monia kymmeniä pensaita, joissa oli monta sataa vartta aina pensaassa.
Siitä rovasti otti valokuvan. Kuvassa tulivat likimmäiset pensaat
näkymään marjojen painosta sujuvine varsineen ja yksityisine
marjoineenkin, mutta kauempaa tulivat näkymään vain pensaat marjain
punertamine väreineen.
Sen tehtyään rovasti palasi koneineen poimijain luokse ja rupesi kaksin
käsin poimimaan suurimpia vaaraimia ja ammentamaan ruustinnan kiuluun,
joka vähän väliä piti käydä tyhjentämässä saaviin. Sekin ennen puolta
päivää tuli kukkuroilleen täyteen.
Ruustinna lähti palvelijoineen nyt vaarainsaavia viemään kotiin, mutta
rovasti poikkesi leikkuumiesten luokse näkemään kaunista uhkeaa toukoa.
Ihmeissään nyt rovasti isännän kuhilastaessa katseli lyhteen latvoja ja
niitten suurijyväisiä, täyteläisiä tähkiä ja sanoi: »En elämässäni ole
nähnyt tällaista ruista. Tavallisessa rukiissahan on neljä jyväriviä
aina tähkässä, mutta tässä on kuusi ja niin täysiä, että jyvät ovat
ihan pystyssä ja aivan kikaraisillaan.»
-- Ei sitä koskaan näekään pellossa sellaista ruista kuin halmeessa,
sanoi isäntä hiki päässä kiireimmiten pystyttäessään raskaita pitkiä
lyhteitä kuhilaaseen.
-- Paljonko nyt luulette lähtevän tästä halmeesta viljaa, kun tämä on
näin täysiteräistä?
-- Vähintään sataviisikymmentä tynnyriä. Tästä lähtee runsaasti tynnyri
sadasta lyhteestä ja nyt on jo kahdeksantuhatta lyhdettä leikattu ja
melkein puoli on vielä leikkaamatta.
-- Voi sitä elon paljoutta ja se tulee ihan tuolta metsästä. Siunattuna
työn palkkiona vain... Ja tulevana kesänä teillä taas on samanlainen
halme.
-- Jos Jumalasta on myötiä, niin on samanlainen ja vielä vähän isompi,
virkkoi isäntä tyytyväisesti.
-- Ja kolmantena kesänäkö tässä on taas tuommoinen vaaraimikko kuin
tuollakin. Voi ihmeellistä Jumalan kaunistamaa vainiota, mikä siellä
on, kun näkyy silmänkantomatka vaaran rinnettä, jossa vaaraimien väri
on pohjavärinä ja vihantain varsien lehdet eivät kykene peittämään sitä
marjojen paljoutta.
-- Kolmantena ja neljäntenä kesänä tässä on samanlainen vaaraimikko.
Katsokaas, tuolla sängen juuressa myötään näkyy vaaraimen taimia ja
muutamat ovat jo niin pitkiä, että katkeavat leikatessa lyhteeseen.
Katsokaas, täällä lyhteen tyvessä näkyy vaaraimen varsien latvoja.
-- Niin todellakin on... Mutta tuonneko jää tuo vaarainten paljous
poimimatta?
-- Suurin osa niitä jää. Tässä kun rukiit saadaan kuhilaalle, niin
jonakuna päivänä pari tai kolme tynnyriä pannaan säilöön, mutta se ei
paljoa vähennä, kun niitä on monta muuta ahoa täynnä eikä ainoastaan
se, mistä nyt olette poimineet. Johan eilen illalla sanoin, että niitä
saa vaikka laivan lastin, kun vain on poimijoita.
-- Luulin sananne leikiksi, mutta nyt uskon, kun näin sen vaaraimikon
ja kun siihen lienee monta muuta ahoa lisäksi.
-- On niitä monta muuta ahoa. Vanhemmissa ahoissa, joissa alkaa vesakko
kohota suojaksi, ne joutuvat myöhempään, niin että vasta tulevan viikon
perästä ovat parhaillaan ja silloin mekin leikkuulta joudumme niitä
ottamaan. Tällä aholla, mistä te nyt poimitte, ovat silloin marjat jo
vanhentuneet ja karisseet maahan.
-- On ihan synti, että tuommoinen luonnon lahjoittama viljan paljous
joutuu ottajain puutteessa karisemaan maahan. Mutta sen uskon, kunhan
rautatie joutuu tänne ja ilmestyy ottajia, eivät varmaan silloin jouda
jäämään metsän ja maan hyväksi.
Isäntä puistalti suortuvaista päätään ja matalalla äänellä sanoi:
-- En tahdo kuulla enkä tietää mitään siitä rautatiestä.
Rovastikaan ei tahtonut jatkaa puhetta rautatiestä ja varsin
kääntääkseen puheen toisaalle sanoi:
-- Mutta sallisitteko noita vaaraimia poimittavan, jos esimerkiksi
tulisi joku tai jotkut sieltä meidän kylästämme niitä poimimaan, kun
niitä ei siellä saa nähdäkseenkään, sitä vähemmän maistellakseen.
-- Aivan mielelläni. Jättäisin vain itselle yhden ahon, jota en antaisi
vierasten poimia.
Rovasti punalti päätään ihastuksesta ja sanoi: »Totta tosiaan! Minä kun
lähden täältä huomisaamuna kotiin, niin uskon, että ylihuomenen
ylihuomenna täällä on jo uusia vaaraimen poimijoita.»
-- Mutta mihinkä ne niitä täällä panisivat. Mukanaan sieltä eivät voi
tuoda astioita ja meillä ei ole mistä antaa. Neljä tynnyriä täytettiin
lakoilla ja neljä on tyhjää, joista yksi on varattu teille, ja kolme
tarvitaan itselle.
-- Todellakin, se seikka nostaa tien pystyyn tulijoilta. Mutta uskon
kuitenkin, että jotkut käyvät poimimassa sen verran kuin voivat viedä
mukanaan kotiinsa.
-- Sen tehkööt kun tehnevät, sanoi isäntä ja siirtyi tekemään uutta
kuhilasta.
Rovasti seisahtui nyt katsomaan, miten yhdeksän rotevan leikkaajan
edessä lynkään painunut rukiin rintuus kahisten pakeni ja lyhteitä
syntyi kuin taikavoimalla eikä isäntä kerjennyt niitä saada kuhilaille,
vaikka parastaan hänkin yritti. Tästä väestä, joka tuossa hänen
edessään nyt teki työtä minkä henki takaa käski, hikiset paidat selkiin
tarttuneina puskien työn ääressä, jäi rovastin mieleen omituinen kuva.
Vaikka hikinen virta valui jokaisen kasvoja pitkin, niin niistä
kasvoista ja silmistä näkyi sellainen sielun puhtaus, joka on
mahdollinen ainoastaan erämaassa, missä ankara työ ja ympäröivä erämaan
koskematon luonto yhdessä ovat luoneet terveet puhtaat ruumiit ja
terveisiin puhtaisiin ruumiisiin puhtaat vilpittömät sielut. Tämän
kuvan uskoi rovasti pysyvän mielessään elämänsä ajan. Hiljakseen hän
lähti taloon, missi ruustinna jo palvelijoineen hääräsi vaaraimien
keitännässä. Mutta kun ruustinna näki rovastin tulevan, niin toimitti,
että sinä päivänä täytyisi vielä hakea kaksi saavillista vaaraimia,
jotta saataisiin tynnyri täyteen, ja loput viedä kotiin mennessä.
Seuraavana päivänä tulisi jo laitetuksi tynnyri ja sen jälkeisenä
aamuna ennen kukon laulua oli lähdettävä kotiin.
-- Me lähdemmekin sitten Kertun kanssa marjaan, sanoi rovasti ja lähti
kiulu kädessä pitkin askelin kävelemään halmeelle päin. Kerttu jäi
tuomaan saavia.
Seuraavana iltana olikin tynnyri täynnä sokeriin keitettyjä vaaraimia
ja suljettu niin kuin emäntä oli neuvonut. Olipa tähteenä vielä kotiin
vietäväksi pieni sangollinen vaarainhilloketta. Oli kaunis ilta, niin
kaunis kuin elokuun ilta voi olla. Rovasti ruustinnan ja Kertun kanssa
lähti soutelemaan järvelle ja ottamaan kuvia järven heinäisistä
rannoista, missä aarniohongat ja kuuset seisoivat rannan töyräillä! Ja
kun laskeutuva aurinko purppuroi luonnon ja kultasi kentän kartanonkin,
otti rovasti järveltä päin Kentän talosta kuvan, missä silkkiharsoinen
järven ranta ja kartanon yli näkyvä ruskopilvi, joka oli kuin kultainen
vuori, tuli näkymään. Sen otettuaan rovasti sanoi:
-- Tästä tulee ihmeen soma kuva.
-- Niitä täytyy valmistaa monta, jotta riittää antaa emännälle,
Hetville ja Anna Marialle. Ja minä tahdon yhden. Toimitan sen
suurennetuksi ja tämän ihanan ystävällisen talon muistoksi säilytän sen
kamarini seinällä, sanoi ruustinna.
-- Siitä tuleekin hyviin puitteisiin laitettuna oivallinen seinätaulu,
sanoi rovasti ja katseli vielä ympärilleen, näkyisikö mitä merkillistä
kuvattavaa. Mutta kun aurinko oli jo mennyt mailleen ja äskeisen
silkkiharsonsa käärinyt kokoon niin että koko luonto näytti nukkuvan,
hän käski venheen perässä istuvan ruustinnan ohjata venheen rantaan.
Kerttu laskikin aironsa veteen ja vetäisi hartiavoimin, joten venhe
ensi nykäisyä totellen lähti viilettämään. Pienet väreaallot rupesivat
kahtaallepäin levenemään ja äänettöminä väreinä pakenivat ne kauas
ennenkuin kokonaan kuolivat.
Talonväki oli jo asettunut nukkumaan ja niin vieraat hiljaa hiipien
nousivat rannasta taloon ja varovasti ovia aukoen ja varpaisillaan
mennä sipsuttivat saliin, missä pöydällä odotti valmiiksi laitettu
illallinen. Sen ääreen he istuivat suoraa päätä ulkoa tultuaan.
Ruustinna tuli ruokapöydässä istumaan selin pohjoiselta taivaalta
akkunasta näkyvään paksuun ruskopilveen, josta illan ruskon riutuva
hohde loi omituisen valon yön hämärryttämään huoneeseen. Ruustinna
istui nyt kauan selkäkenossa nojaten tuolin taustaan ja pureskellen
voileipäänsä ja metson täkästä viillettyä lihaviipaletta ja katseli
huoneen kasveja ja sanoi: »Miksikähän minä en siellä kotona saa
tuollaisia illan kuvia mieleeni kuin täällä? Katsohan sinä, Kaarlo,
noita kasveja, minkälaisella harsolla ne ovat verhotut! Ei maalarin
sivellin eikä valokuvaajan kone pysty luomaan tuosta täydellistä kuvaa.
Katsohan, Kaarlo, miten nuo kasvit näyttävät ihan juopuvan.»
-- Sentähden ettet siellä nauti luonnosta niin paljon kuin täällä
metsojen luvatussa maassa, sanoi rovasti ja nosteli puulusikalla paksua
viiliä.
-- Ei siellä voikaan nauttia, vaikka kuinka koettaisi. Miten siellä
käpykankailla ihastuisi, missä kituvat puolikuivat puut kurjan
näköisinä raukkoina jäkäläisellä permannollaan seisovat. Eivät ne
itsekään kykene ihastumaan kesästä eikä alakuloistumaan talvesta. Ja
saman kuvan saa vainioiltakin. Ei kunnon toukoa näe yhdessäkään
pellossa.
-- Eihän siinä sentään ole kaikki, virkkoi rovasti väsyneesti.
Kun ruustinna kuuli, että rovasti ei halunnut jatkaa puhetta, siirsi
hän istuimensa likemmäksi viilihulikkaa ja rupesi hänkin pistelemään
viiliä. Eikä siinä ollutkaan enää kuin vähäinen kaistale koskematonta,
kun rovasti ja Kerttu olivat melkein kilvan tuokion aikaa nostelleet ja
ajatelleet: »Nauttikoon ruustinna illan ruskosta, me nautimme
viilistä.»
Rovasti oli nyt todellakin harvinaisen väsynyt. Hän meni syömästä
päästyään sanaa puhumatta peräkamariin vuoteelleen ja nukkui samassa
aivan sikeään uneen. Kerttukin meni syömästä päästyään pirttiin
nukkumaan, mutta ruustinna otti, ennenkuin rupesi vuoteelleen,
muorivainajan hautakummun kuvan seinältä ja illan himmenevässä valossa
katseli sitä ja mielessään tuskitteli: »Voi voi, kun en saanut
seppeleensitojaa siinä kiireessä! Miten somaa olisi tuossa haudalla
yksi ainoa seppele, jonka tummissa silkkinauhoissa olisi kirjoitus:
'Tuntemattomalta ystävältä.' Niinhän olin aikonut, mutta en saanut...
No, tulevana kesänä laitan ja istutan kukkapenkin, laitan seppeleen ja
sitten Kaarlolla otatan kuvan, jonka säilytän luonani. Menen mihin
menen, en kuitenkaan usko, että Tepastoon kuolen.»
Viimeisetkin ruskopilven hiutaleet jo sammuivat taivaan rannoilla ja
elokuun tyyni yö tummui tuskin läpinäkyväksi hämäräksi. Ruustinnakin
pani kuvan naulaan, mistä oli sen ottanutkin, ja rupesi vuoteelleen.
Mutta silmät siitä yli huoneen tuskin näkyvästä kuvasta eivät vieläkään
eronneet. Se toi mieleen elämän ja ihanan kuvan muorin viimeisistä
hetkistä. Uni kuitenkin lopulta sulki silmät, sulki ajatuksien tiet.
Mutta herätessä aamun kirkkaaseen päivään menivät taas silmät siihen
kuvaan ja virittyivät samat tunteet.
Seitsemäs luku.
Rautatien teko oli alkanut Jonkereesta päin ja niinpä eräänä sateisena
syyskuun päivänä suuntalinjojen hakkaajia kolmattakymmentä repaleista
kirvesmiestä märkinä ja viluisina, tyhjät jätkänpussit selässään ja
kaksi herrasmiehen näköistä työnjohtajaa saapui Kenttään pyytämään
ruokaa. Sitä luvattiin ja kohta olikin Kentän pitkä pirtin pöytä
kukkuroillaan ruokia. Ruokapöydän ympärille kiertyivät nyt miehet
iloisesti huudahtaen, että jopa satuttiinkin sentään taloon, jossa
saadaan syödä. Kohta rupesivatkin suuret leipäröykkiöt, siikapurtilot
ja piimähaarikat tyhjenemään niin, että saatiin ruveta kantamaan lisää.
Hymyssä suin tytöt toivatkin lisää, minkä näkivät loppuun käyvän.
Pöydän päässä syövä työnjohtaja arvasi mille tytöt hymyilivät, loi
tyttöihin omituisen syvälle käyvän silmäyksen ja hymyssä suin sanoi:
»Älkää, neitoset, ihmetelkö, vaikka me paljon syömme. Enemmän kuin
vuorokauden olemme olleet aivan syömättä, jouduimme tuonne salolle
vähillä eväillä. Luulimme tänne tämän talon kuuluville pääsevämme
päivässä, mutta emme päässeet kahdessakaan, ja vielä päällepäätteeksi
yllätti tällainen kylmä sade. Märkinä kuin uitetut koirat olemme kaksi
päivää nälkäisinä vaeltaneet tuota hyistä saloa melkein syömättä, niin
ei ole kumma, jos ruoka maistaa.»
-- No syökäähän nyt, pojat, kyllä me laitamme, sanoi Anna Maria
iloisesti ja nauroi niin, että rinta hytkähteli.
-- Kyllä me syömmekin!
-- Kyllä syömmekin kehoittamatta, kuului miesten joukosta ääniä ja
vinhasti liikkuivat miesten leuat käsien myötäänsä nostaessa uutta
puremista. Viimein he kuitenkin mies mieheltä pistivät veitsensä
tuppeen, ryyppivät vielä muutamia kertoja haarikasta piimää ja nousivat
pöydästä. Toinen työnjohtaja meni nyt karsinapenkillä istuvaa emäntää
kiittelemään ja sanoi: »Kyllä te meidät syötätte, mutta mitäs sanotte
silloin, kun tässä parin viikon perästä tulla järähtää parisen sataa
yhtä nälkäistä miestä kuin mekin olemme. Suuren linjan hakkaajat
parissa viikossa tänne jo joutuvat.»
-- Annetaan rahasta mitä on annettavaa ja mitä ei liikene, sitä ei
anneta rahastakaan. Jumalan vesihän se kaiken kastelee, sanoi emäntä
allapäin sukkaa neuloessaan ja väliin aina alta kulmiensa vilkaisten
miehiin, joilla oli repaleiset vaatteet yllä, vaikka olivat rahatöissä.
-- Niinpä niin. Mutta urpupuuhun se kuitenkin lintu lentää, sanotaan.
Tämä talo on jo tullut niin kuuluksi, että sivu tästä ei mene yksikään.
-- Mistä se rautatie sitten tulee kulkemaan, kun me niin kaikkien
urpupuuksi olemme sattuneet?
-- Se tulee menemään tästä teidän kirkkotienne poikki Lepokiven
seuduilta, sanoi joukosta eräs Siuruan kylän mies.
-- Ja sittenkö sitä suurta Korentosuota pitkin?
-- Siitä juuri. Halki suon Kelovaaran päätä kohti ja sitten Kelovaaran
pohjoispäitse Jukkasjärvelle ja sieltä mihin mennee sitten.
-- Vai Lepokiven kautta. Viisi virstaa tästä.
-- Niin. Ja metsäherrat näitten valtion metsien takia kuuluvat
Lepokiven tienoille tahtovan asemaa tai pysäkkiä. Siten te tulette niin
likelle rautatien asemaa, että joka kerran junan tullessa kuulette
veturin vihellyksen.
-- Niin kauasko se kuuluu?
-- Kuuluupa hyvinkin ja näette savunkin, kun juna Korentosuota mennä
huitelee. Silloin te ette olekaan enää asumassa erämaan sydämessä, kun
junan jyrinän ja veturin vihellyksen kuuluvissa olette.
-- Mitäpä tuosta, kun ei vie kirkolle päinkään. Halkoo vain erämaan
soita.
-- Kyllä se vie kirkollekin. Tästä Jonkereeseen tulee tuskin parin
tunnin matka.
-- Niin lienee Jonkereeseen, mutta Tepastoon ei vie.
-- Eipä tiedetä, jos haararata tehtäneen Tepastoon. Piiri-insinöörin
kokouksessa Jonkereessa oli siitä puhetta, huomautti työnjohtaja.
-- Sehän tuo olisi jotakin, mutta eivät mahtane minun silmäni nähdä
sitä lystiä.
-- Kaksi vuotta vain, niin silloin hyrisee.
-- Hm. Hitaita ovat herrojen kiireet. Saattaa mennä kaksikinkymmentä
vuotta ja menköönkin, virkkoi emäntä alakuloisesti.
-- Niin sitä sanotaan että hitaita ovat herrain kiireet, mutta kun on
eduskunnan ja hallituksen päätös, että kahden vuoden perästä pitää olla
rata valmiina, niin siinä on tulta alla, sanoi työnjohtaja
painokkaasti.
-- Saattaa olla niin ja saattaa olla toisinkin, sanoi emäntä
umpimielisesti, pisti viidennen sukkapuikon huuliensa väliin ja
venytteli kudelmaansa sinne ja tänne.
Työnjohtaja näki, että emäntää eivät rautatietuumat kovinkaan
ihastuttaneet, siksi hän lopetti juttelun ja tuli pöydänpään puolessa
tupakoivan toisen työnjohtajan kanssa tuumimaan työhön lähdöstä. Mutta
kun yhä satoi, niin päätettiin jäädä taloon yöksi ja lähteä aamulla
tavallista aikaisemmin. Kun miehet tämän kuulivat, niin rupesivat
kilvan riisumaan kenkiä jaloistaan ja toimittamaan niitä uunin
seutuville kuivumaan, minkä tehtyään sytyttivät piippunsa ja
heittäytyivät lattialle pitkäkseen ja käsikynkillään pitivät päitään
koholla niin kauan kuin piiput paloivat. Mutta kun ne sammuivat, niin
muutamille jäi käsiterä päänalaiseksi ja muutamille ei sitäkään,
rojottivat vain paljaalla lattialla kuin kuolleet ja kohta nukkuivat.
Työnjohtajat hiljaa keskenään puhellen kuitenkin istuivat pöydän
päässä, nähtävästi odotellen kutsuttaisiinko heitä sisälle parempiin
oloihin, mutta kun talon miehiä ei ollut ketään kotona, niin ei kukaan
heistä välittänyt. Anna Maria toi vain viime postin sanomalehdet, jotka
he ystävällisesti kiitellen ottivat Anna Marian tukevasta kädestä ja
rupesivat lukemaan. Lukiessaan he kuitenkin silmäilivät askareissaan
liikkuvia talon tyttöjä. Niitten reippaista liikkeistä he lukivat
enemmän kuin sanomalehdistä. Mutta siinä sanomalehtiä selaillessa kului
kuitenkin aika siksi, että tulivat kotiin miehet, jotka olivat olleet
myllyä käyttämässä ja myllynpatoa korjaamassa. Miehet olivat ulkona
tytöiltä kuulleet, että rautatietyömiehiä nukkuu pirtin lattia yhtenä
lauttana, siksi he hiljaa, ilman tavallista kotiintulokolinaansa
astelivat pirttiin, missä työnjohtajat esittivät itsensä isännälle.
Isäntä oli ensin vähäpuheinen ja oli kahdella päällä kutsuako näitä
sisälle, mutta kun ne olivat niin hauskannäköisiä, komeita nuoria
miehiä, niin hetken puheltuaan ja kyseltyään, mistä kaukaa he olivat,
mitä toimivat ja muuta sellaista, kehoitti vieraita tulemaan sisälle.
Iloisesti kiitellen ja reippain askelin molemmat lähtivätkin isännän
jälkeen. Sisälle tultuaan joutuivat ihailemaan talon sisähuoneitten
sisustusta, jota he ihmettelivät ihmettelemästä päästyäänkin, osaksi
senkin tähden, että luulivat sen olevan isännälle mieluista. Puhe
kiertyi nyt siihenkin, että kaikki oli kotitekoista ja että yksi talon
mies oli puuseppä ja samalla rautaseppä. Työnjohtajista se, joka oli
varsinainen koko joukon johtaja, kääntyi isännän puoleen ja sanoi: »Me
juuri tarvitsisimme sellaisen miehen, joka olisi samalla rauta- ja
puuseppä. Ettekö sitä luovuttaisi hyvää palkkaa vastaan meille?»
-- Mitä siitä maksettaisiin?
-- Sepille maksetaan sangen korkeat palkat, aina kahteenkymmeneen
markkaan asti päivältä. Meillekään ei ole korkeampi palkka, vaikka
kymmeniä vuosia olemme kouluja käyneet.
-- Mahtaisihan ensimmälti olla opettelemista sellaisiin töihin, joita
ei ole ennen tehnyt, mutta kun totustuu, niin kyllähän se Antti ei
miehelle perään anna.
-- Niin te siis lupaatte lähtemään?
-- Kun itse tahtonee lähteä, niin ei tässä nyt niin kiinniottavaa
kotona ole, että ei joiksikin kuukausiksi pääsisi lähtemään.
-- Saisimmeko sen Antin tänne?
Isäntä nousi ja lyhyin askelin poistui salista, mutta palasi heti
jäljessään Antti, joka kainona istui tuolille.
Työnjohtaja silmäsi Anttia kiireestä kantapäähän, miehen vankkoja käsiä
ja leveitä hartioita ja sanoi kohteliaasti:
-- Kuulkaahan, kun me välttämättömästi tarvitsisimme puu- ja rautasepän
ja te kuulutte juuri sellainen olevan, niin ettekö tahtoisi lähteä
tänne rautatien työmaalle?
-- Olenhan tuota jotakin sommitellut puustakin, raudastakin, mutta
miten tuota siellä?
-- Kyllähän se työ tekijänsä opettaa, kun kerran on seppä tekemään. Te
taidatte sitten lähteä koettamaan.
-- Käynyttähän tuota ei käsketä ja yrittänyttä ei laiteta. Jospa tuota
lähdettäneen, sanoi Antti vakavasti ja poistui pirttiin, missä tiesi
illallisen joutuvan syötäväksi.
Pirttiin poistui isäntäkin, mutta kehoitti vieraita lukemaan lehtiä
sillä aikaa kuin hän kävi syömässä.
Sen jälkeisenä yönä oli isäntä nähnyt ikävää unta. Oli ollut talo kuin
myrskyn repimänä, ja hän oli kaivannut Anttia, mutta oli sitä vain
vilahdukselta nähnyt, kun Antti oli ollut ruumisarkussa ja oli näkynyt
vain toinen puoli ruumista. Hän oli säikähtänyt sitä näkyä ja herännyt.
Aamulla isäntä Antille kertoi unensa ja sanoi: »Taitaa olla sominta,
ettet lähde sinne.» Mutta Antti toimittautui matkaan ja sanoi ylpeästi:
»Unet ovat öitä myöten, näkijät unien jäljistä. Eikähän kukaan
kuolemastaan sivu pääse.»
Siihen tyytyi isäntäkin, mutta se uni mielessään hän katsoi Antin
jälkeen niin kauan kuin poika oli näkyvissä. Reippain askelin Antti
lähti insinöörin jäljessä Jokikylän kautta Jonkereeseen, missä seppää
tarvittiin. Toinen työnjohtaja oli jäänyt miesten työtä johtamaan,
suuntalinjoja edelleen avaamaan.
Isäntä ei siitä unestaan päässyt erilleen, vaan se oli yöllä ja
päivällä aina mielessä, kunnes kahden viikon kuluttua tuli Antti
käymään kotona ja kertoi, miten kaikki insinöörit hänestä pitivät ja
vannottivat vielä tulemaan. Maksavat kaksikymmentä markkaa päivältä ja
vielä päivälliskahvit vehnäsineen pääinsinöörin kotona annetaan joka
päivä.
-- Vai oikein vehnäskahvit annetaan muun hyvän lisäksi, virkkoi isäntä
ja syvä ilo näkyi kasvoissa, kun se uni kuitenkin taisi olla öitä
myöten, kuten sanotaan.
-- Niin annetaan, toisti Antti ja koko se insinöörin perhe on kaikki
niin ystävällistä kuin Liposen linnut. Tosin minä omalla ajallani
sitten sen jälkeen illalla, kun työstä on soitettu, olen insinöörin
pojille tehnyt maalipäitä veitsiä ja puulusikoita. Niitten hinnasta nuo
taitavat ne kahvit tulla, kun minä en niistä muuta hintaa ota. Mutta
tekisinhän niitä minä kahvittakin, kun päiväpalkka kerran on niin hyvä.
-- Puulusikoillako sitten insinöörin pojat syövät?
-- Mitä tehnevät, mutta sieviksihän noita rouvakin kehuu, ja tupet
niillä nyt pojilla roikkuvat vyöllä juuri kuin jätkillä ja usein se
kirkasteräinen maalipäinen veitsi otetaan tupesta katseltavaksi ja
pannaan taas takaisin tuppeen.
Paha uni oli nyt melkein kokonaan häipynyt isännän mielestä, ainoastaan
joskus sen muisto jylähti povessa, mutta samassa hävisi kuin tuulen
puhaltaessa. Se tieto että Antilla oli siellä hyvä olla, hyvitti isän
ja äidin mieltä, vaikka pojasta ei moneen viikkoon kuulunutkaan mitään.
Mutta eräänä joulukuun pilvisenä päivänä saapui Kenttään tuntematon
nuori mies, jonka vaalakoissa kapeissa kasvoissa näkyi syvä totisuus.
Kaikkien silmät kiintyivät vieraaseen ja korvat olivat valmiit
kuulemaan kuulumisia, kun isäntä tyynesti kysyi: »Mistä se vieras on
kotoisin ja mihin se on matka?»
-- Matkani ei taida olla tätä edemmäksi, Jonkereesta minä olen
kotoisin.
-- Mitä sitä sitten Jonkereesta kuuluu?
-- Ei tuota muuta niinkään mainittavaa. Se insinööri Sillman laittoi
minut tänne tuomaan sanaa, että se tämän talon poika Antti ei ole aivan
terve.
Kaikkien kasvot hulmahtivat kuumiksi. Tytöt löivät käsiään yhteen ja
huudahtivat: »Siinä se nyt on isän uni, jota se on kertonut. Antti on
varmaan kuollut.»
Vieraankin kasvot punastuivat, hän loi silmänsä lattiaan ja mietti mitä
sanoisi, mutta ei joutanut kauan miettimään, kun Reeta Kustaava sanoi:
»Sano heti, miten on Antin laita.»
-- Kun niin arvaatte, niin täytyy sanoa totuus. Kuollut se on.
-- Herra Jumala, mitä pitää kuulla, sanoi Antin äiti karvaalla
mielellä, otti esiliinansa käsiinsä ja painoi sillä kasvojaan.
-- Sairastiko se kauan, kun moneen viikkoon ei sieltä päin ole mitään
sanomia kuulunut, kysyi Reeta Kustaava.
-- Ei. Se sai tapaturmaisen kuoleman, aivan silmänräpäyksessä meni.
-- Hyvä isä sentään! Miten se niin?