»Semmoinen siitä tuli. Ette ilmoittaneet muita todistajiksi kuin
Jyskyläisen poikineen siitä lujasta ajosta. Ja Jyskyläinen tuli
jääviksi, kun se poikineen oli haastettu tänne käräjiin sopimattomasta
käytöksestä. Niitä sakotettiin kumpaistakin kolmesataa markkaa. Minä
vaadin asian lykkäämistä, mutta kun ei ollut yhtään todistajaa, niin
minun vaatimustani ei otettu kuuleviin korviin. Mutta joka tapauksessa
tämä asia on vedottava hovioikeuteen ja ilmoitettava uusia todistajia,
jotta se tulee takaisin kihlakuntaan. Tottahan nyt kuitenkin lienee
muitakin kuin Jyskyläinen poikineen, jotka voivat todistaa sen
liika-ajon.»
Honkaniemen isännän tukeva ruumis vapisi kauttaaltaan ja värisevällä
äänellä hän alakuloisesti sanoi:
-- Olihan siinä Jyskylän kartanolla kartanon täysi ihmisiä, nuoria ja
vanhoja, vaimoja ja miehiä, kun nimismies yhdelle niistä herroista
näytti kelloaan ja ihastellen sanoi: 'Se oli hyvästi tultu, kun
puolessatoista tunnissa kaksikymmentä kolme ja puoli virstaa.' Ja
korkein määrä on taksassa tunti ja penikulma.
-- No silloinhan teillä on todistajia, huudahti Pyökäinen. Sitten
koppasi paperiliuskan ja lyijykynän pöydältään ja kysyi: »Ketä niistä
ilmoitatte todistajaksi?»
-- No Kinnulan Kalle, Kalle Kinnunen siinä oli aivan nimismiehen
vieressä, kyllä se sen kuuli ja luulen, että muistaakin. Ja Kämäräisen
Santeri, Santeri Kämäräinen, oli myös siinä ja onhan siinä kartanon
täydeltä, olivat tulleet kummaa katsomaan. Siinä oli Hiltusen Ristokin,
Risto Hiltunen. Siinä oli ollut Tuokkilan Iikkakin, Iikka Tuokkinen
aivan lähellä, kyllä sekin oli kuullut ja muistaa, se on siksi
teräväpäinen mies.
-- No siinähän niitä nyt onkin, kun on jo neljä, sanoi Pyökäinen ja
pani sen paperiliuskan sen käräjäin pöytäkirjan sisään, sitten
heittäytyi taas keinutuolissaan selkäkenoon, heitti jalkansa ristiin ja
varmalla äänellä sanoi: »Kyllä kääntyy kello lampaan kaulassa, kun nuo
todistajat ilmoitetaan hovioikeuteen.»
-- Eihän tuota osaa tuohon päätökseen tyytyä, kun häntä on lakitietä
edemmäksikin. Eihän tuo surma tule tervaa karvaammaksi, käyköön sitten
syvin tai matalin, sanoi Honkaniemen isäntä verkalleen ja hieman
matalalla värisevällä äänellä.
-- Ei mitenkään tuohon osaa tyytyä, toisti Pyökäinen. Kun asia on selvä
kuin keväinen päivä, niin ei siihen toki osaa tyytyä. Eikä se olisi
täälläkään näin mennyt, jos minulla olisi ollut tiedossa nämä
todistajat, jotta olisin saanut haastaa tänne käräjiin, mutta kun
saivat jääviksi minun todistajani, niin jäin aivan aseettomaksi ja
tekivät mieluistaan. Mutta jälki se jääneen vetää. Hiljaa se härkä
kyntää, mutta hyvän se jäljen tekee.
Sitten Pyökäinen otti puolen isoa arkkia paperia, kirjoitti siihen
kolme riviä ja osoitti niitten alle paikan, mihin käski Honkaniemen
isännän kirjoittaa nimensä.
Honkaniemen isäntä arvasi, että se on valtakirja, mikäpä kirja se muu
voisi olla kuin valtakirja, kun siinä on kirjoitusta niin vähän. Hän ei
kysellyt, mikä kirja se on, nousi istualtaan ja pöydän luokse
tullessaan sanoi: »Minä en osaa kirjoittaa, minä pidän kynän nenästä.»
Pyökäinen otti nyt pitkävartisen kynänsä, osoitti sen sille
asianomaiselle paikalle ja kun Honkaniemen isäntä tarttui kynän varren
nenään, alkoi hiljalleen ja paksusti vedellä Hemminki Honkaniemen
nimeä. Kun se oli tehty, Pyökäinen naurahtaen virkkoi: »Hyvähän siitä
tuli. Kaksi miestähän kissankin nostaa, kun vain häntiä kestää.»
Sitten Pyökäinen tuli totiseksi ja hieman alakuloisesti sanoi: »Tämä
käräjänkäynti se on semmoista leikkiä, että rahaa ja rahaa se vain
vetää. Teillä pitäisi taas olla joku vähänen rahaa.»
-- Minkä verran sitä pitäisi olla?
-- No kyllä se nyt tarkasti pitäen kaksi sataa markkaa riittää.
-- No onhan tuota sen verran ja eihän sillä ole sielua, sanoi isäntä
lompakkoa povitaskustaan kaivaessaan. Hän veti siitä kaksi suoraltaan
olevaa satamarkkasta ja heitti Pyökäisen eteen pöydälle ja rupesi
lähtemään kotiinsa päin.
Syyskuun pilvinen ilta rupesi hämärtymään mustaksi yöksi. Pehmeät,
harmaat, aivan puitten latvoille laskeutuvat pilvet hienosittain
tihkuttelivat vettä. Ilma oli tumma, läpinäkymätön ja pimenevä, kuten
Honkaniemen isännän mielikin lähtiessä Jyhmälän kaupungista kotiin
päin. Mutta ei tuntunut haluttavan jäädä sinnekään yöksi. Hän nousi
vain kärryihinsä ja käänsi Osmonsa taivalta kohti.
Osmo tapansa mukaan katkeamatta, kiirehtimättä juosta hölkötteli ja
selkäkulkunen soi säännöllisessä tahdissa katkeamatta. Muuta ääntä
siinä sateenvihmaisessa yössä ei kuulunut kuin kulkusen ääni ja
ratasten katkeamatoin kahina hiekkaisesta tiestä, ja väkistenkin
kiertyi Honkaniemen isännän mieleen äskeisen asian koko kuva. Nyt näkyi
kuin avoimesta kirjasta se erehdys, että tuli annetuksi leikata Pilkka
juuri tänä keväänä -- sen olisi voinut tehdä vastakin -- ja
naapureitten kovuus, kun eivät antaneet hevosta Pilkan sijalle. Ja nyt
koko tuo tavattoman tärkeä asia riippui kuin hienon hienosta
rihmasäikeestä, voitiinko saada liiasta ajosta syytteeseen. Sekin säie
siinä mustassa yössä katosi olemattomiin ja sitä mukaa kuin sateesta
kastuva takki hartioilla kävi yhä raskaammaksi ja aina vain
raskaammaksi raskautui mielikin. Eikä koskaan elämänsä aikana ollut
Honkaniemen isäntä tullut niin raskaalla mielellä kotiinsa kuin nyt
tänä syyskuun mustana yönä.
* * * * *
Niin kävi kuin Honkaniemen isännän mieli kaupungista palatessa
ennustikin, että hovioikeus ja senaatti vahvistivat kihlakunnanoikeuden
päätöksen ja vielä päälle päätteeksi senaatti tuomitsi
kenraalikuvernöörille maksamaan lisiä kuluja viisi sataa markkaa. Ja
Pyökäinen vaati vielä entisen lisäksi kolmesataa.
Nyt näytti Honkaniemeläisten mielestä siltä kuin koko maailma olisi
kääntynyt ylösalaisin, pohjapuoli päällepäin, ja kuin olisi mahdoton
elää.
* * * * *
Hevonen oli mennyt kuin kaivoon ja sen jäljessä viimeistä penniä myöten
talon rahat, joita kymmeniä vuosia oli tavattomalla säästäväisyydellä
kartutettu. Sen lisäksi ihmisten ylenkatse mustana painajaisena. Kun
lähtivätkin herrojen kanssa käräjänkäyntiin! Tämän kaiken lisäksi
kaikki kyydittävät tulivat entistä röyhkeämmiksi ja vaativaisemmiksi.
Jokainen kyydittävä tiesi, että kievarin hevosen saa ajaa vaikka
kuoliaaksi. Elämä oli nyt kaikin puolin kuin vastamäennousua:
ylivoimaisin ponnistuksin eteenpäin mentävää.
Kolmas luku.
Oli jouluaattoaamu eräänä talvena. Tuleva joulukaan ei tuntunut
joululta. Noustessaan ja sänkynsä laidalla istuen piippuaan
sytyttäessään Honkaniemen isäntä sanoi alakuloisesti: »Huomenna se
olisi joulu. Uskaltaisikohan sitä lähteä kirkkoon tältä samaiselta
kievarin viralta, jos niitä taas sattuu joku puolikymmentä tai enemmän
tulemaan. Ei ole kuka ostaisi tämän tilarähjän. Menisimme niin kauas,
että ei kuu kuulisi eikä päivä näkisi.»
-- Kukapa häntä ostaa, sanoi emäntäkin huolissaan. Tuo samainen homma
on vienyt rappioon niin kartanon kuin pellotkin. Muitten maat kasvavat
leipää, tämä kasvaa kukkaroheiniä ja päivänkakkaroita. Hevoset ja
miehet kesänsä talvensa ovat tuon viran varrella. Ne markat, mitä saa,
menevät kuin kuumille kiville elintarpeita ostaessa.
Mooses tunsi povessaan soman nytkähdyksen, kun kuuli isän ja äidin
puhuvan maan kaupasta. Hän hyppäsi vuoteeltaan melkein kimpoamalla ja
sanoi: »Minä lähden tänäpäivänä kylään. Illalla satoi nuoskaa ja nyt on
suksikeli hyvä.»
-- Mihinkä sitten? virkkoi äiti.
-- Saunajärvelle, enon kotiin.
-- Hupsista pussiin ja pussin suu auki! Sinä nyt pyhimmän päivän aikana
enemmän kuin viiden penikulman päähän!
-- Nyt on täyden kuun aika, ei nyt yö haittaa, otan palasen evästä
mukaan. Huomen-aamuna näillä ajoin olen Saunajärvellä.
-- Hyvä kun Siuruaan pääsisit nämä kolme penikulmaa tänä päivänä. Ja
onhan tuo meno siinäkin.
-- Siuruassa katson vasta eväspussiini. Sinne pyyhäisen ihan taakseni
katsomatta.
-- Somahan noista olisi sentään kuulla, myönsi emäntä. Ennenhän nuo
pääsiäisen aikaan ovat täällä käyneet, mutta viime keväänä eivät
käyneet pääsiäisenkään aikana.
Mooses koppelehti kenkiä jalkaansa, haki pyhävaatteensa ja sanoi:
»Toimittakaahan minulle aamiaista, vaikkapa pyöräytätte talkkunaa ja
leipäpalasen väliin voita ja lihapalasen evääkseni, niin minä lähden
enkä ole yhden virstan selässä monta minuuttia.»
Äiti rupesi touhuamaan Moosekselle aamiaista ja lauhkeamielisenä
puheli:
-- Somahan noista on kuulla, kun vuosikausiin ei ole variskaan tuonut
mitään viestiä. Ovat siellä niin kuin Jumalan selän takana. Mutta älä
kuitenkaan ajattelekaan tänä päivänä kauemmaksi kuin Siuruaan. Siinä
sitä onkin jo päivänmatkaa tarpeeksi. Tästä jo kolmatta penikulmaa
Tepaston kirkolle, siitä pitkä penikulma Siuruan kylään. Siinä menet
enosi luokse yöksi, viet Risto enollesi terveisiä, että vielä täällä
pystyssä ollaan. Siitä lähdet huomen-aamuna päivää vasten.
-- Se Risto enon talo on siellä niin syrjässä, sanoi Mooses. Minä menen
niitä teitä, joita toissa talvena kuljettiin. Menen siitä Purolan
kautta, siitä Purolan myllyn kautta työnnyn taipaleelle.
-- Sinne kahden ja puolen penikulman talottomalle erämaan taipaleelle
lähdet väsyneenä, uuvut vielä sinne ja joudut susien ruoaksi.
-- Sinne lähden ja pohjoiseen osoittaa otavan pyrstö, kun olen jo
Saunajärven Kentässä Kentän ärhäköitä koiria haukuttamassa, sanoi
Mooses päättävästi ja hyppäsi harmaata kesänuttuaan vetämään ylleen,
vaikka ei ollut vielä syönytkään.
-- Aivan kesätamineillasiko aiot lähteä, kun puolivillaiset housut on
jalassa ja puolivillaisen takin otat, sanoi äiti terävästi katsoen
Mooseksen vaatteisiin.
-- Nämä ovat keveämmät kuin sarkaiset. Kyllä hiihtäjä saa hikensä,
riihenpuija lämpimänsä, sanoi Mooses nuttuaan napittaessaan ja
koetellessaan, oliko taskussa nenäliinaa, jolla lämpimän tullen voisi
pyyhkiä hikeä otsasta. Sitten nouti etuhuoneesta pienen keveän
laukkunsa, jossa hän aina kyytimatkoilla oli vähäistä evästään
kuljettanut. Sen laukkunsa hän heitti pöydän luona olevalle rahille
äitinsä eteen tämän tuodessa talkkunakuppia pöydälle ja sanoi: »Tuohon
panette kämmenen laajuisen palasen leipää, sen väliin vähän voita ja
hiiren verran lihaa tässä syöntiaikanani.»
Isäntä oli tällä aikaa ollut tallissa hevosia hoitamassa, tuli sieltä
pirttiin ja kengistään lunta kopistellessaan sanoi: »Kyllä siellä nyt
on hyvä keli. Riitettä on satanut tänäkin yönä, niin että aivan jään
hileessä kahisee lumen päällys. Mutta sitähän huomen-aamuna ei
kenelläkään ole aikomista kirkkoon, kun se Mooses lähtee suksimatkalle.
Sitä kun pitää aina sen ainaisen sattuman varalta olla ainakin yhden
miehen kotona.»
-- Eihän tuo kirkko ole jäniksen pojaksi, tapaahan tuon vastakin.
Menköön vain Mooses, kun sitä niin haluttaa, sanoi äiti rahilta
kopatessaan Mooseksen laukun ja lähtiessään siihen panemaan evästä.
-- Eihän tuo juuri ole kirkko jäniksen pojaksi, mukautti isäntäkin ja
rupesi tupakan rouheita panemaan piippuunsa.
Oli vielä iltayö. Kentän nuori väki ja naapureista tulleet nuoret
olivat loimottavan takkavalkean ääreen kokoutuneet joulutinan valantaan
ja siinä iloisena seurana remusivat, kun Mooses hikisenä ja väsyneen
näköisenä kaikkien yhteiseksi hämmästykseksi työntyi pirttiin ja
kainosti virkkoi hyvänillan.
Nyt keskeytyi tinanvalanta ja jokainen nousi tervehtimään tulijaa ja
kyselemään yhtä ja toista. Mutta kun tärkeimmät uutiset oli kyselty,
niin aloitettiin tinanvalanta uudelleen ja Moosekselle toimitettiin
joukon keskelle oma istuin. Ja kun ei oltu ennen Mooseksen tuloa
kerjetty valaa kuin maanhaltijalle ja talon isännälle ja emännälle,
niin nyt ensimmäiseksi valettiin Moosekselle, ja tuli oikein komea
pystypäinen hevonen, niin täydellinen kuin maalattu kuva tai
veistämällä tehty, jalatkin juoksevassa asennossa. Nyt syntyi yhteinen
naurun remakka ja kädestä käteen se tinahevonen sai nyt kulkea. Siitä
ennustettiin yhtä ja toista, eniten kuitenkin Mooseksen pikaista ja
pitkää juohtomatkaa.
Viimein joku joukosta sanoi: »Tätä emme raskisi panna sulamaan,
annettaisiin Mooseksen viedä kotiinsa vanhustenkin nähtäväksi, mutta ei
ole muuta tinaa, tinanvalanta loppuisi.» Mutta ison Leppimäen Erkki
sanoi: »Minulla on tinaa aivan kaikkien tarpeeksi, mutta se on kotona.
Sen minä heti saan, kun hyppään suksilleni. Ei mene monta siunaaman
aikaa ennenkuin tina on täällä.»
Sen sanottuaan Erkki nousi, koppasi penkiltä kintaansa ja kiirehti
juosten ulos.
Niin tuli päätökseksi, että tinahevonen annetaan Moosekselle ja yhä
sitä käsi kädeltä katseltiin ja kummeksittiin. Tänä loma-aikana
kuitenkin talon tyttären mieleen johtui Mooseksen mahdollinen nälkä ja
hän hyppäsi toimittamaan vieraalle ruokaa.
Ei ollut Mooses vielä päässyt syömästä, kun Erkki huohottaen syöksyi
pirttiin ja tinatankoja taskustaan kaivaen sanoi: »Viivyinkö kauan?»
-- Et viipynyt kauan, et viipynyt, et viipynyt, kuului jokaisen suusta.
Kun Mooses oli syönyt kylläkseen, kokoonnuttiin taas takassa
loimottavan pystyvalkean ääreen.
Talon vanhin poika Viljami se oli valannan toimittajana, ja kun
yksimielisesti oli päätetty ensiksi valaa talon tyttärelle Helmille,
niin Viljami nyt sulaa tinaa vesiämpäriin kaataessaan sanoi kovasti:
»Helmille.»
Helmi kääri nyt oikean hihansa ja kaikkien katsoessa vesiämpäriin nosti
sieltä kehdossa makaavan lapsen kehtoineen ja kolmijalkaisen jakkaran
sen vierellä. Kaikki rähähtivät nauramaan ja Leppimäen Erkki joutui
sanomaan: »Lisää ja vahvista seurakuntaa!» Mutta Helmi sen nähtyään
virkkoi: »Hyi, kun tuommoinen!» Ja heti saivatkin sen Helmin kädestä
muut katsellakseen ja arvostellakseen. Joku siellä joukossa sanoi:
»Mutta tuo kehdon liekuttaja ei saa nukkua, kun on tuo istuin
kolmijalkainen, muuten se köljähtää kyljelleen kehdon viereen.» Sille
nauraa remahdettiin yhteisesti, mutta kun nähtiin, että se ei
miellyttänyt Helmiä, niin tina pantiin taas uudelleen sulamaan.
Kun kaikille oli valettu, sekä vieraille että talon väelle, valoi
Viljami viimeiseksi itselleen ja nosti ämpärin pohjasta pitkän
matkareen, minkä nähtyään huudahti iloisesti: »Pääsenkin markkinaan,
näemmä!»
-- Ei, vaan naimoihin, naimoihin, naimoihin, kuului joukosta yhteinen
huuto.
-- Ei, vaan markkinaan, väitti Viljami. Katsokaa, istun tuossa
kuskipukilla turkin kaulus pystyssä, pohjoisesta käy pakkasviima.
Täällä rekiperällä kyydittävät, ja nähkääs, tässä keskellä rekeä muuta
kaupan tavaraa, lampaan ja vasikan nahkoja ja minkä mitäkin ja
näettekös, eväsarkku tuossa kuskipukin vierellä.
-- Ei, naimaeväsarkku se on, väitti yhä pienen Leppimäen Matti
ottaessaan Viljamin kädestä tinaluonnosta. Sitä sitten kädestä käteen
kuljetellen arvosteltiin ja katseltiin ja käänneltiin vielä pitkän
aikaa, mutta takkavalkea rupesi riutumaan ja Helmi muistaen Mooseksen
väsymyksen ei pannut tuleen enää vereksiä puita, joten se tinaluonnos
sai jäädä semmoiseksi uudenvuoden aattoiltaan asti, jolloin taas
päätettiin kokoontua uudelleen. Sitten vieraat onnellista joulua
toivottaen lähtivät koteihinsa, ja kun Helmi oli Moosekselle saanut
vuoteen, kallistuivat kaikki lepoon ja nukkuivat takkavalkean
levittäessä vielä miellyttävää hohdettaan yli avaran huoneen.
Kentän isäntä ja emäntä olivat jo aattoaamuna puolessa öin lähteneet
kirkolle ollakseen joulukirkossa ja tullakseen jouluiltana jo pois,
vaikka olikin kolme pyhää. Nyt oli vain nuori väki Kentässä kotona.
Talon poikia oli kolme, Viljami, Teemu ja Otto ja tyttöjä vain Helmi.
Pojilla oli yhteinen viulu, jota he vuoroin kituuttivat. Viljamin
soittaessa Helmi ja Otto tanssivatkin. Ja kun päivän kuluessa tuli sekä
pienen että ison Leppimäen poikia ja tyttöjä, niin syntyi yleinen
tanssi ja jytisi Kentän avaran pirtin rosoinen silta.
Mooses oli nuori, mutta nosti se Moosekseen ilkeän tunteen, sillä hän
tiesi kotonaan isänsä lukevan päivän evankeliumia tai heleä-äänisen
äidin kanssa laulavan jotakin jouluvirttä, ja viiden pienen sisaren
hiljaa istuvan pöydän ympärillä.
Huomenna olivat kuitenkin isäntä ja emäntäkin kotona ja kun kaikki
halutuimmat tiedot oli kyselty, niin Mooses sanoi hieman
leikinsekaisesti: »Kun täällä kuuluu olevan niin äärettömän paljon
lintuja, niin ettekö rupeaisi isäni kanssa vaihtamaan maita. Minä
olisin niin mahdottoman halukas metsästäjä, ja sitäpaitsi se alituinen
kyydinteko, kun usein on yöllä lähdettävä ja sikeimmästä unesta
noustava, tuntuu niin ikävältä ja orjuuttavalta.»
-- Mutta siitähän tulee rahaa, sitä ei täällä tule, sanoi isäntä
vakavasti.
-- Rahaa kyllä tulee kuin turkin hihasta. Kun on kolmelle haaralle
kyyditys ja kolmatta penikulmaa on taival joka suunnalle, niin neljättä
markkaa sitä aina reisusta heltii, mutta sittenkin se alituinen
lähteminen maistuu puulta.
-- Mutta isäsi ja äitisi ymmärtävät rahan arvon eivätkä välitä, vaikka
sinusta vähän puulta maistuisikin, sanoi isäntä toisella suupielellään
hieman nauraen.
-- Kyllästyneeltäpä tuntuu isäkin, kun hänenkin täytyy aina väliin
lähteä, kun ei raski renkiä pitää. Vanhuus alkaa hänellekin tulla
ristiksi, vilustuvansa sanoo aina kuskipukilla istuessaan, vaikka on
pitkävillainen turkki päällä ja huopatöppöset jaloissa.
-- Täällä saisi kyllä yönsä maata. Ei tulisi herättelijää, mutta ei
mahtane ukko eikä äitisikään vaihtaa niitä raha-ansioita tähän
yönrauhaan, sanoi isäntä hieman hartioitaan kohauttaen.
-- Kyllä luulen. Se nyt varsinkin tänä syksytalvena on ruvennut sitä
vilustumistaan valittamaan.
Tämän puhelun kuullessaan talon pojat tulivat lähelle ja Viljami sanoi
toimessaan: »Lähtekääpä todellakin, isä, Honkaniemen ukon kanssa
vaihtaa porauttamaan maita, me emme laiskistu kyydintekoon, kun siitä
saa rahaa.»
-- Uskonpa, että turha on ajatellakaan sitä kauppaa. Miten he, jotka
ovat ikänsä eläneet ihmisten ilmoilla, lähtisivät tänne erämaan
uumeniin nälkää ja puutetta näkemään, kun siellä saa rahaa ja rahalla
saa kaikkea mitä vain haluttaa, ja jos ollenkaan taipuisivat kauppaan,
niin tahtoisivat varmaan niin paljon päällisiä, että sen velan alle ei
voisi ruveta.
-- Mutta yrittänyttä ei laiteta ja käynyttä ei käsketä. Lähtekäähän
vain, isä, siellä käymään. Mooses pääsee reessä ja voitte viipyä vaikka
uuteenvuoteen asti ja sivu siitäkin, jos niin tarvitaan. Ja jospa vielä
tulisi kaupatkin.
-- Onhan tämä niin iso tila, ehkä vähän isompikin kuin Honkaniemi.
Kukaties ei ukko kovinkaan paljon päällisiä tahtoisi, sanoi Mooses.
-- Onhan tämä manttaalilleen lähes kymmenen kertaa niin suuri kuin
Honkaniemi, mutta en usko Honkaniemen ukon tästä erämaan manttaalista
paljoakaan välittävän, sillä ei ole mitään arvoa, sanoi isäntä päätään
kääntäen toisaalle näyttääkseen sillä, että lopettaisivat koko puheen.
Mooses katsoi nyt ikkunasta ja sanoi: »En luule isän kovinkaan paljon
tahtovan päällisiä. Onhan tuossa päivän puolella tuo järvikin yhtä soma
kuin Honkajärvikin, vieläpä vähän isompikin, ja pellotkin niin tasaisia
ja somia.»
-- On siinä järvi ja siitä saa lohiakin enemmän kuin Honkajärvestä,
sanoi emäntä yli pirtin.
-- Ei minua lohet niinkään, vaan sen sijaan linnut, joita kuuluu näillä
seuduin olevan aivan äärettömästi, kuten nämä pojat ovat kertoneet,
sanoi Mooses hieman leikinsekaisesti.
-- No, niitä sitä on, toisti emäntä. Nytkin melkein joka päivä näkee
metsojoukkoja lentävän kuin varisparvia ikään. Kellä lienee hyvä pyssy
ja hyvä taito ampua, niin ei ole keittämisen puutetta, mutta nämä
meidän miehet siihen ampumiseen eivät ole kovinkaan harjautuneet.
Syksyisin nuo liskuista ja satimista niitä kantavat niin, ettei tahdo
sopia soille eikä mahtua maille. Tynnyri on nytkin vielä tuolla aitassa
syksyllä suolattuja linnunlihoja, vaikka täkät on erotettu isoimmilta
linnuilta pois ja paistettuna pantu korjuuseen. Mutta emmehän
aamiaiseksi Moosekselle hoksanneet tuoda linnun täkkää, jos se hyvinkin
olisi ollut halukas. Mutta tuodaan päivälliseksi Moosekselle, muut
siihen ovat kyllästyneet, kun joka päivä saavat.
-- Minä en usko että kyllästyisin linnun lihaan, vaikka söisin
seitsemän kertaa päivässä, sanoi Mooses iloisesti.
-- Sittenhän tämä on sinun talosi, juuri kuin laitettu, sanoi emäntä
naurahtaen.
-- Niin minustakin tuntuu, toisti Mooses ja somalta tuntui kun emäntä
kertoi saatavan liiaksi lintuja.
* * * * *
Koko päivän olivat siinä nuoret ja vanhat puhuneet maan vaihtamisesta,
lintumetsistä, kalavesistä, pelloista ja niityistä niin ahneesti, että
pojatkin olivat unohtaneet viulunsa eikä koko päivänä kuulunut sen
ääntä. Ja iltasella oli tullut päätökseksi, että huomenaamuna lähtee
isäntä ja emäntä Honkaniemeen kyläilemään ja niin aikaisin, että
kerkeävät Honkaniemeen yöksi. Siltä varalta laitettiinkin jo tänä
iltana matkareki valmiiksi, että aamulla ei muuta kuin valjastaa vain
hevonen eteen.
Honkaniemessä oli koko päivä puhuttu maan vaihetuksesta ja olisi jo
tehty kaupatkin, mutta tuhannesta markasta oli vielä kiistaa, kun
Honkaniemen isäntä tahtoi tuhat markkaa päällisiä. Ilta oli jo
pimenemässä, kun kartanolla helähti vieraat kulkuset ja aisakello.
Isäntä hyppäsi katsomaan ikkunasta ja hieman naurahtaen sanoi: »Kyyti
on kartanolla. Saat nyt mennä kyytiin, että tunnet miten lysti on olla
kestikievarin pitäjänä ja lähteä yötä myöten kyytiin.»
-- Yö ei silmää kaiva, sanoi Kentän isäntä hypätessään istualtaan. Hän
koppasi suuren turkkinsa naulasta ja saatuaan sen ylleen lähti
valjastamaan hevostaan.
Kentän isäntä oli ajanut hyvin ja oli saanut markan juomarahaa, joten
sai yhteensä viidettä markkaa. Palatessaan hän istui rentona rekensä
perässä hevosen juosta hölkötellessä, ajatellen ja itsekseen puhellen:
»Kun tuhat kyytiä tekee, niin saa jo viidettätuhatta markkaa, eikähän
tässä hartioita pakota, istuskelee vain ja antaa hevosen hölkätä. Sillä
on luiset jalat ja se on luotu lähtemään yöllä jos päivälläkin.»
Tuntui, että ne tuhannen markan päälliset ovat pikemmin vähän kuin
paljon, kun rahaa saa ihan kuin löytämällä, ihan väkisellä tuodaan
taloon. Ajatteli vielä sitäkin, että kun Honkaniemi on ainoa taloinen
talo pitkien talottomien taivalten keskessä, joten ei voi kestikievaria
sijoittaa toisiin taloihin, niin on siitä pakko Tepaston kunnan maksaa
enemmänkin kuin nyt. Nyt kuuluu olevan viisisataa vuodelta, mutta
kahden vuoden perästä kuuluu tämä sitoumus loppuvan ja silloin kyllä
osaa vaatia tuhat aina vuodelta, ja siltä oksalta itsestään
pyörähtääkin se tuhat, mikä tarvitaan päällisiin.
Tätä ajatellessa nousi Kentän ukon poveen pelko, että Honkaniemen ukko
jänistää ja hän peruuttaa puheensa. Tätä mahdollisuutta ajatteli Kentän
ukko koko yön, niin ettei saanut unta vuoteellaankaan. Pelonsekaiset
ajatukset harhailivat päässä. Todellako hän ensi kesänä asuisi täällä
ja poimisi rahoja ja aina vain rahoja kyydittäviltään? Niinpä aamulla,
kun kahvi oli valmis ja sekä vieraat että talonväki olivat kokoontuneet
kahvipöydän ympärille, Kentän isäntä hieman pelonsekaisin mielin sanoi:
»Minä yöllä reessä istuskellessani tulin päättäneeksi, että päällistän
tätä tilaa sillä tuhannella markalla. Rahaapa tuota näkyy tulevan.
Viidettä markkaa lähti kuin oksalta pudoten. Antoivat juomarahaa kun
ajoin hyvin.»
Honkaniemen isäntä kurotti kätensä yli pöydän ja huudahti iloisesti:
»No tuohon käteen, olkoon menneeksi.» Seurasi yhteinen naurun remahdus.
Talon emäntäkin nauroi, niin että pullea rinta hytisi, ja sanoi: »Kun
yön hautui, niin pehmeämmäksi tuli. Eilisen päivän siitä tuhannesta
väkikarttua veditte, ja nyt se putosi kuin hyllyltä. Ehkäpä meidän
ukkokin olisi puolet helpottanut, kun toinen olisi arvannut tinkiä,
mutta nyt se etu on mennyt.»