juotaisiin, että yksi kolmesta kuolisi, vaikka meidän joukostamme ei
yksikään, sanoi Kentän ukko puoleksi huudahtaen.
-- En ole ikinä viinapikaria huulelleni nostanut enkä nostaisi nytkään,
vaikka olisi amme täynnä viinaa tuossa vierelläni, sanoi Honkamäen
isäntä.
-- Olen minä joskus ryypännyt päässäkin tuntumaan asti, mutta ei tuo
minuakaan vielä ole jalkoihinsa kaatanut, sanoi Kentän ukko tyynesti ja
rupesi toista kahvikuppia tyhjentämään.
Talon isäntä ei jatkanut keskustelua viinasta, ajatteli vain itsekseen,
että kyllähän tässä ryyppytovereita saat, kun tähän tulet isännäksi, ja
alkoi toimittaa, että Mooses lähtisi siltavoutia hakemaan kauppakirjain
tekoon.
Mooses ei siekaillut, sukaisi puolivillaisen takkinsa ylleen, koppasi
kintaansa, painoi lakkinsa syvempään päähänsä ja katosi juosten ulos.
Mooseksen sisaret pinkaisivat akkunaan katsomaan Mooseksen lähtöä, kun
se hyppäsi suksilleen ja kahdella sauvalla voimainsa takaa työnnälsi
itseään jaloillaan potkaisten eteenpäin ja lähti juuri kuin ei mikään
kohta koskisi maahan.
-- Kyllä se Mooses nyt ei viikkoa viivy, ennenkuin on siltavoudin
kotona kolmen ja puolen virstan päässä, sanoivat tytöt.
Nyt Mooseksen lähdettyä rupesivat isännät ja emännät tuumimaan irtaimen
vaihtamista, kun oli niin pitkä tavarain muuttomatka. Ja kun
Honkaniemessä ja Kentässä oli saman verran lehmiä ja lampaita, niin ne
pantiin vastakkain, vaikka Kentän lehmät olivatkin myöhemmäksi kantavia
kuin Honkaniemen lehmät. Samoin vaihdettiin näkemättä muukin irtain,
niin että vain vaatteet jäivät vaihtamatta ja kirjansa ja
kirjakaappinsa aikoi Honkaniemen isäntä viedä Kenttään, kun siellä ei
ollut mitään kirjoja, vielä vähemmän kirjakaappia. Ja hevosia kun
Kentässä ei ollut kuin kaksi, niin Honkaniemen isäntä päätti vanhan
Osmonsa viedä mukanaan, joten Honkaniemeen tuli jäämään tavalliset
kyytihevoset.
Neljäs luku.
Loppiaisen edellisinä päivinä päätettiin vaihtaa asuntoa. Ja niinpä
loppiaisen väliyönä olikin Honkaniemessä tuliaistanssit, missä Viljami
veljineen vuoroin soitti ja vuoroin tanssi Tepaston kirkonkylän
punaposkisten tyttöjen kanssa niin, että loppiaissunnuntaina päivän
valjetessa vielä jytisi Honkaniemen avaran pirtin honkainen silta.
Kentän uudet asukkaat taas nyt loppiaisillan myöhäisenä hetkenä
päästyään kotiin ja asettuessaan nukkumaan tunsivat rauhan enkelin
siunaavan kehtolaulun ja vaipuivat uuvuttavaan uneen.
Kaikki ihmiset pitivät honkaniemeläisten maanvaihtoa yhtä tyhmänä
tekona ja vieläkin tyhmempänä kuin käräjäin käyntiä kenraalikuvernöörin
kanssa. Siinä meni rahat, mutta tässä meni maakin. Tämän tähden
Honkaniemen muuten kelvollinen väki oli ihmisten mielistä kadonnut
juuri kuin maahan haudatut. Heistä puhuttiin vain joku aika, kuten
vainajista, mutta viikkojen kuluessa heidät unohdettiin niinkuin umpeen
luotu hauta.
Vasta viiden vuoden kuluttua, kun Siuruan kylän ison Siikaniemen komea
Anna, jolla oli paljon ja monesta pitäjästä kosijoita ja kaksikymmentä
tuhatta markkaa perintöjä, oli Kentän Mooseksen kanssa vihitty
avioliittoon, ruvettiin taas puhumaan yleisesti ja ihmettelemään, että
Anna ei ollut kehenkään muuhun suostunut kuin tuohon erämaan uumenissa
olevaan Moosekseen. Ja kirkolla käydessä ihmiset kehiytyivät Annan
ympärille hänelle itselleenkin sitä ihmettelemään ja kummeksimaan.
Mutta Anna sanoi aina ihmettelijöille, että hän tahtoi saada miehekseen
työmiehen, joka maasta saa irti leivän. Se oli hänelle hyvä ja muille
sai välttää. Kun Anna oli Siikaniemen ainoa tyttö, sai hän lähtiessään
muun lisäksi viisi lehmää ja orihevosen, joka oli yhtä kaunis ja
samannäköinen mustaharjainen pilkkaotsainen ruunikko kuin se muinoinen
Pilkka. Koko väliajan tunsi Mooses olleensa hevosetta, mutta nyt oli
Pilkka löydetty ja Mooses ristikin hevosen Pilkaksi, vaikka sen
alkuperäinen nimi oli ollut Leiju. Paljon oli nyt Tepaston pappilan
kartanolla pääsiäisaamuna katsojia, kun Mooses Annansa rinnalla
rekiperässä istuen kiiltokarvaisella Pilkallaan ajaa karautti pappilan
rekiliiterin eteen. Sen seinään hän kiersi taskustaan otetun ruuvin,
sitoi siihen oriinsa ja levitti leveäraitaisen villaisen loimen
selkään. Mutta ei se loimi saanut kauan olla liikuttamatta; pian tuli
yksi ja toinen katsomaan ja kopeloimaan sen selkää. Siinä ei luuta
tuntunut ja kirkasta tulta sähisivät karvat, kun kädellä silitti.
Aina milloin Mooses liikkui ihmisten ilmoilla, nähtiin hänen olevan
matkassa hyvällä hevosella. Hyvät olivat hänen muutkin tamineensa, ja
niin oli ihmisten kesken puhetta sen verran, että on siellä
Saunajärvelläkin asukkaita, mutta kellään ei ollut halua käydä heitä
katsomassa. Ainoastaan yksi ja toinen sukulainen tuli monen vuoden
kuluttua tervehtimään.
* * * * *
Näin kuluivat vuodet ja vuosikymmenet ilman että tiedettiin mitään
muuta, kuin että on siellä Saunajärven kolmessa talossa asukkaat. Vasta
sitten vuosikymmenien perästä, kun tuli nälkäaika ja tuli tiedoksi,
että Saunajärven Kentässä on useita satoja tynnyreitä rukiita, tuli
puheeksi kansan kesken Saunajärven asukkaat ja Kentän ruisaitat. Ja
kaikki huomasivat, että Honkaniemen väki oli varsinaisen elämänsä onnen
löytänyt Saunajärven erämaan sydämestä.
Saunajärven Kentän pohjoispuolella melkein vainioista lähtien kohosi
monia neliövirstoja laaja lehtoinen vaara, joka yhdessä päivän puolella
olevan järven kanssa suojeli hallalta, niin että se ei tehnyt
pienintäkään tuhoa Kentässä, vaikka se tuhosi koko Tepaston pitäjän ja
monen muun pitäjän viljat. Tässä vaarassa oli Mooseksella joka vuosi
halme, josta joka syksy puitiin monia kymmeniä tynnyrejä rukiita,
vaikka pelloistakin saatiin aina täysi sato. Niinpä Kentän aitat vuosi
vuodelta rupesivat täyttymään rukiista.
Tulipa Tepaston pitäjään isojako, kaikki kylät metsineen oli
viitoitettava ja kartoitettava jakoa varten. Mutta Saunajärven talot
olivat niin kaukana kruunun erämaan keskessä, etteivät minkään kylän
tilukset sinne yltäneet, joten näille kolmelle talolle täytyi erämaan
sisään mitata yhteinen kruununmaitten ympäröimä lohko. Saadakseen sen
vaaran halmemaiksi otti Mooses nyt Kentälle manttaalia puolentoista
manttaalia. Mutta vaaran rinteessä sijaitsevat Leppimäen talot nekin
ottivat kukin puolentoista manttaalia, ettei Kentälle menisi koko
vaara, vaikka niiltä halme jäikin viljelemättä. Tämä oli mieluista
eräälle nuorelle maanmittarille, joka tuli Saunajärven lohkoa
mittaamaan ja jakamaan taloille. Nyt maanmittari mittasi koko
Lehtovaaran ja kun kruunun varoista hänelle, kuten kaikille
maanmittareille, maksettiin tynnyrialoittain mittauspalkkaa, niin hän
mittasi erämaan honkaisia kankaita, soita ja korpia, joissa ei siihen
asti kirves ollut käynyt, penikulmittain joka talolle. Omistajista se
näytti aivan turhalta. Maailma ei heidän mielestään seisonut niin
kauan, että niitä tarvittaisiin, kun ei ollut siellä kuitenkaan
paikkoja, joihin olisi voinut taloja perustaa, vaikka suuri Lainiojoki
kulki lohkon halki. Järviäkin oli ylinen ja alinen Petäjäjärvi sen
lohkon sisässä.
Kun maanmittarille piti olla työmiehet talon puolesta, niin tahtoivat
isännät nurista siitä kauan kestävästä tarpeettomasta mittauksesta,
mutta maanmittari vain sanoi: »Oma syynne, kun otitte niin paljon
manttaalia, maata täytyy tulla sen mukaan. Suot ja rämeet kun ovat
arvottomia ja nuokin louhiset kankaat ja vesiperäiset korvetkin aivan
vähäarvoisia, niin maata täytyy olla laajalti.» Tähän täytyi tyytyä ja
toimittaa vain tarpeen mukaan miehiä maanmittarin avuksi. Tuli se
kuitenkin sen yhden kesän aikana mitatuksi ja somalta sitten tuntui,
kun Lehtovaaraa suurin osa, kalavedet ja äärettömät lintumetsät olivat
itsellä, eikä kruunun siihen ollut tekemistä mitään eikä kukaan muukaan
voinut tulla isännöimään.
* * * * *
Viisien ja kymmenien vuosien kuluessa Kentän talo kasvoi ja vaurastui
kaikin puolin, sitä mukaa kuin Mooseksen ja Annan omat lapset
varttuivat vanhempiaan auttamaan. Nyt oli Mooseksella ja Annalla
yhdeksän lasta niin aikuisina että tyttö, joka oli perheen nuorin, oli
sekin jo äitinsä pituinen, vaikka ei ollut vielä täyttänyt neljäätoista
vuotta.
Nuori väki ei kasvuaikana pysynyt paikoillaan siellä erämaan sydämessä,
vaan tahtoi ainakin kesäisin käydä muittenkin ihmisten ilmoilla. Niinpä
eräänä talvena Kentän pojat ryhtyivät porrastamaan Siuruan kylälle
suoraa tietä, joka oli ennen kulkenut sinne tänne mutkitellen ja
rimpisoita kierrellen. Talvella he veistivät hongista hirret ja vetivät
tien suunnalle, niin että tuli kaksi hirttä rinnan ja erittäin
niskamiksi paksut pölkyt jokaiselle kolmelle sylelle, jotka kesän
tullen laskettiin paikoilleen. Siten porrastettiin penikulmaiset suot
ja korvet niin, että kahden ja puolen penikulman pituisen Siuruan
taipaleen voi jalkaisin kulkea kuin parasta maantietä.
Nyt alkoi Saunajärvellä käydä muitakin ihmisiä ja Kentän oma
postinkantajakin juosta hilkutteli sitä edestakaisin kolme kertaa
viikossa. Postinkantajan täytyi kuitenkin heittää posti toiselle puolen
järven sitä varten laitettuun laatikkoon, mutta hän nosti valkean lipun
tankoon merkiksi, että tiedettiin tulla hakemaan. Niinpä nytkin eräänä
kesäkuun helteisenä päivänä, kun oltiin ruismaata laittamassa kolmen
hevosen, viiden miehen ja kolmen talon tyttären voimalla, nähtiin, että
postin tuoja nuoralla riipaisi valkean liinan tankoon. Mutta samalla
nähtiin, että siellä oli muitakin ihmisiä. Näkyipä tavallista
paksumpikin olento hiljalleen liikkuvan viirin vaiheilla. Sitä
seisahtuivat kaikki katsomaan ja joku sanoi: »Lehmäkinkö niillä on?»
Kaikilta pääsi nauru, mutta ruvettiin katsomaan, huomaisivatko
talossa-olijat tulijoita, jotta menisivät noutamaan. Samassa he
kuitenkin näkivät, että Hetvi, talon miniä, juoksi rantaan ja kohta
nähtiin Hetvin isommalla venheellä kuin millä tavallisesti postia
haettiin, soutavan järven yli. Eikä kauan kestänyt, ennenkuin Hetvin
nähtiin kahden veneessä istuvan ihmisen kanssa tulevan rantaan. Nähtiin
talosta sinne työmiesten luokse lähtevän sen paksun ja muutenkin vankan
olennon kävelemään ja silmänräpäykseksi seisahdettiin sitä katsomaan ja
tunnustelemaan. Mutta Martta, joka oli tullut kaksi viikkoa sitten
rippikoulusta, tunsi tulijan rovastiksi. Silloin kaikki tarttuivat
työhönsä eivätkä piitanneet tulijasta sen enempää.
Pitkävartiset pieksusaappaat jaloissaan, harmaa laajapartainen hattu
päässään ja väljä lumivalkea takki yllään, läheni rovasti
koukkuperäistä kävelykeppiään kädessään pyöritellen, raskain askelin,
hieman hymyillen tunkiota, missä isäntä Mooses suurella kuokalla kuokki
mustaa muransekaista tunkiota ylhäältä alas ja toiset loivat kärryihin.
Rovasti tuli nyt Mooseksen luokse ja toivotettuaan ensin hyvän päivän
sanoi kättään ojentaen: »Taidatte olla talon isäntä, en luule teitä
nähneeni ja lienettekö tekään nähnyt minua, minä olen teidän
rovastinne.»
-- Isännän nimeä tuota lienen kantavinani ja olen minä teidät kirkossa
jonkun kerran nähnytkin, sanoi Mooses kuokan varteen käsillään nojaten
ja hieman huohottaen. Sen sanottuaan hän yritti taas ruveta kuokkimaan,
kun näki, että luomamiehiltä loppuu kuokittu. Mutta ikäänkuin jotakin
muistaen hän kääntyi rovastiin ja virkkoi: »Olisi siellä tuolla talossa
suojan tapaistakin levätä pitkän matkan kulkeneelle. Menette sinne, en
jouda tulemaan teille seurantekoon, meillä on kiire työ ja jokaisella
on oma paikkansa.»
-- Eipähän tässä mitään niin kiirettä ole, sainhan jo levähtää
venheessä, sanoi rovasti ja jäi katsomaan sitä työn kulkua, kun
kahdella hevosella vedettiin lantaa sille sivulle, missä kyntäjä
kolmannella hevosella kynti, ja kaksi naista ja yksi mies kyntäjän vaon
sivulle kiireimmiten syyti lantaa hajalleen.
Sitten rovasti kääntyi katsomaan Mooseksen työtä ja sanoi: »Miksi sitä
kuokitaan? Eikö sitä noin sulaa tunkiota voi kuokkimatta luoda
kärryihin?»
-- Ettekös näe, että tässä tunkiossa on kerroksittain suomutaa ja
karjan lantaa, siksi se täytyy kuokkia ylhäältä alas, tässä sekautuu
muta ja lanta, sanoi isäntä ja hartiavoimin kuokkia mäiskytti.
-- Kyllä ymmärrän sen, mutta miksikä se niin paikalla tahdotaan kyntää
peltoon, kuten näytään tekevän? -- Siksi, ettei lanta saisi kuivua.
Lannan pitää joutua peltoon, näin tuoreenaan kuin se on tunkiossa.
Jokainen minuutti tämmöisenä kuumana poutapäivänä vähentää lannan
voimaa, jos se on pellosta poissa hajallaan.
-- Se lienee tottakin, mutta siellä meidän kylällä näkee lantakuormien
olevan pellolla viikoittain hajoittamatta ja kyntämättä.
-- Niin, mutta haikarata niistä leikataankin, sanoi Mooses. Mooseksen
sanoista kuului hieno ylpeys.
Kun rovasti isännän viimeisistä sanoista kuuli salaisen ylenkatseen
kirkonkylän peltoja kohtaan, hän lähti katsomaan talon ruispeltoa, joka
oli siinä aidan toisella puolen. Ruispellon kierrettyään rovasti tuli
taas tunkiolle ja sanoi tosissaan: »Onpa todella tämän talon pellossa
vankka ruis. En ole tuommoista nähnyt tänä kesänä. Mikäli olen nähnyt
ja kuullutkin on yleensä kaikilla huonot rukiit, paikoin aivan kato.»
-- Hyvänlainen tuo on pellossakin, mutta halmeessa on vielä parempi,
sanoi Mooses varmalla painolla.
-- Halmeessa? Minkälainen kylvömaa se on halme? Olen joskus kuullut
halmeesta puhuttavan ja kirjoistakin lukenut, mutta nähnyt en ole. Minä
muutenkin olen ihan kaupunginlapsi, syntynyt ja kasvanut kaupungissa,
joten en maanviljelyksestä tajua enempää kuin pukki venäjästä.
-- Kyllä sen saatte nähdä, jos haluatte. Tuosta riihien luota, tuosta
maalatulta portilta lähtee kärryillä ajettava tie, joka vie aivan
veräjälle asti, sanoi Mooses kädellään viitaten riihiin ja punaiseksi
maalattuun, saranoilla aukeavaan porttiin.
-- Sitä toukoa täytyy kerta elämässään nähdä, se on tietojen mukaan
suomalaisten vanhin viljelystapa tuo halmeen viljely, sanoi rovasti ja
lähti kävellä työntelemään sitä osoitettua porttia kohti. Mutta hän
seisahtui, kun Mooses sanoi: »Älkäähän sentään nyt ennen päivällistä
lähtekö, sinne on parin virstan matka ja ette kai sitä aivan veräjältä
käy katsomassa. Tästä kohta lähdetään päivälliselle, niin lähdette
sitten. Menette nyt taloon siksi kunnes mekin sinne tulemme.»
-- No tehdään niin, virkkoi rovasti ja lähti keppiään käsissään
pyöritellen astua kähnimään taloon päin.
Rovastin astuessa huoneeseen etuhuoneen ja salin väliovi oli auki ja
sieltä kuului ruustinnan ja vanhan emännän iloinen naurunsekainen
keskustelu, kun he kahvipannun vaiheella toinen toisella puolen pöytää
vastapäätä puhelivat.
Nyt ruustinna nähtyään rovastin tulevan saliin huudahti: »No Kaarlo,
jopas tulitkin nyt kreivin aikaan. Me juuri täällä iloitsemme ja
riemuitsemme kahvipannun ääressä. Mutta oletko nähnyt kummempaa, kun
tämmöinen talonpojan sali täällä erämaan sydämessä. Tuskin on Tepaston
pitäjässä tämmöistä toista. Katsohan tuota kasvien paljoutta noissa
puhtaissa astioissa. Koko tämä suuri huone on pyhitetty aivan
kasveille. Kukas uskoisi täällä kaukana erämaan kätkössä tämmöistä
näkevänsä!»
-- Mikäs estää ihmistä käyttämästä luontoa hyväkseen niin sydänmaassa
kuin kaupungissa tai muualla, sanoi rovasti istuessaan kahden kattoon
asti yltävän fiikuksen välillä olevaan keinutuoliin.
-- On niin ihmeen soma tämä talo, jatkoi ruustinna. Olemme jo tässä
emännän kanssa sopineet, että olemme täällä yötä ja lähdemme huomenna
takaisin päin.
-- Niin, sinä olet sopinut emännän kanssa, mutta mitäs isäntä sanoo,
sitä et vielä tiedä, sanoi rovasti naurahtaen.
-- Isäntä ei niihin asioihin sekaannu, se tonkii tuolla pellollaan, syö
mitä täällä annetaan, nukkuu siinä mihin vuode tehdään, sanoi emäntä
hienolla ylpeydellä ja kehoitti rovastia tulemaan kahvipöydän ääreen.
Samassa tuli Hetvi kiirein askelin ovelle ja sanoi: »Tulisiko mummu
minulle avuksi viemään vasikkain juoma-astiaa; en lähtisi pellolta apua
hakemaan, kun niillä on niin kiire.»
-- Minä lähden, sanoi ruustinna ja hyppäsi tuoliltaan seisaalleen.
-- Ei. Kyllä minä lähden, ette te jaksa kantaa sitä saavia, sanoi
emäntä ja lähti.
-- Mutta minä tulen kuitenkin mukaan, olen niin huvitettu elukoista,
sanoi ruustinna, otti sängyltä laajan vaalean hattunsa, kiinnitti sen
pitkällä neulalla päähänsä ja lähti mukaan.
Saatuaan vasikkain juomasaavin Hetvin kanssa kannetuksi vasikkahaan
veräjälle emäntä lähti kiirehtimään kotiin, kun rovasti jäi sinne
yksinään eikä ollut vielä saanut toista kuppia kahviakaan. Haassa ei
näkynyt yhtään vasikkaa, ne olivat pensaitten taakse päiväsuojaan
panneet maata. Mutta kun Hetvi pitkään suuresta hongasta koverrettuun
purtiloon kaatoi sakean piimäjuoman, niin vasikat kuulivat sen äänen.
Silloinkos pensaikon takana kilahtivat pienet kellot ja vasikat kieli
pitkällä lähtivät kilpaa laukkaamaan niin että pensaat huiskuivat.
Ruustinna käsiään räpyttäen nauroi ja sanoi: »Ai-ai sitä kiirettä, ja
kuinka monta niitä onkaan, kun pensaikko vilisee ihan täynnä!»
-- Onhan niitä yksin lukien kymmenen kappaletta, sanoi Hetvi nauraen
hänkin, kun pensaikko vilisi ihan kirjavanaan vasikoita.
Purtilon luokse tultuaan vasikat ihan laukkasiltaan turauttivat päänsä
melkein silmiä myöten piimäpurtiloon ja rupesivat juoda hotkimaan niin
ahnaasti että suupielet kuplahtelivat mukaan.
Ruustinna yhä ihmeissään katseli sitä lihavaa vasikkajoukkoa ja sanoi:
»Ja näin paljonko teillä joka vuosi juotetaan vasikoita?»
-- Näin paljon ja joskus enemmänkin. Mutta ei näitä kaikkia juoteta
elättämistä varten, vaan niistä valitaan syksyllä eloon ne, joiden
nähdään paraiten hyötyvän, sanoi Hetvi ja tarttui kaksin käsin erään
vasikan kellon kantimeen ja veti sen syrjään sanoen:
-- Tämä se on semmoinen ahma, että juo haljetakseen ennen kuin toiset
kerkeävät saada tarpeekseenkaan. Mutta tämä kasvaakin. Katsokaas
tuossa, tuo ja tuo ja tuokin ripakinttu ovat kuukautta vanhemmat, mutta
ovat tuommoiset kintturat, vaikka hoidetaan, kuten näette, samalla
tavalla jokaista ja vaikka ovat isojen ja hyvien lehmien vasikoita.
-- Onko niillä nimet kaikilla? kysyi ruustinna.
-- Ei ole. Vasta ne, jotka syksyllä eloon jäävät, saavat nimet. Tämän
nimeksi tulee Karjankukka, kun tällä on tämmöinen valkea kukka tässä
otsakukkurassa, ja tuosta valkeapäisestä lehtisilmästä tulee Lehikki,
kun sillä on punaiset silmienympärykset ja se katselee kuin
silmälaseilla. Noista toisista en varmaan tiedä, mitkä jäänevät eloon,
mutta nämä kaksi ainakin jätetään, sanoi Hetvi ja päästi käsissään
kiekkuvan vasikan irti sanoen: »Mene nyt sinäkin nuolemaan purtiloa
siitä, nyt ei enää paljon mahasi täyty. No nyt ne taas ovat täydet kuin
kiiskit, mutta iltasella niihin taas sopii samanlainen saavillinen.
Kolme tämmöistä saavillista juovat päivässä, tämä on jo toinen kerta.»
-- Ja piimääkö teillä riittää niin paljon?
-- Piimää sitä riittää vielä muuallekin. Sikatarhaan kannetaan sama
määrä.
-- Onko teillä sitten kuinka paljon lehmiä?
-- Ei niitä ole kuin puolitiehen kolmatta kymmentä eivätkä ne ole
kaikki lypsämässä. Tulevassa kuussa jo kolme poikii eikä elokuussakaan
poikivat enää täyttä maitoa lypsä, mutta kun meillä on hyvät lehmät ja
hyvät laitumet, niin vähistäkin lehmistä tulee paljon maitoa. Kyllä
näette, kun tuolla niityssä on erillään muusta karjasta kolme vasta
kantanutta, minkälainen pönttö sieltä kolmasti päivässä kannetaan
maitoa kolmesta lehmästä.
Sen sanottuaan Hetvi pisti korennon saavin korviin. Ruustinna olisi
ottanut korennon toisesta päästä, mutta Hetvi sanoi: »Kyllä tämä tyhjä
saavi menee minulla yksin», nosti saavin olalleen ja lähti kotiin.
Ruustinna lähti Hetvin rinnalla kävelemään ja sanoi: »Olisipas talonne
likempänä meidän kirkonkylää, niin saisi moni puutteellinen piimää ja
maitoa. Siellä ei jouda piimä vasikoille.»
-- Mitäs ne niille juottavat?
-- Mitä juottanevat ja ei siellä näekään tuommoisia vasikoita ja
siatkin ovat kuin karvakintaita.
-- Mutta paljonhan tuolla sanotaan iltamia ja tansseja pidettävän,
sanoi Hetvi hieman pisteliäästi.
-- Niitä kyllä pidetään eivätkä siellä talojen tytöt jouda eivätkä
lähde tunkiolle, kuten tämän talon tytöt näkyvät olevan.
-- Ne elävät sitten vain hengestä, sanoi Hetvi ivallisesti.
-- Ne todellakin elävät hengestä. Valkeakaulaisina vain parveilevat
kuin matkalle valmistautuvat muuttolinnut milloin minkinhenkiseen
ja -väriseen iltamaan kokoutuakseen.
Kotiin päästyään Hetvi sanoi lähtevänsä sikatarhaan viemään sikain
juomista. Ruustinna tarjoutui mummun sijasta kantamaan saavia, mutta
mummu oli vasikkain juottamisajalla jääkellarista hakenut
menneenkesäistä vadelmasäilykettä ja kutsui ruustinnan sitä syömään.
Salin pöydällä oli kaksi kukkuravadillista vadelmasäilykettä, jota
rovasti jo toisesta vadista pienellä puulusikalla nosteli leveän
leukansa paksulle huulelle. Toinen vati oli toisella puolen pöytää,
puulusikka senkin vieressä. Sen kohdalle asetetulle tuolille kehoitti
emäntä nyt ruustinnan istumaan sanoen, että siinä on vielä menneen
kesäisiä marjoja ja kohta niitä aletaan saada uusiakin.
Ruustinna vadin nähtyään löi käsiään yhteen ja huudahti: -- Ihme ja
kumma kun on menneenkesäisiä marjoja ja näin hyvästi laitettuja ja
säilytettyjä talonpoikaisessa talossa ja täällä äärettömän erämaan
sydämessä.
Emäntä naurahti lystikkäästi ruustinnan kummeksimiselle ja sanoi:
-- Ei se ole tuohesta talonpojankaan suu, ettei se hyvää tuntisi. Ja se
ei meille maksakaan mitään, ainoastaan vähän sokeria. Nuo verekset ahot
tuolla vaaran rinteellä kasvavat vaaraimia niin äärettömästi, että
niitä saa vaikka hevoskuormittain, kun vain tulee otetuksi. Olisi viime
kesänäkin saanut vaikka kuinka monta tynnyriä. Yksi tynnyri vain
laitettiin ja siitäpä tuota on aina parhaaseen haluun riittänyt ottaa,
kun lakkasäilykettä on ollut kolme tynnyriä ja on sitäkin vielä
muutaman tynnyrin pohjassa vähän jäljellä. Sen sanottuaan emäntä lähti
Hetvin avuksi sikojen juomista kantamaan.
Tyytyväisenä vaaraimia puulusikalla suuhunsa nostellen rovasti hymähti
ja virkkoi puoliääneen: -- Tynnyreissä marjasäilykkeet ja puulusikalla
syödään.
-- Niin. Mutta nämä on hyvästi säilytetty. Ja tynnyreittäin
marjasäilykkeitä, se on ennenkuulumatonta. Meikäläisissä herrastalon
tapaisissakin on yksi tai kaksi lasipurkkia, joista ei riitä ottaa kuin
jouluna ja pääsiäisenä ja sekin maksaa kymmeniä markkoja. Täällä kun ei
tynnyritkään maksa mitään, niin sanopas muuta, puheli ruustinna
tosissaan.
Sitten ruustinna puulusikallaan nosteli mehukkaita vaaraimia suuhunsa
ja väliin aina katseli ja käänteli lusikkaansa ja sanoi:
-- Mikäs näissä lusikoissa, olipa tämä puusta tai hopeasta, kun on näin
sievä ja puhdas. Kyllä minun pääni tällä eläisi, vaikka en muunlaista
näkisikään.
-- Kyllä sen puolesta, myhähti rovasti. Tässä talossa näytään elävän
omillaan. Kaikki näkyy olevan kotona tehtyä ja hyvästi tehtyä. Katsohan
noittenkin kasvien astioita, ne ovat puusta, mutta hyvästi tehdyt. Ja
kaikessa mikä silmään näkyy ulkona ja sisällä, on kotoinen leima, mutta
mikään ei ole kesken aikojaan tekijän käsistä lähtenyt.
-- Sehän on talolle kunniaksi eikä häpeäksi.
-- Se onkin kunniaksi, sanoi rovasti samalla jyhmäyttäen leveitä
hartioitaan.
Nyt tuli emäntä sikoja juottamasta ja niin rovasti ja ruustinna
nousivat pöydästä ja kättä puristaen kiittelivät marjoista ja ihailivat
niitten erinomaista makeutta. Sitten rupesi ruustinna kyselemään, millä
tavalla laittaen ne marjat näin yli vuoden näin hyvinä saadaan
säilymään.