ruumissaattueelle. Saunajärven lohet, Saunajärven erämaan metsojen
täkät ja Kentän suuret juustoleivät siellä eniten huomiota herättivät.
Niihin eivät Kentän väet koskeneet, söivät vain talon ruokia. Mutta kun
ensi kerran eläessään piti syödä pöytäveitsiä ja haarukoita
käyttämällä, niin tuntui kuin lapsen opettelemiselta, tuntui siltä,
että parempi olisi olla muualla kuin siinä pöydässä. Toisiaan silmiin
katsellen pojat kuitenkin muitten mukaan ottivat ruokia lautasilleen ja
koettivat syönnin toimessa seurata kirkonkylän ihmisten esimerkkiä.
Mutta isännällä meni aika puhellessa kirkonkylän miesten kanssa, kun
kilpaa kyseltiin montako teillä nyt on lehmää, miten siellä lehmät
lypsävät, montako tynnyriä on jo voita, montako on isoa sikaa,
montako porsasta, paljonko lampaita talvella ja miten paljon oli
metsään-päästön aikana, paljonko tänä kesänä halmeeseen kylvetään,
hyväkö on ruis, paljonko kylvettiin kauraa ja ohraa, montako tynnyriä
perunoita, montako nyt on hevosta, vieläkö iso tamma on itsellä, onko
sillä tämänkeväistä varsaa, mitenkä kalastus on luonnistunut ja niin
edelleen loppumattomiin. Isäntä melkein kokonaan unohti syöntinsä ja
niin olikin syömästä päästyä kovempi nälkä kuin syömään ruvetessa. Sitä
hän ei kuitenkaan ottanut ajatellakseen, kiirehti vain kotiinpäin
lähtöä, kun Siuruan kylästä lainatut hevoset piti tänä iltana jouduttaa
kotiinsa. Mutta kun sitten oli Siuruasta lähdetty kotitaipaleelle ja
päästy kylän näkyvistä metsän suojaavalle tielle, poikkesi isäntä
tiepuolessa olevan kuusen juurelle, laski konttinsa selästään ja sanoi:
»Tosi se on kun sanotaan, että kylkeen on kyläinen syönti. Ei ole
toviin ollut niin nälkäistä päivää kuin tämä päivä. Mutta vieläpä
täällä kontissa on leipää ja lohta, kyllä sitä nälkä pakenee.»
-- Oli kummittelua se syönti, mutta tämä on totta, sanoi Hemmi
tupestaan veistä temmatessaan ja tarttuessaan paksun kyrsän laitaan.
-- Tyhjän luisketta koko homma, se moinen herrassyönti, virkkoi Olli
Pekkakin kyrsästä palasta leikatessaan.
-- Mutta oppineen on hyvä työtä tehdä. Niillä kirkonkyläläisillä ei
näkynyt menevän käsi päähän niilläkään herraskompeilla syödessä,
liikkuivat kuin sudet puhteella.
-- Nälkähän se opettaa liikkumaan, silloin kun sattuu ruokaa näkemään.
Näyttivät niin keljun näköisiltä ne kirkonkylän talot päällepäin. Ja
samaa taitaa olla sisälläkin, nälkä jokapäiväinen vieras, sanoi Antti
levittäessään voita leipäpalasensa päälle ja leikatessaan lohen
puoliskosta palasta.
-- Sen sanon minäkin, sanoi Tuomas. Näittekö sitä lehmikarjaa tällä
puolen kylän sillä kanervikkokankaalla? Olivat hoikkia kuin läpi pihdin
vedettyjä ja jokaisen luunsolmun luki selästä. Ne olivat sen näköisiä,
että niistä ei perheen pöytä paljon valkene. Härkäkin oli hoikka kuin
imetty kissa.
-- Entäs nekin siat siellä muutamalla kujalla. Niinkuin karvakintaita,
likaisia, kokoon käpristyneitä kuin siimakerät, lisäsi Antti.
-- Olihan siellä tien ohessa vasikoitakin muutamassa aituuksen
koukkelossa, niistäkin näytti päivä paistavan läpi, sanoi Erkki
leikatessaan leivästä jo toista palasta.
Isäntä ei ottanut osaa poikain keskusteluun, söi vain leipää, voita ja
lohta ja oli hieman miettivällä päällä. Viimein kuitenkin ajatuksissaan
sanoi: »Mutta on niitä sentään lampaan päässä hyviäkin paloja, kuten
sanotaan, niinkuin tuokin rovasti herrojen joukossa. Sitä saattaa
sentään kunnioittaa ihmisenäkin eikä vain pappina. Luoja sen lienee
laittanut, että sen juuri tähän aikaan piti tulla meille.»
-- Vähästä se on lapsen mieli hyvä, kuten isänkin, sanoi Hemmi. Olen
kohta neljänkymmenen vanha enkä ole tähän päivään asti isän suusta
hyvää arvostelua herroista kuullut; aina on kuulunut, että ne ovat
samasta pölkystä leikeltyjä. Nyt tuo rovasti on teeskennellyt
ystävyyttä, ja isä uskoo paljasta hyvää eikä muista, että kissa osaa
kätkeä kyntensä.
-- Älä puhu syntiä, sanoi isäntä. Teeskentelijän suusta ei lähde
sellaiset sanat kuin äskenkin haudalla. Siihen uskoon kuolen. Silloin
kestikievari-ajoilla, joita aina muistan, olivat papit kuten muutkin,
juoppoja renttuja, jalkavaimojen miehiä, mutta nyt saattaa olla toisin.
Ainakin tämän rovastimme laita on toinen, vieläpä monen muunkin.
-- Aikapa hänen näyttää, sanoi Olli Pekka. Olihan tuo pappi sekin minun
rippikoulupappini Perttu Kekmani. Senkin vaalisaarnassaan kuului
itkettäneen kuulijoitaan, mutta ei kulunut monta vuotta, kun koko
kirkonkylä oli täynnä sen jalkavaimoja kuin Vilkkilän kissoja, ja
piru-Pertuksihan sitä karahteerattiinkin. Kun tuli täällä aivan pilkan
esineeksi, niin haki Suhnajärvelle ja pääsi myöskin rovastiksi ja
rovastina kuoli kuin mies. Tästä meidän rovastista tuota ei muuta pahaa
ole kuulunut kuin että saatavansa perii aivan luita myöten.
-- Mutta se ei ole sen pahemmasti kuin oikein, sanoi isäntä jäykästi.
Kaikkienhan tässä maailmassa pitää saatavansa saada. Eipähän tuo
näistäkään hautaustoimista ottanut mitään, vaikka toimitti
sanomakellojen soiton ja haudan kaivamisen ja lieneekö vielä niillekin
laulajille pitänyt maksaa muuta kuin ne päivälliset... En tiedä muuta
sanoa, kuin että soman muiston jätti se hautaustilaisuus mieleen.
Puhutaan aina kunnialla hautaamisesta, johon kuuluu, että joku matka
kannetaan ruumista virttä laulaen ja kelloja soittaen, mutta se on
kylmää hommaa tähän verraten...
-- Kyllä minäkin sentään ikäni tulen muistamaan muorin hautausta, sanoi
Olli Pekka.
-- Samat sanat sanon minäkin, sanoi Erkki.
-- Samat sanat, virkkoi Antti.
-- Samat sanat, myönsi Tuomaskin. Tuntuu somalta palata kotiin, kun
tietää, missä se muori on. Jätti niin elävän kuvan se rovastin puhe.
Hemmi ei toisten poikain puheeseen sanonut mitään, pisti vain puukkonsa
tuppeensa ja viimeistä palaansa pureskellen nousi istualtaan toisille
merkiksi, että on jouduttava tielle. Toiset eivät kuitenkaan kesken
lopettaneet syöntiään, vaan leikkasivat vielä viipaleen leipää ja
levittivät voita päälle. Tällä aikaa Hemmi siellä seisoskellessaan
melkein kuin itselleen sanoi: »Kun tuo rovasti nyt olisi vielä
hautauskustannukset perinyt! Viikon päivät pataroivat kuin porsaat
halmeessa.»
-- Mutta kuokkivathan ne ruokansa edestä, sanoi Olli-Pekka nauraen ja
hyppäsi ylös juuri kuin tahtoakseen lopettaa siitä puheen.
Siihen loppuikin keskustelu. Kaikki pistivät veitsensä tuppeen, panivat
ruokien tähteet konttiin ja jouduttautuivat tielle.
Tuomas, pojista nuorin, viskasi kontin selkäänsä ja jouduttautuessaan
etumaiseksi sanoi:
-- Neljä tuntia enää, niin ollaan Saunajärvellä. Tuomaan jälkeen
kiirehtivät toisetkin ja kohta näkyikin kuusimiehinen matkue tien
aukkoon pakenevana ryhmänä. Saunajärven rantaan tullessa oli aurinko jo
laskeutunut. Yön tyynessä rauhassa nuokkui luonto. Järven pintakin oli
sileä kuin lasi, mutta pinnasta noin puolen sylen korkealla leijui yli
järven sinisen harmaa ohut savukerros kuin läpinäkyvä harso. Rantaan
tultua Tuomas heitti konttinsa veneen keulaan ja paitansa hihalla
pyyhkäisi otsaltaan ihan virtana valuvaa hikeä ja sanoi: »Ovat kai toki
lämmittäneet saunan, että päästään kylpemään. Mutta huomenna sataa, kun
saunan savu tuonlaiseksi vaipaksi on laskeutunut järvelle ja jopa
tuolta idän rannalta lienteen laita näkyykin.»
-- Mutta ei tuo ole saunan savua. Hyi mitenkä se haisee! Ettekö tunne
tuota käryä, sanoi Antti hikeä otsaltaan pyyhkiessään.
-- Mitä tuo todellakin on?
-- Mikä todellakin on palamassa?
-- Mitä tuo on? kuului kaikkien poikien suusta kummeksivia kysymyksiä.
Mutta vanha isäntä hänkin pyyhki hikeä otsaltaan ja matalalla äänellä
sanoi: »Ettekö arvaa, mitä tuo savu on?»
-- Emme, oli poikain yhteinen vastaus.
-- Ovat äidin vuodeoljet tuoneet tuonne ja pystyttäneet palamaan.
Tuolta näyttää tuon lengon petäjän juurelta savu kitkuavan. Olisi
käytävä kaikki rippeet keräilemässä palamaan, jottei jäisi mitään
ilkeille ihmisille taikakaluiksi.
Pojat eivät odottaneet toista käskyä, vaan lähtivät kilpaa juoksemaan
paikalle.
Isä oli oikein arvannut. Kotimiehet olivat sinne kuljettaneet muorin
kuolinvaatteet sänkyineen päivineen. Olivat kuivista hongista tehneet
rovion, johon oli pantu sänky ja sängyssä kaikki kuollessa sekä
vuoteina että yllä olleet vaatteet palamaan. Sänky oli palanut hiiliksi
ja kekäleiksi, niin että yksi jalka oli jäänyt palamatta, mutta
villavaatteet ja iso höyhentyyny kytivät ja levittivät kitkerää käryä.
Pojat keräsivät nyt hiillokseen ja kytevien vaatteitten päälle kaikki
tulisijan laiteille jääneet honkahalkojen palaset ja sängyn jalan,
jotka rupesivat siinä palaa liekottelemaan. Kotirantaan tullessakin
näkyi järven yli kuin kalamiehen nuotiotuli.
Kotona oli savun käry tunkeutunut huoneisiinkin ja oli kotolaisiin
tehnyt aivan kaamean vaikutuksen, niin että jokaisessa vähänkin
hämärässä kolkassa luulivat kamalan peikon irvistelevän. Sentähden nyt
kaikki riemuissaan juoksivat rantaan tulijoita vastaan ja teki mieli
ihan halailla tulijoita, vaikka ei kuitenkaan viitsitty sitä tehdä.
Eivät tulijatkaan tahtoneet tietää mistään muusta, kun kuulivat saunan
olevan valmiina kylvettäväksi. He työntyivät suoraa päätä sinne. Kohta
rupesikin kiukaan kohina ja vastojen vinha läiske kuulumaan saunasta.
Kun kaikki olivat kylpeneet ja iltaset syöty ja syödessä kerrottu
kirkkoretken tapahtumat, tuntui siltä, että huoneista oli katkera savun
haju kokonaan puhdistunut ja häipynyt se peloittava tyhjyys; järven
takana liekehtivä tulikin oli riittynyt tuhkiinsa. Kaikilla tuntui olo
hyvältä ja pois menneen muorin puhdas kuva sieluissa laskeutuivat
kaikki yönsä lepoon.
* * * * *
Elokuun helteisenä päivänä oli Kentän väki halmerukiin leikkuussa.
Ainoastaan emäntä oli kotona Hetvin lasten kanssa, kun rovasti ja
ruustinna palvelijansa kanssa tulivat vaaraimia poimimaan. Rovastilla
oli nyt valokuvauskone mukanaan. Hän kiirehti nyt halmeelle ottamaan
kuvia leikkuuväestä työssä. Mutta matkalla halmeelle mennessään hän
huomasi Nellan varsoineen olevan pitkästä ruuhestaan kauroja syömässä,
otti siitä kuvan ja vähän matkaa mentyään huomasi talon lehmikarjan
olevan vaaran alla purolla juomassa, ja otti siitäkin kuvan. Hän joutui
kuitenkin halmeelle, ennenkuin väki kerkesi työstään lähteä
päivälliselle. Tervehdittyään väkeä rovasti asetti nyt koneensa siten,
että koko väki tuli kuvassa näkymään ja otti kuvan juuri silloin, kun
kaikki olivat työssään käsinä, mikä leikkasi kuuruisissaan rukiin
rintuuksessa, mikä nosti täyttä pivousta, mikä sitoi lyhdettä, mikä
kantoi lyhdettään lyhdeläjään. Ukko Mooses avopäin teki kuhilaita ja
tuli kuvassa hikiotsaisena näkymään keskitekoiseen kuhilaaseensa
lyhdettä pystyttämässä. Kun kuva oli otettu, keräytyivät kaikki koneen
luokse näkemään sitä kummallista laitosta ja kyselemään, saavatko he
koskaan nähdä sitä nyt otettua kuvaa. Mutta kun rovasti sanoi antavansa
kahden viikon perästä yhden kappaleen kaikista kuvista, mitä hän täällä
otti, niin väki kiirehti hyvillään leikkuuksensa rintuukseen. Leikkuun
olikin kiire, sillä ruis jo pyrki karisemaan, vaikka ei ollut
puoltakaan vielä leikattu. Kun halmeella ei mitään muuta merkillistä
ollut, niin rovastikin lähti koneineen taloon, missä otti kuvia talosta
eri puolilta ja sikatarhasta sikoineen ja vasikkatarhasta vasikkoineen,
silloin kuin ne olivat ruuhestaan juomassa. Ja sitten iltapäivällä, kun
lehmiä oltiin suitsusavulla lypsämässä, rovasti otti kuvan ja samoin
iltasella, kun miehet olivat tulleet saunasta ja palavissaan istuivat
rannan töyräällä. Mutta sitten kun kaikki väki oli lopettanut päivän
tehtävänsä ja kokoontunut pirttiin illallisen syöntiä varten, niin
rovasti toi sisältä kullanvärisiin puitteisiin sovitetun taulun ja
ystävällisesti hymyillen sanoi: »Tässä on kuva muorin hautakummusta.
Ehkäpä teistä on hauska sitä nähdä.» Silloin nuoret kaikki kavahtivat
seisaalleen kuin lentoon pyrähtävä lintuparvi ja jokainen kiirehti sitä
rovastin kädestä ottamaan, mutta rovasti ojensi sen kuitenkin
isännälle, joka pöydän päässä hartiansa seinään nojaten istui ja
odotteli iltaisruokien tuojia.
Ei sitä kuvaa kuitenkaan isännällä ollut rauhaa katsella, kymmenet
kädet olivat ottamassa ja syntyi hälinä: »Annahan minäkin, annahan
minäkin, annahan minäkin katson.» Kun kaikki nuoret olivat kokoutuneet
karsinalasin luokse kuvaa katsomaan, paitsi Hetvi, joka emännän kanssa
kantoi iltasruokia pöydälle, niin rovasti istui isännän luokse penkille
ja juuri kuin ajan kuluksi sanoi: »Ainoastaan sen yhden touon te siitä
halmeesta saatte, se kun jää ahoksi niin pian kuin lyhteenne korjaatte
pois.»
-- Niinhän se jää, virkkoi isäntä tyynesti. Ei siihen kylvetä mitään
uutta toukoa, mutta kyllä siitä sentään viljaa saadaan lähes kymmenen
vuotta ja vähitellen enempikin. Parina kesänä, vieläpä kolmantenakin,
niitetään siitä nurmia, ja ne ovatkin nurmenpäiväisiä, tuhkan ja
lahoavien lehtipuun kantojen voimalla kasvaneita. Ne ne navetassa
muuttuvatkin maidoksi. Sitten se aho jää karjan laitumeksi ja parempaa
laidunta en usko löytyvän tämän auringon alta. Sitten se vuosikymmenen
kuluessa työntää vesoja ja alkaa muuttua metsäksi, mutta kasvaa
vieläkin hienoa heinää, jota elukat vaihtoruuakseen syövät, kun
kyllästyvät nuorten ahojen väkeviin nurmiin. Sillä tavalla me niistä
halmeistamme saamme viljaa kymmeniä vuosia, siksi kunnes parinkymmenen
vuoden kuluessa metsä on kasvanut niin suureksi, että voidaan taas
hakata kaskeksi.
-- Parinkymmenen vuoden kuluttua voidaan siis tuo nykyinen rukiinsänki
hakata uudeksi kaskeksi?
-- Voidaan. Toisen kerran leikkaamme ruista tässä talossa ollessamme
tuosta nykyisestä halmeesta ja se kerta kerralla vain maa vahvoo sekä
toukoa että sen jälkeen heinää ja heinän jälkeen metsää kasvamaan. En
usko, että tässä vaarassa on leppää silloin nähty, kuin vanhan vihan
aikana ovat sieltä Tepaston isosta Penttilästä asukkaat tulleet ja
alkaneet viljellä halmetta. Hongikot ja kuusikot ne ovat näissäkin
vaaroissa silloin seisoneet, mutta kyllä näissä nyt on lepikoita ja
kaksi- ja kolmikesäisissä ahoissa vaaraimia. Niitä on siellä nytkin,
vaikka laivan lastin poimisi.
-- Vai vaikka laivan lasti vaaraimia. Sitä vartenhan vaimoni tänne
palvelijan kanssa tulikin, mutta missä ne nyt ovat, kun ei näy missään.
-- Kuuluvat menneen soutelemaan.
-- Vai isosta Penttilästä tänne ovat tulleet asukkaat -- ne ovat
arvattavasti paenneet vainovenäläistä.
-- Paenneet ne ovat. Venäläiset ovat polttaneet ja raiskanneet koko
Tepaston kylän, murhanneet ihmiset, tappaneet ja syöneet eläimet. Yksi
lehmä on kertoman mukaan ollut niilläkin, jotka tähän ovat asettuneet.
Sen ovat sitoneet puuhun ja järven rannalta leikanneet heiniä eteen.
Sitten sitä on ruvettu tekemään huonetta ihmisille ja eläimille ja
järvestä pyytämään kaloja ja petäjistä kuorimaan kuoria leiväksi.
Kontissa on tuotu jyviä, mutta niitä ei ole syöty, on hakattu kaski ja
muutamien viikkojen perästä poltettu ja kylvetty. Niin kerrotaan.
-- Mutta miten ihmeen tavalla ne tänne ovat osanneet ja esimerkiksi
lehmän kanssa päässeet?
-- Ne sen ajan miehet ovat metsästäneet niin laajalti.
Metsästysretkillään lienevät keksineet tämän vaaran. Ja lehmän ne ovat
saaneet kiertelemällä tuolta Humpinmäen ja Särämän selkäsien kautta.
Tässä joessa tuolla alempana on matala koski, josta vyötäisiään myöten
kahlaamalla pääsee kesäveden aikana yli. Luultavasti ovat siitä tulleet
lehmän kanssa tälle puolen noitten vesien. Täällä, jos missään, ne
tosiaan ovat säilyneet venäläisiltä.
-- Täällä ne ovat säilyneet. Täältä ei kuulu lehmän ammunta eikä kukon
ääni eikä koiran haukunta sinne, mistä ne venäläiset ovat kulkeneet.
Sillä tavallahan ne ovat kaukaiset erämaat tulleet asutuiksi.
Pakolaisten on täytynyt päästä niin kauas venäläisten tietyistä
paikoista, että lehmän, kukon ja koiran ääni ei ole kuulunut. Niitten
kuuluvilla ei ole ollut rauhassa.
-- Ne ovat olleet todellisia pakolaisia ja pakolainenhan täällä
tavallaan tekin olette, kuten itse olette kertonut, sanoi rovasti
naurusuin.
-- Niin olenkin.
-- Mutta teidän lehmienne ammunta, kukkojen laulu ja koirien haukunta
olisi kuitenkin saanut kuulua kyläisiinkin kyliin -- se ei suinkaan
olisi ollut vaarallista.
-- Eihän täällä aivan salaa ole oltu, on tänne pilkotettu tiekin saanut
olla. Silloin vihan aikana ei piilopirtilleen saanut pilkotella
tietäkään eikä edes kulkea samaa jälkeä kahta kertaa.
-- Mutta tämä pakoretki on teille nähtävästi ollut onnellinen sattuma.
Tuskin teille Honkaniemessä olisi tämmöistä taloa koskaan tullut.
-- Ei olisikaan, ei ole siinä niitä edellytyksiä.
-- Mutta nythän teille täällä vasta oikein päivä valkenee, kuten
lienette sanomalehdistä huomannut, ovat eduskunta ja hallitus
päättäneet tämän kauan puhutun Jonkereen rautatien panna tekeille ja
saada kahdessa vuodessa valmiiksi. Se kuuluu Jonkereesta Virin kylän ja
Sarkasen kautta tulevan tänne ja tästä tämän puolen Siuruasta menevän
suoraan Repokantaan ja Pehmukselle. Ne Tepaston järvet, Tynkäjärvi ja
Kaatrajärvi kun ulottavat lahtensa niin pitkälle tännepäin, niin
Tepaston kirkonkylän täytyy jäädä syrjään, mutta tästä se rata voi
tulla hyvinkin likeltä menemään. Silloin teillä on kotona maidon ja
voin ostajat. Ja vieläpä lohillakin on varmaan kymmenkertainen hinta
nykyiseen verraten. Ja monta muuta etua se rautatie tuo tullessaan.
-- Se rautatie minua enemmän peloittaa kuin haluttaa, sanoi isäntä
vakavasti, laski sitten vasemman kätensä kyynärpään pöytään ja
korvallisensa varasi kämmeneensä. Kasvoissa näkyi vakava ilme.
-- Miksi niin?
-- En tiedä itsekään. Lienee sentähden, että kun sen päivän edellisenä
yönä, jonka aamuna posti toi tiedon siitä rautatien rakentamisesta,
näin niin kamalaa unta, että kyyneleet olivat silmieni nurkissa
herätessäni, ja iloitsin oikein sydämeni pohjasta, kun herättyäni näin,
että se oli unta. En koko yönä enää saanut unta, tuntui siltä, että se
kerran toteutuu ja uskon nytkin, että se kerran toteutuu, missä
muodossa toteutuneekin.
-- Minkälaista se sitten oli?
-- Olipahan vain muutamanlaista. Se rautatie oli olevinaan ja juna
tuolta Jonkereesta päin tulevinaan jyristen kuin julmin ukkosen ilma,
niin että puut metsässä kaatuilivat sen voimasta. Minut se rautatie
saartoi sellaiseen asemaan, että en päässyt mihinkään, ja kun juna oli
mennyt ohi, niin huomasin olevani melkein alastomana. Värisin vilusta,
kun kävi pohjoisesta kylmä pakkastuuli, joka myötäänsä koveni.
Samanlaisia näin paljon muitakin, alastomia ja vilusta väriseviä.
Joukossa näin joitakin komeita, susiturkkipäällisiä lihavia herroja
häärivän tavattomassa kiireessä, mutta ne eivät olleet näkevinäänkään
paremmin minua kuin toisiakaan väriseviä. Minulle tuli kova hätä, kun
en nähnyt mitään pelastuksen tietä. Viimein näin kaukaa tuon Martan ja
luulin sen keksivän jotain hätään, mutta samassa toki heräsin.
-- Olipa se sentään kummallista unta. Mutta sanotaanhan, että unet ovat
öitä myöten ja näkijät unien jäljessä. Saattaahan se olla vain unta,
jolla ei ole mitään merkitystä.
-- Ei se minulla pateetta mene. Minä olen äidiltäni perinyt sen, että
merkilliset unet aina toteutuvat. Äitini oli tarkka unilleen. Se
ennusti monelle aina tapahtumia kuukausia, jopa vuosiakin ennen. Se
tapa pysyi sillä viimeiseen asti. Ettekös muista, miten hän silloin
kesällä viimeisinä elämänsä päivinä sanoi kuoleman tulleen rovastin
muodossa häntä noutamaan.
-- Niin, niin! Nyt minä ymmärrän. Se oli sitä, että minä jouduin
valmistamaan tietä ja näkemään hänen viimeisen hengenvetonsa. Kuinka
ihmeellistä! En ilman teidän puhettanne olisi sitä muorin kummallista
kohtaamista ymmärtänyt.
-- Niin se oli äiti vielä satavuotisenakin tarkka unilleen ja minulla
se on tahtonut seurata sama taipumus.
-- No, mutta ruumiillisesti te ette mitenkään voi niin alastomaksi
tulla, kuin unessanne olitte. Jos se uni jotakin merkinnee, niin se voi
merkitä henkistä alastomuutta ja henkistä hätää, mutta eihän siihenkään
hätään tarvitse hukkua. Ja olihan tyttärenne jo tulemassa, ja häneltä
toivoitte apua. Ja niin se onkin. Suurimmassa hädässäkin voi ruveta
näkymään pelastuksen tie.
-- Miten sitten lienee. Missä muodossa se uni toteutuneekin, mutta
toteutumatta se ei jää, siitä olen varma, sanoi isäntä ja siirtyi
illallispöytäänsä, kun näki ruuan olevan pöydässä. Kaikki muutkin
lopettivat kuvan katselemisen ja kiirehtivät pöydän ympärille
paikoilleen.
Silloin rovasti nouti salista sen kolmijalkaisen valokuvaustelineensä
koneineen ja pystytti sen karsinanlattialle vähän viistoon pöydästä,
jotta eivät jäisi toiset toisten varjoon.
Kaikki rupesivat iloisesti nauramaan sitä hommaa, mutta tottelivat, kun
rovasti sanoi: »Älkää nyt naurako, muutoin tästä kuvasta tulee pelkkää
ilvettä. Syökää vain totisina tänne katsomatta. Mutta silloin kun minä
virkan, niin olkaa muutama silmänräpäys vakavina yhdessä kohti
liikahtamatta.»
Rovasti sai nyt koneensa kuntoon ja virkkoi:
-- Nyt silmänräpäys vakavina.
Silloin kaikki asettuivat vakaviksi kuin kiveen hakatut kuvat, mutta
samassa rovasti huilautti kädellään ja tyytyväinen hymy kasvoissaan
sanoi: »Hyvä on!»
Kuvassa tulivatkin nyt kaikki näkymään, mikä paksusta leivästä
leikkaamassa palasta, mikä leikkaamassa lohen puoliskosta viipaletta,
mikä työntämässä viililusikkaa suuhunsa, mikä levittämässä voita
leipäpalasensa päälle, mikä haukkaamassa voileipäänsä, mikä lusikka
kädessä pureskelemassa palaansa. Koneeseen päin ei katsonut kukaan muu
kuin viilileukainen pieni Mooses ja Hetvin sylissä istuva punaposkinen
Matti.
Ruustinna tuli palvelijansa kanssa soutelemasta ja rovastikin poistui
koneineen pirtistä.
Seuraavana aamuna ruustinna nousi tavallista aikaisemmin joutuakseen
vaaraimien poimintaan, mutta huomatessaan, että talonväki oli mennyt
leikkuumaalleen niin tarkoin, että emäntä vain oli lasten kanssa
kotona, ruustinna pani palvelijansa emännälle avuksi lehmiä lypsämään
ja itse jäi lasten silmäksi kotiin. Vasta kun aamiainen oli syöty,
rupesi ruustinna emännältä kyselemään jotakin kiulua itselleen ja
toista palvelijalleen. Emäntä toimittikin heille puhtaat puukiulut ja
sanoi: »Teillä pitää sitäpaitsi olla mukana saavi, johon niitä
poiminastioistanne aina tyhjennätte ja jolla sitten kannatte kotiin.»
-- Saavi! huudahti ruustinna. Ettäkö me saisimme tänä päivänä enemmän
poimineeksi kuin nämä kiulut täyteen?
-- Te ette sitten mihinkään kykene, jos ette ennen päivällistä saa
tuota saavia täyteen. Ei muuta kuin saavi ja korento mukaan, sanoi
emäntä ja osoitti astialuhdin portaalla syrjällään olevaa saavia.
-- Otetaan sitten saavi mukaan, eihän se ääriään itke, jos emme täyteen
saisikaan, sanoi ruustinna ja otti palvelijain kädestä kiulun ja käski
tytön ottaa saavin ja korennon mukaan. Palvelija pistikin korennon
saavin korviin, nosti sen reippaasti olalleen ja lähti pellonpiennarta
menemään sinnepäin, missä kuuli marjapaikan olevan. Ruustinna kiiruhti
kiulu kumpaisessakin kädessä palvelijan jälkeen. Rovastilla oli aikomus
lähteä järven rannoilta kuvia ottamaan, mutta kun hän kuuli sen
marjapaikan olevan niin hyvän, otti valokuvauskoneensa ja lähti
puolijuoksua menemään toisten menijäin jälkeen. Emäntä vielä huusi
marjamiehille, että kuten illalla jo oli puhe, piti mennä leikkuuväen
luokse, joka neuvoo heidät parhaisiin marjapaikkoihin.
-- Kyllä, kyllä, vastasi ruustinna ja mennä huntosti kynttä kantta
palvelijan perässä. Ja kun rovasti tapasi menijät, niin ruustinna
huomautti:
-- Sinullakin, Kaarlo, pitäisi olla astia, johon poimisit.
-- Kyllä minä jaksan syödäkin saaliini, olen siksi kömpelö marjain
poimija.
-- Sinä taidat sitten syödä meidänkin saaliimme. Taitaa toteutua
sananparsi, ettei pidä lähteä herrain kanssa marjaan, ne syövät marjat
ja repivät tuohiset.
-- Siitäpähän tuon senkin näkee, sanoi rovasti ja pitkin askelin
kävellä lotmi ruustinnan rinnalla.
Marjamiehet olivat päässeet marjapaikoilleen, missä lukemattomat
vaarainpensaat silmänkantamiin hohtivat ruusunpunaisina kypsistä
marjoista ja varret notkuivat marjojen painosta. Sen nähtyään ruustinna
löi käsiään yhteen ja riemuissaan huudahti:
-- Hyvät ihmiset tuota marjan paljoutta, mikä ihmeellinen näköala.
Palvelijakin heitettyään saavin olaitaan sanoi iloisesti: »On nyt
syömistä eikä makaamista.» Sen sanottuaan hän koppasi kiulunsa ja alkoi
poimia juuri kuin kilvan näyttääkseen kenellä ensiksi on astia täynnä.
Samassa ruustinnakin kiiruhti toisen pensaan luokse ja kohta pensaissa
rupesivatkin varret kevenemään marjojen painosta, mutta toiset
samanlaiset pensaat vierellä ja edessä odottivat raskaiden kuormiensa
vapauttajia.