kellistyi pöydän päähän penkille pitkäkseen, kun ulkona yhä jyrisi
tuisku niin, ettei ollut ulkoaskareille kiirettä. Ei siinä kuitenkaan
tullut unta, ajatukset askartelivat äskeisessä päätöksessä. Ainon
sanoissa, Saaran ja Anna Marian ja Antin poissaolossa ja siinä, että
oli nyt ehkä ainiaaksi poissa se mielen rauha, mikä vielä viime kesänä
töitä toimitellessa ja töistä lepäämään laskeutuessa täytti sielun ja
soi ruumiille siunatun levon. Rovastin ja ruustinnan ystävyys paistoi
nyt mielessä kuin nouseva aurinko monen myrskyisen päivän ja yön
perästä. Itsestään kuin jostakin valahtaen tuli mieleen pääsiäisen
aikainen käynti kirkolla ja pappilassakin. Ennen hän aina oli kirkon
luona mäntyyn sitonut hevosensa kirkon ajaksi ja kirkosta päästyään
lähtenyt joko kotiin ajamaan tai jos kirkossa oli tullut kylmä, niin
unilukkarin kotiin lämmittelemään. Mutta tänä pääsiäisenä hän oli
ajanut suoraan pappilan pihalle. Ei ollut pihalle vielä yhtään hevosta
tullut kirkolle, kun Kentän isäntä emäntineen pitkän laitarekensä
perässä istuen Nellallaan ajaa körötti pappilan kartanolle ja sitoi
hevosensa tallikartanon nurkkaan, otti reestään Antin tekemän
kotitekoisen harjan ja harjasi Nellan selkää kuivaksi, ennenkuin pani
loimen peitteeksi. Kun unilukkari asialle rovastin luokse tullessaan
näki Kentän isännän hevostaan harjaamassa, poikkesi hän luokse ja
kymmenen sylen päässä tullessaan naurusuin, melkein huudahtaen sanoi:
»Siinäpähän on Mooses ja hänen hevosensa, kuten on tapana sanoa, kun
näkee itsensä Mooseksen pitäjän parhaalla hevosella ajamassa.»
-- Tässä on kumpainenkin, sanoi Mooses naurusuin kättään ojentaen
unilukkarille.
Unilukkari rupesi tapansa mukaan Nellaa silittelemään ja ihailemaan,
mutta taempaa kuului rovastin ääni: »Terve tuloa! Näkeepähän kerran
täällä meidänkin maillamme teitä ja teidän komeaa hevostanne! Mitä
sanot, suntio, eikö siinä ole todella kaunis hevonen? Minulla on toki
kuvakin siitä.»
-- On se kaunis, ja niinhän sitä aina sanotaankin, kun nähdään tämän
isännän ajavan, että siinä menee Mooses ja hänen hevosensa, tämä kun
hevosesta pitää niin paljon. Se ei nytkään jää hoitamatta, tällä on
harja nytkin mukana, jolla hän harjaa hevosen kuivaksi ennenkuin
loimittaa.
-- Ei se pysy hyväkään kauan hyvänä, jos sitä ei hoida, oli Mooses
sanonut ruvetessaan harjaamaan hevosta.
-- Näette sen, miten Nella on mielissään harjauksesta, kun huulet
höpäjävät kuin itsekseenpuhujan, sanoi suntio.
Rovastikin oli silittänyt Nellan selkää, taputtanut sitä kasvoillekin
ja sanonut: »Olet sinä saanut hyvän isännän eikä liene luultavaa, ettet
koko iäksesi olisi saanut samaa isäntää samoine armoineen.» Sitten
rovasti oli kääntynyt Mooseksen puoleen ja sanonut: »Tulkaahan sitten,
kun hevosenne olette hoitaneet, tänne minun puolelleni.»
-- Kiitos, kiitos, oli Mooses virkkanut ja harjasi hevostaan. Pani
sitten loimen Nellan selkään, nosti heiniä eteen ja poistui sisälle,
mistä jo ovea avatessa kuului ruustinnan ja emännän iloinen nauru ja
hilpeä keskustelu. Kun ruustinna näki Mooseksen tulevan, juoksi hän
eteiseen riisumaan Mooseksen turkkia, ja kun turkki, lakki ja kintaat
oli saatu naulaan, niin ruustinna kädestä veti Moosesta kuin pientä
poikasta vehnäskahville sinne pöydän ääreen, missä he jo emännän kanssa
olivat Mooseksen sisälle tullessa. Kun ensimmäiset kupit oli juotu,
ruustinna pujahti kamaristaan hakemassa Kentän kartanon järveltäpäin
otetun, kultapuitteisen, suurennetun kuvan ja iloisesti huudahtaen
sanoi: »Katsokaapas nyt omaa kotianne, miltä se kuvassa näyttää! Olen
tämän suurennuttanut ja teidän ystävyytenne muistoksi säilytän kamarini
seinällä nähdäkseni ja muistaakseni teitä joka päivä. Katsokaahan miten
soma on tuo ruohoinen, tyyni, kuin silkkiharsolla katettu järven ranta
ja koko kuvan taustana tuo kultainen ruskopilvi, jota vasten illan
hämyn silkkiharsoon pukemat puut ja kartano pienimpine varjoineen ja
yksityisine lehtineen, marjaterttuineen ja havuneulasineen näkyy kuin
painetussa kirjassa kirjaimet.»
-- Toihan se rovasti meillekin tämän ja muutkin kuvat, mutta ei se
siinä pienoiskoossa ole tähän verraten mitään, sanoi emäntä ja oikein
päätään kallistellen puoleen ja toiseen katseli kuvaa.
-- Paljonko tuon kuvan suurennus maksaa ja missä niitä suurennetaan?
kysyi Mooses miettien, että tuommoinen juuri pitäisi hänenkin kamarinsa
seinällä olla.
-- Näin hyvästi suurennetuksi ei saa muualla kuin Helsingissä. Tämä
tuli postirahoineen maksamaan yhdeksänkymmentä kuusi markkaa ja sitten
nämä kehykset täällä kotikaupungissa teetettyinä kymmenisen markkaa.
Kaiken kaikkiaan se tuli maksamaan vähän yli sadan.
-- Vai niin kallis oli. Hyvähän se aina maksaa. Niinhän sitä aina
sanotaankin, että siihen on syynsä, että hyvä on kallis, sanoi Mooses
ja hiljalleen käänteli päätään katsellessaan kuvaa. Ja pitkän aikaa
katseltuaan kuvaa sanoi: »Olisi se Nellakin soma noin suurennetussa
kuvassa... Olisi todella soma.»
Ruustinna kehoitti nyt ottamaan lisää kahvia ja hieno hymy huulillaan
sanoi: »Se olisi todella soma. Jos tahdotte, niin minä toimitan sen
suurennetuksi. Se kuvien suurentaja on meidän tuttavamme, voin saada
sen mahdollisimman halvalla ja nopeasti suurennetuksi. Se voisi muuten
tulla paljonkin kalliimmaksi ja viipyä vuosikausia, kun sillä kuvien
suurentajalla on niin paljon työtä. Se taito on vasta Suomeen tuotu
Amerikasta.»
-- En häntä nyt vielä, sanoi Mooses hiljaisella äänellä ryyppiessään
kahvia ja väliin haukatessaan vehnäspullaa.
Suntio oli rovastin kansliasta lähtenyt, ja niin rovastikin tuli
kahvipöytään ja sanoi: »Enkö minä saisi toimittaa teidän hyvää
hevostanne talliin. Kun huomennakin on pyhä, niin etteköhän viipyisi
täällä meidän vieraanamme huomiseen ja sitä toivotumpi, jos vieläkin
kauemmin?»
-- Eihän tuo hyvä pahaa tee Nellallekaan. Parempihan sen on olla
tallissa kuin nurkassa. Eikähän tuo nyt aika niin jäniksen selässä ole,
jos tuota huomeneenkin viivytään, sanoi Mooses ja nousi lähtemään ulos.
Rovasti joi kiireesti kahvikuppinsa ja toimittautui osoittamaan
Nellalle paikkaa.
Rovastin ja Mooseksen mentyä ruustinna sanoi: »Teillä sitä on ollut nyt
raskasta surua, kun poikanne Antti joutui tapaturman uhriksi juuri kuin
lintu metsämiehen paulan tavatessa.»
-- On se ollut raskas kestettävä ja kun Anna Mariakin on poissa, niin
sekin osaltaan lisää ikävyyttä. Saarakin on poissa, mutta kun se on jo
kauemmin ollut, niin se ikävä on jo vanhennut.
-- Onhan teillä rivakka miniä, täyttäähän se Anna Marian sijan.
-- Ainoastaan koollaan. Muuten hänen puolestaan on Anna Marian sija
tyhjä ja pysyy tyhjänä.
-- Se Anna Maria on todella miellyttävä ihminen, sen reima käytös ja
herttainen iloisuus on yhtä virkeänä raskaissakin töissä. Muistan aina,
miten viimeksi teiltä lähtiessäni kysyin, milloin hän muuttaa uuteen
kotiin. Reippaasti ja loistavin silmin hän sanoi: 'En ennenkuin täällä
on rukiit ja kaikki viljat puitu. Minun varstani äänen pitää vielä tänä
syksynä kaikua Kentän suurissa riihissä.'
-- Niin se Anna Maria, mutta Aino se on pessyt kätensä raskaammista
töistä. Nyt kolme kuukautta on talossa ollut, ei vielä ole rikkaa
ristiin pannut, virkannut vain niitä omia koristeitaan. Väliin kädet
lanteilla puhvihihaisissa leningeissään kävellä kenkailee ja moittii
muitten tekoja. Mutta nyt se ensi kesäksi jo pääseekin Leppimäkeen,
jossa tulee olemaan oma otsa edessä.
-- Vai niin, että Leppimäkeen Aino.
-- Se kuuluu tahtovan semmoista, että meidän olisi ruvettava ruokolle
ja hänen päästävä talouden haltijaksi. Ei sano ennen tekevänsä talon
työtä, ennenkuin on talon emäntänä. Mooseksen kanssa olemme sanoneet,
että emme rupea hänen kynsistään katsomaan. Kun olemme toimellamme ja
ahkeruudellamme talon laittaneet siihen kuntoon, missä se nyt on, niin
tahdomme sitä hallita lopun ikäämme. Pankoot sitten meidän jälkeemme
jääneet orsille tai parsille.
-- Vai että ruokolle! Eihän toki, eihän toki missään nimessä ruokolle,
synti on ajatellakin.
-- Sielläpä hän, kun pääsee Leppimäkeen, koettakoon siellä parastaan.
Tila on kaikin puolin yhtä hyvä kuin Kenttäkin, tehköön ja toimellaan
nostakoon Kentän veroiseksi tai vieläkin paremmaksi. Silloin ei ole
aivan tyhjän päällä emäntänä. Vähemmästä meidän on pitänyt Kentässä
alkaa. Nyt heille annetaan kymmenen lehmän päätä, hevonen, sata
tynnyriä rukiita, viisikymmentä tynnyriä ohria, kaksikymmentä tynnyriä
kauroja ja kaikenlaista muuta irtainta. Eivät ole tyhjin käsin taloksi
lähtemässä.
-- Eivätpä ole tyhjin käsin. Vai sata tynnyriä rukiita. Sitä ei moni
isä anna pojalleen, kummasteli ruustinna.
Nyt tulivat rovasti ja Mooses ulkoa. Rovasti astui pitkin askelin
pöydän luokse saamaan toista kuppia kahvia ja sanoi: »Kello jo moukasi,
tästä pitää alkaa toimittautua kirkkoon.»
Kartanokin oli jo ihan mustanaan ihmisiä ja hevosia. Ylpeät hevoset
hirnuivat kilpaa, niin että kevätaamun raikas ilma kuljetteli kaikua
kauas metsäisten mäkien rinteille.
Kun rovasti oli kuppinsa tyhjentänyt, meni hän omaan kamariinsa, ja
Mooseskin sanoi: »Emmeköhän lähde ajoissa kirkkoon, että pääsemme
istumaan. Näyttää tulevan ihmisiä niin paljon, että tuskin mahtuvat
seinäinkään sisään.»
-- Lähdetäänpä vain, sanoi emäntä ja nousi lähteäkseen, mutta ruustinna
otti kädestä kiinni ja sanoi:
-- Eivät ne meidän penkkiämme täytä, lähdemme sitten kun rupeavat
yhteen soittamaan.
-- En minä toki kaikkien ihmisten nauruksi mene herrojen penkkiin,
sanoi emäntä ja riisti kätensä irti.
-- Mutta joka tapauksessa tulkaa kirkosta tultuanne tänne luoksemme
päivälliselle.
-- Kiitos, kiitos, virkkoi emäntä ja kiirehti turkkia päälleen panemaan
eteiseen, missä Mooses jo oli suurta turkkiaan hartiavoimin kiskomassa
ylleen.
Ruustinna tuli nyt emännälle auttamaan turkkia ja muistutti kaikin
mokomin tulemaan päivälliselle.
Kirkkoon tultuaan Kentän vanhukset huomasivat, että Aino istui herrojen
penkin takana olevassa penkissä, vaalea päähuivi korkean kamman päällä
korkealla. Verkapäällisen turkin olkapäät olivat muodinmukaisesti
pystyssä kuin linnun siiventyngät ja ruskeat hansikkaat käsissään hän
selaili pientä taskussa kuljetettavaa virsikirjaa.
Olli-Pekka istui penkin korvassa, toisella puolen käytävää. Hyvin
lyhyeksi leikattu tukka siirotti päässä ja valkea kovaksi tärkätty ja
silitetty kaulus kiilsi kaulassa. Hänkin selaili aikansa kuluksi
virsikirjaa ja väliin silmäsi Ainoa, jonka päähuivi näkyi korkeammalta
kuin kenenkään muun siinä lähellä olevan naisen.
Muutkin ihmiset, jotka ennen olivat Olli-Pekan nähneet pitkätukkaisena,
silmäilivät häntä ja hänen vaimoansa niinkuin merkillistä, uudenlaista
ihmettä. Ja isännän ryhdillä se Olli-Pekka nyt istuikin selkä kenossa.
Ainokin näkyi tietävän arvonsa. Tiesi istuvansa korkeammalla kuin
luudan päällä.
* * * * *
Kostaakseen sen, että toiset veljet eivät antaneet hänelle oritta enää
kirkkohevoseksikaan, Olli-Pekka tästä päivästä lähtien ei enää kättä
puuttunut talon töihin, kulki vain isossa Leppimäessä laittamassa
kotiaan ja hakkaamassa Leppimäen metsistä kotinsa tarpeita. Siellä hän
viipyi aamusta iltaan ja hiki päässä palasi aina, usein vasta sitten
kun muut olivat jo iltasensa syöneet.
Kotona oli nyt yhtä miestä vähemmän, mutta Hemmi, Erkki ja Tuomas
puskivat sitä kiivaammin työtä ja isäntäkin oli entistä ahkerampi, ja
niin työt sujuivat tavalliseen tapaan. Ja mieli oli kaikilla hyvä, kun
tiedettiin päästävän tuosta ainaisesta silmätikusta, Ainosta, joka aina
oli kuin väärä raha oikeitten joukossa.
Aino kulki nyt joka päivä päähuivi korkealla hiuskamman päällä ja kädet
lanteilla uudenaikaisissa leningeissään lypsyaikana navetassa,
nähdäkseen mitkä lehmät parhaiten lypsävät, osatakseen sitten valita
itselleen. Olipa oikein kirjallinen luettelo jo valmiina, kun toukokuun
alkupäivinä alkoi maa paljastua lumesta. Luettelossa oli Onnenkukka,
Omena, Maatikki, Laukeri, Lemmikki, Juhlikki ja Tiistikki. Niinpä
tulikin se päivä, jonka Olli-Pekka ja Aino olivat määränneet
muuttopäiväkseen, Ensi työkseen he tahtoivat viedä Leppimäelle lehmät,
kun siellä oli nyt navettakin laitettu kuntoon. Kun tuli lehmien jako,
niin Olli-Pekka luki lehmäkirjansa, mutta Hemmi sanoi, että hänelle
tulee vain viisi lehmää. Viisi hänkin määräsi ja siihen Hetvin tuomat
kaksi lehmää lisäksi.
Olli-Pekka vihasta sähisten sanoi: »Isä on luvannut seitsemän lypsävää
ja kolme hiehoa, enkä minä kysy sulta, mitä minä otan. Saat katsoa
syrjästä, jos haluttaa.»
Hemmi jalkaa polkaisten tiuskaisi vastaan:
-- Et ota mitä tahdot!
-- Minä otan!
-- Et ota!
-- Minä otan, enkä kysy sinulta!
-- Et ota! ärjyi yhä Hemmi.
Nyt Aino ja Hetvikin rupesivat ratisemaan ja syntyi semmoinen sanasota,
ettei kukaan kuullut omaa ääntään.
Isäntä oli rannalla veneitä tervaamassa ja kuuli sinne sen rätäkän ja
huomattuaan, mistä oli kysymys, nakkasi vihaisesti nahkaesiliinansa
veneeseen ja lähti kartanoon. Vakavin askelin hän tuli navetan eteiseen
missä kokousta pidettiin ja jalkaa polkaisten ärjäisi: »Hiljaa!»
Silloin taukosivat kaikkien kielet, ja isäntä sanoi vakavasti: »Meillä
ei rähisemällä asiat selviä. Mistä on kysymys?»
Hemmi rykäisi kuivan rykäyksen ja sanoi kylmästi:
-- Olli-Pekka aikoo ottaa seitsemän aikuista lehmää ja valita karjan
parhaat, siitä tässä on kiista.
-- Olli-Pekka saa viisi, kuten sinäkin saisit, jos olisit lähtemässä.
Ottakoot ne viisi, mitkä tahtoo, meillä ei huonoja ole, sanoi isäntä
jäykästi.
-- Vai viisi, vai viisi, ja itse omalla suullaan määräsi seitsemän. Vai
viisi nyt annetaan, sähisi Olli-Pekka ja ääneen yhtyivät Aino, Hetvi ja
Hemmi, niin että rähäkkä oli kahta suurempi kuin äsken. Reeta Kustaava
ja Martta nauroivat ihan sydänalojaan pidellen ja naurussa oli Erkin ja
Tuomaankin suut.
-- Hiljaa! Kuuletteko! Hiljaa! ärjyi isäntä, mutta siitä muut vain
yltyivät.
Emäntä tuli nyt, otti isännän kyynärpäästä ja sanoi: »Annetaan niille
mitä ne tahtovat, eiväthän ne kaikkea vie, eihän tuota ilkeä kuulla
kukaan tuollaista soidinta.» Siihen ei isäntä sanonut vastaan eikä
myötä. Emäntä otti Olli-Pekan kädestä kiinni ja veti hänet isännän
luokse. Toiset rätisijät vaikenivat pian, muutamia hammastavia ja
solvaavia sanoja enää vaihdettiin.
Isännän kasvot olivat nyt vihasta tulisina, mutta vakavasti hän
kuitenkin sanoi: »Kyllä minä päästäkseni tästä rähinästä annan ne
seitsemän lehmää ja kolme hiehoa, mutta muista sinä, Olli-Pekka, minun
sanoneen, että sinä et ole kauan Leppimäessä talona, ennenkuin tulet
meiltä apua tahtomaan. Mutta siltä varalta on kurikka orren päässä,
pala patsahan nenässä, ei kuiva eikä märkäne. Se silloin putoaa
niskaasi, kun tulet apua hakemaan; rähise nyt siihen katsoen.» Sen
sanottuaan lähti ukko rantaan ja siihen loppui äläkkä. Koko talon väki
mielihyvällä tyytyi ukon kovaan päätökseen. Mutta Olli-Pekka ei ollut
kuulevinaan isänsä tuomiota, alkoi vain sitoa lehmien sarviin nuoria ja
puhisi itsekseen: »Vai viisi lehmää, vähän sitä sentään muistetaan
lupaustaan, vai viisi lehmää! Tässäpähän nähdään! Vai viisi lehmää
meille annetaan!»
Hetvi ilvehti vastaan: »Mutta kurikkapa jää tänne orren päähän, ei
kuiva eikä märkäne.»
Siitä eivät Aino ja Olli-Pekka olleet tietävinään, sitoivat vain
lehmien sarviin nuoria ja heidän Leppimäestä tulleet apulaisensa
vetivät niitä ulos sitä myöten kuin ne oli päästetty parsista irti. Ja
kohta nähtiinkin seitsemän isoa lehmää ja kolme hiehoa lähtevän
Leppimäelle päin yhdessä jonossa. Lehmät kuitenkin pitivät outona tätä
lähtöä, kun toiset jäivät navettaan. Haikeasti ammuen ne syöksähtelivät
tiepuoliin ja pystypäisinä katselivat jälkeensä näkyisikö toisia
tulevaksi, ja kun ei näkynyt, niin rupesivat tenää tekemään. Mutta kun
Leppimäkeläiset pitkät kaarakat käsissään juoksivat sitä hätyyttämään,
joka teki vastakynttä, niin täytyi oieta tielle, ja niin koko matkue
hiljalleen siirtyi eteenpäin ja lehmien entistä haikeampi ammunta
rupesi kerta kerralta kuulumaan kauempaa.
Kun lehmät oli viety Leppimäelle, niin Olli-Pekka palasi Kenttään,
valjasti Jymyn häkkireen eteen, ajoi Hetepellon ladon eteen, missä
parhaat heinät olivat viimeisten tunnukkien varalle, ja loi niitä häkin
täyteen. Nyt täytyi Erkin Ukolla ruveta vetämään heiniä kotilatoon,
muuten ehkä Olli-Pekka olisi vetänyt ne kaikki. Niinpä Olli-Pekka
seuraavana aamuna tulikin Hetepellon ladolta heinään, mutta lato oli
tyhjä ja niin hänen täytyi niine hyvineen kääntyä Ritanotkon ladolle
ottamaan huonompia heiniä.
Leppimäellä oli Olli-Pekka korjannut kaksi aittaa eloja varten.
Ensimmäinen suurin työ oli ruveta vetämään eloja kotiin ja
hyväntuulisena hääräili Ainokin, kun kuorma kuorman perästä tuotiin
rukiita omaan kotiin. Kädet lanteilla ei Aino nyt kuitenkaan kävellyt.
Helmat edestä päin polvien tasalle kohotettuina ja hihat yläpuolelle
kyynärpäitä hän liikkui milloin juosten, milloin kävellen. Mutta
seuraavan pyhän aikana kuultiin, että Ainolla oli kaksi palvelijaa, ja
niin leningin helmat saivat olla suorina ja uusimuotiset hihat ulottua
aina kalvosiin asti. Kädetkin tapansa mukaan asettuivat lanteille
palvelijain töitä tarkastellessa. Olipa Olli-Pekallakin oikein
täysirahkeinen renki, jonka kanssa toimitteli töitä, ja somalta tuntui,
kun nyt sai olla töitten johtajana. Ennen Kentässä piti tehdä niinkuin
isä käski, vaikka ei olisi mielen mukaankaan mennyt.
Yhdeksäs luku.
Rautatietä oli tehty nyt vuosi ja hiekkajunat kulkivat jo Saunajärven
kohdalle ja kuljettivat Repokankaasta täytemaata Korentosuolle. Joka
päivä näkyi suolta veturien mustan savun tupruaminen ja milloin tuuli
sattui olemaan sieltäpäin, kuului veturien kimakka vihellys
huoneisiinkin. Lepokiven kohdalle laitettiin pysäkkiä ja siinä olivat
pysäkin huoneet jo valmiit rakennusinsinöörien asunnoksi. Ne kaksi
nuorta insinööriä, jotka vuosi takaperin ensi kerran suuntalinjoja
hakkauttaessaan tulivat märkinä ja viluisina pyytämään ruokaa Kentästä,
olivat koko vuoden hyvin usein pyhän ajaksi tulleet kartanoon. Niinpä
nytkin, vaikka heillä oli Lepokiven pysäkillä valmiit huoneet
asunnoksi, he tulivat eräänä marraskuun räntäsateisena päivänä jo
varhemmin kuin tavallisesti, tälläkin kertaa märkinä ja viluisina.
Pirtissä ei ollut muita kuin emäntä Hetvin lasten kanssa. Insinöörit
löivät pirttiin tultuaan märät kintaansa pankolle niin että läiskähti
ja vanhempi heistä sanoi: »Voi, äiti kulta, kuinka meillä on vilu.
Sydänkin värisee ja läpättää kuin haavanlehti.»
Emäntä nakkasi sukankudelman käsistään penkille ja sanoi:
-- Onpa tässä Nokka-Kaisa lämmin. Tämä se kyllä sydänten haavat
parantaa. Hän koppasi täyden kirkkaan kahvipannun uunin kieleltä, lähti
viemään sitä kamariinsa ja sanoi: »Tulkaahan, insinöörit, minun
perässäni.» Insinöörit eivät toista kehoitusta odottaneet, vaan
lähtivät kynttä kantta jälkeen. Kun he kamariin tultuaan näkivät
emännän tulisella kiireellä jouduttautuvan kaatamaan kahvia kuppiin,
sanoi vanhempi insinööri istuessaan pöydän ääreen: »Voi miten te olette
meille aina hyvä! Ei kenelläkään äitiä parempaa.» Sen sanottuaan hän
otti kahvikupin pöydältä vapisevaan käteensä. Toisenkin insinöörin
kädessä vapisi kahvikuppi niin että emäntä sanoi hymyillen: »Kylläpä
todellakin on insinööreillä vilu, kahvikupit vapisevat käsissä kuin
ennen meidän satavuotisen muorin.»
-- Älkää te, emäntä, sanoko meitä enää insinööreiksi, vaan nimittäkää
sillä nimellä, millä äitimme ennen nimitti. Minä olen syntynyt Tapanin
päivänä ja kauemmin eläneet ihmiset tietävät papin ristineen minut
Tapaniksi, mutta äitini sanoi minua Tepoksi. Jos hän torui minua
jostakin pahasta teosta, niin sanoi 'Teppo!' ja jos kiitti jostakin
hyvästä teosta niin sanoi 'Teppo!', jos kehoitti illalla nukkumaan,
sanoi 'Teppo!' ja kun herätti aamulla läksyjäni lukemaan, niin sanoi
'Teppo!' Sentähden se nimi on mielestäni niin pyhä, että soisin sen
kuulevani kaikkien hyvien ihmisten suusta.
-- Minut kuuluu pappi kastaneen Väinämöksi. Äidiltäni en kuullut muuta
nimeä kuin Väinö, mutta isä varsinkin pahalla tuulella ollessaan sanoi
minua Vätöksi. Savossa nimitetään tylsäpäistä miestä Vätöksi, tottapa
se sopi hänen mielestään minulle nimeksi, kun oli pahalla tuulella,
mutta paremmin minäkin omaksuin sen äitini suusta kuulemani nimen kuin
tuon isän antaman.
Emäntä täytti toiset kupit ja meni sanomaan tytöille, että tuovat
kamarin uuniin puita. Hän toi sieltä sukankudelmansa ja istui pöydän
taakse kutomaan. Kohta tytöt toivatkin sylyksensä kuivia honkaisia
pilkkeitä, ja niitä sylistään heittäessään Reeta-Kustaava iloisesti
nauraen sanoi: »Ja taas ovat nuo tuonnoiset harakat tuonnoisissa
seipäissään.»
-- Niinpä ovatkin. Teitä on aina niin haikea ikävä, että täytyy päästä
aina näkemään, nytkin kesken päivän.
-- Sen nyt tietää aivan arvaamalla, että teillä on ikävä meitä, sanoi
Martta naurusuin ja valkea hammasrivi näkyi kuin pulmusparvi
elokuhilaan harjalta.
-- Se ei ole vaikea arvatakaan, että insinööreillä on meitä ikävä.
Kumma että pysyvät terveinä, sanoi Reeta-Kustaavakin nauraen ja
kiireimmän kaupalla pisteli puita kamarin uuniin pystyyn, sillaikaa
kuin Martta muutamasta halosta vuoli lastuja sytykkeiksi.
-- Kuten olette arvanneet, me emme tästä talosta osaa erota, ennenkuin
saamme nämä tämän talon viimeiset tyttäret emänniksemme. Vai mitä sanoo
äiti?
-- Hohhoi! Saatte kai ne karjakörrit, lantakäpälät, kun ette muuta
tahtone, sanoi emäntä nauraen niin, että hänenkin suustaan näkyi terve
ja puhdas hammasrivi.
-- No nyt sen kuulitte, sanoi Teppo.
-- Kyllä kuulimme että lähtö tulee, ei muuta kuin hynttyyt kokoon,
mutta kylvetään kai ennen lähtöä, sanoi Reeta-Kustaava ja lähti
huoneesta.
-- Kylvetään toki, sanoi Teppo ja katsoi raolleen jääneestä ovesta
Reeta-Kustaavan jälkeen, kun tämä salin yli kulkien meni toiselle
ovelle. Martta sytytteli uunin suussa puita ja sanoi nauraen: »Eipä se
rakkaus taida vielä olla kovinkaan tulista, koska nuo puut niin
vaivalloisesti syttyvät.»
-- Niin se on teidän puolelta vielä kylmää, mutta vähästä sen sanotaan
rakkaudenkin syttyvän niinkuin syttyvät nuokin puut siinä uunissa...
Kas sitä, nythän se jo rupeaa hulmuamaan.
-- Niinpä hulmutkoon sitten. Se kieltoa, mikä minusta, sanoi Martta ja
pyörähti vikkelästi ulos, kun näki halkojen pesässä syttyvän palamaan.
-- Se on totta, että mielellään niitä näkee noita tämän talon tyttäriä
askareissaan. Se on niin vaivatonta ja niin reimaa hyvällä ja pahalla
säällä, sanoi Teppo.
-- Kyllähän noitten jäljessä näkyy kelkka kääntyvän, sanoi emäntä. Ne
kun ovat terveitä ja pienestä lähtien töihin tottuneet. Meidän isäntä
ei ole hellitellyt lapsia. Ne kun ovat alkaneet vähänkin kynnelle
kyetä, niin niitten on täytynyt lähteä kesällä, talvella.
-- Niinpä onkin talo kohonnut tämmöiseksi, sanoi Teppo.
-- Poikain ja tyttöjen ansio kai se on. Emmehän suinkaan tässä me
kahden olisi tätä tämmöiseksikään saaneet. Talo oli meidän tullessa
sellainen rähjä, että kaikki oli uudesta alettava juuri kuin pystystä
metsästä, ja vierasta emme ole pitäneet päivääkään.
-- Vai ei päivääkään. Kyllä tässä on talon väki saanut lähteä tuulella
jos tuiskullakin.
-- On saanut lähteä tuulella ja tuiskullakin. Ja kun olisivat pysyneet
koossa, niin olisi tässä katosta ja katonalaista kaikillekin, mutta
eivät näy tyytyvän kotiin. Niin hajoavat kuin linnun poikue, kun
pääsevät korva korvan tasalle. Eipä vielä tuonikaan osattomaksi
heittäytynyt.
-- Se on luonnon laki. Tuskin käy koskaan niin, että semmoinen
lapsijoukko kuin teilläkin yhdeksän lasta, olisi miehen ikään tultua
yhdessä kodissa synnyinkehtonsa ympärillä, vaikka se synnyinkehto ja
lapsuuden leikkitanner on jokaiselle rakkain paikka maailmassa. Sitä
kun miehen ikään tullaan, niin se oma tulevaisuus rupeaa kangastamaan
edessä ja niin sitä rupeaa valmistautumaan sille taipaleelle. Siinä
tulee vielä omat, hyvinkin viattomat taipumukset määrääviksi. Sen
tiedän itsestäni. Minun isäni on Etelä-Suomessa Taulaniemen pitäjässä
isommanpuoleisena maanviljelijänä. Hän minut poikasena ollessani
kustansi kouluun. Koulussa olinkin etevämpi useita muita tovereitani,
sain aina luokalta päästessäni paremman paperin kuin moni muu
vertaiseni ja ikäiseni. Niinpä isäni uskoi minun vielä kerran saavan
professorin tittelin, mutta minä käännyinkin teknilliselle alalle, kun
luonnossani tunsin siihen voimakkaamman vedon. Ja enpä häntä vielä osaa
sitä valintaani katua, sillä nyt, vaikka on ikävuoteni vasta alulla
neljättäkymmentä, niin olen jo virkamies alallani ja varmaan
semmoisilla tuloilla kuin nekin professorin tittelin tavoittelijat.
-- Olen kai minä kysynyt, mutta en muista, minkälainen palkka teillä
on.