mukautti rovastikin.
-- Ei se leipä lähde maasta nauramalla, sanoi isäntä ja otti kärryistä
kuokan. Kuokka kädessä hän lähti kävelemään kynnökselle ja sanoi: »Nyt
se alkaa meidän työmme.»
Kaikki toisetkin kuokkamiehet ottivat kuokkansa ja rupesivat kantojen
juuriin rikkomattomiksi jääneitä kohtia kuokkimaan ja isoimpia auran
nostamia turpeita kuokkimaan pieniksi.
Sen nähtyään ruustinna huudahti: »Mutta sitä osaan tehdä minäkin!» Hän
otti kärryistä kuokan ja mentyään Anna Marian luokse sanoi nauraen:
-- Nytkö teillä on morsiamen virkkausneula käsissänne?
-- Nyt se on ja tämä toki pysyy talonpoikaistytönkin käsissä.
Rovastikin otti kärryistä kuokan, meni isännän luokse ja rupesi jäykän
näköisenä kuin puuhevonen kuokkimaan kannon juurta. Kaikkien suut
menivät nauruun, kun ruustinna vaaleassa kesäleningissään ja
hanhensulilla koristettu vaalea hattu päässään kuokki kannon juurta.
Tuntui siltä kuin hevosetkin olisivat sitä nauraneet. Mutta rovasti ja
ruustinna kun tekivät työtä tosissaan, niin kaikki muutkin kätkivät
naurunsa suupieliinsä.
Kun kuokkiessa nousi maasta kuiva nokinen pöly, jota tuuli tuprutti ja
väliin kohotti maastakin, niin isäntä sanoi: »Kyllä tämä työ ei teille
sovi. Vaatteenne pölyttyvät ja tuskin tämä tuhkansekainen nokinen pöly
muutenkaan teille on terveellistä.»
-- Eihän se salli savinen pelto koreata kyntäjätä. Kyllä tätä ei
minulla tule asiaksi asti tehdyksi. Siksi vain, että saatan sanoa, että
olen sitä minäkin tehnyt, sanoi rovasti ja lopetti kuokintansa. Mutta
katseli kauan aikaa, miten musta palo rupesi muuttumaan aivan mullan
näköiseksi. Mustat kannot mulloksen keskelle vain jäivät itsepintaisina
tököttämään. Kauan aikaa rovasti sitä katsottuaan kysyi: »Miten tämä
sitten siemennetään, kun tähän ei ole vielä kylvetty?»
-- Kylvetään vain ja nähkääs, tuolla pientareella odottaa tuo
pitkäpiinen risukarhi, sillä kartutaan, että siemen peittyy multaan.
Kantojen juuriin, joita ei karhi pääse koskettamaan, peitetään siemen
näillä kuokilla.
-- No nyt minä olen täysin selvillä ja saatan sanoa muillekin, miten
saadaan ruis niin täyteläiseksi kuin tuokin tämänkesäinen ruis. Tunnen
paljon oppineeni tänäpäivänä.
-- Mitäpä tämä teille lienee opettanut, kun tätä oppia ette koskaan
tule tarvitsemaan.
-- Minä olen tänä päivänä oppinut enemmän kuin tämän halmeen kyntämisen
ja kylvämisen. Minä olen oppinut antamaan maamiehelle suuremman kunnian
kuin tähän asti ja teidän talossanne käymättä en ehkä koskaan olisi
sitä oppinut.
-- Suurempaa kiitosta minä en kaipaakaan, sanoi isäntä ja kuokki
edelleen kannon juurta, niin että mutaiset kuokokset kääntyivät nurin.
Sitten rovasti virkkoi hieman arasti: »Voisittekohan tänä iltana
lopettaa työnne hiukan tavallista aikaisemmin, että tuumaisimme siitä,
mikä viime viikolla jäi kesken?»
-- Minä voin lopettaa vaikka paikalla, ei tässä nyt aika niin jäniksen
selässä ole, sanoi isäntä. Sitten hän löi kuokkansa maahan niin että
varsi jäi pystyyn. Ja kääntyessään lähtemään hän sanoi: »Lähdetäänpä
sitten kotiin. Nythän me olemme tehneet sitä mitä hyvin harvat muut
ovat tehneet.» Silloin ruustinnakin heitti kuokkansa ja lähti miesten
jälkeen halmemaista, halmeen viljelyksestä pellon apuna.
Mutta kun hevoshaan veräjälle tultua ei näkynyt hevosia, niin isäntä
huusi: »Nella, Nella!» Silloin lähti pensaikon takaa kolme hevosta,
Nella edellä ja varsat perässä tulla lönköttämään veräjälle päin ja
veräjää lähetessä silmät vilkkuivat ja korvat luihkivat, että mitähän
makeaa niillä nyt on, kun siinä on niin monta ihmistä. Pieni varsa
rupesi tavoittelemaan ruustinnan käsiä, kun oli aina naisilta tottunut
saamaan jonkin makupalan. Mutta nähdessään, että ruustinnan kädet
olivat tyhjät eikä miehilläkään ollut toisillekaan antamista, tyytyi
siihen, että rovastinna silitteli sen otsaa ja puhutteli nimeltään. Sen
nimi oli Markus. Varsa oli näet Markuksen päivänä syntynyt.
Rovastinkin suuta veti hymyyn hänen puhutellessaan Nellaa ja
silittäessään sen kaunista otsaa. »Jo teillä on hyvät ja komeat
hevoset. Kenellä toisella lieneekään tällaisia? Mutta eikö kuitenkin
ole liikaa tuhlausta aivan joutilaita hevosia näin kesän aikana
varsinkin pitää noin lihavina ja syöttää niin paljon kauroja? Kuulin
säkillä kannettavan näille kauroja joka päivä.»
Isäntä näpisti paksut huulensa visuun, punalti tummatukkaista suurta
päätään ja sanoi varmasti:
-- Tallessa ne ovat hevosessa kaurat. Meillä ei olisi mitään, ei
kauroja eikä muuta, jos ei olisi hevosia. Ja meillä ei koko talossa
olisi mitään, jos ei olisi minua ja minulla hyviä hevosia. Se on
niinkuin vanhoilla ihmisillä oli tapana sanoa, että henkensä on
hevosessaan, taloutensa vaimossaan.
Sitten isäntä lähti vieraineen kävelemään kotiin ja hevoset palavin
silmin jäivät pystypäisinä katsomaan jälkeen. Nella päästi ikävöivän
hirnahduksen, kun se jätettiin eikä ollut mitään annettu. Mutta isäntä
vain käveli ja sanoi: »Kyllä ei ole nälkä, aamusella olette saaneet
kaura-annoksen ja siellä on heiniä, kun vain viitsitte nyhtää maasta.»
Salin pöydällä oli vastatullut posti, jossa oli kaikkien puolueitten
lehtiä. Rovasti lehtiläjän nähtyään tarttui ensiksi Suomettareen ja
itsekseen sanoi: »Suometarkin.»
Isäntäkin tuli ottamaan sanomalehteä käteensä, pani silmälasit päähänsä
ja istui tuolille lukemaan.
Rovasti istui keinutuoliin ja sanoi: »Teille tuke kaikkien puolueitten
lehtiä?»
-- Niin. Eihän niitä puolueita eikä niitten varsinaista sielunelämää
tuntisi, jos ei niitten lehtiä lukisi, sanoi isäntä.
-- Se on totta se, mutta mihinkä puolueeseen te itse lukeudutte?
-- En mihinkään. Kaikilla on se yhteinen vika, että tahtoisivat hallita
toisia. Kaikki puolueet tahtovat päästä voittamaan toiset ja siten
saamaan tohvelinsa alle voitetut.
Kun rovasti oli tutkinut Suometarta ja Helsingin Sanomia ja Mooses
katsellut Työmiestä, Liitto-lehteä ja lopuksi Suometarta, jonka rovasti
oli jättänyt pöydälle, kyllästyi lopulta kumpikin sanomalehtiin. Isäntä
heitti lehden pöydälle ja sanoi: »No tehdäänpä nyt selkoa niistä
asioista. Minun pitää tästä vielä lähteä sinne työmaalle.» Sen
kuultuaan rovastikin heitti sanomalehtensä pöydälle ja sanoi:
»Tehdäänpä sitten.» Hän otti sitten povitaskustaan taskukirjan ja
lyijykynän ja toisessa kädessään pitäen avattua taskukirjaa ja siitä
katsoen alkoi sanomalehden laitaan tehdä numeroita. Tuokion perästä hän
sanoi: »Lieneekö se oikein? Minulle on ilmoitettu teillä olevan
kaksikymmentäviisi lehmää ja näissä toisissa taloissa vain viisi
kumpaisessakin.»
-- Meillä on kolmekymmentäkaksikin aikuista, mutta noissa toisissa
taloissa asuu nykyään loisasukkaat ja niillä on vain yksi lehmä
kummassakin talossa. Minä niistä suoritan maksun kuten muutkin saatavat
niistä taloista.
-- Siis kaikkiaan neljäkymmentä viisi... Neljäkymmentä viisi naulaa
voita aina vuodessa eli kolmelta vuodelta sata kolmekymmentä viisi
naulaa voita ja nykyisen hinnan mukaan naula ... markkaa ... penniä ja
sata kolmekymmentäviisi naulaa ... markkaa ... penniä ja se kolme
kertaa ... markkaa ... penniä ja yhdeksän juustoa, yhteensä ... markkaa
... penniä ja yhdeksän vasikan nahkaa yhteensä ... markkaa ...
penniä... Sitten talvisaatavat sen mukaan kuin entisen rovastin
kantokirjoista olen tänne merkinnyt. Näistä kolmesta talosta kolmelta
vuodelta tekisivät yhteensä ... markkaa ... penniä. Ja kaikki
yhteensä...
Nyt ennenkuin rovasti kerkisi laskea yhteen ja sanoa summan, ruustinna
tuli kiirein askelin pirtistä ja sanoi: »Juustoja ei saa panna lukuun,
ne olemme syöneet täällä ja nytkin nuori emäntä on paraikaa paistamassa
juustoleipiä aivan meidän tähtemme.»
-- No. Todellakin pyyhitään ne pois, sanoi rovasti ja sitten tuokion
kuluttua heitti lyijykynänsä pöydälle, nojautui selkäkenoon
istuimellaan ja hetken mietittyään sanoi: »Näkyisi kaiken kaikkiaan
tekevän tuhat kuusisataa ja vähän ylikin, mutta minä heitän
kahdeksaansataan näin vieraanvaraiseen taloon ja muutenkin, kun se
tulee suosiolla ja mielellä hyvällä.»
-- Minä voin maksaa kaiken. Niitä on köyhempiä maksajia, lahjoittakaa
niille, sanoi isäntä päättävästi ja nousi aukaisemaan kaappiaan.
-- Ei, en minä ota kuin sen minkä olen määrännyt, sanoi rovasti, mutta
isäntä ei sitä kuunnellut, toi vain rovastin eteen kolme viisisatasta
ja yhden satamarkkasen ja sanoi:
-- Kyllä sitä minä voin maksaa täydenkin, mutta ajatelkaas itsekin
esimerkiksi, jos noitten toisten talojen asukkaat olisivat itse
maksajia ja yhdestä lehmästä maksaisivat juustot, voit ja vasikan
nahat, niin se olisi vaikeampaa kuin minulla kolmenkymmenenviiden
lehmän isännällä.
-- Sen hyvin ymmärrän ja sellaiset maksajat olen kerrassaan pyyhkinyt
kirjoistanikin pois, sanoi rovasti työntäessään yhden viisisatasen
erilleen. -- Ottakaa nyt edes tuo viisisatanen takaisin.
-- En ota, kun se on teille tuleva, sanoi isäntä jäykästi, -- meillä
annetaan keisarille mikä keisarin on. Ajatteli sanoa: -- Ja Jumalalle
mikä Jumalan on, mutta sitä ei kuitenkaan sanonut.
Rovasti kuitenkin hieman hymysuin jatkoi: »Ja Jumalalle mikä Jumalan
on.» Hän otti sitten sen viisisatasen sinne toisten joukkoon ja sanoi:
»No tottapa sen minä sitten korjaan.» Mutta samassa tuntui povessa
pahalta, että oli ottanut sen rahan ja ensinnäkin niin korkean hinnan
mukaan hinnoittanut saatavansa. Tuntui kuin isäntä vieläkään ei häntä
tuntisi eikä hänkään isäntää. Sitten rovasti istui keinutuoliin ja
kysyi: »Eikö nämä toiset talot ole tiloilleen yhtä hyvät kuin tämä
tila, kun ne ovat joutuneet omistajainsa käsistä pois?»
-- Ovat yhtä hyvät ja paikoin paremmatkin. Peltomaatkin ovat savisemmat
eivätkä ole niin lannanvaativia kuin nämä tämän talon, jotka ovat
hiekkaisempia ja enemmän lannansyöviä. Mutta ei tehty työtä, juotiin ja
laulettiin ja tansseja pidettiin. Talven aikana oltiin kulkevinaan
työansiolla tuolla kahden tai kolmenkymmenen penikulman päässä
työpaikoilla, sieltä saadut vähäiset tähteet, mitä niitä kotiin tuli,
sulivat ylellisyysnautinnoissa kuin kuumille kiville eivätkä näkyneet
missään. Meille oli käsi, jalka niin syömisen kuin siemenenkin suhteen,
joten meille vuosi vuodelta velkaantuivat ja minun täytyi ottaa koko
tilat ja päästää asukkaat sinne, missä niitten aika näkyi paremmin
kuluvan kuin kotona. Se kyllä oli minulle mieleinen vahinko. Sillä tämä
talo on nyt parhaillaan. Tytöt tuosta yksi kerrallaan alkavat siirtyä
pois. Pojat tuovat uusia tulokkaita, niillä alkaa tehdä mieli omiin
oloihin ja siltä varalta olen kahdelle pojalle varannut nämä Leppimäen
tilat ja kahdelle pojalle tässä tilassa on tilaa, vaikka minun
kuoltuani jakaisivatkin. Siis neljälle pojalle on tilaa. Viidennestä,
tuosta Antista, ei näytä tulevankaan tavallista maamiestä, se on aivan
pienestä pahasta harrastanut kaikenlaista kaperrusta, maatyö on kaiken
aikaa ollut niskantakaista, vaikka työttömiä käsiä se ei pidä. Se on
sekä puuseppä että rautaseppä. Ja tällaisessa talossahan tuota löytyy
työtä Antinkin laiselle tekijälle, sillä meillä tehdään kaikki kotona,
ainoastaan padat ja kahvikupit ostetaan. Kahvipannutkin tehdään kotona,
siis aivan lusikasta kuokan varteen asti kaikki.
-- Ovatko nämäkin huonekalut kaikki kotona tehtyjä?
-- Kaikki. Tuo minun kirjakaappini tuolla kamarissa on Honkaniemestä
isäni tuoma.
-- Hyvästi tehtyjä. Kerrassaan hyvästi tehtyjä. On kai Antti ollut
jossakin opissa, ei luulisi, että hän aivan sormestaan on imenyt tuon
taidon.
-- Kylläpä se on melkein sormestaan imenyt. Tosin yhtenä talvena oli
tuolla Siuruan kylällä kiertävä veistokoulu, jossa se oli nelisen
viikkoa, mutta ei se siellä tainnut paljoa viisastua, sillä se oli jo
samanlainen nikkari ja seppä lähtiessään kuin tullessaankin. Muuten
sillä on Antilla tapana tehdä valmiiksi, mitä tekee, tekipä vaikka
lusikan tai kirvesvarren. Niistä ei puikot pistele, kun se heittää
käsistään.
-- Kumma, kun ette ole sellaista poikaa laittanut kouluun?
-- Kouluun... Juuri kuin herroja ei olisi enemmän kuin tarpeeksi
ilmankin. Sitäpaitsi herroja pakoon lähdin isävainajan kanssa
Honkaniemestä ja niitä paossa olen täällä kohta neljäkymmentä vuotta
ollut, eikä tule ikävä herrojen maailmaan.
-- Vai sillä lailla! Nyt minä muistan, mitä olen muutamien vanhojen
ihmisten kuullut kertovan siitä kenraalikuvernöörin ja isänne välisestä
seikkailusta. Tappoivatko ne hevosen?
-- Tappoivat niinkuin erämaan sudet.
-- Eivätkä maksaneet?
-- Vielä mitä. Senaattiin asti riideltiin, meni hevonen ja monta
tuhatta markkaa käräjänkäyntiin niinkuin kaivoon, ettei koirakaan
perään haukkunut.
-- Eipä kumma, jos siitä olette katkeroitunut yli äyräittenkin.
Kerrotaanhan, että olette tulleet vihaiseksi kaikille herroille ja
vieläpä kaikelle sivistyksellekin.
-- Sivistyksellekin?... Sivistys ja herrat ovat tykkänään kaksi eri
asiaa.
-- Hm. No mitenkä niin? sanoi rovasti leikillisesti nauraen.
-- Tunnen niitä kestikievariajoilta ihan kuormakaupalla, sillä ei
tukkijätkienkään matkapuheet ole ruokottomampia kuin herrojen, ja siinä
suhteessa ovat ihan kuvernööristä alimpaan tukkiherraan asti kaikki
tohtorit ja viisaustieteen maisterit aivan kuin samasta pölkystä
leikeltyjä. Ei niitten mielestä kievarin palvelijatyttö, eipä
talontyttö, eipä vielä talon emäntäkään ole suuren arvoinen eikä liian
hyvä vaikka kuinka alhaisten tekojen välikappaleiksi.
-- No niin, silloin neljäkymmentä vuotta sitten, mutta ei se nyt ole
enää niin.
-- Jokainen sanomalehden numero antaa tietää, että nyt ei ole sen
paremmin. Ei pahimmat mustalaisetkaan häväise ja solvaa toisiaan
ilkeämmin kuin sanomalehtiherrat toisia puolueita ja toisin
ajattelevia. Ja lukeutuvathan sanomalehtiherratkin sivistyneihin.
-- Tätä nykyä erittäinkin kaikki sanomalehdet ovat tavattomassa
kiihtymystilassa ja sättivät toisiaan liiaksi. Toisten täytyy
puolustautua ja niin menee paperille ja painoon sanoja, joita hetken
kuluttua tuskin kirjoittaja itsekään hyväksyy, mutta syötyä ei saa
takaisin, sanoi rovasti.
Ruustinna tuli nyt juosten salin ovelle ja henkeään pidättäen sanoi:
»Muori tekee lähtöä taivaallisen isän kotiin, tule sinäkin Kaarlo
katsomaan.» Sen sanottuaan hän pyörähti ulos ja samassa näkyi juosta
hynttyyttävän pihan perällä olevaan aittaan, jonka matala ovi oli auki.
Ihmisiä näkyi ovelta.
Isäntä ja rovastikin ruustinnan sanat kuultuaan hypähtivät seisomaan
ja lähtivät kiireimmän kaupalla ruustinnan jälkeen ja aittaa
lähestyttäessä rovasti sanoi: »Ei saa hälistä, kaikkien pitää olla
hiljaa!»
Hiljaa hiipien he nyt menivät aittaan, missä muori makasi sängyssä.
Rinta vielä harvakseen kohoili ja silmät suurina kirkkaasti katselivat
ylöspäin ja huulet liikkuivat. Rovasti sanoi hiljaa, tuskin toisille
kuuluvasti: »Kirkkaus taivainen näkyy hänelle... Me hänen silmistään
näemme kuin peilistä, mutta hän jo näkee Isän kasvot.» Silloin muorin
rinta pari kertaa korahti ja taukosi liikkumasta, leuka hervahti, niin
että suu jäi auki, silmät sammuivat ja jäivät puolittain auki. Rovasti
liitti kätensä ristiin ja luki isämeidän ja herransiunauksen.
Isäntä siirtyi nyt muorin silmiä painamaan kiinni ja sanoi:
-- Minulla on kunnia painaa äitini silmät kiinni. Muistan miten tämä
viimeisen tyttärensä lähtiäisissä itkien sanoi: 'Lieneekö lapsiani
viimeisellä hetkelläni painamassa minun silmäni kiinni?'
Isäntä sitoi vaatteella muorin leuankin, niin että suu tuli tavalliseen
asentoon, ja muori makasi kuin nukkuva, rinta vain ei liikkunut ja
kuolon hieno huntu peitti kasvot.
Kun rovasti näki, että kaikki oli valmista, hän sanoi: »On mielestä
lähtemätöntä saada seistä autuaana kuolevan vuoteen vierellä», ja alkoi
veisata vanhan virsikirjan virttä »Mä nukun haavoin Kristuksen.» Sen
veisattuaan hän piti pienen kiitosrukouksen, jonka päätyttyä lähdettiin
aitasta ja painettiin ovi lujaan kiinni.
Aitasta tultuaan emäntä kantoi kahvipannun salin pöydälle ja Hetvi
tuoden juustoleipävatia sanoi: »Tätä juustoleipää paistaessa ei
tiedetty, että niin paljon tapahtuu ennen tämän syöntiä, kuin on
tapahtunut.»
-- Kyllä minä tänä aamuna aloin luulla, että pitkä uni on muorilla
alussa, sanoi emäntä, kun viime yönä ei kuulunut olleen ollenkaan
liikkeellä eikä vielä aamiaisen aikana tajunnut mitään, kun minä
herättelin syömään. Jalatkin olivat kylmät kuin ainakin ruumiin jalat
ja muutenkin näytti kuolon haamu olevan kasvoillakin. Ei ole muuta
sanomista kuin että hyvä on näin hänelle itselleen ja meille. Kaksi
pitkää vuotta on kesin talvin yötä päivää pitänyt vartioida paremmin
kuin pientä lasta, ettei menisi eksymään. Talvellakin, jos meni yöllä
ulos, niin ei osannut takaisin. Kartanon toisilta seiniltä alkoi
haparoida ovea.
-- Eihän sitä muuten sanottaisikaan, että kahdesti on ihminen lapsena,
sanoi isäntä ryyppiessään kahvia ja pureskellessaan juustoleipää.
-- Mutta sitä suurempi ilo täyttää nyt sydämenne, kun palveltavanne nyt
aivan odottamattomana hetkenä pääsi rauhaan ja te palvelijat jäätte
rauhaan. Rauhan Jumala on teitä siunaava, kun loppuun asti olette
kärsivällisesti kuormanne kantaneet, sanoi ruustinna tyhjiä kuppeja
laskiessaan pöydälle ja pureskellessaan viimeistä juustoleipäpalaa.
Isäntä sai nyt kahvinsa juoduksi ja sanoi: »Minun täytyy lähteä
työmaalle ja toimittaa Antti arkun tekoon. Keskiviikkona tehdään
äidille viimeinen palvelus.»
-- Mutta miten täältä ruumis saadaan tuonne Siuruaan, kysyi rovasti.
-- Neljä miestä tangossa vuoroin kantaa, kaksi aina kerrallaan ja
toiset levähtävät, kävelevät joutilaina siksi kunnes kantajat väsyvät,
sitten tulee toisten vuoro. Se keino on ainoa mahdollisuus, sanoi
isäntä ja lähti.
Isännän mentyä vielä emännät vierailleen pitkän aikaa kertoilivat
muorin elämäntapoja. Mielellään niitä kertomuksia rovasti ja ruustinna
kuuntelivat, kun niistä ei elämän kehnoja varjopuolia tullut esiin
ollenkaan. Niitä kertomuksia kuullessa syntyi kuulijan sielun silmäin
eteen täydellisesti pyhitetyn ihmisen ja äidin kuva, jolle rovasti
tunsi viimeisen voitelun antaneensa. Siitä tietoisuudesta hän jäi
iloitsemaan, kun emännät viimein lähtivät asioilleen.
Vanhasta pirtistä rupesi kuulumaan lautojen pitelyä, sahausta ja
höyläystä, mistä tiedettiin Antin tulleen arkun tekoon. Sinne meni
rovastikin katsomaan ja mielestään vähän puhelemaankin, kun oli vielä
talon nuorten miesten kanssa tuskin kolmea sanaa vaihtanut. Mutta Antti
ei välittänyt rovastista mitään, avopäin ja paidan hihat käärittyinä
yläpuolelle kyynärpäiden höylätä kuosmitti arkun sivulautoja ja
rovastin kyselyihin vastasi vain »on» ja »ei» eikä päätäänkään
kääntänyt työpaikastaan muualle, hartiavoimin vain puski pitkäpäistä
höyläänsä ja korkealle syöksyivät lastut höylän kurkusta.
Rovasti ei Antin seurassa kauan viipynyt, vaan lähti kävelemään pitkin
järven rantaa ja osui siellä talon sikatarhalle, joka oli aidattu
järveen asti, jotta siat pääsivät järveenkin, jos tahtoivat. Siinä
tarhassa rovasti näki kolme niin suurta sikaa, ettei eläissään ollut
niin suuria nähnyt. Ja kymmenen oli tavallista aikuista sikaa. Valkeita
porsaita vilisi pensaikko täynnä eikä niiden määrästä saanut selvää
muuta kuin että niitä oli paljon. Kauan aikaa rovasti siitä yli aidan
katseli niiden hyörintää ja itsekseen ajatteli, että ei ole kumma, jos
perheen päivällispöydässä kesälläkin kukkurapäiset lihakeittokupit
höyryävät. Rovasti koetti arvailla sikalauman arvoa taloudessa, mutta
kysymysmerkiksi se vain jäi. Sen vain sai arvatuksi, että tuskin oli
Tepaston pitäjässä toista taloa, jossa olisi tuollainen sikatarha
sikoineen.
Sitten rovasti lähti verkkaisin askelin keppiään käsissään pyöritellen
kävelemään taloon päin, vaikka hän ei ollut päättänyt sisällekään
mennä, kun siellä ei ruustinnakaan ollut. Tämä näet käpperehti emäntien
mukana milloin missäkin. Rovasti ei tiennyt itsekään, mihin oikeastaan
kävelisi. Ei haluttanut mennä Antinkaan työpaikkaan, kun tuo oli niin
umpimielinen. Ilta oli kuitenkin saatava kulumaan, kun ei tullut
lähdetyksi kotimatkallekaan yötä vasten. Nyt oli rovasti saapumassa
kartanoon, kun talon lehmien kellot rupesivat kuulua rämisemään vaaran
rinteeltä. Sen kuultuaan Hetvi koetti esiliinansa taskua, oliko
tulitikut mukana, ja kiirein askelin hän lähti lehmitarhaan suitsusavun
laitamaan. Sinne Hetvin mukaan kiirehti ruustinnakin ja melkein huutaen
sanoi:
-- Etkö sinäkin, Kaarlo, tule tämän talon lehmiä katsomaan?
-- Lähdenpä kylläkin, sanoi rovasti ja lähti pitkin askelin astumaan
ruustinnan jälkeen. Ruustinna jäi nyt odottamaan, kunnes rovasti
tapasi, ja lähtivät sitten rinnakkain kesantopellon nurmista piennarta
kävelemään. Pellon takana lepikkoisen rinteen alla olevalle
lehmitarhalle he saapuivat vasta, kun Hetvillä oli kannoista ja
risuista koottu kasa riehakassa tulessa ja hän rupesi sitä kattamaan
turpeilla ja mullalla niin umpipäähän, että maanrajaan kantojen lomaan
jätti vain pienen aukon, josta turpeitten ja mullan alla palava tuli
sai ilmaa. Silloin rupesi tupruamaan vaalean harmaata savua kuten
sysihaudasta, ja lenseä etelätuuli levittäen sitä laajaksi usvaksi
rupesi kaatamaan vaaran rinnettä kohti, mistä lehmätkin olivat tulossa.
Lehmät tunsivat savun hajun ja lähtivät kilvan tulla hölkkäämään, niin
että maa jytisi ja kellot kalkattivat. Kun ne alkoivat saapua lähelle
suitsua, niin paarmat ja kärpäset erosivat lehmistä ja ihan horisevana
pilvenä kohosivat ilmaan ja tuulen ajamana lensivät tietymättömiin.
Suuri sonni asettui nyt etumaiseksi suitsun viereen, niin että olisi
luullut läkähtyvän savuun, mutta sonni ei ollut savusta
tietävinäänkään, murjotti vain savun sisässä, niin että tuskin näkyi
koko elukkaa.
Hetvi se yhä multaa lisäillessään suitsun harjalle lapiollaan heristi
sonnia ja sanoi: »Tuo se paraskin lypsikki aina laittautuu
rintapaisteelle etumaiseksi juuri kuin sillä olisi joku etuoikeus
siihen. Mutta varohan, jos Hopitenkaa haluttaa tulla siihen sinun
paikallesi, niin taulametsään tulee lähtö. Nyt siinä ehkä saanet olla,
kun tuuli painaa savun alas ja jokainen saa seistä savussa.»
-- Mikä se on Hopitenka? kysyi ruustinna.
-- Tuo kailoposki tuolla kyytön takana, jonka selkä on korttelin verran
ylempänä kyyttöä. Se kun punaltaa päätään ja tuhahtaa sieraimiinsa,
niin hengestä älyää sonnikin eikä kysele kyytiä.
-- Se on sen näköinenkin. Mutta onhan siellä muitakin yhtä suuria ja
vankkoja.
-- On siellä kyllä. On tuokin Omena tuolla, jolla on vaskikello
kaulassa, niin suuri ja vankka kuin Hopitenkakin, mutta Hopitenka se
kuitenkin on kuningas tässä valtakunnassa.
-- Se taitaa olla luonnon laki, että lehmikarjassakin pitää olla yksi,
jota kaikki tottelevat, sanoi rovasti.
-- Niin se näkyy olevan, että yksi se on joukon pää. Hopitenka se pitää
lähdöstäkin huolen. Jos olisitte katsomassa, kun ne tässä lypsännän
jälkeen vähän aikaa makaavat ja märehtivät, niin näkisitte, miten se
Hopitenka ensimmäiseksi nousee ja remauttaa kelloaan. Silloin kaikki
heräävät ja alkavat pyrkiä jaloilleen, vaikka monet makaavat ihan
rankana pitkin pituuttaan tai päät kyljissä, silmät ummessa. Silloin se
Hopitenka lähtee verkalleen kävellen mennä lojottamaan metsään ja
toinen toisensa perästä lähtee jälkeen, niin että koko karja on yhtenä
jonona. Tuo pieni sonni, joka tuolla takimmaisena tylsän näköisesti
katselee, se on aina viimeisenä hännänhuippuna sekä metsään mennessä
että metsästä tullessa.