osoittaen melkein rintansa tasalle ja sylillään näyttäen tynnyrien
laajuutta sanoi:
-- Meillä on näin korkeat ja näin laajat tynnyrit. Ne haudotaan ja
puhdistetaan hyvin, pannaan voipaperi pohjalle ja laidoille. Siihen
pannaan keitetyt ja hyvin kylmäksi jäähdytetyt marjat liemineen
päivineen. Tynnyriä ei panna aivan täyteen, vaan jätetään noin puolen
korttelin verran vaille, katetaan voipaperilla, pannaan kansi päälle ja
lakataan hengenpitäväksi ja viedään tuonne jääkellariin, joka on
jäätävän kylmä kesällä ja talvella. Siinä on koko säilytyskeino.
-- Ai, ai. Mutta minun täytyy täällä heittäytyä ihan kerjäläiseksi,
enkö minä saisi tulla tänne vaarainten jouduttua kypsiksi laittamaan
yhtä tynnyriä, vaikkapa pienempääkin, sanoi ruustinna todellakin
kerjäläisen äänellä.
-- Meillä ei ole tynnyreitä liiaksi, kun tänä kesänä näkyy tulevan
paljon lakkoja, mutta yksi meidän pojista on puuseppä, hänet kun
saanette tekemään tynnyrin, niin muuta se ei puutu, sillä vaaraimia
tulee joka kesä niin, että kymmeneskään osa ei tule poimituksi.
-- Hyvät ihmiset, vai niin paljon täällä kasvaa vaaraimia! Kyllä minä
sen nikkarin houkuttelen millä hinnalla tahansa tekemään sen tynnyrin,
sanoi ruustinna käsiään hykerrellen ja koko ruumis hytkyen ilosta.
Ruustinna tuli emännän mukana pirttiin, missä Hetvin punaposkinen
puhdaskasvoinen lapsi nukkui kehdossa, ja huudahti iloisesti: »Ai, ai,
onpa tässä talossa lapsiakin!» Ja kehdon luokse tultuaan sanoi
puoliääneen, ikäänkuin siunaten: »Lapsi kulta! Ai, ai, kuinka autuas!
Ei tiedä elämän taisteluista.»
Sitten hän kysyi: »Joko tuo on vanha?»
-- Kohta puolen vuoden. Tuo tuolla rannalla kyykkelehtäjä poika täyttää
Jaakonpäivänä kolme vuotta.
-- Onko sen nimi Jaakko, kun se on Jaakon päivänä syntynyt?
-- Ei ole kuin Mooses, isoisän kaima, sanoi emäntä ja poistui porstuan
perässä olevaan keittiöön Hetville avuksi tuomaan päivälliseksi
keitettyä lihakeittoa ja kohta palasikin Hetvin kanssa käsipuolissaan
sangasta kantaen suurta höyryävää lihakeittopataa, jonka he laskivat
pöydän päässä olevan paksun honkaisen patapölkyn päähän. Siitä emäntä
rupesi täyttelemään puhtaaksi pestyjä, ulkoapäin ruskeiksi maalattuja
puukuppeja, sillaikaa kuin Hetvi kantoi leipiä ja kala- ja voilautasia
pöydälle ja penkillä olevasta lusikkavasusta jakoi lusikoita, joitten
ponsissa oli kunkin nimikirjaimet. Jokaisella oli oma paikkansa
ruokapöydässä ja niin lusikat voi jakaa nimimerkkiä katsoen
paikoilleen.
Ruustinna katseli hymyillen sitä tointa ja sanoi: »Mutta mekin
haluaisimme ja saattaisimme syödä täällä perheen pöydässä.»
-- Ei meidän ihmiset rupeaisi syömään herrojen kanssa samassa pöydässä,
vaikka nälkään kuolisivat, sanoi Hetvi hieman nauraen.
Ruustinnan pullea rinta hytkähti ja hän sanoi naurusuin: »Vai niin.»
-- Teille laitetaan ruokaa salin pöydälle, kyllä se tämä pöytä saa
täytensä talonkin ihmisistä, sanoi emäntä pöydän päähän kantaessaan
kahden miehen osaksi tulevata keittokuppia.
Rovasti oli sillä välin tullut kuistin penkille istumaan, siihen kun
kävi viileä tuulen henki. Toiselle puolen käytävän istui isäntäkin,
joka tuli etumaisena pellolta ja samassa tulivat ne lannan luonnissa
olleet pojat ja tytötkin, jotka äänettöminä ja hieman ujoillen menivät
pirttiin. Mutta jälkimmäisinä tulivat hevosmiehet taluttaen reippaasti
käveleviä, isoja kiiltokarvaisia hevosia. Kyntömiehillä oli märkä paita
tarttunut selkään kiinni ja tummasta tukasta näytti vesi tippuvan.
-- Kyllä siellä tarkenee mies jos hevonenkin tämmöisellä lämpimällä
kyntäessä, sanoi isäntä nähdessään sekä miehen että hevosen märkinä.
-- Mutta teillä on hyvät hevoset, ihan ensiluokkaiset, sen minä näen,
sanoi rovasti varmalla äänensävyllä.
-- Ovathan nuo nämäkin, niin että asiaan noilla pystyy, mutta parhaat
meillä on sentään tuolla haassa. Siellä on tamma kahden varsansa
kanssa. Siellä se on minun hevoseni, sanoi isäntä niin että siitä
kuului todellinen ylpeys.
-- Miten ne niin ovat vieläkin paremmat?
-- Kylläpähän näette halmeelle mennessänne. Tuossa vasikkahaan takana
on hevoshaka, otatte leipäpalan mukaanne ja jos ei ole näkyvissä, niin
veräjällä kun äännätte: Nella, Nella, niin kyllä tulla kotkottavat
puheille. Se tamma kun on Petronellan päivänä syntynyt, niin pantiin
nimeksi Nella. Sillä on menneen- ja tämänkeväinen varsa siellä mukana.
Niistä näkyy tulevan komeita ja luulen hyväntapaisiakin tulevan, sillä
isä, tuo, jolla tultiin kyntämästä, on niin hyväntapainen että
hevosilta ei parempaa voi vaatia, ja emä on tavoilleen samanlainen.
-- Pitääpä katsoa. Somapa niitä on nähdä, vaikka minä en ole mikään
hevosmies.
-- Kyllä se sentään silmä hyvän tuntee, vaikka ei ole hevosmieskään,
sano isäntä aikoen lähteä pirttiin, josta rupesi kuulumaan liikettä
väen kokoontumisesta pöydän ääreen. Mutta ennenkuin hän kerkesi nousta
istualtaan, ilmestyi emäntä ovelle ja sanoi: »Isäntä syömään, keitto
jäähtyy, ja rovasti olisi hyvä ja tulisi tänne salin puoleen.»
Rovasti nousi lähteäkseen emännän mukaan, mutta pirtin auki olevasta
ovesta näkyi pirtin perältä niin runsasruokainen pöytä ja sen ympäriltä
niin puhtaasti terveen ja hauskan näköiset ihmiset, ja kun ruustinnakin
vielä oli siellä, niin poikkesi rovasti sinne. Mutta ennenkuin rovasti
kerkesi seisahtua keskelle lattiaa, ruustinna ihastuneena huudahti:
-- Kuulepas sinä, Kaarlo, kun tuo väki kuuluu olevan kaikki talonväkeä,
ei yhtään renkiä eikä palvelijaa.
-- Vai niin. Ja yhden äidin lapsiako kaikki tämä nuori väki?
-- Yhden äidin, ja äiti on näin reipas vielä. Yhdeksän lasta, viisi
poikaa ja neljä tyttöä synnyttänyt eikä yhtään kuollut ja kaikki niin
hyöteitä ja nuorekkaita, ettei vieras voi arvata mikä heistä on vanhin,
mikä nuorin.
Emäntäkin oli rovastin jäljessä tullut pirttiin ja alkoi nyt kädellään
osoitellen luetella. »Tämä on vanhin poika ja tämä siitä lähtien, mutta
tästä välistä on se tyttö, joka on Jokikylässä naimisissa ja sitten on
tuo, sitten tuo, sitten tuo, sitten tuo, sitten tuo ja sitten on tämä
kuopus, jonka tämänkin korva on jo korvan tasalla.»
-- Kunpa olisi minulla valokuvauskoneeni mukana, niin ottaisin kuvan
tuosta perheestä pöytineen, sanoi rovasti tosissaan.
Mutta syömämiehiltä pääsi yhteinen nauru ja tytöiltä lusikat putosivat
käsistä ja kaikki nauroivat ihan sydämensä pohjasta, vaikka siihen asti
olivat totisia kuin vaskeen valetut, syöneet olematta tietävinäänkään
vieraista.
Rovastin ja ruustinnankin meni suu nauruun, kun he näkivät tyttöjen
niin makeasti nauravan, mutta sitten he lähtivät saliin, missä pöydällä
odotti iso viilihulikka, kukkurainen lihakeittovati, kaksi paksua
leipää, voilautanen ja lautanen, jolla oli viipaleiksi leikeltyä lohta,
sekä toisella lautasella iso läjä kuivasta metson täkästä leikatuita
viiluja ja puulusikat ja puupäiset veitset ruokien vaiheella.
Rovasti istuutui pöydän taakse ja sanoi naurahtaen:
-- Nyt ei istutakaan tyhjän taakse. Se on oikea erämaan ruokapöytä.
-- Onnellisia ovat ne ihmiset, joilla on tämmöinen koti.
-- Ovat. Mutta se on työn tulos, että erämaan sydämeen syntyy tämmöinen
koti, sanoi rovasti ja leikkasi leivästä viipaleita, kun luuli, ettei
ruustinna saisi valmiista leivästä palasta irti. Ja koulupoika-ajoilta
se oli hänelläkin se taito muistissa, mutta kumpikaan ei ollut ennen
yhteisestä puukupista puulusikalla ja ilman etulautasta syönyt.
Sentähden syömään rupeaminen tuntui selittämättömän kummalliselta;
ruokaa oli pöytä kukkurallaan ja syömämiehet olivat monen vuosikymmenen
vanhoja, mutta syömätaito oli opittava juuri kuin käveleminen pienen
lapsen.
Rovasti ensimmäiseksi otti kuivan lihaviipaleen, pureskeli sitä ja
ihastuneena päätään punaltaen sanoi: »Ja metson lihaa! Kaikki herkut
tänä päivänä meitä kohtaavat, kun vaarainsäilykkeet, metsonlihat,
viilit, lohet ja tuommoinen lampaanlihakeitto. Ja päälle päätteeksi
puulusikat.»
-- On kyllä tämä päivä niin merkillinen, että ikäni muistan, virkkoi
ruustinna, kun kaikki mitä näkee, on niin opettavaista. Tiedätkö, että
vasikoitakin on otettu eloon kesän ajaksi kymmenen ja niistä syksyllä
valikoidaan eloon ne, joiden nähdään parhaiten hyötyvän. Eihän missään
muualla oteta vasikoita valinnan varalle. Mutta se johtuu ehkä
siitäkin, ettei ole semmoisia piimäsaavillisia kantaa vasikoille, kuin
täällä kannetaan.
-- Sepä se juuri onkin, sanoi rovasti puulusikalla keittokupista saatua
lihapalasta kuljettaessaan suuhunsa.
Esimerkkiä rupesi ruustinnakin noudattamaan ja keittokuppi rupesi kerta
kerralta tyhjenemään juuri kuin reikä olisi puhjennut kupin pohjaan.
Aivan pohjaan he eivät kuitenkaan päässeet, kun viilinkin söivät
väliin. Ruustinna se ensin heitti lusikkansa pöydälle ja ikäänkuin
rovastia odotellessaan pureskeli metsonlihaviipaletta ja sanoi: »Tätä
kyllä saattaa syödä nälättäkin. Todellakin oikeata herkkua.»
-- On se, ja täällä se ei maksa mitään. Ne ampuvat luultavasti keväällä
soitimen aikana metsoja itse. Pyssyjä näkyy pirtin seinällä olevan
ainakin puolikymmentä kappaletta.
-- Ja mikä tuosta sitten, jos vaivallaan ottaa metsästä syödäkseen
vaikka metson.
-- Mikäpä tuosta onkaan, jokainen sen tekisi, mutta jokaisessa ei ole
miestä saamaan. Ottaisin minäkin, mutta minulta pysyy metso metsässä,
tästä vain saan käsiini, sanoi rovasti, otti metsonlihaviipaleen
lautaselta ja rupesi pureskelemaan. Sen pureskeltuaan nousi pöydästä,
leikkasi ison palasen leivästä ja sanoi: »Nyt minä lähden talon
ruishalmetta katsomaan ja sillä tielläni näen talon parhaat hevoset.
Otan leipäpalan ottosiksi.»
Sen sanottuaan hän otti hattunsa ja sanoi: »Kiittele sinä ateriasta
minunkin puolestani.»
-- Mutta jos minäkin lähtisin sinne. Ennen näkemätön kumma se on
minullekin ruishalme.
-- Älä lähde sinä sinne, kuului olevan kolmatta kilometriä matkaa. Et
jaksa huomenna lähteä kotimatkalle, sanoi rovasti päättävästi. Niinpä
ruustinna heitti lähtönsä ja sanoi: »No, mene sinä sitten yksin.»
Sitten ruustinna poikkesi pirttiin emäntää ja isäntää kiittelemään
ateriasta. Mutta oven avattuaan hän huomasi, että kaikki, niin miehet
kuin naiset, mikä penkillä, mikä lattialla, makasivat ja melkein yhteen
ääneen kuorsasivat, ainoastaan Hetvi kehdon vieressä lattialla käsi
pään alusena makasi toisella kädellään hiljalleen heilutellen kehtoa
nähtävästi sentähden, ettei lapsi heräisi häiritsemään nukkujain unta.
Ja pikku Mooses äitinsä vierellä selällään keturoi ja mieli äidilleen
sipittämään, mutta äiti kun hiljaa kädellään taputti Moosesta vasten
suuta, niin Mooseskin pysyi hiljaa, vaikka oli valveilla.
Nukkumista ei kuitenkaan kauan kestänyt. Yhtäkkiä valveutuivat isännän
silmät. Hieman vaivalloisesti hän vääntyi penkille istumaan ja rykäisi.
Silloin jokaisen ruumis hytkähti ja samassa kaikki kapsahtivat
istualleen ja toinen toisensa perästä isännän mitään virkkamatta
alkoivat kävellä ulos nähtävästi jatkamaan äsken keskenjäänyttä
työtään. Kohta nähtiinkin isäntä kuokkimassa tunkiota ja kaikki muutkin
samassa järjestyksessä kuin ennen päivällistäkin ja työ edistyi juuri
kuin suuren höyrykoneen voimalla.
Iltasella alkoi aurinko painua puitten latvoille, kun rovasti palasi
halmeelta. Silloin ei enää näkynyt pellolla yhtään työmiestä. Miehet
olivat kylpemässä, tulivat höyryävinä saunasta ja istuivat rannan
töyräälle pukemaan yön ajaksi puhtaat vaatteet ylleen. Sitten alkoi
sieltä yksi ja toinen verkalleen kävellä pirttiin, missä ruvettiin
sanomalehtiä lukemaan, kun päivällä ei oltu siihen joudettu. Isäntä
puhtaisiin alusvaatteisiin pukeutuneena ja pää kammattuna, avojaloin ja
paitahihasillaan tuli saliin, kun tiesi siellä vierasten olevan. Anna
Maria, se oli tytöistä vanhin, oli äitinsä kanssa kylpenyt
ensimmäiseksi joutuakseen toisten kylpyaikana laittamaan iltasta. Anna
Maria nyt puhtaisiinsa pukeutuneena kantoi pöydälle kahvipannun ja
suuren vadillisen vain puolen kämmenen levyisiä, pitkiä, vähän lämpimiä
juustoleivän viipaleita. Kaadettuaan sitten kahvia kuppeihin hän
kehoitti vieraita ja isäänsä juomaan sitä juustoleivän kanssa.
Nähdessään juustoleipävadin ruustinna käsiään yhteen lyöden huudahti
riemuissaan: »Ja juustoleivätkin! Kaikki elämän parhaat herkut me tänä
päivänä saamme, kun vielä juustoleipääkin. Mistä nämäkin kerkesivät?»
-- Pianhan se kypsi kerkeää emännän ahkeran käsissä, sanotaan. Tuolla
niityssä on kolme vastakantanutta lehmää, joita kolmesti päivässä
lypsetään; niitten päivämaidosta Hetvi oli tekaissut ja tuolla saunan
uunin edessä paistanut, sanoi Anna Maria hymyillen.
Ruustinna kahvia juodessaan ja juustoleipää aina väliin haukatessaan
silmäili vähän loitompana istuvaa Anna Mariaa, tytön päivänpaahtamia
täyteläisiä käsivarsia, uhkearintaista, miellyttävää vartaloa, juuri
kuin niissä olisi jotakin merkillistä, ja sanoi: »Tämä Anna Mariahan
kuuluu olevan kihloissa, mutta ei vielä kuulutettu. Olisipas sulhanen
täällä, niin tehtäisiin kuulutuskirja ja ensi pyhänä kuulutettaisiin
ensi kerran.»
Anna Maria hieman punastui, mutta kun isä oli kuulemassa, niin hän
hieman arasti sanoi: »Sama kai minun puolestani olisi, mutta mikäpä sen
toisen tänne laulanee, kun matkaa on kaksi ja puoli suden hännällä
mitattua melkein tietöntä erämaata. Kyllä se tähän kiireeseen pysyy
siellä.»
Nyt vierasten silmät kiintyivät isään, mitä hän sanoo. Isä painautui
kumarruksiin. Hänen vieressään seisova pikku Mooses oli voileivästään
pudottanut lattiaan pienen murun, jonka isoisä otti sieltä, ja suuhunsa
pistäessään sanoi:
-- Leipää se on murukin, ei se murukaan jalkoihin jouda. Pieni mies ei
vielä tiedä, että leipä on maassa lujassa.
Nähdessään sen rovasti itsekseen hymähti isännän tarkkuudelle, mutta ei
virkkanut mitään, joten puhelu nyt katkesi. Mutta ruustinna puheluun
taas päästäkseen sanoi:
-- Taitaisi se Anna Marian paikka tunkiolla jäädä tyhjäksi, jos alkaisi
talosta-muuttopuuhat syntyä.
-- Hm. Jäisikö tuo parsi kovin kauaksi vaille. Olli Pekalla on
mielitietty jo tiedossa ja taitaapa se Erkilläkin olla kierroksessa,
sanoi Anna Maria ja nousi täyttämään kuppia.
-- Jospa niistä tulijoista sitten on tunkiolle lähtijää, sanoi isäntä
noustessaan ottamaan kuppiaan pöydältä.
Vieraat tunsivat, että tästä asiasta puheleminen ei miellyttänyt
isäntää, ja niin rovasti viedäkseen puheen toisaalle sanoi: »Jopa
teillä on siellä ihmeellinen ruishalme. Kiersin sen ympäriinsä. Se on
niin laaja ja laitoja myöten ruis kuin seinä, todellakin julmempi kuin
tuossa pellossa, vaikka siinäkin on ihan maantäyteinen. On se
kummallinen toukovainio, kun on mustia kantoja toinen toisensa lähellä
ja sentään ruis niin sakea kuin ikinä maasta nousemaan sopii ja korret
niin paksut kuin sauvan varret. Ette suinkaan pahastune, kun eräästä
pensaasta juuresta leikkasin korren ja toin tänne mitatakseni ja
kirjoittaakseni sanomalehteen.»
-- Ei se suurta koloa ole tehnyt. Luitteko sen pensaan, josta yhden
leikkasitte, jäikö monta kortta jäljelle?
-- En, mutta kyllä varmaan niitä yli kymmenen jäi, ehkä kaksikin
kymmentä. Oli niitä aivan pivon täysi.
-- Tiedättekö, että se pensas oli yhdestä siemenestä syntynyt.
-- Yhdestä siemenestä! Sehän on ihan luonnotonta!
-- Ei se luonnotonta ole. Juuri luonto sen on vuoden kuluessa tehnyt.
-- Mutta miten se sittenkään on mahdollista, se on aivan arvoitus
meille.
-- Ei se ole mikään arvoitus. Maa laitetaan kasville mieluiseksi ja
siihen kylvetään siemen jo heinäkuun alussa. Se kylvetään harvaksi,
niin että sillä on tilaa pensastua. Syksyn kuluessa pensas turpoaa ja
laajenee laajenemistaan, ja keväällä kesän tullen, kun korsi rupeaa
kasvamaan, lähtee pensaasta nousemaan korsia niin paljon kuin ympärillä
on tilaa. Mille ei ole tilaa, sen täytyy kuoleutua alkuunsa. Meillä on
nyt juuri kiire tulevanvuotisen halmeen laittamiseen. Tällä viikolla
täytyy saada kotoinen ruismaa siihen kuntoon, että sitten tulevan kuun
lopulla tai elokuun alkupäivinä vain kylvetään siemen ja kynnetään
peltoon. Tulevalla viikolla lähdemme kyntämään halmetta.
-- Kyntämään? Miten sitä kynnetään, kun siinä on kantoja toinen
toisensa näkyvissä? Sietäisi nähdä, miten sitä kynnetään ja
valmistetaan kasvamaan semmoista toukoa.
-- Tulette tulevalla viikolla, niin saatte sen kumman nähdä, sanoi
isäntä hieman naurahtaen.
-- No, mutta kuinka paljon siihen nykyiseen rukiiseen olette kylvänyt
ja kuinka paljon siitä luulette lähtevän?
-- Noin tynnyrin verran siihen kylvettiin, ja jos luoja runsaasti
antaa, niin vähintäin sata tynnyriä tai sata kaksikymmentä tynnyriä
siitä lähtee.
-- Sata tynnyriä! Entäs tuosta pellosta?
-- Noin neljäkymmentä tai viisikymmentä tynnyriä riippuen siitä
minkälaiset ilmat jyvän kypsymisen aikana sattuu.
-- Sata viisikymmentä tynnyriä yhtenä kesänä rukiita, sitten vielä
ohrat ja kaurat! Mihin te sen viljan paljouden kanssa joudutte?
-- Siitäpä nyt on juuri kysymys. Rukiille kyllä saadaan tila, kun
tuohon isoon aittaan tehdään ylisiltä ja hinkalot koroitetaan lakeen
asti, mutta ohrille ja kauroille ei ole niinkään suojaa, ellei noita
tyttöjen luhteja muodosteta aitoiksi. Nuo pienet aitat tuolla ovat
täynnä entisestään.
-- Niin tänä kesänä, mutta entäs tulevana kesänä! Mutta myötte kai
talven aikana?
-- Jos on ostajia, niin joku osa myödään, mutta ei kaikkea eikä
puoliakaan. Jos sattuu taas tulemaan yleinen huono aika, kuten tässäkin
parikymmentä vuotta sitten, niin silloin tuntee olevansa turvattu, kun
on aitassa eloa itselle ja jollekin lähimmäiselleen. Se on vanhain
sananlasku, että ei kuku käki seitsentä vuotta yhden olkisuovan
pielessä, kyllä seitsemän vuoden mittaan muuttuvat ajat ja tasataan
säästöt.
Silloin rovasti hypähti ylös ja kiirehti ikkunasta katsomaan ja sanoi:
»Mutta tuollapa on vanha ihminen. Onko hän talon väkeä?»
-- Se on minun äitini, yhdeksänkymmenenyhdeksän vuoden vanha, sanoi
isäntä ja nousi hänkin katsomaan ikkunasta, kun siellä pihan perällä
pienen aitan edustalla muori keppiinsä varaten seisoi ja kätensä alta
katsoi asuinkartanoon päin ja pari askelta siirtyi eteenpäin ja taas
seisahtui kätensä alta katsomaan eteensä.
-- Se on tullut vähäkuuloiseksi, niin että pitää kovasti puhua, jos
mieli saada kuulumaan ja vähänäköiseksi, että ei voi nähdä yli
kartanon; sen vuoksi se kätensä alta koettaa katsoa, sanoi isäntä, --
ja muutenkin sen elämä on jo aivan haperoa. Se nukkuu hyvin paljon,
melkein päivät päästään ja näin iltasella se useinkin nousee ja
kuhkailee ja kahkailee koko yön ja ihmettelee, että pitkäänpä ne nyt
ruokalepoa nukkuvat, kun näkee muitten nukkuvan. Jonkun täytyy aina
olla vartioimassa, ettei eksyisi tai mihinkään vaarapaikkaan menisi.
Tytöt ne vuoroöinä sitä vartioivat. Se on ollut nuorena kaunis, sitä on
toiset vertaisensa kateudella Anttolan kaunottareksi sanoneetkin, mutta
kyllä siinä nyt ei enää näy kauneuden jälkiä; kurjat luut vain on
jäljellä.
-- Ei mikään ole sen kauniimpi kuin vanha ihminen, jonka elonmyrskyistä
rauhoittuneilla kasvoilla illan tyyneys kuvastuu... Ja tuollainen
lumitukka, jonka ajan viima on hopeoinut... Mihinkä sen vertaisin...
Tahtoisin verrata sen pohjolan talviyön loimuaviin revontuliin tai
pohjolan lumitunturiin, joka kesäyön auringon paistaessa sen juurella
väikkyvän kukkarantaisen lammen tyyneen kalvoon kuvastuu, sanoi rovasti
kunnioittavasti.
Kun muori viimein läheni portaita, niin rovasti lähti ulos ja sanoi:
»Täytyy mennä häntä tervehtimään. On niin lysti antaa hänelle kättä, on
kuin hän tuonelasta toisi terveisiä.»
Muori kerkesi jo kuistin viisipykäläiset portaat nousta ylös, kun
rovasti meni vastaan ja tarttuen muorin käteen kovalla äänellä sanoi:
-- Terve, vanhus. Olen teidän rovastinne, tulin teitä tervehtimään. Sen
kuultuaan muori rupesi vapisemaan juuri kuin suonenvedossa, niin että
oli lysähtää kokoon eikä kyennyt sanomaan mitään. Rovasti auttoi
vanhuksen penkille istumaan ja kysyi: »Mihin koskee, kun niin vapisette
ja tulitte niin heikoksi?» Mutta muori ei kyennyt sanomaan mitään,
vapisi vain ja syvään painuneet silmät rävähtämättä tuijotti rovastiin.
Viimein kuitenkin hytkähti muorin povesta lapsellinen nauru ja hän
virkkoi: »Rovasti -- rovasti, lienen hourannut. Minä äsken näin unta,
että kuolema tuli minua noutamaan ja sanoi itseään rovastiksi. Vai
rovasti. Oletteko sen rovasti Petreliuksen poika, joka oli minun
rippikoulupappini?»
-- En ole Petreliuksen poika, minä olen kaukaa Etelä-Suomen poikia.
-- Minä en tunne sitä Etelä-Suomea. Oliko se Etelä-Suomi pappi, jonka
poika olette?
-- Ei ollut, siellä vain koulun opettaja opettaa nuoria ihmisiä
ihmisiksi.
-- Opettaja... Opettaja... Rovasti... Rovasti ... sanoi muori
harhailevin silmin, mutta sitten surullisesti virkkoi: »Milloin ne on
ne lukukinkerit, että saisin käydä kirkossa, ennenkuin se kuolema tulee
noutamaan?» Kirkkaat kyyneleet näkyivät muorin silmien nurkissa ja koko
ruumis vapisi hiljaa.
Ruustinna löi käsiään yhteen ja sanoi: »Tuossa nyt ollaan, kun Kaarlo
tullessa pahoitteli, että ei tullut otetuksi rippineuvoja mukaan, jos
joku kuoleva siellä erämaassa tarvitsisi.»
Rovasti ei osannut muorin kysymykseen muuta vastata kuin että ei se
lukukinkeri ole kaukana. Mutta sitten rovasti sanoi hiljempaa, jottei
muori kuulisi: »Minun täytyy muorille lahjoittaa tuo niin syvästi
kaivattu apu. Tulen pyhän aikana tänne, kun ensi pyhänä ei ole rippiä,
niin jätän kirkon sille veljenipojalle, nuorelle papille. Ja tulevalla
viikolla saan sitten nähdä sen halmeen kyntämisenkin.»
-- Ai ai, mutta minä jäänkin tänne siksi, huudahti ruustinna ja
kääntyen isäntään ja emäntään pyörein silmin kysyi: »Saisinko
todellakin jäädä?»
-- Kuinka vain tahdotte, sanoivat isäntä ja emäntä reippaasti.
-- Se on päätetty, minä jään tänne ja sovimme täällä puusepän kanssa
siitä säilyketynnyrin teosta.
-- Ja se on päätetty, sanoi rovasti, että minä tulen pyhäillaksi tänne
ja silloin mielelläni pitäisin raamatunselityksen, jos on kuulijoita,
ja muori saisi käydä niin hartaasti kaipaamassaan kirkossa. Kun nyt
vain ei näinä päivinä muoria se unissa nähty rovasti tulisi noutamaan.
Surisin kovasti, kun olin niin huoleton, etten ottanut mukaan
rippineuvoja. Eihän ne tuossa käsilaukussa olisi paljon painaneet.
-- Eihän sitä tiedä, milloin se kuolema tapaa niin nuoren kuin
vanhankin, virkkoi isäntä. Eihän tuo muori ole ollut kipeämpi nyt kuin
moneen aikaan, ehkäpä se nämä päivät elää. Vaikka niinhän sitä
sanotaan, että tuuletta pökkelö kaatuu, tauditta vanha kuolee.
Sitten rovasti tarttui muorin käteen ja toisella kädellään silittäen
muorin hopealle hohtavaa päälakea sanoi kovasti että muorikin kuulisi:
-- Suuri Jumala siunatkoon, rakas vanhus, teidän viimeisiä päiviänne,
ehkä niitä ei liene enää monta.
Sen sanottuaan rovasti poistui saliin, johon tuli vielä isäntäkin.