ei näytä elämän huolia paljon olevan, virkkoi rovasti ja naurussa suin
katseli sonnia, kun se jäykkänä kuin puuhevonen seisoi ja leuat
märehtiessä verkalleen liikkuivat.
Nyt Hetvi näki, että tytöt tulivat halmeelta lehmien lypsämään, ja niin
hänkin lähti talosta lypsyastioita hakemaan, mutta rovasti ja ruustinna
jäivät lehmitarhaan ja istuivat aidanvierellä oleville isoille kiville,
jotka aikoinaan oli pellon ojasta nostettu ja vyörytetty siihen.
Lypsäjät tulivat jo astioineen ja heittivät pönttönsä ja korentonsa
aidan vierelle, missä rovasti ja ruustinna istuivat. Hopitenka,
Helmikki, Omena ja Kullanruusu alkoivat katsella yli muitten kuin
huomauttaakseen, että he tässä ovat ensimmäiset.
Sanko toisessa ja jakkara toisessa kädessä Hetvi seisahtui lähelle
pönttöjä ja sanoi: »Tulehan nyt Hopitenka sieltä savun alta vähän
syrjempään, niin kevennetään alaisiasi. Kyllä siellä onkin taas läikkä
maitoa.»
Tytötkin seisahtuivat sankoineen ja jakkaroineen sinne aidan sivulle,
johon ei niin paljon tullut savua, ja nimeltään kutsuivat kukin
lehmänsä, jotka tulivatkin kuin käsketyt lypsäjäinsä luokse.
Kun lypsäjät laskivat matalat jakkaransa maahan ja istuutuivat niille
lypsämään, niin lehmät suurilla karkeilla kielillään rupesivat
lypsäjäin kupeita ja olkapäitä harvakseen nuolla lopsimaan ja sitä
kesti siksi kunnes lypsäjät maitosankoineen nousivat pois. Hopitengan
alta noustuaan Hetvi taputti Hopitenkaa poskelle ja sanoi herttaisesti:
»Sinä lehmä kulta olet niin hyvä.»
Kun Hetvi oli maitosankonsa tyhjentänyt ruustinnan luona olevaan
pönttöön, hän puheli, että »nuo lehmät tuolla nuolemisellaan kuluttavat
paljon vaatetta, mutta niitä ei voi kieltää, kun ne sen tekevät
kiitokseksi lypsämisestä. Katsokaahan tätä minun lypsynuttuni kuvetta
ja tätä olkapäätä, miten ne ovat aivan kuluneet, vaikka nuttu on näin
uusi.»
-- No kyllä tuommoiset maitosangolliset palkitsevat, vaikka yhdessä
illassa menisi koko nuttu, sanoi ruustinna hymyillen. Minkä verran
luulette olevan sitä Hopitengan maitoa?
-- Siinä kymmenen litran korvilla sitä on. Tämä sanko vetää kaksitoista
litraa, ja vaahtoineen tämä oli laitatasana.
-- Ja huomenaamunako saman verran?
-- Ei juuri aivan. On se aamulypsy hieman antoisampi, mutta ei paljon.
-- Siis kaksikymmentä litraa päivässä, se on todellakin läikkä.
-- On se vieläkin, vaikka se on maaliskuussa kantanut. Parhaillaan
ollessa kun lypsetään neljä kertaa päivässä, saadaan siitä
kaksikymmentäkuusikin litraa päivän osaksi.
-- Onkohan tuo totta? virkkoi rovasti toisella suupielellään nauraen.
-- Vallassanne on uskoa tai olla uskomatta, sanoi Hetvi hieman
naurahtaen ja otti taas sangon toiseen ja jakkaran toiseen käteensä ja
ystävällisesti sanoi: »No tulepa sinä Maatikki muoriseni tänne.
Sinäkään sitä et tule tyhjin nahoin metsästä kotiin.»
Kun Maatikki kuuli nimeään mainittavan, työntyi se heti savun seasta ja
pöllähti Hetvin eteen. Ja kun Hetvi istuutui jakkaralleen ja rupesi
lypsämään, niin Maatikki rupesi nuolemaan Hetvin kuvetta juuri kuin se
olisi kuulunut asiaan.
Halmeen kyntömiehet tulivat nyt nokisina ja pölyisinä taas päästäkseen
saunaan puhdistautumaan. Mutta kun isäntä näki rovastin ja ruustinnan
olevan lypsäjäin luona, niin poikkesi sinne ja rovastin luokse tultuaan
nauraen sanoi: »Maitopöntön vartijoiksiko nyt ovat rovasti ja ruustinna
joutuneet?»
-- Niin on käynyt, mutta käyköön, ei sureta. On sangen mieluista nähdä
lehmästä kerralla lähtevän niin paljon maitoa, kuin noista lähtee.
-- Kyllähän niistä lähtee, myönteli isäntäkin ja hymyillen katseli
karjaa.
-- Vaimoni tässä on tuuminut, että minun pitäisi joku lehmä ostaa
teiltä, esimerkiksi tuo kailoposki, se näyttää kaikkein täysimmäksi
sangon lypsävän.
-- Hm. Sillä te ette tee mitään.
-- Miksikä ei?
-- Siksi että se on paljoruokainen lehmä. Hopitenka lypsää paljon,
mutta se ei ole hänen ansionsa, se on laitumien ansio. Kun päälle
polven kävelevät heinikoissa ja vieläpä tuhkan voimalta kasvaneissa
heinikoissa, niin se sieltä saa isonkin vatsansa täyteen. Ja kun se sen
saa verrattain vähässä ajassa täyteen, että väliin joutuu lepäämään,
niin sen ruoan täytyy muuttua maidoksi ja vieläpä rasvaiseksi maidoksi.
Mutta jos Hopitenka vietäisiin huonommille laitumille, niin se tuskin
saisi elääkseen, maidosta ei puhettakaan. Tuo Heluna tuolla, tuo
laukkiotsainen, se lypsää melkein yhtä paljon kuin Hopitenka ja syö
tuskin puolta vertaa.
-- Möisittekö sitten tuon Helunan? Vaimoni sanoo, että hän ei lähde
täältä lehmättä.
-- Miksikä ei. Mutta täältä ei saa Tepastoon kesällä lehmää kuin
kymmenien penikulmien kiertomatkan kautta. On parasta se lehmän kauppa
jättää talveen. Silloin sopii valita karjasta mikä miellyttää, joko
nuori tai vanha, tai varhain tai myöhään kantava, se on minun neuvoni.
-- Taitaapa olla se sentään paras neuvo, kun on niin hankala matka
sinne Tepastoon, myönsi rovastikin.
Nyt oli lehmät saatu lypsetyiksi, ja lypsäjät lähtivät raskaita
maitopönttöjään korennoissa kantamaan ja toisissa käsissä oli vielä
täydet sangot, kun pönttöihin ei kaikki maito sopinut. Ruustinnakin
lähti maidonkantajain mukaan. Isäntä kääntyi hänkin lähtemään
maidonkantajain jälkeen, mutta seisahtui, kun rovasti kysyi:
-- Tokko teillä kesällä käytetään lehmiä navetassa laisinkaan?
-- Käytetään sateella, mutta ei kuivalla säällä. Katsokaas, tuolla tuo
suoja, jossa katto on kalteva neljälle taholle, on meidän kesänavetta,
johon viedään lehmät sateella. Kun ovi vedetään kiinni, se on melkein
pimeä, Tuossa harjan huipussa on ainoa aukko, joka antaa valoa. Siitä
aukosta lentävät kaikki hyönteiset ilmaan ja lehmät jäävät rauhaan
kuten nytkin tuossa. Katsokaas kuinka ne nyt tuossa rauhallisina
makaavat, kun savu on ajanut kaikki hyönteiset metsään. Ne kun siinä
parisen tuntia märehtivät ja nukkuvat, niin sitten lähtevät yösyöntiin
ja aamulla taas kuuden aikana ovat tässä takaisin. Kyllä tuo Hopitenka
tietää, milloin kello on kuusi niin illalla kuin aamullakin. Kun minä
aamulla nousen neljän aikaan, niin ensimmäiseksi työkseni kokoan
lehmien jättämät lannat noihin kasoihin ja tästä suitsun pohjasta luon
tuhan sekaan. Sama tehtävä on sitten aamiaisten aikana, kun lehmät ovat
menneet päiväsyöntiin. Siitä tulee paksumutaisen ojamaan lantaa
semmoista, että tuskin auringon alla on parempaa. Ei tarvitse panna
kuin sen verran, että maalla näkyy, niin kaura kasvaa niin että ähkyy.
Kesänavetassa lannat sekoitetaan kuivan mudan kanssa. Siellä otetaan
virtsakin talteen. Täällä ne tämän maan lannoittavat virtsallaan.
Talvella vedetään vähän mutaa, keväällä kynnetään se mullan sekaan ja
kylvetään kaura, ja se kasvaa miestä pitkän kauran. Tällä tavalla tulee
joka kesä yksi sarka valmiiksi lannoitettua peltoa. Nähkääs, näin
pitkältä on jo tänä kesänä tullut. Ja tässä on nyt suitsu tänä iltana,
mutta aamulla on täällä eri paikassa, missä taas maan kamaraturpeet
poltetaan tuhaksi. Siten se jatkuu päivä päivältä ja viimein on
syntynyt valtainen sarka peltoa juuri kuin pilvestä pudoten. Ei maksa
mitään.
-- Onko opintomatkailijoita koskaan käynyt täällä?
-- Hm. Vai opintomatkailijoita! Minusta ei tahdo kukaan oppia, kaikki
pitävät minua paljaana työhulluna. Silloin kun tulevat ruistynnyriä,
kahta tai kolmea tahtomaan velaksi, sanovat minua isännäksi, mutta kun
sen ovat saaneet, sanovat minua vain Moosekseksi, sanoi isäntä ja lähti
kävelemään kotiinpäin, missä pojat jo kilpaa juoksivat saunaan.
-- Vai niin pian muuttuu ääni kellossa.
-- Niin muuttuu.
-- Sanokoot miksi sanovat, mutta minä sanon, että te olette ison
talon isäntä ettekä vain paljas Kentän Mooses. Kävin äsken teidän
sikatarhassanne ja sen sanon, että lähellä ei ole sellaista toista, ja
nyt olen nähnyt teidän karjanne. Olisi soma tietää, paljonko tuo karja
yksinään antaa tuloja, puheli rovasti isännän jäljessä kävellessään.
-- Kyllä se vuoden lopussa tiedetään aivan pennilleen. Viime vuonna
tuli karjasta sikoineen viisikymmentä kahdeksan markkaa kuusikymmentä
kaksi penniä jokaiselle vuoden päivälle.
-- Viisikymmentä kahdeksan markkaa kuusikymmentä kaksi penniä. Se 365
kertaa, sanoi rovasti ja otti povitaskustaan taskukirjan ja lyijykynän,
jolla kirjansa lehteen rupesi tekemään numeroita. Tuokion kuluttua
rovasti melkein huudahtaen sanoi: »21 396 markkaa ja 30 penniä
vuodessa. Se on sievä summa ja täällä erämaassa! Mitä sitten, jos
esimerkiksi tuo karja olisi vaikka Tepaston kirkonkylässä, jossa
jokainen maitolitra saataisiin myydyksi markasta litra vähintäänkin. Se
paukahtaisi vielä eri äänellä.»
-- Sentähdenhän meillä on paljon sikoja ja vasikoita, kun ei ole mihin
panna kermottua maitoa. Mutta tuottavat ne siatkin jotakin lopuksi.
Kolmetuhatta markkaa saatiin viime vuonnakin sianlihoilla ja tänä
vuonna luulen saatavan enemmänkin. Ja porsaista ja liioista vasikoista
saadaan hyvää syömistä.
-- Se on totta se, myönsi rovasti eikä jatkanut puhetta, kun näki, että
isännällä oli kiire kylpemään.
Kun illallinen oli syöty, rupesi vanhasta pirtistä Antin höyläys
kuulumaan, mistä tiedettiin, että Antti aikoo läpi yön tehdä arkkua.
Kaikki muutkin olivat tavallista virkeämpiä eikä näkynyt kukaan
kiirehtivän yölevolleen. Toimiteltiin vain pieniä tehtäviä, mitä mikin.
Rovasti ja ruustinnakin, vaikka heillä oli huomisaamuna aikomus jo
varhain lähteä kotimatkalleen, illan viileydestä nauttien istuivat
kuistin penkillä ja lukivat isännän kirjakaapista otettuja kirjoja.
Kuudes luku.
Saunajärvi oli niin tyyni, että järven takaa kuvastuvan metsän
pienimmät oksat ja yksityiset lehdetkin erotti järven pinnasta. Puitten
latvoilta ruusunpunainen aurinko suurena paistaa heloitti ja loi
silkinhienon, läpinäkyvän verhonsa järven pintaan, huoneitten
kattoihin, puihin ja pienimpiin lehtiinkin. Järvi ei ollut koskaan
ollut houkuttelevampi kuin nyt. Isäntä oli pannut pienet saappaat
avonilkkaisiin jalkoihinsa ja paitahihasillaan avopäin ilmestyi
kartanolle ja luhdin portaalla ompeleville tytöille sanoi: »Tulkaapa
joku soutamaan, viemme muutamia verkkoja tuonne virran alle, näkyvät
kalat olevan hyvin liikkeellä järvessä.»
Anna Maria kerkesi ensimmäiseksi ja sanoi: »Pitääpä lähteä, että
saadaan lohikeitto aamiaiseksi.» Sen sanottuaan hän lähti isänsä
jälkeen rantaan.
Rovasti ja ruustinna syventyneinä kirjoihinsa eivät olleet tulleet
huomanneeksi auringon luomaa luonnon kauneutta, mutta nyt isännän
puheen kuultuaan ruustinna heitti kirjan helmaansa ja tuli katsoneeksi
ympärilleen luontoon ja järvellekin ja huudahtaen sanoi: »Voi miten tuo
järvi on kaunis, emmekö saisi tulla mukaan? Ehkäpä Kaarlo osaa
soutaakin, ettei Anna Marian tarvitse lähteäkään.»
-- Kyllä, kun otetaan isompi vene, kuului isäntä sanovan.
Rovasti lähti raskain pitkin askelin rantaan päin ja varmalla tavalla
sanoi: »Kyllä minä soudan. Ei tarvitse Anna Marian lähteä.»
-- Kyllä minä lähden sentään. Harvoin on sarvi sokean kädessä, silloin
soittaa kuin saapi. Näin kiireenä kesätyön aikana saa niin vähän olla
järvellä, että ilokseen sinne lähtee silloin kuin pääsee, sanoi Anna
Maria ja ruustinnan rinnalla kävellä heilotti rantaan.
Rannassa isäntä laittoi keskelle venhettä rovastille ja ruustinnalle
istuimet ja perän puolelle kantoi rannan töyräillä olevasta
verkkohuoneesta puikkarilla olevia kolmen kyynärän korkuisia mustia
verkkoja.
Rovasti katseli niitä ihmeissään ja sormissaan silmää osoitellen sanoi:
»Mitä kaloja näin harvoilla verkoilla saadaan? Näistähän menee läpi nuo
teidän pienimmät siatkin.» -- »Harvoinhan se harva syöttelevi, silloin
suurilla kaloilla, sanotaan, ja tosi se onkin. Mutta eivät nämä lohille
ja siioille ole liian harvoja, tässä järvessä on isoja siikoja», sanoi
isäntä ja toi yhäkin harvempia verkkoja venheeseen. Sitten hän luki
venheessä olevat verkot ja sanoi itsekseen: »Kunpahan nuo kahdeksan
häneen heitetään.» Sitten isäntä katsahti järvelle, missä siellä täällä
näkyi isojen ja pienien kalojen väreitä ja porahtelemista ja sanoi:
»Kun olisi onnessa totta, niin eivät ne verkot aamulla aivan tyhjinä
olisi.»
-- Mutta minun pitäisi päästä näkemään, minkälaisia ne kalat ovat,
joita noin harvoilla verkoilla saadaan, sanoi rovasti.
-- Ja minun pitäisi päästä mukaan, virkkoi ruustinna.
-- Miksikä ei, sanoi isäntä ja alkoi työntää venhettä vesille.
Venheen tultua vesivaraan isäntä kiirehti perään ja kehoitettuaan
vieraita istumaan käänsi venheen keulan järven päätä kohti, mistä vaisu
kosken ääni kuului kuin haudasta. Sinne lähti nyt Anna Marian soutaessa
ja isännän huovatessa vene liukumaan kuin kilvassa.
Ruustinna ei joutanut katsomaan yhtäälle päin, hän katseli ympäriinsä
ja ihaili: »Ihmeellistä, miten tämä järvi on kaunis. Eihän nuo Tepaston
järvet ole näin kauniit.»
-- Eivät olekaan, sanoi rovasti. Tepaston järvien rannoilta on
raiskattu metsät yhdettömiin, on vain pensaita ja vaivaismännyn
karvaita. Täällä sen sijaan tuollaiset aarniopuut auringon
purppuroimina, majesteetillisen komeina ja tyyninä kuvastuvat järveen.
On vahinko, ettei valokuvauskoneeni ole nytkään mukana.
-- On todellakin vahinko. Miten somaa olisi valokuvassa nähdä tuokin
suuri kultaharsoinen honka, jonka on pää ylinnä kaikkia muita tuolla
rannan töyräällä.
-- Entäs tuossa nuo kultapaitaan pukeutuneet koivut ja niitten takana
hymyilevät kuuset... Voi, voi!
-- Ja niitten alla tuo ruohikkoranta, missä sorsapari uiskentelee.
Kuinka mielelläni näkisin nuokin rauhalliset linnut valokuvassa. Siitä
tulisi suurennettuna mainio seinätaulu.
-- Niin tulisi, myönteli rovasti ja rupesi katselemaan eteenpäin, mistä
kosken ääni alkoi kuulua kovemmin ja valkeita vaahtopalloja alkoi
ilmestyä järvelle. Kohta oltiinkin lähellä rantaa, missä niemen sivua
pyörteinen virta solui järvelle. Siihen virran sivulle nyt ruvettiin
heittämään verkkoja. Rovasti sanoi nauraen: »Isäntä ei näy muistavan,
miten Pietaria neuvottiin verkonheittoon. Sen käskettiin heittää verkko
oikealle puolen venheestä.»
-- Kyllä se kala minun verkkoni löytää, jos heitän vasemmallekin
puolen, sanoi isäntä ja venheen perässä tanakkana seisoen päästeli
puikkarilta verkkoa sitä mukaa kuin venhe kulki eteenpäin. Ja heti
olikin ne kahdeksan verkkoa heitetty yhteen riviin, ja lähdettiin
kotirantaa kohti. Aurinko oli jo mennyt mailleen ja koko luonto näytti
nukkuvan. Jokainen puun oksakin nukkui sikeintä untaan. Ainoastaan
siellä täällä uiskenteleva vesilintupari ja järvessä pulahteleva kala
valvoi. Mutta kohta saavuttiin rantaan, missä melkein puhelematta vene
vetäistiin maalle ja sama yön uuvuttava lumous rupesi vetämään järveltä
tulijoitakin nukkumaan.
Kun rovasti ja ruustinna seuraavana aamuna nousivat, oli aurinko jo
korkealla. Antti oli kartanolla pölkkyjen päälle asetettua arkkua
maalaamassa mustaksi ja lypsäjät maitopönttöineen tulivat lypsyltä.
Kalamiehetkin olivat käyneet niin varhain kalalla, että Anna Maria oli
sieltä tultuaan kerjennyt käydä lypsyllä.
Kun ruustinna näki Anna Marian tulevat lypsyltä, niin iloisesti sanoi:
-- No nytkö sitä lähdetään kalalle niitä suuria kaloja saamaan?
-- Hohoi, kalat on saatu jo aikoja sitten, sanoi Anna Maria maitopöntön
korennon olkapäältään laskettuaan.
-- Ettekä meitä ottaneetkaan mukaan?
-- Kyllä se isä sitä hommasi, ja kävin teitä katsomassa, mutta nukuitte
niin makean näköisesti, etten raskinut herättää, kun teillä on niin
pitkä matka tänä päivänä edessänne.
-- Voi kuinka olitte paha... No tuliko niitä sitten kaloja?
-- Tulihan niitä kymmenen lohta ja monta suurta siikaa, muutamia
lahnoja ja pari haukeakin. Tulkaas tänne katsomaan, sanoi Anna Maria
ja lähti karjakeittiöön, missä emäntä oli jo pienimpiä lohia
aamiaiskeitoksi perkaamassa.
Nähtyään keittiön lattialla kalavasun löi ruustinna käsiään yhteen ja
huudahti: »Hyvä Jumala sitä kalan paljoutta! En ikänäni ole vielä
nähnyt tuollaista kalan määrää. Se on sentään jotakin! Meidän kylän
kalamiehet kun tulevat kalalta, niin kahmalon täysi on sormen pituisia
särensinttejä ja ahvenen puikkoja.»
-- Mutta tuo yksi lohihan on suuri, miten tuo on pysynyt verkossa, ei
sen pää sovi harvankaan verkon silmään, huomautti rovasti, joka hänkin
tuli katsomaan kaloja.
-- Se on lohi sellainen höperö, sanoi Anna Maria, että kun tuntee
verkon vastassaan, niin alkaa heittelehtiä sinne tänne ja siten käärii
hienon verkon eviinsä ja korvallisiinsa. Siinä ei sitten ole enää
verkon tiheys eikä harvuus kysymyksessä. Tuokin oli kapaloinut itsensä
verkon sisään niin että oli kotvaksi selvittelemistä, nousta motkotti
kuin pohjahako. Venheessä vasta pemahti, kun isä alkoi päästellä
verkosta.
Siihen tuli isäntäkin ja naurusuin sanoi: »Ettekös näe, etteivät verkot
olleetkaan liian harvoja?»
-- Jo näen, sanoi rovasti. Sitähän tässä ihmettelen, että miten tuo
suurin lohi on niinkään harvoissa verkoissa pysynyt. Mutta miten se on
mahdollista, että tämä järvi on näin kalainen ja muut tämän pitäjän
järvet melkein kalattomia, jos ei ota lukuun niitä sormen pituisia
sären sirrejä ja sokeita ahvenia.
-- Se on tuon Lainiojoen ansio, sanoi isäntä. Tämä niinkin suuri joki
kulkee kymmeniä penikulmia metsäisten erämaitten halki, missä rauhaa ei
häiritse muu kuin sääskihaukka. Isoon Petäjäiseen luullaan lohien
nousevan aina merestä asti ja Petäjäisestä tätä jokea myöten taas
kevättulvan aikana nousevat kuka tiennee minne asti, mutta kesällä
kevättulvan laskettua, eivät pääse tätä järveä ylemmäksi. Meidän myllyn
pato vähän ylempänä koskessa, missä illalla käytiin, estää pääsemästä
eteenpäin. Sentähden tähän järveen kertyy niin paljon kaikenlaista
kalaa, että tiheämmillä verkoilla ei ole tarvis koskaan ruveta
pyytämään.
-- No on niitä etuja erämaassakin ja etuja sellaisia, joita moni
paksummissa paikoissa eläjä joutuu kadehtimaan. Ja syystä kadehtiikin,
sanoi rovasti yhä katsellessaan kalavasua ja nostellessaan kaloja,
koettaakseen minkä painoinen arviolta mikin oli.
Kun isäntä näki vierasten niin kiintyneen kaloihin, sanoi hän: »Siitä
saatte, jos viitsitte kantaa, ottaa kotituliaisiksenne minkälaisen vain
haluatte. Vaikka tuon isoimman.»
-- Tässähän juuri mietin, että rupeaisin hieromaan kauppaa esimerkiksi
tästä, luulen että tämä neljän tai viiden kilon välille painaa ja
puntaripa sen tarkemmin näyttää.
-- Kauppa on tehty, otatte vain matkaanne, sanoi isäntä.
-- Voi, voi, kun niin kauniin kalan saamme viedä kotiin, ihaili
ruustinna.
-- Olisi sentään parasta täällä perata ja kääriä hienoon tuoheen, niin
se olisi sopivampi matkalaukkuun, huomautti emäntä ja lähti viemään
kaloja aamiaiskeittoon.
-- Se lienee parasta. Kun olisi laittaja, sanoi ruustinna.
-- Kyllä minä sen laitan, jättäkää vain sinne, sanoi emäntä mennessään
asuinkartanoon päin.
Emännän jälkeen lähtivät isäntä ja vieraatkin. He tulivat Antin luokse
kartanolle, missä tämä viimeisteli arkun maalausta.
-- Se on siis valmis? sanoi rovasti Antin luokse tultuaan.
-- Valmis se on, kun tuossa muutamia tunteja on, niin että kuivaa
maali, sanoi Antti ja hieman väsyneen näköisenä istahti pölkyn nenälle.
-- Taitaa olla parasta että iltapäivällä toimittaudutaan matkaan. Yöllä
on viileämpi kantaa, sanoi isäntä.
-- Siinä ajatuksessa minäkin olen kiirehtinyt tätä arkkua. Tässä maalin
kuivanta-aikana teen jonkunmoisen hautaristin ja lähden sitä itse
kantamaan. Hemmi, Olli-Pekka, Erkki ja Tuomas kantavat vuoroin
ruumista, isä eväskonttia.
-- No niin. Mutta jaksatko sinä lähteä sitten nukkumatta? huomautti
isäntä.
-- Tokihan tuota nyt tuon verran, sanoi Antti ja vankkoja hartioitaan
hytkäytti sanojensa mukaan.
-- Te olette siis huomenna hyvissä ajoin Tepastossa, sanoi rovasti.
Minä lähden nyt ja toimitan haudankaivajan ja sanomakellon soittajan,
jotta kaikki on valmista teidän tullessanne.
-- Sitähän juuri ajattelin, että jos te ottaisitte toimittaaksenne ne
asiat. Muutoin täytyisi minun lähteä teidän mukaanne, sanoi isäntä.
-- Ei tarvitse sen vuoksi lähteä, toisti rovasti.
-- Tokihan me nyt mielellämmekin sen toimitamme, toisti ruustinnakin ja
lähti emännän jälkeen, kun näki tämän menevän karjakeittiöön. Hän
arvasi että emäntä nyt meni heidän lohtaan perkaamaan ja laittamaan.
* * * * *
Seuraavana päivänä sanomakellot Tepaston kirkontornissa parasta aikaa
soivat, kun Kentän ruumissaattue saapui kirkolle. Kaksi kelloa
määrätyssä tahdissa vuoroin soi levittäen ympäristöönsä tuonelan
sanomata. Mieliin käyvältä tuntui se tulijoistakin. Jokainen tunsi
silmiensä nurkkien kostuvan. Mutta samalla tuntui sangen juhlalliselta
taipaleelta tullessa jo soitolla vastaanotto.
Kahden aarniopetäjän väliin oli rovasti kaivattanut haudan. Rovasti ja
ruustinna olivat pyytäneet kaikki kirkonkylän laulutaitoiset henkilöt
lukkarin johdolla laulamaan Kentän muorin haudalla, ja niin suurin osa
koko kirkonkylän väestä kokoontui haudan ympärille. Nähtyään
ihmisjoukon haudan ympärillä rovasti astui nyt avoimen haudan partaalle
ja piti pitkän puheen, jonka loputtua laulajat lukkarin johdolla
neliäänisesti lauloivat virren: 'Mä että täältä erkanen.' Ja sitten
ruumista hautaan laskettaessa laulettiin: 'Vaipuos, vaivu synnyinmaasi
helmaan.'
Laulun jälkeen alkoi haudan umpeen luonti, mutta ennenkuin kukaan
kerkesi tarttua lapioihin, Kentän isäntä riensi haudan reunalle ja
kahmaloillaan varovasti pudotti kolme kertaa multaa arkun päälle rinnan
kohdalle. Kun isäntä poistui, niin kaikki pojat tekivät samalla
tavalla.
Kaikki katsoivat sitä itsekseen kummeksien, mutta kun näkivät niitten
tekevän niin tosissaan ja arvokkaalla tavalla, että siinä näkyi
uskonnollinen merkitys, niin ei viitsinyt kukaan kysyä sen teon
merkitystä, salaa vain kuiskittiin toisilleen. Eräs vanha talon emäntä
kuitenkin tiesi kuiskijoille sanoa sen merkitsevät sitä, että vainaja
saa keveät mullat.
Kun kaikki pojat olivat kahmaloillaan kolmasti heittäneet multaa
arkulle, otettiin lapiot ja täytettiin hauta kukkuroilleen. Sitten
Antti pystytti haudan päähän ristin, johon oli aistikkaasti leikannut
sanat: »Tässä lepää talon vanha emäntä Maria Kovalainen.» Sanojen alla
oli syntymä- ja kuolinvuosi ja vuosilukujen sisällä päivämäärät.
Kaiverrusten pohjat oli tarkasti mustaksi maalattu, ja kirjaimet ja
numerot näkyivät niin selkeinä kuin painetut ikään.
Kun kaikki oli valmista, laulukunta vielä lauloi: 'Mä kuljen kohti
kuolemaa.'
Laulun loputtua lähdettiin haudalta. Kellotkin kirkon tornissa
lakkasivat soimasta. Ainoastaan aarniopetäjät pitkillä tuuheilla
oksillaan siimekseensä varjosivat haudan ja jäivät humisemaan päivän
lenseässä tuulessa.