nyt kävellessä kahtaallepäin reuhakammasti kuin tavallisesti
ennen.
Kohta ajoi Hemmikin oriinsa kololle, käänsi ja peruutti rekensä
kuorman-ottopaikalle ja lapiota käteensä ottaessaan kysyi: »Mitä se
Tuomas tuolla vastaan tullessaan sanoi, ettei tulisikaan enää
noutamaan?»
-- Kun tuntui laiskistuvan muran vetoon, niin minä sanoin, että jääköön
siksi, kunnes tämä kauppakysymys päättyy puoleen tai toiseen.
-- Niin minustakin on. Jos maat kylvetäänkin ensi kesänä, niin kyllä ne
kasvavat, ovat ne saaneet siksi moskaa niskaansa, etteivät sairasta,
vaikka tulevana kesänä eivät niin paljon saisikaan, sanoi Hemmi ja
juuri kuin vihapäin rupesi syytämään muraa korkeitten laitojen sisään
joutuakseen mitä kiireimmin pois. Ja kun hän oli saanut kuormansa
luoduksi, pisti hän lapionsa kiukkuisesti kuormaansa, koppasi ohjakset
ketarasta ja hotaisi niillä oritta lautasille. Silmänräpäyksessä lähti
nyt reki liikkeelle ja ori alkoi tavallista rivakammin astua
heittelehtää. Sekin luuli, että nyt oli tavallista kiireempi, kun sitä
hosuttiin.
Isäntäkin lähti kanki olalla kävelemään kotiin päin ja tunsi
matalampana entistään kävelevänsä. Oli kuin jokin näkymätön painajainen
olisi painanut häntä maata vasten. Hemmi ja Tuomas olivat tallissa
hevosiaan hoitamassa, kun isäntä tuli pirttiin, pani kintaansa orteen,
riisui kuuraisen nuttunsa päältään, puisti siitä enintä kuuraa pois ja
pani sen naulaan seinälle. Hän otti päästään pitkävillaisen kuuraisen
lammasnahkalakkinsa, löi sitä penkin laitaan ja pani senkin pöydän pään
kohdalle naulaan. Sitten hän katsoi kenkiinsä, oliko niissä muraa ja
jäätä, meni oviloukolle, otti varsiluudan loukosta ja puhdisti sillä
kenkiään, kun emäntä tuli ulkoa ja hieman hämmästyen sanoi: »Mikä se
nyt on tullut, kun kesken rupeaman tulette kotiin? Ei nyt vielä ole
päivälliskeitto hetikään valmis, vasta pantiin tulelle.»
-- Joutuupahan silloin kuin joutuu, mikäpä hänellä on kiire, sanoi
isäntä heittäessään kädestään luudan loukkoon eikä virkkanut siitä
mitään, minkätähden kesken rupeaman työstä tultiin. Pyyhki vielä
kenkäinsä pohjia kynnyksen alla olevaan mattoon ja lähti verkalleen
kävelemään kamariinsa.
Kamariin tultuaan hän istui keinutuoliinsa, antoi sen mennä niin
selälleen, että tuli melkein makaavaan asentoon, ja keinutuolikin
tuntui painuvan alemmaksi lattiaa. Hän muisti nyt unensa, miten hän oli
rautatien piirittämänä ollut viluissaan ja melkein alasti. Sitä
muistellessaan hän tunsi vapisevansa. Mielessään hän kuitenkin tulkitsi
untaan niin, että sadantuhannen markan omistajana hän ei missään
tapauksessa joudu sanan varsinaisessa merkityksessä alastomaksi eikä
viluun, vaan se merkitsi sitä, että ei ole enää tätä rakasta kotia,
joka enemmän kuin neljäkymmentä vuotta on ollut suojana vilussa ja
nälässä. Hän ajatteli nyt päänsä ympäri kaikkia asian eri puolia ja
aina kun maan myynti kiertyi mieleen, värähti koko ruumis ja se kamala
uni tuli mieleen. Mutta vaikka kuinkakin ajatteli, niin ei päässyt
puuhun eikä pitkään. Kohtalon käsi tuntui vievän siihen, että iso maa
on myytävä ja perustettava pieni koti, vaikka turvekattoinen, missä ei
tarvitse vierasta työvoimaa. Ostaa rahalla ruokansa ja elää siinä
pienessä majassaan kuin toukka puun raossa.
Hemmi ja Tuomas olivat tulleet pirttiin ja ilmoittaneet, minkätähden he
nyt kesken rupeaman tulivat työstä. Reeta-Kustaava ja Martta siitä
tulivat niin hyvilleen, etteivät tahtoneet nahoissaan pysyä. Nauraa
remusivat ja käsiään hykertelivät. Ja pyrkivät ihan halailemaan
toisiaan.
-- Se tietopa tytöille hyvää teki, saivat ihan imelän säkin leukansa
alle, sanoi Hetvi nauraen.
Tytöt eivät olleet Hetvin sanaa kuulevinaan, vaan lähtivät juosta
huurottamaan navettaan saadakseen vapaammin päästää ilonsa valloilleen.
He luulivat äitinsä olevan kamarissa puhelemassa isännän kanssa siitä
maan kaupasta. Navettaan tultuaan Reeta-Kustaava sanoi käsiään
hykerrellen: »Nyt se uskalletaan sanoa äidille ja saakoon sitä tietä
isäkin tiedon.»
Emäntä oli ennen tyttöjen tuloa tullut tunnustelemaan tunnukkiaan
Sunteria, antaako se jouluksi juustot, ja nyt hän Sunterin parressa
seisoen remahti kohti kurkkuaan nauramaan ja sanoi: »Minkä sitä
uskaltaa sanoa äidille?»
Tytötkin remahtivat nauramaan ja nauroivat oikein polviaan pidellen,
mutta äiti asettui nauramasta ja sanoi: »Mikä se on sanottava äidille?
Nythän se on paras sanoa, kun on korva kuulemassa.»
-- Että meillä kummallakin on sulhaset, jotka tulevat meitä joulun
pyhinä kihlaamaan, sanoi Reeta-Kustaava ja nauroi yhäkin.
-- Hupsista pussiin ja pussin suu auki. Teillä sulhaset!
-- Sittenpähän näette joulun aattona, eikö meillä ole sulhaset ihan
niinkuin oikeilla ihmisillä, sanoi Martta ja nauroi nyt enemmän
peittääkseen kainouttaan kuin asian vuoksi.
-- Sinullakin harakalla sulhanen, ei vielä yhdeksäätoista täyttänyt,
kun jo puhuu sulhasista.
-- Mistäpä me Martan kanssa enemmän puhuisimme kuin siitä mikä likinnä
on, sanoi Reeta-Kustaava ja koetti hänkin nauraa sanojensa höysteeksi.
-- Likinnä! Oikein sydämellä taitaa olla... Mikko Melkonen ja Pekka
Pelkonenko ne ovat ne sulhaset?
-- Älkäähän narrikoiko. Jos totta tahdotte tietää, niin ne ovat ne
insinöörit, jotka toissa kesänä aina pyhien aikoina meillä olivat
majaa, sanoi Reeta-Kustaava tosissaan.
-- Hui hai... Vai insinöörit! Ylhäältäpä tänä vuonna siat rukiita
syövät. Eipä vähä mitään, vai insinöörit!... Ne ovat teille hupsuille
jotakin kirjoittaneet, ja te uskotte ja muinoisen tytön tavalla
laulatte: 'Näin näin minä laivan seilaavan, kolme kreiviä laivassa. Ja
se nuorin kreiveistä kaikista tuli minua kihlaamaan'... Leikkiä kaikki!
-- Sittenpähän näette joulun aattona, mistä tuuli käypi, sanoi Martta
ja rupesi lehmille laittamaan apetta.
-- Kun olisi leikkiä, niin eivät kirjoittaisi niin tosissaan. Ja
pyysivät vielä sormistammekin mitat, jotta osaavat parhaankokoiset
sormukset laittaa.
-- Vai oikein sormista mitat... Kunhan ette tyhjään tynnyriin hypätä
kupsahtaisi, sanoi emäntä mennessään ulos.
-- Ei ole hätää matalassa kaivossa, huusivat tytöt äitinsä jälkeen ja
jäivät nauramaan sitä mainiota tilaisuutta, että äiti sattui olemaan
täällä.
Tänä iltana oli isännällä ja emännällä kamarissaan pitkä neuvottelu
siitä, ruvetako viljelemään peltoja ja niittyjä vuotuisia veroja
vastaan vaiko ruveta tekemään pientä taloa ja minne. Isännästä tuntui
kamalalta kokonaan eroaminen tästä kodista, jossa oli oltu enemmän kuin
neljäkymmentä vuotta. Mutta emäntä sanoi: »Pitäähän tästä erota
kuollessakin. Ja eihän tämä mitään kamaloita muistoja synnytä, vaikka
tämän näkee muittenkin käsissä, kun emme kuitenkaan jaksa itse
viljellä.» Sitten emäntä istuessaan keinutuolissa ja hiljalleen itseään
keinutellen mietti hetken, sanoisiko nyt isännälle sen tyttöjen asian
vai jättäisikö toistaiseksi. Mutta kun se kuitenkin oli sanottava eikä
enää ollut kuin neljä päivää jouluun, niin hän aukaisi suunsa ja sanoi:
»Minulla on tiedossa uutinen, joka vielä muun lisäksi vaikuttaa meidän
tulevaan kohtaloomme. Eikä se ole sen vähempi, kuin että tytöillä on
sulhaset, jotka joulunpyhinä tulevat kihlaamaan.»
-- Sulhaset... Mistä?
-- Ne insinöörit, joita toissa syksynä epäiltiin.
Isännän kasvot muuttuivat punaisemmiksi, hän punalti pitkätukkaista
päätään ja sanoi verkalleen: »Eiköhän tuo nyt ole yhtä kuin tyhjä?
Näitäkö ne nyt erämaan lantakäpälöitä tavoittelisivat?... Ei, ei se
toki ole uskottavissa.»
-- Samaa uskoin minäkin, mutta kun tytöt näyttivät niitten insinöörien
kirjeet, niin rupesin uskomaan, että asia onkin tosi. Sormistakin ovat
vaatineet mitat, jotta osaavat teettää parhaankokoiset sormukset... Ja
ne eivät mahtane ehkä olla ihan kerjäläisten laitteet.
-- Vai niin... Sitten me emme tee kauppoja ennen joulua. Vietämme
joulumme vielä omassa kodissamme ja kutsumme kaikki elossa olevat
lapsemme luoksemme... Se on totta se.
-- Silloin tarvitsisi rovastin olla valokuvaa ottamassa. Sen kuvan me
sitten suurennuttaisimme, laittaisimme kullanvärisiin puitteisiin ja
pitäisimme asuntomme seinällä.
-- Mahdotonta on saada rovastia silloin tänne, vaikka juhlallista se
olisi.
Isäntä ja emäntä olivat pitkän tuokion virkkamatta toisilleen mitään.
Isäntä nojasi kyynärpäänsä pöytään ja ohimonsa kämmeneensä ja silmät
katsoivat seinällä riippuvaan muorivainajan hautakummun kuvaan, sitä
kuitenkin näkemättä, kun mieli oli muualla. Emäntä keinutteli kädet
helmassaan hiljaa itseään ja sanoi viimein: »Kyllä se sentään panee
vapisemaan, kun ajattelee että semmoinen koti kuin tämä oli vielä viisi
vuotta takaperin muutamassa vuodessa hajoaa ja haihtuu tyhjyyteen kuin
yön usva aamutuuliin. Näyttää kyllä kohtalo vievän siihen, että saamme
huonemiehinä toisen katoksen alla heittää henkemme, kuten isäni ja
äitini. Onko tuo sitten minulle oman syntini tuottama kirous, joka
kohtalon järkähtämättömänä tuomiona koituu päälleni, kun heidän ainoana
lapsenaan jätin heidät oman onnensa nojaan. Oli minullakin nuoruuden
koti vanhempieni luona... Vapisten muistan nytkin, kuinka monta kertaa
äitini vieressäni itkien rukoili, että ottaisin Tammelan Riston
miehekseni ja siten kotivävyksi. Sitä en tehnyt, ja niin vanhempieni
piti myydä taloutensa ja joutua huonemiehiksi. Se syntinikö nyt tuona
synkkänä pilvenä vyörynee yllemme?»
Isäntä rykäisi, nykäytti hartioitaan ja sanoi: »Tammelan Risto...
Olisikohan tuo kotisi kauan ollut kotina, jos Tammelan Risto olisi
saanut sen haltuunsa. Salajuoppo oli jo poikamiehenä ja viinan uhrina
kuoli kesken ikiänsä... Sikana humalassa meni hienolle jääriitteelle ja
hukkui.»
-- Salajuoppohan Risto oli ja senkään vuoksi en siitä huolinut ja
muutenkin siinä oli sellainen varjo, etten siihen voinut saada
myöntymään mieltäni.
-- Niinpä on turha ajatella synniksi, jos häntä et huolinutkaan. Ja
mikäs halla oli vanhemmillasi viettää viimeisiä voimattomia ikävuosiaan
semmoisessa talossa kuin Rimpilässä. Ei ollut minkään puutetta, elivät
kamarissa kuin herrat. Minä en parempaa ajattelisikaan, kun ei olisi
tuota Nellaa. Sitä en anna vieraan eteen. Sen pidän huvinani ja sinä
yhden tai pari lehmää. Sentähden täytyy olla maata ja maanviljelystä.
-- Jotakinhan sitä tulee ajattelemaan, kun tämmöinen koti kohtalon
painosta haihtuu kuin tuuleen. Koskapa sitten elämän mustimmat muistot
kiertyvät mieleen, jolleivät tällaisena hetkenä... Ainakin sanoessamme,
jos edes tuo Hemmi jäisi luoksemme perustamaan uutta kotia, sen
kokoista minkä omin väkinemme jaksaisimme hoitaa, mutta Amerikkaan
kuuluu aikovan peikoineen perheineen.
-- Sinnehän ne nyt menevät ja hyvähän tuota on rahaakin ottaa, silloin
kuin sitä saa. Amerikan taala kuuluu vastaavan kahdeksaa Suomen markkaa
ja kuuluvat ansaitsevan päivässä yhtä monta taalaa kuin täällä
markkoja. Sehän se niitä miellyttää, jotka tietävät kykenevänsä työhön.
-- Ei suinkaan sitten kukaan kykene työhön, jolleivät meidän pojat.
Eivätkä ne ole oppineet tuhlaamaankaan, kun sen mielensä pitänevät.
-- Sielläpähän on oma otsansa edessään itsekullakin. Eivät suinkaan
saata sanoa, että me olisimme millään pahalla esimerkillä heidän
elämänsä teitä viittoneet, sanoi isäntä ja kellistyi viimein
vuoteelleen.
-- Ihmisiksihän noita on koettu kasvattaa ja ihmisinähän nuo, Jumalan
kiitos, ovat tähän asti eläneetkin. Miksi nuo sitten riivautunevat, kun
tulevat sinne suureen maailmaan kaikkien viettelysten yllätettäviksi,
sanoi emäntäkin laskeutuessaan sänkyyn. Hän vetäisi peitteen yli päänsä
ja koetti painautua mitään ajattelemattomaksi, jotta tulisi uni.
Seuraavan aamun pilvistä taivasta valaisi täysikuu. Kaakon rannalla
pilvien raoissa näkyi jo päivän kajastus ja Kentän väki oli juuri
pääsemässä aamiaisen syönnistä, kun Grundströmin liikkeen asiamies,
pitkävartiset kintaat käsissään ja lakin puuhkat vedettyinä korvien yli
liki olkapäitä, tuli pirttiin ja sanottuaan hyvän huomenen rupesi
reippaasti puhelemaan: »Nyt on hyvä keli, riitettä on yöllä satanut,
nyt pitää hiihtää ihan kerälle. Lähdin siinä ajatuksessa, kun oli näin
hyvä keli, että tänä päivänä hiihtelen ja tarkastelen teidän metsiänne,
jos joku teistä lähtisi oppaaksi.» Sen sanottuaan hän istui isännän
viereen penkille ja sanoi: »Mutta ennen kaikkea täytyy saada teiltä
vastaus siihen kysymykseen, rupeatteko myymään ja millä hinnalla tätä
tilaanne.»
Isäntä rykäisi ja allapäin puikolla kaiveli hampaittensa koloja.
Viimein hän kohotti päätään ja sanoi: »Olemme kyllä päättäneet myydä,
kun sata tuhatta antanette.»
Asioitsijan kasvot punehtuivat, läpikuultavat silmät vilkuilivat
syvästä mielihyvästä, mutta sitten hän punalsi päätään, tekeytyi
totiseksi ja sanoi: »Kyllä panitte pohjaa, niin että ei taida meistä
tulla kauppalangoksia. Mutta saisinko kuitenkin nähdä tilan karttaa,
kuuluihan teillä olevan.»
Isäntä nousi seisaalleen, katsahti pöytää ja sanoi: »Tyhjentäkää tuo
pöytä, tuon tänne pirttiin sen kartan.»
Sen sanottuaan isäntä lähti kamariinsa, toi sieltä karttapakan ja
levitti sen pöydälle. Se peitti melkein koko pirtin ison pöydän.
Asioitsija katseli karttaa, katseli ja sormellaan viiletteli sinne ja
tänne. Viimein hän sanoi:
-- On siinä kyllä alaa, mutta noita soita on niin äärettömän paljon,
että kuivia maita ja korpia on vain siekaleina.
-- Onhan sitä olemassa jotakin, sanoi isäntä. Mutta on siinä kuiviakin.
Tuokin Kokkokangas on neliökilometriä laajempi, ja tuo Teeriharju on
samanlainen, ja niissä on aivan kauttaaltaan hongikko kuin linna,
taivas kiiluu vain puitten latvain välistä eikä taivaan iässä ole
kirvestä käytetty. Kaksikymmentä metriä saa täyttä tukkia leikata
yhdestä puusta, kaksi miehen syltä ovat isoimmat ympärimitaten.
-- Entäs tuo Lainiokangas, jonka nimellä on koko tämä vesijakso! Se on
suurempi kuin nämä, Kokkokangas ja Teeriharju, yhteensä, eikä
sielläkään ole kirvestä tämän auringon aikana käytetty, sanoi Hemmi
sormellaan osoittaen kartan takalaidalla olevaa kangasta. --
-- Se ei ole kauttaaltaan niin jylhämetsäinen kuin Kokkokangas ja
Teeriharju, huomautti isäntä.
-- Siinä on tämä raitama aivan yhtä jylhää, sanoi Hemmi, ja keskellä
tämä kuvio ja tälläkin sivulla tuo ja tuo ja tuokin kuvio aivan
samanlaista hongikkoa kuin Teeriharjullakin. Jos kuinka kirkkaana
päivänä sinne menee, niin ilma on pimeä. Tuulta ei tunnu henkäystäkään,
vaikka puitten latvoissa jyrisee ja puut huojuvat yksistä tuumin juuri
kuin olisivat toisissaan kiinni. Ja entäs tämä Ahvenlammin kangas!
Sekin on neliökilometrin laajuinen ja entäs tuo Oravakangas! Tuommoinen
ala sekin ja entäs tämä Sammakkolammin kangas ja nämä sadat pienemmät
kummut, joilla seisoo ihan koskemattomat aarniohongikot, ja näitä
korpiahan sitä on ihan äärettömästi. Katsokaas tätäkin korpialaa tässä
molemmin puolin jokea, ja tätä ja tätä ja tätäkin, niistä karttuu alaa
useita neliökilometrejä ja niissä ei näy kirveen jälkeä.
Asioitsija kääntyi kiireesti pöydästä ja sanoi: »Lähdetäänhän kuitenkin
paikan päältä näkemään. Kuka lähtee oppaaksi?»
-- Menköön Hemmi, virkkoi isäntä ja rupesi käärimään karttaa käärölle.
Hemmi hiihti nyt suon salmekkeita myöten sivuuttaen monta
hongikkokumpua, missä suuren aavan suon takaa näkyi laaja kokkokangas,
jonka aarniohongikon rintuus ruskeana näkyi jo kauas, kuin auringon
ruskehduttama rakennuksen seinä. Hemmi hiihti muutamia kymmeniä syliä
hongikon sisään, missä ilmakin pimeni oudoksi hämäräksi, ja sanoi:
»Eikös näytä olevan niinkuin olemme sanoneet?»
Asioitsija katseli honkien latvaan ja sanoi: »On kyllä. Hyvää on
metsää, mutta noita soita on paljon, kuten kartastakin näkyy.» Sitten
asioitsija ikäänkuin itsekseen alakuloisesti sanoi: »Soita on paljon.
Soita on paljon. Soita on paljon.»
Hemmi ei ollut sitä kuulevinaan, sanoi vain, että katsellaanko tätä
laajemmalta.
-- Käydään siellä Teeriharjussa.
-- Käydään vain, sanoi Hemmi, käänsi suksensa ja lähti samoja
tulojälkiään hiihtämään takaisin. Mutta suolle tultuaan hän kääntyi
kankaan sivua hiihtämään edessään näkyvää kaitaista suon salmea kohti,
missä taas sivuutettiin muutamia hongikkokumpuja, kunnes taas suon
takaa rupesi näkymään laaja Teeriharju ja sen uljaan hongikon ruskea
rintuus.
Asioitsija jäi seisomaan ja sanoi edessään hiihtävälle Hemmille:
-- Tuon me jo näemme tännekin.
Hemmi seisahtui ja sanoi: »Kyllä sen huomaa jo tännekin, että on siinä
metsää. Ja tuolla toisella puolen tuon suonsalmen näkyy tuo
Jäkäläkulju. Se ei ole tämän Teeriharjun laajuinen, mutta siinäkin on
samanlainen metsä... Käydäänkö sitä sitten niitä Lainiokangasta,
Ahvenlammin kangasta ja Sammakkolammin kangasta katsomassa? Ne tulevat
samalle suunnalle ja sillä matkalla näemme vaikka miten paljon
hongikkokumpuja. Kun Lainiokankaalle on matkaa likipitäen penikulma,
niin tulee ilta ennenkuin siellä olemme, mutta kuutamohan tuo on
iltasella, ei tänne eksytä jos yökin tavoittaa.»
-- Kyllä minä huomaan, että nämä metsät ovat sellaisia kuin olette
sanoneetkin. Mitä me sinne enää lähdemme! Mutta ainakin sanoissa näitä
soita on paljon. Näitä soita on paljon. Viimeisen lauseensa hän sanoi
nureksien ja sauvansa päällä kaaputti tieran suksen päläästä.
-- No, lähdetään sitten takaisin, sanoi Hemmi ja alkoi kääntää
suksiaan. Mutta sitten hän viittasi sauvakollaan vasemmalle ja sanoi:
-- Jos teemme tuonne vähän mutkaa, niin näytän teille korpea semmoista,
että parempaa ette ole nähneet, jos hyvääkin olette nähneet. Ja sitä ei
ole vähän. On yhteen palaankin varmaan viisi neliökilometriä ja kahta
puolta Lainiojokea saa tuhansittain runkoja kaataa jokeen. Ja ne
ovatkin runkoja ne, sylet eivät yllä monenkaan ympäri.
-- Kyllä minä sen näen ja kuulen, että on täällä metsiäkin, mutta noita
soita on paljon.
-- Jos soita ei olisi, niin palsta ei olisi näin laaja. Suot ovat
tulleet suuressa jaossa ilmaiseksi. Ja kun meidän tila on puolentoista
manttaalin tila, niin se luonnosta lankeaa kuin Panulle illallinen,
että on metsiäkin ja ne ovat kajoamattomia. Ainoastaan tuolla
kotivaarassa on viljelty halmetta ja halmemaitten notkelmista on otettu
rakennushirsiä ja polttopuuta. Vaaran takapuolellakin on semmoisia
kuusikkoviitoja, että ne vasta viitoja ovat. Ovat puut koettaneet
kasvaa vaaran korkuisiksi, mutta matalammiksi niitten sittenkin on
täytynyt jäädä.
-- Niin, kyllähän tässä palstassa on metsiä ja hyviäkin, sen näen,
mutta noita soita on paljon, ja niillä ei ole mitään arvoa, sanoi
asioitsija nureksien ja alkoi suksiaan sysäillä eteenpäin merkiksi,
että lähdetään hiihtämään.
Hemmi potkaisi jalallaan tieran suksensa päläästä ja sanoi: »Suoraa
päätäkö sitä hiihdetään kotiin vaiko tuolta mutkan kautta?»
-- Mennään suoraa päätä.
Silloin Hemmi potkaisi eteenpäin ja sukset rupesivat kovasti kahisemaan
riitteen jäädyttämässä lumihangessa. Ja kotiin he tulivat, kun
joulukuun lyhin päivä oli vielä valkeimmillaan.
Hemmin ja asioitsijan tullessa pirttiin sanoi isäntä nauraen:
-- Miehet tulevat niin hikisinä kuin paremmastakin asiasta.
-- Olipa siinä asiaa kylliksi. Tuo Hemmi on niin ankara hiihtäjä, että
hävitä sen jäljissä olin, vaikka en minäkään ensi kertaa ollut
suksilla, sanoi asioitsija aukoessaan vaatteitaan ja nenäliinallaan
pyyhkiessään kasvojaan ja kaulaansa.
-- Saahan se hiihtäjä hikensä, riihen puija lämpimänsä. Mutta nytkö
siellä kerjettiin nähdä mitä nähtävä oli, sanoi isäntä kinnas kädessä
istuen rahilla, kun oli menossa ulos jotakin askaroimaan.
-- Kylläpä se tuli. Tarkoitukseni olikin käydä näkemässä niitä
suurimpia metsäkankaita, onko niissä metsä semmoinen kuin te sanoitte.
-- Oliko sitten?
-- On kyllä, aivan kuten sanottu, mutta niitä soita on niin äärettömän
paljon, kuten kartastakin näkyy, sanoi asioitsija istuessaan isännän
viereen rahille. Siinä hän yhä pyyhiskeli kasvojaan ja kaulaansa ja
painokkaasti ja totisesti sanoi: »Kyllähän näissä maissa näkyy olevan
metsiä, mutta noita aivan arvottomia soita on niin paljon... Täytyy
sanoa suora totuus, että vaatimuksenne on liian suuri. Paljonkin on
liikaa, joten minun puolestani täytyy jäädä semmoisekseen.»
-- Jääköön vain siksi kunnes minä kuulostan toisten yhtiöitten
asioitsijain mieltä, sanoi isäntä vakavasti, mutta äänessä kuului kuin
arkuutta.
-- Mutta tahdotteko tietää, että kaikkien muitten yhtiöitten asiamiehet
ovat heittäytyneet kokonaan aisoilleen, kun minä ilmestyin tälle
perukalle. Mokkajärven kylästäkin on tullut monet kutsut, että minä
tulisin sinne, vaikka siellä on liikkunut Koikeron, Raition,
Koskenkorvan ja Siemingin yhtiöitten asiamiehiä. Eivät ole
kintaankämmenen laajuiseltakaan saaneet maata, mutta kun minä menen,
niin saan niin paljon kuin tahdon.