ja puolen kilon painoinen, teräväsärmäinen kiven möhkäle lensi
korkealle ilmaan, niin korkealle, että urpiaisen kokoisena näkyi.
Sieltä näin kaartaen lähti laskeutumaan ja osui juuri sepän olkapäähän
ruhjoen koko toisen puolen ruumista. Kun pajan lautakatto rämähti ja
samassa raudan taonta taukosi, niin pahaa aavistaen lähdimme juoksemaan
paikalle. Seppä makasi pölkyn vieressä ruhjoutuneena, toinen käsi, joka
oli jäänyt terveeksi, hieman värisi, mutta heti taukosi sekin.
Pajamies, joka oli toiselta puolen alasinpölkystä pitäen ollut rautaa
moukarilla takomassa, makasi pölkyn vieressä tajutonna. Pajan
kattolauta oli senkin lyönyt tajuttomaksi. Se virkosi, kun ruvettiin
pudistelemaan ja ehkä siitä tulee eläjä, vaikka päässä ja hartioissa on
hirvittävät haavat.
Kun emäntä ei viitsinyt pirtissä ääneensä itkeä, niin esiliinallaan
kaksin käsin kasvojaan painaen lähti puoleksi juosten menemään ulos ja
meni suoraa päätä peräkamariin, missä suljettuaan oven antoi itkunsa
päästä valloilleen.
Isäntäkin nieleksi karvasta palaa kurkustaan, pureskeli hampaitaan ja
katkerasta vihasta vääntyivät leveät kasvot. Viimein hän hieman
väristen sanoi: »Herrojen mielestä se talonpojan henki ei paljoa maksa,
kun laitetaan paja niin vaaralliseen paikkaan, juuri kuin ei olisi
tilaa edempänä. Ne ovat herroja ne... Katalat.»
-- Ei se paja ollut likellä, ammuntapaikalta oli lähes sata syltä
matkaa.
-- Mutta jos olisi ollut kaksisataa syltä matkaa, niin kivi ei olisi
voinut lentää.
-- Paja ei voi olla kovin kaukana työpaikalta, kun siellä myötäänsä
kuljetaan poria teroituttamassa ja panosten sytytysraudat jäähtyisivät
matkalla, jos paja, jossa ne kuumennetaan, olisi kovin kaukana. Kun se
kivi sitä paitsi oli lähtenyt surmannuolena lentämään, niin samalla
tiellään se olisi voinut lentää vaikka kilometrin, se otti sellaisen
kaaren.
-- Sinä näit sen?
-- Näinpä hyvinkin, kun virkanani oli lataus ja latausten sytyttäminen.
Itse olin juuri kuudesta panoksesta viimeiseksi sytyttänyt sen, josta
kivi lensi. Ja puolimatkaan, missä paja oli, pakenin katsomaan
laukeamisia; tokihan minä näin kiven lennon ja jouduin ensimmäisenä
juoksemaan pajaan, mihin kaikki poramiehetkin juoksivat sama paha
aavistus povessaan.
Kaikkien Kentän väkien kasvot näyttivät turvottuneilta ja
kuumottavilta. Tytöt ja Hetvi vetivät päähuivinsa alas peittämään
kasvojaan ja keskenään puhelivat, että surmansa tuota Anttia lienee
sinne vetänyt, ei suinkaan mikään pakko.
Vieraskin sekautui talonväen keskusteluun ja sanoi: »Kyllä todella
täytyy sanoa, että se oli sallimus eikä mikään muu. Olisihan kivi
voinut pudota vaikka puolenkin metriä syrjään, mutta sen piti pudota
määrättyyn paikkaan. Samat sanat tulivat insinööri Sillmanninkin suuhun
tapahtumaa katsellessa. Surkea oli insinöörin ja koko insinöörin
perheen mielestä se tapahtuma, ne niin paljon pitivät Antista, aivan
kuin omasta pojastaan.»
-- Tottapa se kuolema oli ennen määrätty, kun isä Antin sinne lähtiessä
näki semmoisen unen, sanoi Reeta Kustaava itkusta väristen.
-- Minkälainen se uni sitten oli?
-- Oli vain nähnyt Anttia vilahdukselta ruumisarkussa ja oli vain
näkynyt toinen puoli.
-- Sepä kummallisen tarkka uni. Vasen olkapää on kokonaan poissa ja se
puoli ruumista muutenkin ruhjoutunut. Pää ja oikea käsi ovat terveet,
mutta vasara oli lentänyt seinän vierelle kuten pajamieheltäkin
moukari. Kyllä täytyy sanoa, että sallimus se oli.
Isännän mielestäkin oli viha herroihin haihtunut, kun kuuli pajan
olleen niin kaukana ammuntapaikalta ja muisti unensa. Värisevällä
äänellä hän sanoi: »Niin kai se on kuten sanotaan, että sijan tietää
kuhun syntyy, paikan kaiken kussa kasvaa, mutta ei tiedä kuhun kuoleman
pitää.»
-- Se on tosi se, vakuutti vieras.
Isäntä nousi aikoen lähteä kamariin emännän luokse, mutta istahti
paikoilleen, kun vieras sanoi: »Se insinööri Sillman toimitti minut
sanomaan, että ruumis valtion puolesta toimitetaan hautaan ja se on jo
valmiina komeassa kukitetussa arkussaan. Ja että se ensi lauantaina
haudataan, joten te sukulaiset, jos tahdotte nähdä vainajaa, saatte
nähdä joko perjantaina siellä Jonkereessa tai lauantaina puolenpäivän
aikaan Tepaston hautausmaalla.»
-- Tulemme Tepastoon, sanoi isäntä värisevällä äänellä ja lähti
kamariin, missä emäntä tuskissaan heittelehti sängyssä ja väänteli
käsiään kuin suonenvedossa.
Isäntä sen nähtyään ei tahtonut nostaa kiveä kuorman päälle, vaikka
hänellä itselläänkin oli mieli raskas ja sydän niin täysi kuin olla
voi, lohduttomasti vain sanoi:
-- Emme saata mennä menneen jäljessä, kohtalon tiet ovat tuntemattomat.
Tämä on aikoja ennen näin määrätty, koska uneni niin tarkoin toteutuu.
Ensi lauantaina kirkolla saamme nähdä Antin, jonka vasen puoli on
ruhjoutunut -- sitähän se uni ennusti.
-- Tuo mieskö se niin kertoi? kysyi emäntä vapisten ja jokainen jäsen
värisi.
-- Se se kertoi. Se kivi on lentänyt ilmaan ja kummallisen kaaren
tehtyään juuri osunut putoamaan siihen määrättyyn paikkaan, mihin
nähtävästi korkein sallimus oli määrännyt sen putoamaan... Eikä tämä
ole meidän syytämme. Sen unen nähtyäni kielsin Anttia lähtemästä, mutta
se ei totellut. Ylpeästi vain sanoi, että unet ovat öitä myöten,
näkijät unien jäljissä.
-- Ensi lauantainako hänet sitten haudataan?
-- Niin... Komeassa kukitetussa arkussaan kuuluu Antti jo olevan ja
lauantaina puolenpäivän aikana on kirkolla, jonne mekin lähdemme
näkemään.
-- Tokkohan Anna Maria ja Saara siellä Jokikylässä saavat tietää, että
hekin tulisivat.
-- Jos tuo mies ei lähtene Jokikylän kautta palaamaan, niin täytyy
Erkin tai Tuomaan lähteä Jokikylään ja hän saattaa sieltä tulla
kirkolle sisariensa kanssa.
-- Mutta Antille pitäisi hauta saada muorivainajan viereen. Se niin
aina kunnioitti muoria, oli valmis auttamaan, jos muori vähänkään
kompastui.
-- Se kyllä todellakin pitäisi saada muorin vierelle. Mutta miten
lienee mahdollista, kun muorin hauta on noitten kahden petäjän välissä,
mitkä tuossa kuvassakin näkyvät... Sinne täytyy lähteä perjantaina ja
haudankaivajan kanssa miettiä, voisiko edes syrjästä päin kaivamalla
tuon toisen petäjän alle saada Antille haudan.
Emäntä nousi nyt istualleen, pyyhki kasvonsa esiliinaansa ja seinällä
riippuvaan muorin hautakummun kuvaan katsoen sanoi: »Siinä näkyy Antin
tekemä hautaristi kirjoituksineen, mutta kuka kirjoittaa hänen
haudalleen?»
-- Täytyy kai siihen meidän laittaa jotakin merkkiä, kun eivät ne
laittane, jotka sitä hautaan toimittavat, sanoi isäntä ja lähti
pirttiin ottamaan selkoa, lähtisikö sanantuoja palaamaan Jokikylän
kautta ja viemään sanomaa Anna Marialle ja Saaralle, että nämäkin
tietäisivät tulla Antin hautajaisiin. Pirttiin tuli emäntäkin ja kun
oli saanut itkeä sydämensä tyhjäksi, niin lieventynein mielin istui
vieraan lähelle kyselemään tapahtuman yksityiskohtia. Hetkisen
kyseltyään nousi siitä toimittamaan vieraalle ruokaa ja kyseli lisää
vieraan syödessä.
Emäntä pääsi nyt selville siitä, että tapahtuma oli sallimus eikä
mikään ajattelemattomuuden tuottama vahinko. Ja kun kuuli insinööri
Sillmanin perheen osanoton siihen Antin kohtaloon, niin hetki hetkeltä
rupesi sydän rauhoittumaan ja koko tapaus muuttumaan tavalliseksi
tapahtumaksi, joita ihmisen elämä on ihan kirjavana. Murheen päiviähän
on aina enemmän kuin ilon päiviä. Mutta kokonaan ei murhe hetkeksikään
haihtunut mielestä.
* * * * *
Kun Antti oli käyty hautaamassa, niin kotiin palatessa äidin mieli oli
taas entistään raskaampi. Kotikin tuntui peloittavan tyhjältä.
Kaikkialla näkyi tyhjyys, koko ihmisen elämäkin oli tyhjyys. Kamariin
tultua, kun oli matkavaatteet riisuttu, puhkesi raskas mieli
kyyneleiksi. Istuessaan tuolilla ja katsellessaan joulukuun pilvisen
päivän hämärään hän itsekseen sanoi: »Antti on poissa, Saara on poissa,
Anna Maria, oikea käteni, on poissa. On kuin kaikki olisivat poissa.
Toinen toisensa perästä tippuvat kuin linnut oksalta... Minä yhdeksän
lapsen äiti, mihinkä viimein vaivoista väsyneen pääni nojannen...
Mihin?»
Hetvi, joka oli ollut kotona, toi nyt sylissään puita, pisteli ne
kamarin uuniin pystyyn ja viritti niihin tulen. Uunissa kuivat
honkaiset puut rupesivat iloisesti palaa hulmuamaan levittäen lämpöä ja
elävää valoa huoneeseen. Ulkonakin rupesi taivas poudistumaan ja
ennenkuin emäntä tuli huomanneeksikaan, joulukuun lyhimmän päivän
aurinko paistoi akkunan takana seisoviin huurteisiin puihin, jotka nyt
neitseellisen puhtain kasvoin majesteetillisina seisoivat todistamassa,
että ihmisen elämä kuitenkaan ei ole tyhjyys. Monikymmenlukuinen
urpiaisparvikin iloisina hilmerehtäen pyrähteli puutarhan suurissa
pihlajissa noppien niistä huurteeseen jäätyneitä marjoja. Tätä
katsellessa ja uunin hulmuavan tulen lämmössä kyyneleet hiljalleen
kuivuivat. Oli kuin kesäaamun aurinko olisi noussut elon vainiolta
sulattamaan yön hyisen hallan ja elon kasvit herättämään uuteen eloon.
Kahdeksas luku.
Olli-Pekka oli nyt kirkolta palatessaan tuonut morsiamensa Alanteen
Ainon ikäänkuin täyttämään sitä aukkoa, jonka kaksi viikkoa sitten Anna
Marian siirtyminen uuteen kotiinsa Jokikylään ja nyt Antin poismeno oli
tuottanut. Aino oli kuitenkin päivät ja viikot talossa kuin vieras.
Virkkasi vain morsiuspukimiensa koristeita ja väliin aina kuvastimen
edessä korjaili pitkästä tukkapalmikosta taidokkaasti käärittyä
nutturaa ja tarkasteli, oliko nutturaan kiinnitetty kampa siinä
niinkuin sen olla piti. Tytöt ja Hetvi sitä salaa pitivät pilanaan,
mutta ne eivät sitä Olli-Pekan eikä vanhusten kuullen tehneet. Pieni
salainen hymy huulissaan vain katselivat Ainon hienoutta.
Kun Hetvi eräänä iltana tyttöjen ollessa avannolla vaatteita
viruttamassa oli yksinään karjaa hoitamassa, tuli Aino navettaan, ja
Hetvi luuli, että hän tuli nyt hänen avukseen. Mutta valkoiset kädet
lanteillaan Aino vain käveli pitkin navetan käytävää silmäillen lehmiä.
Hetken perästä sitten sanoi:
-- Mitä lehmiä sitä on Anna Marialle luvattu, kun Olli-Pekka sanoi
viisi lehmää luvatun?
-- Tuosta nuo kaksi rinnakkain ja tuo kailoposki ja tuo ja tuo.
-- Mitä ihmettä niitä niin paljon on luvattu?
-- Kun Saarallekin on annettu viisi lehmää... Ja ehkäpä siinäkin
ajatuksessa että sinä täytät tyhjät parret.
-- Hm. Ei minulle anneta niin monta, eikähän missään maailmassa
tyttöjen jälkeen panna viisiä lehmiä.
-- Kyllä se jääpä aikaan tulee, kun lähtevä evästä saa. Ei tässä
navetassa kauan ole viisi partta tyhjänä. Tuommoisista, joita tuolla
karsinassa keppelehtää, niitä tulee parsien täyttöjä.
-- Tulee sitten kun tulee... Mutta kun vielä talvi elätetään ja kesän
tullen kuulutaan vasta annettavan, se minun on kummani.
-- Niin kuulutaan, sanoi Hetvi välinpitämättömästi ja kaksin käsin
syyti isosta vasustaan turvepehkuja lehmien alle. Ja Hopitengan alle
kuivikkeita levitellessään sanoi: »Tämä morjake se on minun lehmäni.
Tätä ei anneta kenellekään.»
-- Minkätähden se on sinun lehmäsi, oletko sinä sen tuonut tähän
taloon?
-- En ole tuonut. Tähän navettaan se on syntynyt, mutta kun se on tämän
navetan parhain, niin parhaassahan se on vievän mieli, sehän on vanha
sananlasku.
-- Joko sinä sitten olet menossa tästä talosta?
Hetvi ajatteli sanoa, että tyhmä kysymys ei tarvitse vastausta. Hän
jätti kuitenkin toiseksi kerraksi ja sanoi tyynesti: »Ei tuota vielä
ole eväsleipiä leivottu, mutta enhän tässä minäkään juurillaan seisova
puu ole, saattaahan sitä lähteäkin, jos niin vaaditaan.»
-- Kukapa sitä vaatii?
-- Ei sitä tiedä, kuka vaatii. Paljon on vielä poikia, jos yksi on
mennytkin tuonelaan. Sitä varten on ukko varannut jo maita. Tuossa
kaksi Leppimäkeä odottaa tulijoita ja nyt on Siuruan Vehkaniemeen
antanut kaksikymmentätuhatta markkaa velaksi, jonka panttina kuuluu maa
olevan.
-- Mitä vielä! Kun ukko rupeaa eläkkeelle ja jättää poikien haltuun
hallinnon, niin saattavathan pojat yhteisestikin hallita maita ja
mantuja kuten ukkokin.
-- Jospa tuo ruvenneekin eläkkeelle, sanoi Hetvi ja suu vetäysi
ivalliseen hymyyn.
Ainokaan ei enää jatkanut keskustelua, kädet lanteilla käveli pari
kertaa halki navetan ja meni pois.
Ainon ja Olli-Pekan häät oli määrä pitää loppiaisen pyhinä, jolloin
rovasti tulisi vihkimään. Mutta Aino oli Olli-Pekalle sanonut, että jos
hänelle ei anneta sitä kartanon puoleista peräkamaria, joka nyt oli
Hetvillä, niin hän ei tule koko taloon. Niinpä nyt tänä iltana oli
Olli-Pekalla, Hemmillä ja Hetvillä kolmeen mieheen neuvottelu. Hetvi
tahtoi pitää kamarinsa, kun se kerran oli hänelle annettu, mutta kun
Hemmi ja Olli-Pekka olivat sopineet siitä, että porstuan peräkamari
vallataan tytöiltä Hetville ja tytöt muuttakoot ison sänkynsä pirttiin,
niin Hetvi huiskautti päähuivinsa vihaisesti naulaan ja sanoi: »Olkoon
niin tällä kerralla, ei ole pitkä toiseenkaan, kunhan oppii saamaan
mitä vaatii.»
Niinpä hääpäivän edellisenä päivänä tytöt saivat eteisen peräkamarista
muuttaa sänkynsä pirttiin ja Hetvin sänky kannettiin sijalle. Hetvi toi
huonekasvinsakin pöytineen, jotka Antti oli hänelle morsiuslahjaksi
tehnyt, ja huoneeseen jäi nyt vain paljaat seinät. Se oli nyt yhtä
ikävän näköinen kuin sekin aitta, mihin muori oli kuollut. Kodikkaisuus
oli siirtynyt eteisen peräkamariin.
Kun Hetvi oli viimeiset tavaransa sieltä entisestä kamaristaan ottanut,
katsoi hän ovelta sisään ja ovea kiinni painaessaan sanoi: »Siihen
hetki heijahtaa, ennenkuin minulla on asiaa tuonne.»
Aino oli nyt tullut Kenttään talon ihmiseksi, mutta talon töitä hän ei
tehnyt. Päivät päästään hän salin keinutuolissa istui ja virkkaili
lakanoittensa ja ikkunaverhojensa laitakoristeita. Hänen huoneessaan
täytyi olla aistikkaammat ikkunaverhot kuin talon muitten ikkunain
kotikutoiset uutimet olivat, ja näppärästi kuontuivat Ainon valkoiset
hienot sormet ja vikkelästi liikkui kalanluinen virkkausneula Ainon
virkatessa valkoista kukikasta pitsiä, niin että kassapäinen
kampaniekka pääkin käännähteli samaan tahtiin. Väliin hän kuitenkin
kuin jaloitellakseen puhvihihaisine leninkeineen ja kädet lanteilla
kävi talon toisten naisten askareita katsomassa, mutta kohta samalla
tavalla kädet lanteilla palasi sieltä ja meni kuvastimen eteen
tarkastamaan, oliko nutturassa mitään korjattavaa. Sen tehtyään
raskaasti huoahtaen istui keinutuoliin kuin kovasta työn ottelusta
tultuaan ja rupesi entistä toimekkaammin virkkaamaan.
Oli keväinen päivä huhtikuun rajalla, mutta itätuisku jyrisi ulkona
kovemmin kuin milloinkaan tänä talvena ja pölisti lunta niin että
järven takaa ei maata näkynyt. Tuiskun takia olivat nyt kaikki miehet
kotosalla, vanha isäntäkin kamarissaan paikkasi kinnastaan. Emäntäkin
oli sinne tullut paikkaamaan nuttunsa kyynärpäätä.
Hemmi tuli nyt sinne kovin asiallisen näköisenä ja sanaa puhumatta
istui tuolille. Kun emäntä näki Hemmin kasvoista, että sillä on jotakin
erityistä asiaa, niin virkkoi puheen aluksi, että mitä sinne
pirtinpuoleen nyt kuuluu.
-- Eipä tuonne entistä kummempaa. Tulinpahan tänne vain tuumimaan
majanmuutosta, kun tuo Aino ei kuulu rupeavan tekemään talon työtä,
ennenkuin saa talon johdon haltuunsa. Sama ajatus taitaa olla
Uulollakin, koskapa hän ei pakota Ainoa talon töihin. Ei koko talvena
ole Aino rikkaa ristiin pannut toisten avuksi, liian paljoksi näkyy
käyvän kolmelle naiselle tuo karjan ja meijerin hoito, kun äitikään ei
enää jaksa siellä raataa. Ja tarvitaanhan tuo äiti ruuan laittamisessa.
Emäntä huokasi syvään ja valittaen sanoi: »Kyllä ne ovat ennot yksineet
meidän talosta, kun Saara ja Anna Maria ovat poissa. Ja ei liene kovin
pitkä aika siihen, kun Reeta Kustaavakin on poissa.»
Isännän kasvot olivat tulistuneen näköiset ja äimän perässä oleva
hampuista punottu säie kurahteli vihaisemmin kuin tavallisesti. Sitten
hän pitkän tuokion perästä sanoi: »Vai talon hallinto hänen käsiinsä.
Johan se Uulokin kerran mainitsi minun ruokolle rupeamisestani.»
-- Semmoinen se kuuluu olevan ajatus, että koko hallinto heidän
käsiinsä ja me muut heidän kynsistään katsomaan.
-- Käske Uulo tänne, kuului isännän kuiva vastaus.
Aino oli ensimmäisestä päivästään lähtien ruvennut Olli-Pekkaa
nimittämään Uuloksi, kun Olli-Pekka oli liian tökerö nimi, ja niin
kaikki muutkin nyt sanoivat Olli-Pekkaa Uuloksi.
Hemmi ja Uulo tulivat nyt kamariin ja äänettöminä istuivat tuolille ja
katselivat isäänsä, kun tämä vanhat vaskisankaiset silmälasit päässään
paikkasi kinnasta ja karkea säie kurahteli aina kulkiessaan äimän
jäljessä.
Isäntä pari kertaa näpisti paksuja huuliaan yhteen ja sitten sanoi:
»Tässä on ollut puhetta teidän veljesten erosta. Kun Aino ei näy
tekevän talon töitä eikä kuulu aikovankaan tehdä, ennenkuin saa talon
hallinnon käsiinsä, niin tässä täytyy ruveta toimiin, että Aino pääsee
talon hallintoon.»
-- Sehän se parasta on, keskeytti Uulo ja ruskeat silmät vilkuilivat
levottomina.
Isäntä taas pari kertaa puristi huuliaan yhteen ja kurautti säiettään
ja sanoi: »Minkälaisella osalla esimerkiksi Hemmi aikoisi lähteä
Leppimäelle?»
-- Olemme Hetvin kanssa miettineet, että kymmenen lehmän päätä pitäisi
olla. Seitsemän lypsävää ja kolme mullikkaa. Ja kun Hetvi toi taloon
tullessaan kaksi lehmää, talosta tulisi viisi, kuten Saaralle annettiin
ja Anna Mariallekin luvattiin. Sitten hevonen ja kun Leppimäen pellot
ovat nurmena, niin eloja pitäisi saada sata tynnyriä rukiita,
viisikymmentä tynnyriä ohria ja parisen kymmentä tynnyriä kauroja ja
rahoista veljesosani.
-- Eiköhän tuossa ole tinkimisen varaa, keskeytti Uulo ja silmät
vilkuilivat entistä levottomammin.
Isäntä taas rypisteli huuliaan, kurautti säiettään vihaisemmin kuin
koskaan ennen ja sanoi: »Sen perinnön saa Uulo ja kesän tullen on
lähdettävä. Talvella ei ruveta karjaa repostelemaan. Aino kun on pannut
määräksi, ettei tee työtä ennenkuin omassa talossaan, niin silloin
pääsee omaan taloon. Tässä talossa ei meidän vanhusten käsistä lähde
hallitus, niin kauan kuin meidän peukalomme liikkuvat.»
Uulon kasvot jähmettyivät. Hän tiesi, että isän päätös ei tule
muuttumaan tinkimällä. Pitkän tuokion perästä hän sanoi:
»Hakattaisiinko ensi kesänä miehissä minulle kaski johonkin sinne mihin
minä paikan katson?»
-- Se hakataan, kiirehti Hemmi sanomaan, ennenkuin isä kerkesi mitään
virkkaa.
-- Ja parihevosilla ajetaan pellot nurin, jos tahdot ne suliksi, sanoi
isäntä.
-- Kyllä ne kääntyvät yhdelläkin hevosella, kun annatte minulle oriin
ja sen isomman äkeen, sanoi Uulo siinä kaupassa saadakseen oriin ja
paremman äkeen.
-- Oritta ei anneta eikä Nellaa, vaan Jymy tai Ukko, niistä jompikumpi,
sanoi isäntä päättävästi ja kurautti säiettään, niin että hartiat
nytkähtelivät mukaan.
-- Minkälainen osa niistä rahoista sitten tulisi? kysyi Uulo ja ääni
hieman värisi.
-- Kun ajatellaan tytöille kymmenentuhatta kullekin, niin tähteet
jaetaan miehiä myöten. Minä jään äidin kanssa veljeksen osalle, kun
tämä talo on paremmassa kunnossa kuin esimerkiksi kumpikaan Leppimäki,
sanoi ukko vakavasti.
-- Ja sittenkö teidän kumpaisenkin kuoltua ei enää mitään?
-- Siitä nyt ei puhuta ei halaistua sanaa, sanoi ukko lujasti ja
päätäänkin pyöräytti sanojensa painoksi.
Uulon ajatukset harhailivat kummallisesti. Hän koetti mielessään
tavoittaa mitä vielä kysyisi, mutta ei keksinyt mitään asiallista ja
nousi lähtemään ulos. Mutta ovessa mennessään hän muisti jotakin ja
kysyi: »Minä kai ison Leppimäen metsästä saan hakata halkoja omiksi
tarpeikseni tulevan talven varaksi?»
-- Hakkaa vain, kun ison Leppimäen valinnet itsellesi, sanoi ukko.
-- Sen kai minä valitsen, sanoi Uulo ovea kiinni painaessaan.
-- Sittenpähän pääsee Aino emännäksi ja saa hallita ja toimia mielensä
mukaan, sanoi emäntä. --Ei ole meillä ollut tänä talvena sitä kohtaa,
joka Ainon mielestä olisi ollut niinkuin olla pitää. Ei ole osattu
syödä, ei käydä Ainon mieliksi. Voi Uulo parka... Onneton hän on tuon
Ainon jäljissä. Tuolla Luojalta saadulla komeudellaan sai pojan
vietelleeksi, mutta ei siihen ole meidän syytämme, kielsimme minkä
jaksoimme, mutta ei ollut apua. Hänet näki jo hänen täällä ensi kerran
käydessään mikä hän oli, mutta rakkaus on sokea. Ei näe se, joka naipi,
eikä usko mitä sanotaan.
-- Kyllä se Aino Olli-Pekalta silmät pesee, virkkoi Hemmi. Nyt
pääsiäisen aikana kun lähtevät kirkolle, niin kuuluu pitävän
Olli-Pekalla olla lyhyeksi keritty tukka, tärkätty kova kaulus
kaulassa, hevosella suuri kielikulkunen länkien kokassa, aisakello
aisassa ja karhun talja reessä. Kotoaan kuului saavan ne kompeet. Niin
kuului Aino Hetville sanoneen. Luultavasti ei kelpaa meidän reetkään
kuin korkeintaan Siuruaan asti, sieltä kotoa kai se otetaan rekikin.
-- Uulo saa valita nyt jo hevosen ajokkaakseen, Ukonko vai Jymyn hän
ottaa. Sillä menköön kirkolle, oritta ei anneta, sanoi isäntä.
-- Tuskin kelpaa muut kuin ori tai Nella.
-- Kyllä kelpaa, kun minä olen kotona lähtiessä, tai muutoin hiihtävät
suksilla.
-- Jos se tekee tappelun?
-- Se ei kauan kestä.
-- On parasta, että itse sille nimitätte hevosen ja sanotte, että se on
hänen ajokkaansa tässä kotonakin, sanoi Hemmi ja nousi menemään pirtin
puoleen.
Isäntä katsoi ikkunasta ulos ja kun näki, että tuisku pöllytti järvellä
entiseen tapaan, niin sanoi:
-- Tänä päivänä ei näy tulevan hevosten valjastusta, sanon
huomisaamuna.
Hemmi lähti nyt ulos, mutta kamarin oven auettua kuului salista
Olli-Pekan ja Ainon keskustelu ja Aino sanoi varsin kovasti, että se
kuuluisi kamariinkin: »Ei se niin valmista vielä ole. Laki se on
juttujen veräjä.»
-- Hm. Vai vielä meitä käräjissäkin käytetään, sanoi isäntä hiljaa ja
venytteli paikattua kinnastaan.
-- Kaikkeen se hyvä pätee, sanoi emäntä huokaisten... Mutta uskon toki,
että Olli-Pekka tyytyy siihen, mitä annetaan. Ja eikähän hänestä
tuollaisen akan kanssa tule taloa, vaikka yksinään saisi tämän
taloutemme, niinkuin se Aino ehkä uneksiikin, koska se meitä ajattelee
eläkeläisikseen.
-- Sanotaanhan sitä niinkin, että kyllä kissa kyntensä löytää, kun
näkee putoavansa. Mutta toisekseen sanotaan, että akka on haahti, akka
on hauta, akka on pahanpaikan kattila. On pelättävä, että tämä
viimeinen vertaus Olli-Pekka rievun kohtalossa toteutuu. Näkyy akka jo
saaneen ohjakset käsiinsä, se vie vaikka näkyvään hautaan... Omansa se
on itsekustakin hyvä, sammakostakin nuijapäänsä. Olli-Pekka ei kyennyt
tuota tuntemaan ajoissa. Veljetkin sen ovat suuria renttuja, pysyvät
koossa niin kauan kuin isä jaksaa rempata. Siitä kun aika jättää, niin
tukkijätkiä tulee, tuskin kelvollisia jätkiäkään.
-- Tuo Ainon kauneus se eksytti Olli-Pekka paran, luuli olevan samaa
sisältä kuin päältäkin, sanoi emäntä ja lähti pirtin puoleen
toimittamaan väelle päivällistä. Sinne lähti isäntäkin ja jokaisen
kasvoista sai lukea, että kaikki tiesivät hänen äskeisen päätöksensä.
Hetvin ja tyttöjen ja poikain kasvoissa näkyi iloisuus, Hemmi vain
tekeytyi vakavammaksi tavallista. Olli-Pekan kasvot olivat jäykät ja
hieman turvottuneen näköiset eikä hän sekaantunut yhdelläkään sanalla
toisten puheisiin. Aino näytti salista syömään tullessaan entistään
mahtavammalta eikä hänkään sekaantunut sanallakaan toisten puheisiin.