heräisi hänen liikkeistään, kun sekin kuorsaten nukkui sikeintä
iltauntaan. Mutta ei vieläkään tullut unta. Oikein tuntui pahalta, kun
aina ja aina tuli ikäviä muistoja mieleen ja kaikki aivan mustimmissa
väreissään. Emäntä painautui taas peitteitten sisään, veti jalkansakin
koukkuun, kuten ennen pikkutyttönä nukkuessaan, ja koetti olla peitteen
alla kauan, jottei silmiin näkyisi mitään. Viimein kuitenkin
hengitettävä ilma rupesi tuntumaan tukahduttavalta, hän nosti peitteen
laitaa saadakseen raitista ilmaa henkeensä. Mutta silmät sattuivat
katsomaan akkunaan ja ulkona huurteisissa puissa näkyi outo valo, kuin
lyhdyn värähtelevä loimo. Samassa tuli mieleen että nyt ei ole kukaan
lyhty kädessä liikkumassa. Siksi hän säikähtäen hyppäsi ylös, mutta
tuntui peloittavalta mennä ulos niin, nykäisi isäntää olkapäästä ja
virkkoi hätäisesti: »Mooses... Mooses! Kuule Mooses!»
-- Mikä nyt?
-- Mikä on tuo valo, joka näkyy noista puista?
Isännän silmät repesivät suuriksi ja nähtyään puissa valon hän hyppäsi
ylös ja huudahti: »Tulipalo!» Sen sanottuaan hän syöksyi saliin
mennäkseen ulos, mutta osui pahki kukkapöytään, joka rymisten meni
kumoon. Lattialla seisova kattoon asti yltävä fiikus meni kumoon, sen
varret ruskivat isännän jaloissa, mutta hän ei siitä välittänyt, meni
vain ovelle ja eteisen portaalle päästyään kiljaisi: »Leppimäellä
palaa!» Kaikki rupesivat nyt hälisten nousemaan, mutta isäntä vieläkin
kulki kiljuen kaikissa huoneissa: »Leppimäellä palaa! Leppimäellä
palaa! Kuin hengen kaupalla kiireesti sinne!»
Emäntä ja Hetvi tulivat portaalle ja yhdestä suusta melkein kirkaisten
huudahtivat:
-- Navetta on tulessa ja elukat palavat! Voi, voi, miten surkeasti ne
mölisevät, rientäkää hyvät ihmiset! Voi, voi, tuota ääntä, miten
mölisevät! Voi, voi, pahaa tekee tuon kuuleminen, joutukaa hyvät
ihmiset! Minäkin lähden, kun löytäisin kenkäni, sanoi Hetvi. Mutta kun
Hetvi oli tulemassa kolmannen lapsen äidiksi, niin emäntä tarttui
Hetviä olkapäähän ja sanoi: »Pysytään me täällä, ei meistä siellä ole
mitään apua.» Miehet ja tytöt tulivat pyrynä ulos ja lähtivät kuin
tuulen ajamina juoksemaan Leppimäelle päin, millä kenkä väärässä
jalassa, millä nuttu nurin päällä, mikä avopäin, mikä paitasillaan,
kengät vain avonilkkaisessa jalassa. Isäntä malttoi kuitenkin
tikapuusta ottaa pitkävartisen palokoukun olalleen ja juosta kötöstäen
lähti hänkin sinne ja mennessään porisi: »Saahan tuolla käydä, mutta
tuli on kerinnyt tehdä työnsä ennenkuin sinne ehtii.»
Emäntä ja Hetvi sydänalaansa käsillään puristaen portaalla
voivottelivat ja tuskittelivat, kun yhä kuului Onnenkukan, Omenan,
Maatikin, Laukerin, Lemmikin, Juhlikin ja Tiistikin sydäntäsärkeviä
huutoja. Tuli vain riehui syytäen säkeniä, tulen kieliä ja mustaa savua
yön kaamean valoisaan ilmaan. Nyt tuprahti ilmaan entistä suurempi
pöllähdys säkeniä ja mustaa savua, liekit reimahtivat entistä
korkeammalle, ja Kentän emäntä huusi: »Nyt putosi laipio sisään! Voi
hirmuista!»
-- Mutta nyt niiltä loppuu elukkaparoilla tuskat. Kuulkaa, ei kuulu
enää ääntä.
-- Ei kuulu enää ääntä. Valmista on. Voi surkeata!... Niitten se on
tanssiin menijöitten hyvää työtä, ne ovat heittäneet tulen kytemään.
Eipähän emäntä huolehtine. Voi toki... Minulle siitä kävi enne, liekö
sentähden että omat eloon juottamani ja kasvattamani elukat joutuivat
tuommoiseen kuolemaan... Ei nukuttanut koko yönä. Kun sanomalehdistä
saa tuon tuostakin lukea että siellä ja siellä on navetta palanut
elukkoineen, niin juohtui sekin nyt yöllä mieleeni, sytytin tulen
lyhtyyn ja kävin navetassa, mutta Jumalan kiitos, kaikki oli hyvin
kotona, mutta silloin se on tuolla ollut ehkä hyvinkin suuressa alussa.
Ei kulunut monta tuntia, ennenkuin huomasin tuon valon noissa puutarhan
puissa.
-- Minä en huomannut mitään ennettä, nukuin kuin sika siksi, kunnes
salista kuului kukkapöydän romahdus ja ovien räiske. Silloin hyppäsin
kuin ammuttu ylös ja Hemmi teki samoin. Kun isännän ääni kuului ulkoa,
niin ei Hemmi kauan siekaillut, tempaisi pienet yökenkänsä sängyn alta
ja sai ne jalkaansa, mutta kun ei löytänyt lakkiaan, niin sillään
lähti. Sama kai se olisi, vaikka ei olisi ollenkaan mennyt. Siellä on
tuli tehnyt työnsä, nyt jo laimenee. Kojo mataloituu ilmassa ja
irtonaisia liekkejä, jotka loiskivat ilmaan, ei enää näy. Se palaa vain
kuin kaskirovio.
-- Kyllä siellä sentään on apuväki hyvä olemassa, jottei pääsisi
leviämään toisiin rakennuksiin, sanoi emäntä ja käsillään yhä
sydänalaansa painaen lähti sisälle ja virkkoi katkerasti: »Voi toki!...
Voi maailmaa synnin tähden!»
Isäntä tuli ensimmäiseksi kotiin. Pirtissä olivat emäntä ja Hetvi
seisaallaan vastaanottamassa kuulumisia, mutta ennenkuin he kerkisivät
mitään kysyä, isäntä haikeasti sanoi:
-- Selvä siellä tuli. Kolmetoista lehmän päätä, viisi lammasta, kaksi
sikaa, kukko ja kuusi kanaa on tuhkana.
-- Mistähän tuo tuli pääsi alkuun?
-- Mistä... On ollut tapana iltasella lämmittää lehmien apevesi.
Palvelijat ovat lähtökiireessään heittäneet muurin alla tulen omin
päinsä palamaan; siitä ovat kekäleet pudonneet uunista alas ja
luultavasti päässeet silppuvasuun ensin ja siitä seinään,
tervashonkaisiin hirsiin... Sitten nukutaan vielä niin sikeästi, ettei
oltu herätty, ennenkuin oli navetta jo yltä tulessa. Koirakin oli
ulkona haukkunut, äläköinyt minkä ääntä hänestä oli lähtenyt. Se oli
Olli-Pekan korviin unessa kuulunut, mutta ei ollut tointunut sitäkään
katsomaan mikä sillä on. Akka oli kuullut koiran haukunnan, mutta oli
luullut, että tanssimiehet ovat hoilaten tulossa ja että se niitä
haukkuu.
-- Ne ovat elukat jo silloin hätäilleet, kun koira on haukkunut.
-- Sitä hätää se on koira haukkunut.
Emäntä istui pöydän yläpäähän, laski kumpaisenkin kyynärpäänsä pöytään,
ohimonsa varasi kämmeniinsä ja sanoi haikeasti: »Niin on kuin sanotaan,
että akka on haahti, akka on hauta, akka on pahan paikan kattila. Jos
olisi joku muu eikä Aino ollut Olli-Pekalla eukkona, niin tuskin olisi
tuota tapausta tullut?»
-- Tuleehan se vahinko viisaallekin, mutta tyhmällä se on toisessa
kädessä. Samaa minäkin luulen, että jos Olli-Pekalla olisi ollut
huolekkaampi akka, niin se olisi käynyt navetassa niitten lunttujen
mentyä, sanoi isäntäkin kenkiään riisuessaan. Sitten hän pani kenkänsä
orrelle kuivumaan ja lähti synkin kasvoin kamariinsa koettamaan vieläkö
nukuttaisi, kun yö oli vasta vähän ohi puolen. Sinne lähti emäntäkin.
Monta päivää kului, eikä Olli-Pekka käynyt Kentässä, mutta eräänä
iltamyöhänä, kun täysikuu paistoi ja lumen pinta säteili
pakkasensilmistä, Olli-Pekka tuli vaivaisen syntisen näköisenä Kentän
pirttiin ja istui isäänsä lähelle penkille, missä isä vasupäreitä
kiskoi petäjäisestä listakosta.
Kauan aikaa Olli-Pekka istui ääneti eivätkä talon miehetkään olleet
kiireisiä puheluun, tekivät vain puhdeaskareitaan. Viimein Olli-Pekka
sanoi:
-- Minä olen niin kahdella päällä, vieläkö ruveta yrittämään taloksi
vaiko myödä tuo talorähjä yhtiölle ja lähteä Amerikkaan, kun sinne
paljon muitakin menee. Tulisipahan eukko yhden kakaran kanssa täällä
toimeen vaikka kenen pirtin loukossa.
-- Vai pirtin loukossa Aino, murahti Hemmi pöydän sivulla olevalla
rahilla istuessaan ja kirvesvartta vuoleskellessaan.
Olli-Pekka ei ollut sitä kuulevinaan, alakuloisena vain sanoi: »Vieläkö
se isä antaisi aluksi lehmiä ja edes jonkunkaan lampaan, jos tuota
niinkuin taloksi yritteleisin?»
-- Etkö sinä muista, mitä minä sanoin sinun niin ylpeästi lähtiessäsi
Leppimäkeen? sanoi isäntä ja tavallista raskaammin heitti päreet
eteensä lattialle.
-- Kyllä minä muistan sen, mutta etteköhän tuon tapauksen tähden
unohtaisi päätöstänne?
-- Annan kaksi lehmää ja lampaan, mutta missä sinä niitä nyt talven
aikana säilyttäisitkään, sanoi isäntä jäykästi.
-- Siitä toisesta luhdista saan ensi hätään navetan, kun laitan siihen
laipion, tukin seiniä ja seinän aluksia.
-- Niinkuin sanoin, kaksi lehmää ja lammas annetaan, kun saat niille
suojaa, sanoi isäntä ja läiskäytti notkeat päreensä läjään lattialle.
Kun kaikki olivat niin vähäpuheisella tuulella, niin Olli-Pekka otti
kintaansa vierestään, lausui melkein kuiskaten: »Hyvästi», ja lähti
pihalle, mistä hänen heti nähtiin hiljalleen hiihtää nytkyttelevän
kotiinsa päin.
Olli-Pekan mentyä Hemmi sanoi jäykästi: »Kyllä on parasta Olli-Pekalle,
että toimittautuu siurualaisten kanssa lähtemään Amerikkaan.»
-- Sen minäkin sanon, sanoi Hetvi ja polki rukkiaan tavallista
kiivaammin.
-- Kassapää hieno emäntä -- vai rouvako lienee -- pääsee todellakin
pirtin loukkoon, sanoi Reeta-Kustaava, ivallinen nauru suupielissä.
-- Älähän sentään. On niitä rikkaalla rohtimia. Saahan se rahalla
vaikka minkälaisen kamarin. Rahaa on entistä ja Olli-Pekka Amerikasta
työntää lisää lisän päälle, sanoi Martta, hänkin hienosti hymyillen, ja
lähti äitinsä avuksi keittiöstä noutamaan illalliskeittopataa.
Grundströmin yhtiön asiamies käytti hyväkseen Olli-Pekan kohtaloa, ja
tuli seuraavana päivänä Leppimäkeen maan ostoon. Hän oli saanut
Olli-Pekan taipumaan myyntiin ja kun oli kaksi päivää katseltu ison
Leppimäen metsiä, oli asiamies luvannut viisikymmentätuhatta siitä
tilasta yksinään, mutta jos toisetkin talot möisivät, niin sitten
nostettaisiin kuuteenkymmeneen tuhanteen. Olli-Pekka tiesi Erkki-veljen
kyllä taipuvan, mutta isästä ei tiennyt. Sentähden tulivat nyt
Kenttään asiamies ja Olli-Pekka yhdessä. Asiamies otti nyt oikean
asiamiesryhdin. Läpikuultavat silmät olivat valmiit tarkastamaan,
minkälaisia väreitä hänen puheensa minkin kasvoissa vaikuttaa. Mies
rupesi kertoilemaan matkoistaan ja siitä, miten häntä on kaikkialla
hyvin ymmärretty; ja se tulee juuri siitä, että hän ei puhu liikoja,
vaan täyttää sen, minkä sanoo. Miten hänet jo otetaan taloissa
mielihyvällä vastaan, vaikka ei ole niissä koskaan käynyt, hänen
maineensa kun leviää laajemmalle kuin mitä hän käydä kerkeää, sillä
enemmänhän se korva maata käypi kuin mies itse. Sitten hän kääntyi
isännän puoleen ja sanoi: »Se on vanha sananlasku, että käynyt matkansa
sanovi, käymätön ajattelevi. Olen suoraan sanoen tässäkin talossa
kysymässä, olisiko tämäkin talo myytävänä hyvästä hinnasta. Minä sanon
hyvästä hinnasta. Tässä on sellainen erikoinen syykin tällä kertaa, kun
nämä kolme tilaa erityisenä lohkona ovat ympäriinsä valtion maitten
kiertämänä. Nyt kun tämän Leppimäen isännän kanssa olemme sopineet
Leppimäen kaupasta, niin se on sitten näitten kahden tilan välissä, ja
puutavaran kanssa liikkuessa sekä järvellä että maalla puristuu alue
niin ahtaaksi. Monin verroin tilavampi olisi liikkua, jos nämä kolme
tilaa olisivat samalla isännällä eli yhtiöllä. Olen jo tämän Leppimäen
isännälle sanonut enkä vain sanonut, vaan luvannut, että maksan
Leppimäen tilasta kymmenen tuhatta enemmän, jos kaikki nämä kolme tilaa
tulevat meidän yhtiölle. Minkälaisen vastauksen minä sitten teiltä
saan?»
-- En anna minkäänlaista vastausta, ennenkuin mietin enemmän, sanoi
isäntä tyynesti ja näytti miettivän.
-- Niin se viisas mies aina tekee ja niin pitääkin tehdä, sitten sitä
ei tarvitse jäljestäpäin katua, sanoi asioitsija ja rinta hytkähti
somasti.
Olli-Pekka rykäisi ja mieleen juolahti sanoa:
-- Sen minäkin kyllä tiedän ja arvaan, että isän aika ei kulu ilman
maanviljelystä, mutta voipihan kaupassa erottaa jonkun pienen palstan,
jota huvikseen viljelisi.
-- Senhän voi tehdä vallan hyvin, usein se niin tehdään, sanoi
asioitsija reippaasti ja käveli edestakaisin lattialla, mielessä
mieluinen myhäily, kun isäntä oli sanonut miettivänsä.
-- Voihan isä erottaa esimerkiksi tuon Kissasuon ojamaan itselleen ja
tekomaata lisäksi, sanoi Olli-Pekka.
-- Niin, ja saahan näitä kaikkia peltoja ja niittyjä viljellä vuotuista
veroa vastaan, sanoi asioitsija.
-- Sehän on sitä parempi, jos saa viljellä koko tilaa, kuten ennenkin,
sanoi Olli-Pekka.
Asioitsija tekeytyi vakavammaksi entistään ja sanoi vakuuttavasti:
-- Aivan niinkuin ennenkin... Me kun metsiä silmällä pitäen teemme
kauppoja, niin peltoja ja niittyjä saa entinen asukas viljellä niin
kauan kuin tahtoo ilman mitään arentia, kunhan maksaa ulosteot kuten
ennenkin. Eikä niitä muille luovuteta kuin entiselle asukkaalle... Ja
sen minä sanon ja olen sanojeni takana, että meidän yhtiö on rehellisin
yhtiö auringon alla. Oletteko esimerkiksi kuulleet, että mikään muu
yhtiö maksaisi tiloista enemmän kuin kaupan aikana on sovittu ja
kauppakirjoihin merkitty? Mutta me kun kaupan jälkeen olemme
tarkastaneet metsät, olemme kymmenintuhansin markoin maksaneet lisää.
Me vertailemme tarkasti tilan hinnan tilalla kasvavan puutavaran arvoon
ja jos tilan metsä on enemmän arvoinen kuin tilan varsinainen
kauppahinta on, niin pennilleen maksetaan se ylihintana tilan myyjille.
Sitä eivät muut yhtiöt tee, mutta sentähden meidän nimemme onkin maan
kuulu.
Viimeisen lauseensa asioitsija sanoi oikein hartioitaan kohauttaen.
-- Mutta mitenkäs, jos metsiä tarkastaessa huomataan tilasta maksetun
enemmän kuin mitä metsät vastaavat, mitenkäs silloin menetellään? sanoi
Hemmi ja katsoi tarkasti asioitsijan silmiin nähdäkseen mitä hänen
kysymyksensä vaikuttaa.
-- Silloin pysytään kaupassa täsmälleen, sanoi asioitsija jäykästi,
häpeänkään vuoksi ei virketa vahingosta kenellekään, etteivät muut
yhtiöt siitä saisi lystiä. Maksetaan vain jokikinen penni täsmälleen
niin kuin kauppakirjassa seisoo.
Kun Olli-Pekka näki isän olevan kovin vähäpuheisella tuulella, niin hän
nousi lähtemään ja sanoi: »Annetaan isän miettiä, lähdetään meille.
Lähtekää Hemmi ja Tuomaskin meille, kutsutaan sitten Erkkikin sinne ja
tuumitaan miehissä.»
-- Se se parasta on, sanoi Hemmi ja nousi lähtemään. Hemmin povessa
tuntui somalta, että Olli-Pekka saadaan myymään maansa eikä enää
tarvitse sille lehmiä antaa.
Hemmi ja Tuomas menivät jo ulos, asioitsija vielä ojensi kätensä
isännälle hyvästiksi ja kysyi kohteliaasti: »Koska minä saan isännältä
varman vastauksen?»
-- Ehkä viikon perästä, sanoi isäntä alakuloisesti. Oli kuin kieli
olisi hieman sammaltanut.
-- Miettikääpä sitten ja miettikää asia joka puolelta. Ei se
kirveestäkään tule terävä, jos se hiotaan vain yhdeltä puolen. Sitten
se on lysti tehdä kauppaa, kun se mietinnän perästä tehdään, ja jos ei
tehdäkään, niin siitä ei mieli pahoitu.
Sen sanottuaan asioitsija lähti toisten menijäin jälkeen.
Leppimäellä oli kahvipöytä valmiina, oikein lumivalkoiselle
pöytäliinalle laitettuna, ja vieraat ja Olli-Pekka saivat käydä suoraan
pöydän ympärille. Tilta lähti pieneen Leppimäkeen juoksemaan
kutsuakseen Erkin.
Kun kahvit oli juotu, niin asioitsija otti oikein vakavan muodon ja
lausui painokkaasti: »Sen minä sanon tässä, vaikka en Kentän isännälle
sanonut, kun ymmärrän sen niin ankaran maahenkiseksi, että se on
melkein hölmö eikä osaa mitään laskea, joka nyt ajattelee
maanviljelystä, kun tiloista maksetaan tällaisia hintoja, kuin mekin
maksamme. Ajatelkaahan, isännät, kun nyt jauhokilo maksaa viisitoista
penniä, sianliha kuusi- tai seitsemänkymmentä penniä, lampaanliha
kolme- tai neljäkymmentä penniä, naudanliha parikymmentä penniä,
voikilo markkaviisikymmentä penniä, maitolitra kymmenen tai kaksitoista
penniä, joten miehen päivän muona kahvineen päivineen ei pääse markkaan
asti, ja meidän töissämme tavallinen mies ansaitsee kaksikymmentä
markkaa ja vielä enemmänkin päivässä. Tämä on sitä, mutta otetaan
toinen puoli. Esimerkiksi tämän talon isäntä saa maastaan kuusikymmentä
tuhatta. Ne pannaan pankkiin viiden korolla ja korot aina kuuden
kuukauden kuluttua muutetaan pääomaksi korkoa kasvamaan, joten tulos on
sama kuin kuusi prosenttia. Se kuusikymmentätuhatta tuottaa koroillaan
vuodessa ei sen vähempää kuin kolmetuhatta kuusisataa markkaa, siis
paljonkin enemmän kuin tämän talon perheen vuotuisen muonan. Ja nyt hän
on niistä talon huolista vapaa. Tuollaiset tapahtumat eivät voi
uudistua, mikä tässäkin talossa aivan äskettäin on tapahtunut, ja
isäntä on vapaa olemaan työansioilla. Ja nyt kolmanneksi otetaan
laskettavaksi mitä tuottavat miehen työansiot vuodessa. Kolmesataa
vuoden arkipäivää ja kaksikymmentä markkaa päivältä antaa vuodessa ei
vähemmän kuin kuusituhatta markkaa.»
Viimeiset sanansa »kuusituhatta markkaa» sanoi asioitsija oikein
jyrisevällä äänellä ja päätään nyökyttäen. Sitten hän jatkoi: »Niin,
ajatelkaas, eikö se ole ainakin puolihullu, joka nyt ajattelee maata
viljellä. Paitsi todellakin huvikseen, kuten äsken Kentän isännälle
esiteltiin. Näitä kaikkia puolia, kuten jo sanoin, en hänen eteensä
lukenut, mutta hän on viisas mies, uskon hänen itsensä ne harkitsevan.»
-- Kyllä luulen, että ukko pääsee tajuihinsa, sanoi Hemmi. Renkiä on
koko syksyn tiedustellut. Kahdeksansataa markkaa lupasi muutamallekin
ja täydet vuosivärkit, mutta se ei päätäänkään kääntänyt.
-- Mutta ajatelkaas, miten kannattaa kahdeksalla sadalla ruveta
rengiksi, kun muuten voi ansaita kuusi tuhatta. Jos siitä muonaan
menisikin korkeintaan kolmisensataa, niin vielä sittenkin jää puhtaaksi
viisituhattaseitsemänsataa? Mitä sen rinnalla on kahdeksan sataa kun
saa vielä olla orjana?
-- Sitäpä ne kaikki laskevat eivätkä rupea rengeiksi, sanoi Hemmi.
-- Sanalla sanoen, ei ole viisaan työtä nyt viljellä maata, kun
ajatellaan sitäkin puolta, että nyt rautatie tuo kaikkea mitä vain
tarvitaan, ettei tule mistään puutetta, vaikka ei maata viljelekään.
Ainoastaan maitoa ei tuo rautatie niin yllin kyllin kuin
maanviljelijöillä on, mutta hedelmistä saa maidonarvoista ja vielä
arvokkaampaakin ruokaa ja niitä tuo rautatie jokaiselle tarvitsijalle.
Ainoastaan tuollaiset vanhukset kuin esimerkiksi Kentän isäntä ja
emäntä, jotka ovat ikänsä hoitaneet karjaa ja joilla on valmista rahaa
yllin kyllin, voivat huvikseen elättää yhden tai pari lehmää; niistä
sitten saavat sitä ainoista lempiruokaansa maitoa ja niitten
hoitamisesta hupia, kuten vanhatpiiat sylikoiristaan. Siinä ei tulekaan
kannattavaisuus kysymykseen, mutta toista on, jos kolmi- tai
nelikymmenpäistä karjaa hoitaa enimmäkseen vieraalla väellä, jolle
maksaa samat palkat kuin yhtiöt maksavat, ja vähemmällä nyt ei saa
työvoimia.
-- Niin se on. Sellaista se on. Sellaiseksi se on muuttunut tämä
maailman aika, sanoi Hemmi ja huokasi syvään.
Erkki ja Tuomas olivat äänettöminä kuunnelleet toisten keskusteluja,
mutta nyt Tuomas kohautti hartioitaan ja sanoi: »Eikö tässä pitäne
ruveta valmistelemaan hynttyitään ja lähteä Amerikkaan? Kukas täällä
kehtaisi olla, jos kerran irtolaiseksi joutuu?»
-- Silloin tienesti lyö vieläkin enemmän leiville. Minä olen tehnyt
laskelmia vain oman yhtiömme työpalkkoja pitäen mittapuuna, sanoi
asioitsija ja kääntyi Erkin puoleen kysyen: »Mitä se pienen Leppimäen
isäntä sanoo?»
Erkki hieman rykästeli, mutta nosti sitten päänsä ja sanoi arvellen:
-- Sen kuusikymmentä tuhatta kun maksanette, minkä tästäkin tilasta,
niin olkoon menneeksi. Vähemmällä minä en myy, kun se on samanlainen
tila kuin tämäkin.
Asioitsija hypähti seisaalleen, ojensi kätensä Erkille ja huudahti
iloisesti: »Tuossa on lapaa!» Olli-Pekka erotti kädet ja kaikki
remahtivat nauramaan: »Siinä ei pitkiä kiistelty.»
Asioitsija vakuutti vielä oikein lujasti:
-- Sanalla sanoen, kun minä olen metsät tarkemmin tarkastanut ja
huomannut, että kannattaa lisätä, niin maksetaan lisää tai jos näyttää
meidän puolelle tappio kallistuvan, niin silloin seisotaan kaupoilleen
eikä virketa tappioista hiirelle eikä heinälle. Mutta toimikaa nyt
miehissä, että isänne taipuu kauppaan ja tämä lohko tulee meille
kokonaan, kuten jo hänellekin sanoin.
-- Kyllä luulen, että ukko taipuu, sanoi Hemmi. Ukon taipuminen riippuu
meistä Tuomaan kanssa ja varsinkin, jos hänelle mieliksi maksatte
muutamia satoja enemmän kuin näistä tiloista, kun Kentässä on kartano
parempi.
-- Kartanosta me emme välitä, kuten olen sanonut. Metsä se on, jota
silmällä pitäen me teemme kauppoja. Mutta muutamat sadat nyt ei silti
enää tule kysymykseen, kun tämä muuten noin luontevasti menee. Sen
saatte sanoa ukollekin.
* * * * *
Seuraava aamu oli valkenemassa. Oli kireä pakkaspäivä ja harmaan
hevosen kokoinen kylmä usva täytti ilman ja usvan kasvattama kuura oli
korkeana löyhänä rykelmänä kääriytynyt puitten oksiin, kun Kentän
isäntä puki ylleen vanhuuttaan ruskehtuneen karkean sarkanuttunsa ja
sanoi: »Minä alan mennä sitä murapaikkaa aukaisemaan, sen on taas yön
aikana kylmännyt. Hemmi ja Tuomas, alkakaa tuoda hevosia.»
Hemmi ja Tuomas olivat aamiaisen syötyään päivää odottamaan
kellistyneet penkille eivätkä olleet isännän sanasta tietääkseenkään.
Mutta kun ukko oli mennyt ulos ja eteisestä kuuluivat poistuvat
narahtelevat askeleet, niin nousivat Hemmi ja Tuomaskin, vetivät ylleen
sarkaiset nuttunsa, joitten heltoissa ja rintapielissä näkyi eilisistä
muraa. Se oli murakuormia kaataessa siihen tahrautunut. Siitä he eivät
välittäneet, panivat vain takkinsa nappeihin, ottivat orresta kintaansa
ja sanaa puhumatta menivät ulos. Ja kohta nähtiinkin oriin ja Ukon
korkealaitaisine rekineen verkalleen astuen etenevän Kissasuolle päin.
Reen jalakset hiljaa kitisivät kovalla kuuraisella tiellä. Sekä isäntä
että Hemmi ja Tuomaskin olivat nyt niin vähäpuheisia kuin lumotut.
Vanhalta muistilta he tekivät niin työtä verkalleen, pistelivät muraa
kuormiinsa ja kun kuorma oli täysi, lähti joku ajamaan sitä
kotipellolle. Mitä raskaampi kuorma oli, sitä kovemmin ja kipeämmällä
äänellä kitisi ja marisi jalas pakkasen puremalla tiellä. Kun muutamia
kuormia oli viety ja taas oli Hemmi ajanut oriinsa murakololle ja
peräyttänyt reen sille paikalle, missä se oli täytettävänä, ja ottanut
lapionsa luodakseen muraa, Hemmi pisti sen kärjen maahan, nojasi
rintaansa sen ponteen ja sanoi arvellen: »Niinpä tämä muran veto alkaa
tuntua kuin vieraalta työltä. Näyttävät kuin kohtalon painamana
painuvan asiat sille kannalle, että meidän on myötävä tämä maa, kun on
noin kunnollinen ostaja tarjolla, ja ruvettava elämään rahalla.
Tienailee silloin kuin tuntuu miellyttävän ja kun ei miellytä niin
katsoo valmista. Eihän tämäkään jokapäiväinen aherrus lääkettä ole, kun
ei kuitenkaan jaksa kunnolleen hoitaa tätä maata, vaikka yötä päivää
riekkuisi työssä kuin orja. Eilen illalla möi Erkkikin maansa ja sai
kuusikymmentätuhatta ja se ostaja jo itsestään lupasi tästä meille
enemmän saadakseen koko tämän lohon haltuunsa... Jos vaikka
seitsemänkymmentä tuhatta saisi tällä maalla, ja irtaimet jos pannaan
rahaksi, niin entisten rahojen kanssa joka tapauksessa saadaan hyvä
joukko yli sadan tuhannen. Ja kun satatuhatta pannaan pankkiin, niin
sieltä saadaan vuosittain korkoja kuusituhatta markkaa. Meidän
perheemme elävät sillä, vaikka sääret seinillä makaisivat ympäri
vuodet.»
-- Meneekö se sadantuhannen korko kuuteen tuhanteen markkaan, eihän
pankit maksa kuin viisi markkaa sadalle, huomautti isäntä
alakuloisesti.
-- Niin se maksaa ensimmäiseltä kuudelta kuukaudelta, mutta kun silloin
muuttavat sen koron pääomaan kasvamaan korkoa korolle, niin se menee
kuuteen prosenttiin.
-- Niinhän tuo taitaa tehdä, sanoi ukko ja alkoi verkalleen nostella
muraa koriin.
-- Eilen illalla se maitten ostaja laski, että heidän töissään voi
tavallinen mies ansaita kuusituhatta markkaa vuodessa. Siinähän se on
se niksi, ettemme saa renkiä. Eihän maanviljelijän kannata
kuuttatuhatta maksaa vuodessa yhdelle työmiehelle, sehän toki on
itsestään selvä.
Tuomaskin tuli jo kuormansa viennistä, heitti hevosensa taammas, kun
ori oli vielä kololla, ja kun oriin kuorma oli vielä tyhjä, niin arvasi
mistä oli kysymys ja tuli kololle.
Hemmi seisoi nyt äänetönnä rintaansa nojaten lapion ponteen kuin
odottaen sanaa muilta. Isäntä vain nosteli verkalleen niinkuin aikansa
kuluksi muraa koreihin, näpisteli pari kertaa paksuja huuliaan yhteen
ja miettivästi sanoi: »Ainakin sanoessa, vieläkin virkkaessa, kun ei
ollut sopua, että olisi työvoimamme pysynyt yhdessä koossa... Niinhän
tuo todella näyttää nykyinen aika painavan, että myytäväksi tämä
tulee.»
-- Ei ole minun syytäni, kaikkeni olen koettanut, sanoi Hemmi jäykästi.
-- En sitä sanokaan.