somalta, kun tuolta puutarhasta tulee tuomen ja kukkien tuoksu. Meistä
oli niin hauskaa tänne tullessa istua tuolla tiepuolessa kivellä, kun
siinä vieressä komea tuhatvuotinen honka humisi haamun tuulessa laulaen
viatonta luonnon lauluaan. Tulin ajatelleeksi, säästääkö tukkilaisen
kirves sitäkään. Siinä oli niin hauska olla eikä tiedä, kuinka kauan
siinä olisimme istuneetkaan, mutta jäljeltä rupesi näkymään teidän
postinkantajanne, joka koko ajan juosta kipitti niin että oli jalkoja
tiheässä kuin sianporsaalla ja valkea tukka leuhkasi ylös-alas. Se
sanoi, että jos tulemme hänen matkassaan, niin pääsemme postinnoutajan
venheessä yli järven. Mutta emmehän me siinä rinnalla pysyneet, kun se
yhtämittaa juoksi. Näytti kuin se ei kävellä osaisikaan. Mutta kun se
odotti aina väliin meitä, niin pysyimme mukana.»
-- Se poika saattaa juosta, sanoi isäntä. Se on Siuruasta köyhän mökin
poika. Se kolme kertaa viikossa juoksee edestakaisin tämän välin ja
tienaa meiltä markan jokaiselta kerralta. Se poika ei malta istua
silläkään lepokivellä, missä te olitte istuneet. Siitä lepokivestä on
vielä viisi virstaa tänne järven rantaan ja sen lepokiven tuolta puolen
sitä aavaa suota kulkee meidän maamme raja, joten se lepokiven vierellä
oleva honka säästyy tukkilaisen kirveeltä.
-- Vai niin on kaukana teidän maanne raja. Eikö ole käynyt metsien
ostelijoita, sanoi rovasti.
-- On käynyt, yksi tullut, toinen lähtenyt, mutta ovat saaneet mennä
sitä tietä kuin ovat tulleetkin, kuului isännän ylpeä vastaus.
Nyt rovasti katsoi kelloaan ja näki, että oli jo myöhä, ja hänellä oli
varsinainen asiansa vielä toimittamatta. Hän kääntyi isännän puoleen ja
sanoi vakavasti:
-- Kuulkaas, isäntä. Minulla oli varsinaista asiaakin tänne. Kun minä
nyt olen täällä Tepaston pitäjässä ollut kolme vuotta ja näistä
kolmesta talosta ei ole minulle tuotu kesä- eikä talvisaataviani enkä
mielelläni rupeaisi oikeuden kautta perimään, niin lähdin täällä
sen asian tähden käymään, kun muutenkin olen tästä teidän
maanviljelyksestänne kuullut, vaikka en läheskään niin paljoa kuin se
itse paikalla nähden on.
-- Kun annatte laskun saatavistanne, niin saatte omanne tällä
minuutilla ja olisitte joka vuosi saanut, kun olisitte hakenut tai
laittanut valtuutetun hakijan.
-- Eihän se hakeminen tahdo käydä päinsä. Onhan minulla sanomalehdissä
ja kirkossakin ilmoitetut kantopäivät.
-- En minä perusta kenenkään kantopäivistä. Ken on saamassa, se käyköön
kotoa.
-- Ettekö kruunun veroakaan käy maksamassa määrättynä päivänä?
-- En kruunun enkä muitten. Nimismies on joutilaampi minua hakemaan
täältä kotoa.
-- Mutta sehän perii palkkansa.
-- Se perii palkkansa, mutta se perii syystä. Minulle ei maksa kukaan
palkkaa, vaikka minä hevosineni siellä päivän värjöttäisin vuoroani
odotellen ja minä en vaihda päiviäni niin halvasta kuin nimismiehen
täytyy täällä käydä. Niin sanalla sanoen, kun tekin annatte laskun,
niin saatte saatavanne pitemmittä puheitta.
-- No kun se niin on, niin koska minulla on tänne tulo, niin kerkiän
sen sittenkin. Minä vain sen vuoksi, kun muitakin on maksamattomia ja
niistä on rastilista kirjoitettavana, niin tuota... Mutta koska niin
on, niin kerkeämme vastakin, ehkäpä nämäkin toiset talot suorittavat
silloin.
-- Ne ovat kumpainenkin minun hoteissani, niistä suoritan minä. Niissä
on asumassa vain loiset.
-- No se on sen selvempi, sanoi rovasti tyytyväisenä.
Silloin tultiin käskemään isäntää illalliselle.
Isäntä lähtikin pirttiin. Rovasti ja ruustinnakin lähtivät
jaloittelemaan pitkästä istunnasta. He tahtoivat myös nähdä talon
illallispöydän. Se oli saman näköinen kuin päivällisenkin aikana, se
vain erotusta, että nyt ei ollut keittokuppeja, vaan sen sijaan suuret
viilihulikat, aina yksi kahteen henkeen. Muuten jokainen syömämies
ja -nainen oli samalla paikalla kuin päivällisenkin aikana. Emäntä oli
vielä poissa pöydästä, ja ruustinna kysyi silmät suurina: »Syödäänkö
teillä joka ilta viiliä?»
-- Kyllä näin kesän aikaan. Meillä noitten niityssä olevien lehmien
päivämaito pannaan hulikkoihin aina huomeniltaiseksi viiliksi. Kun
iltaiseksi ei keitetä, niin syödään viiliä.
-- Ja lohiko aina kalana?
-- Lohi meillä on suolakalana niin kesällä kuin talvellakin. Eikä sitä
kovinkaan paljon mene, kun aina on voita. Sen sanottuaan emäntä
kehoitti vieraita menemään saliin illalliselle ja istui latvapäähän
pöytää Hetviä vastapäätä, kun hänellä oli Hetvin kanssa yhteinen
viilihulikka ja pikku Mooseksen osakin oli siinä. Pojan leuka olikin jo
yltä päältä viilissä ja piimässä emännän istuessa pöytään.
Salin pöydällä oli vierailla samanlaista ruokaa ja samassa
järjestyksessä kuin talonväen pöydälläkin, se vain erotuksena, että
salin pöydällä oli kukkuralautanen metsonlihaviipaleita, mitä ei
talonväen pöydässä ollut.
Rovasti istuessaan pöytään sanoi tyytyväisenä: »On tämä kummallinen
talo, mutta ruokatalo on», ja rupesi puupäisellä veitsellä leikkaamaan
leivästä viipaleita ruustinnallekin asti.
-- Se vasta on somaa, että minä saan jäädä tänne viilin syöntiin, sanoi
ruustinna mielissään hymyillen ja rupesi voileipänsä särpimeksi
puulusikallaan lohkomaan paksua viiliä.
Mutta rovasti, saatuaan leivästä palasia, lohkaisi kullanhohtavaa
voita, levitti sitä palasensa päälle, sitten leikkasi paksun viipaleen
lohta ja mielissään sanoi: »Tämän päälle se viili maistuu, on niinkuin
ne ikävöisivät toisiaan. Etkö sinäkin halua, minä tuosta leikkaan
palasen?»
-- En minä näin yötä vasten. Syö sinä lohta, minä syön tätä
metsonlihaa.
-- Kyllähän siitä metsosta minäkin sentään osani otan, vaikka lohtakin
lohkaisen. Huomeniltana ei minun edessäni olekaan lohi eikä metso,
siksipä tänä iltana ottelen osani.
-- Ja kuolet sitten janoon.
-- Ei ole hätä tämän näköinen. Minä katan viilillä lohet ja metsot
yhteen kasaan, sitten ei ole janosta pelkoa. Ja järven rannallahan
tässä ollaan. Jos alkaa kovin janottaa, niin menen rannalle ja työnnän
kieleni veteen kuin suolaista puuroa syönyt koira.
-- Vai niin sitä sinä teet, sanoi ruustinna pureskellen metson lihaa ja
lusikoiden viiliä sekaan.
Salin perällä oli isännän tilava kamari, johon vieraita oli kehoitettu
käymään yöksi. Sivuikkunasta oli sieltä näköala järven yli ja
peräikkunasta isoon puutarhaan, jonka ympärille oli aikoinaan istutettu
puurivi, vuoroin tuomia, pihlajia, koivuja ja kuusia ja kumpaiseenkin
takanurkkaan petäjä. Petäjät ja kuuset ja koivut olivat tavallisen
rakennushirren paksuisia ja pihlaja- ja tuomipehkojen vanhimmat rungot
olivat nekin pienen hirren paksuisia, mutta sentään vielä nuorempien
seuralaistensa rinnalla täydessä kukassa. Tänä kesäkuun valoisana yönä
ne levittivät ympärilleen mieluisaa tuoksua, joka huoneen auki olevista
ikkunoista tunkeutui sisäänkin. Tätä ryydintuoksuista, ihanaa ilmaa
nauttivat rovasti ja ruustinna vielä pitkän aikaa. Ruustinna katseli
avonaisesta akkunasta laajan puutarhan keskellä olevia monenlaisia
kasvipenkkejä, muun muassa kahta leveätä, yli puutarhan yltävää
hyötymansikkapenkkiä, ja ihmetteli, että täällä tämmöisessä
marjamaailmassa hyötymansikoitakin näkee.
Täll'aikaa rovasti katseli isännän kirjakaapissa olevia kirjoja ja
mielessään ihmetteli, kun siellä oli Kalevala, oli Kanteletar,
Runebergin ja Kiven teokset sekä runsaasti muuta suomenkielistä
kirjallisuutta, mutta ei ainoatakaan roskakirjaa.
Mutta nyt kaukaisimpaan pohjoiseen vaipuneen auringon ruusuhohteessa
ruustinna veti ikkunan kiinni ja riisuutui ruvetakseen huoneen toiseen
sänkyyn nukkumaan.
Sitä esimerkkiä seurasi rovastikin, painoi kirjakaapin oven kiinni,
katsoi vielä pöydällä olevaa suurta paksukantista Raamattua, mitä
painosta se oli, ja siirtyi toisen sängyn luokse riisuutumaan.
Ruustinna nukkui heti, kun oli heittäytynyt maata ja hetkisen
mielessään salaa ihmetellen katsellut kaikkia kotikutoisia
sänkyvaatteita taidokkaasti koristettuine reunuksineen. Mutta rovastin
silmät vielä sängyssäkin hänen selällään, kädet pään taakse ojennettuna
loikoessaan maaten harhailivat valveilla ja ajatukset hänen
tahtomattaan liikkuivat siinä toisella seinällä häntä vastapäätä
olevassa korkeassa, melkein lakeen asti yltävässä kirjakaapissa, sen
sisällössä, sen vierellä olevissa sanomalehtinauloissa, missä oli
kaikkien puolueitten lehtiä hyvässä järjestyksessä ripustettuina
nauloihinsa ensimmäisestä numerosta viimeiseen asti.
Muistuipa mieleen isännän tarkkuus, kun suuren suurien ruisaittojen
omistaja lapsen kädestä lattialle pudonneen pienen leipämurun poimi
suuhunsa. Syntyi omituinen kuva mieleen: hän muisti hevoshaan veräjän
poskessa nähneensä pitkän korin, johon joka päivä kuuluttiin säkillä
vietävän kauroja tamman varsoineen syötäväksi. Kiiltokarvaisten
hevosten selätkin olivat ojassa eikä luuta tuntunut kuin otsassa. Tämä
kaikki sekaantui rovastin mielessä selittämättömäksi arvoitukseksi.
Kaiken aikaa Tepaston pitäjässä ollessaan hän oli kuullut Kentän
asujaimia mainittavan mustimmiksi herrojen ja kaiken sivistyksen
vihollisiksi, ja kuitenkin mihin vain silmä sattui, koti puhui aivan
hienoimmasta sivistyksestä, siitä todistivat yksin akkunasta näkyvät,
yön ruskohohteessa hymyilevät puunlehdetkin. Mutta viimein, kun
huoneseen hiipivä valo jo rupesi kirkastumaan, vaipuivat rovastinkin
silmät uneen hänen itsensä tietämättään ja syvä kuorsaus kuului, kun
talonväet nousivat lähteäkseen töihinsä. Mutta ennenkuin talonväet
kokoutuivat aamiaiselle, oli rovasti lähtenyt kotimatkalleen
joutuakseen edes tulevaksi yöksi kotiinsa.
Viides luku.
Lauantaina oli rovasti lähtenyt matkalle ollakseen Siuruan kylällä yötä
ja seuraavana päivänä joutuakseen ajoissa Saunajärvelle. Ja ennen
päivällistä hän ennättikin järven toiselle puolen, mistä talon
pyhäpukuiset tytöt noutivat taloon. Siellä rovasti mielihyväkseen
ensimmäiseksi näki talon muorin pyhäpukuisena keppinsä varassa kätensä
alta katselevan kartanolla sinne tänne kävellen, kasvoillaan syvä
rauhallinen puna ja silmissä eloisa virkeys. Vaalea kevyt kesätakki
leveillä olkapäillä ja vaalea kesähame leveillä lantioilla riippui kuin
puukeppien ympärillä. Muorille oli sanottu, että tänä päivänä on
lukukinkerit ja muori saa käydä kirkossa. Siitäpä syystä muorin kasvot
nyt olivat entistään eloisammat ja sentähden hän nyt ei ollut
nukkumassa, vaan kaahi kartanolla kätensä alitse katsellen sieltä
täältä taloon saapuvia pyhäpukuisia nuoria ja vanhoja ihmisiä.
Kun muori myötään supatti, että milloin mennään kirkkoon, niin rovasti
kehoitti toisia tuomaan muorin isännän kamariin, mihin ainoastaan talon
väkeä sai tulla mukaan. Rovasti kädestä auttaen kehoitti muoria
laskeutumaan sitä varten laitetun valkealla suurella liinalla katetun
tuolin eteen polvilleen ja kädet ristissä piti kovalla äänellä, jotta
muorikin kuulisi, pienen rukouksen, niin lämpimän, että yhdenkään
silmät eivät jääneet kuiviksi. Sitten hän antoi muorille pyhän
ehtoollisen ja sen tehtyään piti taas pienen rukouksen ja tarttuen
muorin käteen nosti hänet seisaalleen. Muori nyt syvästä ilosta
hytkähtelevin sydämin, kätensä alitse tirkistellen lähti ulos. Mutta
kun muorilla ei ollut keppiä mukana, niin Anna Maria otti muorin käden
kainaloonsa ja lähti taluttamaan häntä kysyen, mihin muori haluaisi
mennä.
Muori mielenliikutuksesta vapisten sanoi:
-- Aittaan.
Anna Maria lähti salin kasvien välistä käytävää taluttamaan muoria,
mutta rovasti katsoi kamarin auki olevasta ovesta menijöiden jälkeen ja
nähdessään muorin luisevan olennon rinnalla Anna Marian rotevan
täyteläisen, aivan kadehdittavan kauniin ja parhaassa nuoruutensa
kukoistuksessa olevan vartalon, joutui itseltään kysymään, voiko
yhdeksänkymmenenyhdeksän vuoden aika tuon Anna Marian muuttaa
tuollaiseksi, kuin tuo muori nyt oli.
Kaikki muutkin poistuivat kamarista, ainoastaan rovasti jäi sinne, otti
pöydältä isännän suuren Raamatun ja sen ääreen istuttuaan katseli sitä
ja ajatteli, mistä nyt puhuisi: Puhuisiko päivän evankeliumin johdosta
vaiko jostakin muusta raamatunpaikasta? Mutta Uutta Testamenttia
silmäillessä kiintyivät silmät juuri kuin sattumalta lauseeseen: »Minä
elän ja teidän pitää myös elämän.» Rovasti tunsi nyt hengessään, että
tästä hänen oli puhuttava.
Helteinen autereen hämärryttämä aurinko oli kiertämässä lännen
korvalle, kun Kentän avara pirtti oli monista eri kylistä tulleista
ihmisistä melkein tungokseen asti täysi. Leveistä viime talvena
hongista sahatuista lankuista oli pölkkyjen päälle laitettu toinen
toisensa taakse istuimia, niin että istuttiin kuten ainakin kirkossa.
Pirtin perällä odotti suurilla valkeilla liinoilla katettu pöytä
pappia, ja hetipä rovasti tyytyväinen hymy kasvoillaan, talon iso
Raamattu kainalossaan reippain askelin tulikin. Pöydän taakse
seisahduttuaan ja laskettuaan Raamatun pöydälle ja silmättyään pirtissä
istuvaa ihmisjoukkoa liitti kätensä ristiin ja piti lyhyen rukouksen.
Sen tehtyään hän avasi Raamatun, johon oli lehden nurkat kääntänyt
merkiksi ja luki ne sanat, joitten johdosta rupesi puhumaan. Ja
puhuminen tuntui niin mieluiselta, ettei hän muistanut koskaan kirkossa
puhumisen niin mieluiselta tuntuneen. Sanoja ja lauseita tuntui
ikäänkuin taivaasta laskeutuvan enemmän kuin niitä kerkesi puhua
muille.
Pitkä hetki oli kulunut. Aurinko lähenteli puitten latvoja, kun rovasti
lopetti puheensa ja näki, etteivät yhdenkään kuulijan silmänurkat
olleet kuivat.
Istuttuaan pöydän taakse penkille hän otti taskustaan pienen
virsikirjan ja lauloi siitä lyhyen virren. Nyt rovasti, muistettuaan,
että ihmisillä oli pitkä matka kotiinsa, otti Raamatun kainaloonsa ja
katsoen väen puoleen sanoi lämpimästi:
-- Toivon että muistatte ja kätkette sieluihinne muiston tästä tämän
rakkaan katoksen alla vietetystä iltahetkestä. Sen sanottuaan hän lähti
kävelemään ulos ja ystävyytensä merkiksi nyökäytti päätään.
Rovastin mentyä rupesi väkijoukko hajaantumaan ja kiirehtimään
kotiinlähtöä, mutta muutamat vanhat miehet rupesivat keskustelemaan
rovastin puhetaidosta. Talon isäntäkin sanoi: »Kyllä tuo mies on luotu
papiksi. Olen sitä joskus kirkossa kuunnellut, mutta en tuollaiseksi
papiksi ole tuntenut.» Kaikki toisetkin myönsivät isännän sanat
todeksi.
Rovastin mentyä saliin Anna Maria kantoi loistavin kasvoin kahvipannun
ja suuren juustoleipävadin salin pöydälle. Kaadettuaan kahvia rovastin
ja ruustinnan kuppiin ja kehoitettuaan juustoleivän kanssa ottamaan hän
sanoi: »Nyt se on minun sulhasenikin täällä.»
-- Ahaa! Nytkö tehdään se kuulutuskirja? sanoi rovasti hymyillen ja
haukaten juustoleipää.
-- Sitä vartenhan se on täällä.
-- No käskekää se nyt tänne yhteiselle kahville ja tulisivat myöskin
isäntä ja emäntä.
Anna Maria pistäytyi pirttiin, mutta joutui sieltä heti takaisin
täyttämään rovastin ja ruustinnan kupit, minkä tehtyään toi pöydälle
kolme kuppiparia lisää. Hetipä tulivatkin isäntä ja emäntäkin saliin ja
heidän jäljessään hieman kainona käveli rotevavartaloinen
eloisakasvoinen komea mies ja istui oven lähellä olevalle tuolille.
Anna Marian täyttäessä niitten vastatulleitten kuppeja rovasti leveästi
hymyillen sanoi: »Tämäkö se nyt on teidän sulhasenne?»
-- Niistä puista kai se pitäisi tulla, jos tullakseen.
-- Olettepa osannut valita yhtä rotevan kuin itsekin olette.
-- Hm. Hän kai se minun on valinnut enkä minä häntä, sanoi Anna Maria
ja uhkea rinta hytkähti somasti. Ajatteli sanoa, että eihän siitä ole
uuhen määinnästä, jos ei oinas mäkätä, mutta heitti kuitenkin
sanomatta; kehoitti vain isäänsä ja äitiänsä ja vierastaan ottamaan
kahvia.
-- No niin, se on sitten siihen asti valmista, mutta mitä siihen nämä
isä ja äiti sanovat? sanoi rovasti isännän silmiin katsoen.
-- Minkäpä sille taitaa. Kun kaksi on keskenään sopinut, niin
kolmannelle korvapuusti, sanoi isäntä vakavasti, mutta kuulosti siltä,
että se kauppa ei ollut aivan isännän mieluinen. Kuitenkaan ei hän
tahtonut kieltää.
Rovasti arvasi, että salainen vastahakoisuus asiaan johtui vain siitä,
kuten hänen sanoistaankin oli viikolla käynyt selville, että niistä
Anna Marian sijalle tulevista miniöistä ei ole Anna Marian laista
työn turvaa. Niinpä hän ei välittänyt sen enempää isännän
vastahakoisuudesta, haki vain pienestä matkalaukustaan paperia, kynän
ja mustepullon ja kirjoitti kuulutuskirjan muitten kahvia juodessa. Ja
kun kirja oli valmis, rovasti varsin tahallaan isän kuullen hymyillen
sanoi: »Nyt kai Anna Marian ei tarvitse enää lantatunkiolle lähteä, kun
on tullut morsiameksi. Nyt kai se alkaa uusi koti kuvastua mielessä.»
-- Hyvä ei hävetä ja tyhjä ei peloita. Kyllä huomenna näette
virkkausneulan morsiamen käsissä, kun tulette meidän työmaalle, sanoi
Anna Maria ja ylpeästi hytkähti koko ruumis.
-- Niin... Sitähän kai huomenna mennään sinne halmeen kynnäntään. Sinne
minä kaikin mokomin tulen mukaan, sanoi rovasti muistaen viikollisen
aikomuksen.
-- Sinne lähden minäkin, sanoi ruustinna ihastuneesti.
-- Kyllä sinne nokipellolle sopii vaikka koko kirkkoväki ja olisi
työtäkin kaikille, sanoi Anna Maria.
-- Työtä koko kirkkoväelle! Siellä kai on minulle ja Kaarlollekin
työtä, jos osaamme tehdä.
-- Kyllä siellä se työ, mitä me jälkiväki teemme, on niin
yksinkertaista, että sitä osaa tehdä vaikka pappi ja papin rouvakin.
-- No minkälaista se sitten on?
-- Ei muuta kuin kuokitaan kantojen juuria, joihin kyntäjiltä jää
liikkumaton maa. Ja mitä pehmeämmäksi saa kannon juuren muokatuksi,
sitä paremman kiitoksen saa.
Rovasti rykäisi tekorykäyksen.
-- Nyt minulle jo selviää viikollinen arvoitus, miten sellainen
kantoinen maa voi kasvaa niin täyden touon kuin sekin tämänkesäinen
ruis on, sanoi hän erityisen painokkaasti.
-- Siinä se juuri on, että kun maa laitetaan hyvin, niin maa kasvaa
hyvin, sanoi isäntä hienolla ylpeydellä.
Silloin Anna Marian sulhanen nousi ja tarjosi kättä rovastille
lähteäkseen kotiin. Rovasti nyt seisaalleen nousten puristi sulhasen
kättä ja toivotti suurinta elämän onnea kaikiksi elämän päiviksi. Ja
ruustinnakin seuraten rovastin esimerkkiä seisaalleen nousten ja kättä
puristaen toivotti onnea.
Anna Maria nousi nyt ja lähti saattamaan sulhastaan.
Rovasti ja ruustinnakin katsoivat akkunasta sitä reipasta paria, kun se
yhteistä ryhtiä omaavan näköisenä käveli vainiota pitkin metsän
rannassa näkyvää kaitaista tien aukkoa kohti, johon päästyään heti
katosi metsän suojaan.
Rovasti ja ruustinna yhä katsoivat sitä metsän aukkoa kohti ja
ruustinna sanoi:
-- Tuollaiselle ihmisparille ei suinkaan elämä saata olla antamatta
parhaintakaan onnea.
-- Ei riipu yksin ruumiin ryhdistä, vaan riippuu ihmisen tahdosta,
tahtooko ihminen itse olla onnensa seppä, sanoi rovasti ja kääntyi
akkunasta pois.
Ruustinnakin teki samoin ja hieman salaisesti huokaisten sanoi:
-- Niinhän se on.
Tällä aikaa olivat isäntä ja emäntä poistuneet salista. Rovasti oli
ajatellut, että nyt olisi isäntä joutilain ja muutenkin olisi sopivin
tilaisuus tehdä selvää saatavista, mutta ei kuitenkaan tänä iltana
tahtonut viedä isäntää niin maallisiin asioihin, vaan päätti
huomen-illalla ottaa ne puheeksi palattaessa halmeen kynnökseltä. Hän
meni vain sinne peräkamariin, jonka auki olevasta akkunasta hieno
iltatuuli lietsoi tuomien ja pihlajien tuoksua sisään. Siitä nauttimaan
aivan kuin lumoutuneena rovasti istui keinutuoliin. Siihen lähelle
tuolille istui ruustinnakin ja sanoi: »Kyllä tämä talo on ihan
kukkuroillaan maallista elämän onnea. Minä olen aivan kummia nähnyt
sitä näinä päivinä katsellessani. Sitä maidon paljouttakin, niin
vähistä lehmistä! Ei ole kuin toista kymmentä oikein lypsämässä, ja
illoin aamuin kahdella suurella pöntöllä kannetaan lehmitarhasta
maitoa, niin että korennot notkuvat. Erittäin tuolla niityssä olevista
lehmistä kolmas kahden hengen kannettava pönttö kannetaan illoin
aamuin, mikä kermotaan yhteen. Päivälypsyn maito vain jätetään
illallisviiliksi. Silmäsi repeisivät suuriksi, jos näkisit sen voin
paljouden, mikä tuolla kellarissa jo on tämän kesän aikuista kesävoita,
kun monta monituista tynnyriä jo on täynnä. Ja se onkin koko läjä
voita, mikä aamusella aina saadaan kirnusta, eivätpähän ne tynnyrit
niin sievään ilman täyttyisi. Kaikki elukatkin ovat niin suuria ja
komeita, niin ihmeen kauniita ja kesyjä hevosia on siellä haassakin. Ja
kaikki mihin vain silmänsä luo, näyttää ihan uhkuvan onnea ja Jumalan
siunausta... Minkätähden on niin harvassa tämmöisiä taloja!»
-- Juuri sentähden, että kaikki ihmiset eivät tahdo olla onnensa
seppiä. Ei ketään Jumala siunaa runsaammin kuin rehellistä työmiestä,
sanoi rovasti ja nojasi suuren päänsä taaksepäin keinutuolin
takakaidetta vasten, niin että keinutuoli vei rovastin melkein
makaavaan asentoon.
-- Mutta on synti ja häpeä, että ihmiset siten tuhlaavat ajallisenkin
onnensa. Miten onnellisia ihmiset täälläkin, kaukana pohjolassa,
voisivat olla.
Rovasti läppäsi kädellään kasvojansa ja sanoi: »Panepas ikkuna kiinni.
Sääskiä, kiusankappaleita, tulee sisään.»
-- Ja eikös ynise tuossa yksi, sanoi ruustinna lyödessään käsiään
yhteen tappaakseen ikkunasta sisään lentävän sääsken. Sitten hän veti
ikkunan kiinni ja sanoi: »Täysipä tämä huone on kasvien tuoksua.»
Samassa ilmestyi ovelle Anna Maria ja kehoitti vieraita tulemaan
illalliselle.
Kun seuraavana aamuna ensimmäisenä työnä tytöilläkin oli lehmien lypsy
ja kirnuaminen ja miehillä oli auroissa korjailemista, niin ei ennen
aamiaista lähdetty halmeelle. Laitettiin vain ennen aamiaista
lähtövalmiiksi kaikki siellä tarvittavat neuvot. Rovastin noustessa ja
mennessä ulos oli tallin edustalla kolmet kärryt, aisat osoittaen
tallin ja navetan välistä porttia kohti. Niissä kärryissä kussakin oli
halmeen kyntöaura selällään, sahrain kärjet taivasta kohti, ja vieressä
useita perunannostokuokkia. Aurat olivat kokonaan puusta, kärjissä vain
oli korttelin pituiselta rautaa. Kaikki laitteet, joilla perätkin
kiinnitettiin aisoihin, olivat paksuista väännetyistä vitsoista eikä
ollut luotinta laisinkaan. Rovasti niitä itsekseen katseli kummissaan
eikä olisi tuntenut auroiksi, mutta aisat muistuttivat auraa. Olivat ne
ihmeen lapsellisen näköiset ja kysymysmerkiksi jäi, miten noilla
maanmuokkaustyötä toimitetaan.
Kun aamiainen oli syöty ja suuri päivälliseväillä täytetty kontti
kannettu kärryihin, valjastettiin niitten eteen hevoset ja hevosten
jälkeen oli valmiina lähtemään kuusi arkipukuista miestä ja kolme talon
tyttöä ja viimeisenä rovasti ja ruustinna. Kaukaa katsojalle se olisi
muistuttanut ruumissaattoa, vaikka se olikin vain halmeenkyntöväkeä.
Kun päästiin suuren paloaituuksen sisään, jonka toiseen laitaan oli
silmänkantama matkaa, otettiin aurat kärryistä, vietiin ne palolle niin
kauas toisistaan, että palo jakautui kolmeen yhtäsuureen osaan. Sitten
valjastettiin hevoset aurojen eteen ja kun miehet olivat sitoneet
ohjakset auran periin ja tarttuneet kurkien päihin, he kehoittivat
hevosia lähtemään. Hevoset lähtivätkin vakavina ja silmät totisina
osoitettuun suuntaan kävelemään. Silloin kyntömies kiireimmiten rupesi
nostamaan ja laskemaan auraa maahan, niin että jokaisella kerralla
nousi maasta palanen irti ja pienimmät kannot ja isojen kantojen
hienommat juuret ryskien lähtivät maasta.
Rovastilta ja ruustinnalta pääsi iloinen nauru ja he sanoivat:
»Semmoistako se nyt on?» Ja ruustinna yhä katsoessaan menijäin jälkeen
sanoi: »Voi ihmettä, mutta kyllä tuossa mies tarkenee myötäänsä
nostaessa ja laskiessa auraa.»
-- Kovempaa kai tuo on työksi kuin pellon kyntäminen, sanoi rovastikin.
-- On kymmenenkin kertaa kovempaa, virkkoi isäntä, ja kovaa se on
hevosellekin, kun myötäänsä tarttuu ja pääsee aura eikä se aina tartu
yhtä lujaan, vaan väliin aina tarttuu kannon juureen niin, ettei lähde
ollenkaan, tai jos lähtee, niin ottaa länget lujalle olkapäihin.
Ensikertaiset hevoset eivät rupea tekemään ollenkaan. Niitä
taivuttaessa on suuri työ ja joku ei taivu ollenkaan. Mutta nämä meidän
nykyiset hevoset sitä tekevät kuin työtään, näettekös, että täyteen
askeleeseen ne kävelevät muuten ruumiit jäykkinä tarpeen varalle, että
jos aura tarttunee lujempaan, niin tarttukoon.
-- Kyllä todellakin nuo hevoset kävelevät ihan nauramattomasta päästä,
silmätkin totisina juuri kuin missäkin jännityksessä, sanoi ruustinna.