Produced by Tapio Riikonen
MOOSES JA HÄNEN HEVOSENSA
Romaani
Kirj.
HEIKKI MERILÄINEN
Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo, 1920.
Ensimmäinen luku.
Mooses ei ollut vielä kymmenen vuoden vanha, kun hänen isänsä,
Honkaniemen kestikievarin isäntä, eräänä huhtikuun kauniina aamuna
kahvipöydässä istuessaan mielihyvillään sanoi: »Tuonne pieneen talliin
on viime yönä ilmestynyt pieni hevonen, oikein sievä.»
-- Sen tuloa se isä viime yön vartosikin, kun tuli ja meni. Pitääpä
hakea sitten vehnästä pikku hevosen tuliaisiksi, sanoi emäntäkin
mielissään hymyillen ja kaatoi kirkkaasta pannustaan uutta kahvia
isännän kuppiin ja sen täytettyään lähti ulos.
Mooses oli vielä yöjäljeltään paitasillaan, kun kuultuaan isän ja äidin
puheen kesken kahvikuppinsa juonnin hyppäsi pöydästä ja lähti juosta
kirmaisemaan ulos, mutta palasi ovelta, kun isä kovasti sanoi: »Et saa
mennä sinne talliin. Eppa näkyi pitävän sitä omanaan, se potkaisee
sinua, kun sinne menet yksinäsi. Panehan housut ja kengät jalkaasi,
niin näet sen sitten, kun minä lähden Epalle apetta tekemään.»
Mooses ei toista käskyä odottanut, vaan kiireimmiten suki housut ja
kengät jalkoihinsa, veti nutun ylleen ja päähänsä pienen lippalakin,
joka oli hänelle jo annettu kesälakiksi, tuli pöydän taakse isänsä
luokse ja sormeaan suussaan pyöritellen kuiskasi: »Milloinka te
lähdette Epalle appeen tekoon?»
-- Kunhan tässä juon vielä kolmannen kupin kahvia, koska äiti näkyy
tuovan vehnästä. Juodaan oikein vehnäskahvit pikku hevosen tuliaisiksi.
Tyhjennähän sinäkin tuo kuppisi, kun äiti antaa vehnäsviipaleen ja
panee lämmintä kahvia kuppiisi, äskeinen on siinä jo jäähtynyt.
Sen kuultuaan Mooses kiersi toiselle puolen pöytää, pani sokeria
kuppiinsa ja vehnäspalastaan pureksien rupesi tyhjentämään kuppiaan
niin kiireesti kuin taisi, jotta voisi kiirehtiä isää lähtemään
talliin.
Isä sai kuitenkin ennemmin kuppinsa tyhjäksi ja sitten vasta, kun näki,
että Mooses ryyppäsi viimeisen kahvinsa ja viimeinen suupala pulloili
suussa, hän nousi pöydästä ja lähti pitkillä askelilla raskaasti
kävellä vähnimään ulos, mistä Mooses arvasi, että nyt se menee talliin,
ja kirmaisi isänsä jälkeen.
Tallin ovea aukaistaessa Mooses kiirehti isänsä eteen pujahtaakseen
edellä talliin, mutta isä tarttui poikaa olkapäähän ja sanoi
päättävästi:
-- Pysyhän ulkona, kyllä sinä oveltakin sen näet, kunhan minä pääsen
talliin.
Eppa olikin peräytynyt aivan lähelle tallin ovea, ja sen sivulla
mustaharjainen ruunikko varsa pää ovea kohti pystypäisenä ja
kirkassilmäisenä katsoi tulijoita. Mutta kauan se ei katsellut,
ennenkuin työnsi sievän pilkkuotsaisen päänsä emänsä mahan alle ja
lyhyttä mustajouhista häntäänsä teputtaen rupesi imemään.
Mooses katseli hetken silmät pyöreinä varsaa, mutta viimein kysyi
ujosti: »Mistä se on tänne tullut tuo hevonen?»
-- Eikö tuo maanhaltija liene tuota tuonut. Kenelläpä niitä muilla
lienee tuommoisia hevosia, sanoi isä apetta hämmentäessään.
-- Onko sillä maanhaltijalla paljonkin tuommoisia hevosia?
-- Ei suinkaan sillä kovin monta liene, koskapa meillekään ei moneen
vuoteen ole tuonut kuin nyt vasta tuon yhden.
-- Kasvaako se tuon suuremmaksi?
-- Kasvaa se sentään, koskapa tuo Eppa näkyy sitä ruokkivan ja kun minä
teen hyvää apetta Epalle, sanoi isä painokkaasti jauhoja kaataessaan
appeeseen.
-- Kasvaako se tuon Osmon kokoiseksi?
-- Ehkäpä se ei niin suureksi kasva, eikä sen tarvitsekaan Osmo-ruunan
kokoiseksi kasvaa; jos Jepelinkin kokoiseksi kasvaa, niin on sitä
siinäkin kokoa.
-- Tehdäänkö tuolla pikkuhevosella kyytiä?
-- Ei sillä tehdä kyytiä eikä tänä kesänä tehdä Epallakaan kyytiä,
koska se näkyy tuota pikkuhevosta ruokkivan, sanoi isä apekoria
nostaessaan tamman eteen.
Tamma tommasi suun täydeltä apetta ja jalkojaan tömistellen alkoi
luihkaa vihaisesti siten osoittaakseen, että halusi jäädä varsansa
kanssa kahden talliin.
Sen ymmärsi Mooseksen isäkin, hän painoi tallin oven kiinni ja lähti
pirttiin. Isänsä jälkeen lähti Mooseskin astua lyllertämään ja kainosti
kysyi: »Mistä minä löytäisin sen maanhaltijan, jotta saisin siltä
itselleni tuommoisen hevosen?»
-- Ei sillä ole eikä se pyynnöstä anna kenellekään hevosia. Kyllä sinä
saat nimikoksesi tuon tuolta tallista, kunhan Eppa sitä jonkun ajan
hallitsee.
Mooseksen rinta hytkähti ilosta, juoksujalassa hän kieppasi isänsä
rinnalle ja kysyi iloisesti: »Mikä sen nimi on, tuon uuden hevosen?»
-- Sen nimi saa olla Pilkka, kun sen otsassa on kuin sormenpäällä
painettu valkea pilkka.
Vaikka Moosesta kielleltiinkin menemästä talliin, niin hän aina tuon
tuostakin juosta vilkasi tallin luo, aukaisi oven ja ojentaen varsalle
kättään ystävällisesti hoki: »Pilkka, Pilkka! Pilkka, Pilkka!»
Varsa ennen pitkää tottuikin siihen nimeensä ja aina kun se näki
korkuisensa miehen tallin ovella hokemassa: »Pilkka, Pilkka!» niin se
tuli uteliaana haistelemaan Mooseksen käsiä ja silloin Mooses sai
silittää Pilkan kaunista päätä. Ja viikon vanhana se jo alkoi pieniä
leivänhitusia syödä Mooseksen käsistä.
Mooseksesta oli enemmän kuin mieleen, kun hän sai kädestään syöttää
Pilkalle leipää. Mooses piti elämänsä suurimpana onnena saada Pilkka
kesyttymään niin, että kun hän leipäpalasta näyttäen varsalle sanoi:
»Pilkka, Pilkka!», niin se tuli mihin hän tahtoi. Siitä se Mooses joka
yö unissaankin puheli ja hoki: »Pilkka, Pilkka!»
Mooseksen isä osti kauppiaalta Moosekselle oman hevossuan, jolla Mooses
sai Pilkkaa sukia, ja heti Pilkka siihen tottuikin, niin että antoi
itseään sukia niin paljon kuin Mooses jaksoi sitä työtä tehdä. Mooses
ei siihen sukimiseen työlästynyt, vaan usein hänen nähtiin olevan
Pilkkaa kampaamassa. Kesän tullenkin, kun Eppa vietiin hakaan,
Mooseskin viipyi siellä päiväkaudet ja unohti usein syöntinsäkin.
Mooseksesta ja Pilkasta tuli jokapäiväiset toverukset kesäksi ja
talveksi ja vuosien kuluessa he yhtä rintaa varttuivat ja vahvistuivat
kuin käsi kädessä, niin että kun Pilkka kykeni vetämään rekeä, niin
Mooses kykeni panemaan sille kuorman ja ajamaan kotiin, ja jos sattui
yksinäinen matkustaja olemaan kulussa, niin Mooses pienellä keveällä
reellään viedä kiidätti sen toiseen kievariin, josta palatessa, jos
sattui olemaan hyvä tie ja hyvä keli, Mooses antoi oriinsa harjoitella
juoksuakin. Ja kun Pilkka oli kolmivuotias, uskoi Mooses omistavansa
parhaan juoksijan koko sillä puolen maapalloa ja siitä hän puhui missä
vain toisen ihmisen tapasi sekä kylässä että kotona. Siksipä tulikin
ihmisille tavaksi Moosesta nähdessään puoli-ivalla sanoa: »Mooses ja
hänen hevosensa».
Kun Pilkka oli tullut neljän vuoden vanhaksi, päätti Mooseksen isä
kuohituttaa Pilkan, jotta se sitten saisi jäädä kotiin kaikeksi
iäkseen, kun se kaikin puolin oli sekä talvi- että kesäajoissa
mieluinen. Se päätös oli Mooseksen mielestä mitä parhain, vaikka
rääkkäys, jota Pilkka tulisi kärsimään, tuntui hirvittävältä. Mutta kun
Mooses toisaalti uskoi Pilkan olevan parhaan juoksijan täällä päin
maailmaa, pelkäsi hän isänsä tuhansilla markoilla myövän hänen kauniin
juoksijansa. Mutta kun kuuli Pilkan jäävän kotiin sen kuohitsemistempun
avulla, niin ei hän vastustanut kuohimistakaan. Puhui vain isälleen,
että kutsuttaisiin eläinlääkäri kuohitsemaan, jotta Pilkka ei tulisi
liikoja kärsimään ja olisi samalla varmuus onnistumisesta.
Siihen tuumaan Mooseksen isä taipuikin ja niinpä eräänä huhtikuun
kauniina päivänä, kun auringon paisteessa lumi kahisten suli ja purot
kohisivat vaarojen notkoissa, eläinlääkäri ilmestyi Honkaniemen
kievariin.
Mooses ei kuitenkaan hirvennyt olla näkemässä Pilkan kuohimista, vaan
meni metsään, istui kuusen juurelle ja käsiään puristellen vaikeroi:
»Voi Pilkka parka! Voi Pilkka parka!»
Kun Mooses arvasi, että nyt se teko on kotona tehty, niin hän palasi
kotiin ja meni suoraa päätä talliin, missä tiesi Pilkan olevan. Mutta
kun Mooses aukaisi tallin oven ja Pilkka näki Mooseksen, pääsi siltä
surullisen haikea hirnahdus ja se alkoi kiekkua, että Mooses tulisi
näkemään sen onnetonta kohtaloa.
Kun Mooses kuuli Pilkan surullisen hirnahduksen ja näki sen hätäisen
kiekkumisen, herahti hänen silmännurkkiinsa kyyneleet ja hän kiirehti
taputtelemaan Pilkan poskia.
Mooses ei ollut koskaan Pilkalle pahaa tehnyt, minkä vuoksi hevonen
antoi Mooseksen hoitaa ja pestä haavoja mielensä mukaan ja
eläinlääkärin neuvoja seuraten. Muutamassa viikossa Pilkan haavat
paranivatkin aivan terveiksi, ja Mooseksen kaikeksi iloksi Pilkka oli
yhtä hilpeä kuin ennenkin, vaikka ei kuitenkaan niin iloisesti
itsekseen hirnunut kuin ennen.
Pilkka oli vasta neljän viikon vanha ruuna, kun kylästä kylään levisi
aivan kulovalkean tavalla tieto, että uusi kenraalikuvernööri tänä
kesänä matkustaa ympäri Suomen. Moni toivoi pääsevänsä sitä näkemään,
mutta Honkaniemen isäntä sanoi huokaisten: »Parempi olisi kuningas
kuulumassa kuin näkymässä, on vanha sananlasku. Kyllä ne silloin
kestikievarien hevosparat tarkenevat.»
-- Pilkkaa ei anneta niitten eteen, kiirehti Mooses sanomaan, kun näki
isänsä niin huolestuneeksi kaikkien kestikievarihevosten puolesta.
-- Pilkasta ei ole puhettakaan, on niissä vetämistä vanhemmillekin
hevosille, sanoi isäntä varmasti.
Se tuntui Mooseksesta hyvältä, mutta mielessään hän kuitenkin toivoi
Osmolla tai Saikalla pääsevänsä kyytiin, ehkäpä ne isot herrat
antaisivat juomarahojakin, jotka isä ehkä antaa hänelle itselleen,
kuten ennenkin on joskus tehnyt.
Eipä ollutkaan aikaa monta päivää, kun jo eräänä toukokuun aamupäivänä
Tepaston nimismies vaahtoisella hevosella ajaa karautti Honkaniemen
kartanolle, missä isäntä sattui olemaan juuri kuin häntä
vastaanottamassa.
Ennenkuin nimismies kärryistäkään laskeutui alas hän jo puoleksi
huutaen ja käskevällä äänellä sanoi: »Kuulkaas isäntä! Läänin
kuvernööri sähkötti minulle tänään, että ylihuomenna tämän kuun
kymmenentenä päivänä kenraalikuvernööri seurueineen matkustaa tätä
kautta ja pitää olla viisi hyvää hevosta varattuna sitä varten. Hän
tulee tämän kuun yhdeksäntenä päivänä Tepaston kirkolle yöksi ja
kymmenentenä matkustaa Jonkereen kirkolle, missä läänin kuvernööri on
häntä vastassa. Lietolan kuvernööri seuraa sitä Tepastoon asti ja palaa
siitä, joten minä tulen kenraalikuvernööriä kuvernöörinviran puolesta
seuraamaan Jonkereelle asti. Minun täytyy kerjetä viedä tämä sanoma
vielä tänään Jonkereelle asti, jotta huomenna tietävät varustaa
tarpeelliset hevoset, ja siis on kiire!» Sen sanottuaan nimismies
hyppäsi kärryistään alas ja mennä hölkkäsi juosten pihan päässä olevaan
vierashuoneeseen kirjoittamaan päiväkirjaan.
Nimismiehen poistuttua isäntä sanoi hieman ärtyisenä Moosekselle: »Sinä
saat mennä kyytiin. Minä valjastan Saikka-ruunan.»
Sen sanottuaan hän kiirein askelin lähti talliin ja mennessään murisi:
»Kaikki touhut tässä kiireimpänä touontekoaikana pitää olla! Nytkin
Saikalla on aamurupeama auringon noususta asti kynnetty, ei ole vielä
apettaan kerinnyt syödä, niin täytyy lähteä Jyskylään juuri kuin
tulipalon sammutukseen.»
Nimismies oli jo kartanolla lähtöön valmiina, kun isäntä talutti
Saikkaa kärryjen eteen ja valjastaessaan yhä mutisi: »Tuo talonpojan
kiire se ei herrojen mielestä paljon maksa, kun kesäntulon takia on
toukojen teko myöhästynyt tänne asti. Nyt vihdoin olisi päästy kylvön
tekoon, niin jo tuo touhu laitettiin, vuoden tärkeimpinä päivinä!»
-- Ei se ole minun syyni, sanoi nimismies ja hyppäsi kärryihin, missä
Mooses jo istui kuskipukilla.
-- En minä tuota sillä sanokaan, että se on teidän syynne, sanoi isäntä
ja ojensi ohjakset Moosekselle.
Saatuaan ohjakset käsiinsä Mooses ropsautti perillä Saikkaa lautaselle,
jolloin Saikka hyppäsi laukkaan niin että kohona tempautuivat kärryt
perään. Saikkakin ymmärsi kiireen. Heti kun portista oikesi tielle,
lähti omasta halustaan juoksemaan niin, että vaaleanharmaa pitkä harja
leimusi ilmassa ja kärryjen pyörät yhtenä harmaana ja jyristen pyörivät
perässä.
Honkaniemen majatalossa kuvernöörin määräyksen mukaan piti olla kaksi
talon hevosta ja kaksi aputalon hevosta, mutta nyt tarvittiin kaikkiaan
viisi, joten Pilkka joutui viidenneksi. Pilkan sijaan koetettiin saada
kylästä hevonen, mutta kun oli kiirein kylvöaika, niin ei saatu
mistään.
Oltiin jo puolenpäivän rinnassa toukokuun kymmenentenä päivänä, kun
kenraalikuvernöörin matkue saapui Honkaniemen kartanolle hevoset vallan
valkeassa vaahdossa ja muutamat verta päristäen. Hevosten palauttaja,
puolikasvuinen poikanen, hyppäsi kiroillen ja vihasta puhisten
riipomaan hevosia aisoista irti.
Etumaisena olivat nelipyöräiset kuomupäälliset vaunut, joiden kuomun
perällä kaksi tähtiotsaista kirkasnappista, helarintaista miestä
puoleksi makuullaan rötkötti. Turvottuneet karkeat kasvot olivat jäykän
totisina ja puoleksi ulos pullistuneet silmät muljottivat melkein
liikkumattomina päässä. Näytti kuin ne eivät tajuaisi eivätkä
tahtoisikaan tajuta tällä kulmakunnalla yhtään mitään. Jäljestäajajat,
tähtiotsaiset ja kirkasnappiset herrat, nousivat kärryistään, toinen
heistä kiirehti nimismiehen ja kuskien kanssa toimittamaan hevosten
laittoa aisoihin ja toinen herroista meni vierashuoneeseen, josta
hetken perästä palattuaan puoleksi vihaisesti sanoi hevostensa luona
häärivälle kyytipojalle: »Tuolla pöydällä on kyytirahat, peri sieltä
rahasi.»
Nyt olivat hevoset aisoissa, Osmo ja Saikka vaunujen edessä, ja
vaunujen tuuteropäinen kuski alkoi niitä ohjata tielle. Aputalojen
hevoset olivat toisten herrojen edessä, joitten kuskit kiirehtivät
etumaisten jälkeen. Pilkka, kaikista komein hevonen, joutui nimismiehen
eteen ja sen ohjaksia nimismiehen käteen ojentaessaan isäntä sanoi:
»Tämä on nuori ja vasta leikattu hevonen, niin koettakaa pitää
armontaiten. Vastamaissa annatte väliin kävellä, kyllä se sitten
myötämaissa tavoittaa toiset.»
Nimismies nyökäytti tähtiotsaista päätään ja sanoi: »Kyllä, kyllä», ja
sen sanottuaan ohjasi hevosensa toisten jälkeen. Mutta portilla Pilkkaa
tielle oikaistessaan ivallisesti hymähti ja tuskin kuuluvasti sanoi:
»Ukko säälii tätä kukkaansa, mutta kyllä se tänä päivänä kuitenkin ensi
kerran höyryää, ennenkuin ollaan Jyskylässä.»
Mooses, jonka nimismies oli jo hevosta valjastettaessa komentanut
taakseen erään matka-arkun päälle istumaan, jyrkästi sanoi kuultuaan
nimismiehen ilkeämielisen uhkauksen: »Tämä Pilkka on minun nimikkoni,
minä en anna ajaa liiaksi.»
-- Hm. Vai et sinä anna ajaa. Tässäpähän nähdään, sanoi nimismies ja
voimainsa takaa riuhtaisi Pilkan ohjaksia antaakseen Pilkan varsin
tuntea, että nyt ovatkin ohjakset miehisen miehen käsissä, ja samalla
näyttääkseen Moosekselle, miten hän tohti tehdä.
Kaikki ihmiset, mitä vain talossa oli, kiirehtivät portille katsomaan
menijöitä ja näkivät, miten kuskien pitkävartiset piiskat huiskivat
ilmassa ja nahkaiset letikkosiimat vinkuen läiskähtelivät hevosten
selkiin. Matkue lähti etenemään kuin tuulispään ajamana, niin että poro
kuivasta maantiestä pöllyten nousi ja tomupilveen peittyi koko matkue.
Etenevä ratasten jyrinä vain enää kuului.
Honkaniemen isäntä pudisti vihaisesti päätään ja hampaitaan yhteen
kiristäen sanoi: »Ei tule nyt hyvää. Itseni sittenkin olisi pitänyt
lähteä.»
Tepaston hevosten palauttajakin oli katsomassa menijöitä ja hänkin
hammasta purren sanoi: »Ne ovat koko mustalaisjoukkoa. Niillä on
terveet kädet noilla kuskeilla. Myötäänsä niitten piiskat huiskavat
ilmassa. Jos hevoset hyvin menevät, niin enempi pitäisi vain mennä.
Myötämaat ja tasaiset ajetaan juosten minkä vain kavioista lähtee ja
vastamäet laukalla ja yhä vain hevosia lyödään kuin vierasta sikaa.
Verta rupesikin tuo meidän Valko ja Törmälän Hiiro päristämään jo
loppumatkalla ja olisivat kaatuneet, jos vielä olisi parikaan
kilometriä ollut matkaa. Jokainen luunsolmu vapisi kuin virrassa, kun
tuossa aisoista riisuin. Joutaisivat olla siellä missä ei silmä näe
eikä korva kuule.»
-- Voi sittenkin, kun en tullut itse lähteneeksi. Menettävät ne ainakin
tuon Pilkan. Vasta leikattu ja nuori hento varsa, sanoi isäntä
haikeasti ja lähti palaamaan portilta kotiinsa.
-- Mitä se sitten auttaisi, jos te olisitte nimismiestä kyydissä. Tuo
rötköjoukko kun ajaa edellä, niin nimismies painaa perässä, sanoi
Tepaston hevosten palauttaja.
Honkaniemen isäntä punalsi vihaisesti päätään ja hammasta purren sanoi:
»Minä saisin yhdeltä nimismieheltä ohjakset käsiini ja ne pysyisivät
näissä hankasissa, vaan eihän tuota edeltäpäin usko ihmisiä
seitsenpäisiksi perkeleiksi.»
Kylmä hiki kihosi Honkaniemen isännän otsaan ja ähkien ja hammasta
purren hän käveli pihansa vaiheilla sinne ja tänne kykenemättä menemään
mihinkään työhön.
Emäntä koetti lohdutella, että eihän sitä nyt vielä tiedä niin kovin
huolehtia eikä hätäillä ennenkuin hätä näkyy. Lopussahan se vasta
kiitos seisoo. Onhan Mooses Pilkalla jo ennenkin Jyskylään ja
Jyskylästä tänne ajanut puolessatoista tunnissa. Lentämällä kai ne
kulkevat, jos vielä vähemmässä ajassa pääsevät.
-- Kyllä Mooses on ajanut omilla keveillä kärryillä, mutta nimismiehen
tämänpäiväinen kuorma on kuin rahtikuorma. Siinä on senkin seitsemän
arkkua ja törppöä, niitten kirjarintain matkatarpeita lienevät, ja se
se minua huolettaa. Sen kuorman edessä ei Pilkka jaksa täyttä ravia
juosta, sanoi isäntä yhä vain hammasta purren ja päätään punallellen.
Kenraalikuvernöörin matkue kulki, niinkuin Tepaston kyytipoika oli
sanonutkin, myötämaat ja tasaiset juosten minkä vain kavioista lähti ja
vastamaat nelistämällä. Ei ollut matka vielä puolessa, kun Pilkkakin
rupesi vaahtoamaan ja Mooses vaikeroiden sanoi:
-- Älkää nyt niin kovin ajako. Antakaa tässä vastamaassa hieman
kävellä, että saisi huokaista. Jättäkööt kun jättänevät.
-- Hiki on hevosen väkeä, vaahti varsan kunniata. Antaa sen kerran
vaahdota, sanoi nimismies ylpeästi ja riuhtaisi ohjaksia, vaikka Pilkka
meni toisten perässä itsestään.
Mutta eräässä pitkässä vastamäessä laukatessa rupesivat Pilkan
leikkaushaavat ratkeamaan liiasta ponnistuksesta. Silloin tuli Pilkalle
itselleen hätä. Se kun tiesi Mooseksen olevan matkassa, niin rupesi
kiekkumaan ja koetti katsoa jälkeensä.
Sen huomasi Mooses ja sanoi hätäisesti: »Sillä on nyt joku vika, ei se
ilman noin. Antakaa nyt seisoa, katsotaan mikä sen on.»
Nimismies otti viereltään pitkävartisen palmikkoruoskansa, kurautti
sillä Pilkkaa ihan korviin asti ja ävähti ylpeästi: »Valjaat ovat
kunnossa ja tällä parannetaan muut viat.»
Pilkka kuitenkin kiekkumisellaan ja liikkeillään koetti näyttää, että
ei voinut kulkea, mutta se sai vain uusia piiskan iskuja ja ohjasten
riuhtomisia.
Kun Pilkka tunsi, että mistään ei ollut apua, niin se painoi päänsä
alas ja rupesi laukkaamaan ja kun tunsi, ettei saattanut takajaloillaan
enää juosta, niin laukkasi myötämäissäkin. Mutta kun kärryt Pilkan
laukatessa myötämäissä nimismiehen mielestä kulkivat epämukavasti, niin
se suututti nimismiestä. Hän nyt rupesi oikein työkseen asti ruoskimaan
Pilkkaa ja repimään ohjaksia kiroillen, että »vai juoniisi sinä tässä
rupeat. Taidat luulla olevasi poikasia kyydissä.» Mutta Pilkka vain
painoi päänsä rintaansa eikä nostanut, vaikka nimismies kuinkakin
riuhtoi. Laukkasi vain sekä myötä- että vastamäissä. Viimein rupesi
Pilkka ihan yhtenään turskuttamaan ja päristelemään ja sakea veri
roiskahti Pilkan sieraimista sen päristäessä tielle.
Mooseksen hätä tuli nyt korkeimmilleen. Itkien hän alkoi hätäillä:
»Tapatte te nyt hevosen. Älkää, hyvä herra, toki tappako Pilkkaa.
Antakaa seistä ja edes hieman huokaista.»
-- Pidä suusi kiinni tai minä tukin turpasi. Kun ei kestäne niin
katketkoon. Tällä ei ole sielua, ärjäisi nimismies ja entistä
vihaisemmin löi hevosta.
Mooses ei voinut olla itkemättä ääneensä; hän tyrski itkua ja pyyteli:
»Älkää nyt toki aivan tappako hevosta, näettehän tuon, kun verta ihan
myötään päristää.»
Nimismies kääntyi nyt Moosekseen päin ja takakäteen löi Moosesta vasten
suuta ja ärjäisi: »Tukitko turpasi vai pitääkö lisätä!»
Mooseksenkin suusta ja nenästä rupesi tulemaan verta eikä Mooses
uskaltanut enää ääneensä itkeä eikä rukoilla hevosensa puolesta. Hän
painoi vain päänsä alas ja koetti tuhkia niin hiljaa kuin voi.
Päästiin viimein Jyskylän kartanolle, jossa piha oli puolillaan
ihmisiä, miehiä ja vaimoja, lapsia ja vanhoja, jotka saatuaan tiedon
kulkueesta olivat tulleet sitä kummaa katsomaan. Mutta enemmän kuin muu
kumma veti ihmisten huomiota puoleensa se, että Honkaniemen Mooses
kasvot veressä laskeutui nimismiehen kärryistä. Moni kiirehti kysymään:
»Mikä sinulle on tullut, kun ihan verissä päin tulet taipaleelta?»
-- Tuo löi, sanoi Mooses viitaten nimismieheen ja niellen itkuaan.
-- Löi? Ja et antanut paremmin takaisin, kiljahti joku.
-- Se ei olisi ollut lyönnillä hyvä. Minä olisin ottanut puukkoni ja
katsonut, mitä herra on viimeksi syönyt, huudahti joku.
-- Sen minäkin olisin tehnyt, sen minäkin olisin tehnyt, kuului
joukosta toistamisia.
Tätä ei nimismies ollut kuulevinaan, meni vain hänen edellään ajaneen
herran luokse, näytti sille kelloaan ja sanoi ihastuneesti: »Oli se
hyvästi tultu. Puolessatoista tunnissa kaksikymmentäkolme ja puoli
kilometriä.»
Sen sanottuaan nimismies rupesi komentamaan uusia hevosia aisoihin.
Mooses sai nyt Pilkkansa aisoista pois ja lähti taluttamaan tallin
luokse sitoakseen sen kartanon aitaan kiinni ja hankkiakseen sille
syömistä. Mutta kun Pilkka taluttaessa niin jäykän näköisesti veti
takajalkojaan, niin ihmiset rupesivat tarkastelemaan, mikä sillä
onkaan, ja kummakseen näkivätkin, että Pilkalla leikkauksen kohdalla
oli kummallinen pussi. Sitä tuli talon isäntäkin katsomaan ja
kauhistuen sanoi: »Mennyt on siitä hevonen ja hyvä hevonen onkin,
hevonen pitäjän parhaita. Siltä on leikkaushaavasta suolet tulleet
nahan ja mahaseinämän väliin. Jos nahassa oleva haava olisi ratkennut,
niin suolet olisivat solahtaneet tielle. Ei sitä pelasta mikään keino,
kuoleman oma se on. Kun suolet tuossa pussissa rupeavat ajettumaan,
niin siinä on loppu.»
Nimismies kun näki, että isäntäkin oli hevosta tarkastelemassa, niin
otti kädellään isäntää olkapäästä ja käskevästi sanoi: »Hevosia
aisoihin!»
Isäntä vihaisesti riuhtaisi leveitä hartioitaan ja melkein ärähtäen
sanoi: »Aikaa Jumala loi eikä puhunut kiireestä mitään.» Sen sanottuaan
hän kuitenkin lähti toimittamaan hevosia aisoihin. Kiljaisi pojilleen,
että »Hiiro ja Voikko pannaan vaunujen eteen. Eskolan ruuna muitten ja
Ketolan tamma muitten kärryjen eteen. Minä panen Harmin nimismiehen
kärryjen eteen ja lähden itse kyytiin.»
Sen sanottuaan isäntä meni talliin ja kohta palasikin sieltä taluttaen
silapäällistä Harmiaan, joka reippaasti käveli isännän perässä ja
kärryjen luokse tultuaan ketterästi pyörähti aisoihin.
Hevosta valjastettaessa nimismies kylmästi sanoi: »Eikö ole jotakin
poikasta, joka palauttaisi hevoset? Olisi keveämpi matkassa, kun tässä
on noitten herrojen matkatarpeita.»
-- Ei näy olevan poikasista teitä kyytiin, verissäpäin näkyvät tulevan
taipaleelta, sanoi isäntä jyrisevällä äänellä. Liiat painot jätetään
kartanolle. Tämä näkyy olevan rahtikuorma eikä kyytikuorma.
-- Ei se käy laatuun, ne ovat noitten herrojen matkatarpeita ja minun
huolenani on pysyttää ne matkassa.
Isäntä ei ollut sitä kuulevinaan, hän oli juuri saanut hevosensa
aisoihin, kun kaksin käsin nykäisi ruskean huopahatun päässään aivan
korviin asti, niin että suuret korvat ja päivän paahtama paljas paksu
niska näkyi hatun liepeitten alta. Sitten nousi kuskipukille istumaan,
vilkaisi jyrkästi nimismieheen ja sanoi: »Jos tahdotte seurata, niin
nouskaa kärryihin. Minä lähden antamaan tietä toisille.»
Nimismies nousi kuitenkin kärryihin, mutta noustessaan sanoi
vihaisesti, että kaikki sen kuulivat, että vaunut lähtevät edelle.
-- Yhtä makeata on tie jäljestä kuin edelläkin, eivätkä meidän hevoset
ole yhtä päivää varten luodut, sanoi isäntä ja nykäisi Harminsa
lähtemään. Nimismies huusi ruotsiksi.
Kaikki herrat kääntyivät nyt kasvot tulistuneina katsomaan lähtijöitä
ja se herra, joka aina päiväkirjasta ja kyytirahojen maksusta piti
huolen, sieppasi povitaskustaan pienen mustakantisen kirjan ja hopealle
välkkävän lyijykynän ja kärtyisesti kysyi: »Mikä tuon isännän nimi on?»
-- Jörkki Jyskynen se on, sanoi hevosta valjastamassa oleva talonpoika
matalalla ja hieman aralla äänellä.
-- Se on kansan kesken sanottuna Jysky-Jörkki ja sen siitä saatte
tunteakin, jos sitä rupeatte liiaksi komentamaan. Sen pää ei ole
ensimmäiseksi verissä, kuului joukosta erään nuoren miehen ääni.
-- Se poika ei tule itkien markkinoilta, kuului toisen miehen ääni,
jota seurasi ivallinen naurun remahdus.
Kirjoittajaherra ei sitä näkynyt olevan kuulevinaan, pitkät mustat
viikset näyttivät vain venyvän entistään pitemmiksi hänen
kirjoittaessaan Jysky-Jörkin nimeä.
Samassa saatiin hevoset valjaihin ja vaunut lähtivät edellä painamaan
tielle, mutta Harmi oli jo toisella virstalla kävellen nousemassa
vastamäkeä kuten ainakin rahtikuorman vetäjä.
Mooseskin oli hetkeksi unohtanut hevosensa toisten lähtötouhun aikana
ja tunsi mieluisen hytkäyksen povessaan nähdessään nimismiehen niin
siipensä polttaneen näköisenä lähtevän Jysky-Jörkin matkaan. Mutta
lähtijäin mentyä hän palasi Pilkkansa luokse, joka allapäin ja
tuskaisesti nosteli takajalkojaan eikä vähääkään välittänyt Mooseksen
lähenemisestä. Mooses haki nyt eväspussistaan leipää ja leipäpalasta
hieroen Pilkan suuhun puheli: »Pilkka parka. Otahan kuitenkin suuhusi
leipä, jos kuinkakin olet pahoillasi. Otahan toki. Älä nyt minulle ole
niin ynseä, eihän minun ole syytä tähän sinun onnettomaan kohtaloosi.
Otahan toki leipää suuhusi.»
Pilkka ei siitä virkistynyt, hampaat yhteen puristettuina, silmät
elottoman näköisinä ja rävähtämättä allapäin vain seisoi, ja kun Mooses
yhä puhutteli ja hieroi leipäpalasta ikeniin, niin turvallaan pukkasi
Mooseksen kättä syrjään antaakseen siten tietää: »mene pois.»
Takajalkojaan se aina tuskaisemmin ja tuskaisemmin nosteli ja siirteli
paikasta toiseen.
Kaikki ihmiset keräytyivät Pilkan ympärille ja siunaillen katselivat
sitä Pilkan mahan alle leikkauksen kohdalle laskeutunutta pussia, joka
oli kova kuin kivi, ja jossa nahka kiilteli, niin oli pingoittunut jo
tiukalle. Kaikki vakuuttivat isännän oikein sanoneen, että mennyt siitä
on hevonen.
Moosekselta pääsi katkera itku ja itkua tuhkien hän sanoi: »Kun pääsisi
edes kotiin. Ehkä isä hakisi katsomaan eläinlääkärin, joka on
leikannutkin.»
-- Tosiaankin, huudahti talon emäntä. -- Vilkon pitää lähteä näitä
terveitä hevosia viemään Honkaniemeen ja toimittamaan, että isäntä
menee Niuvanniemeltä eläinlääkäriä hakemaan ja Mooses lähtee
taluttamaan Pilkkaa, ehkäpä se hiljalleen mennä köntystää kotiin. Joudu
heti ja mene kuin tulen sammutukseen. Huomenna postin mukana tulet
takaisin.
Vilkko ei kauan siekaillut, kysyi vain Moosekselta, minkä hevosen
jälkeen tämä luuli toisten parhaiten lähtevän, kun Pilkka kaikessa
tapauksessa jää jälkeen.
-- Kyllä luulen Osmon jälkeen paraiten lähtevän, sanoi Mooses ja alkoi
päästellä Pilkkaa hänkin lähteäkseen sen kanssa yhteen matkaan. Mutta
Vilkko vyyhtesi ja sitoi toisten hevosten ohjakset niiden siloihin,
jotteivät päässeet valumaan jalkoihin, ja hyppäsi Osmon selkään sanoen
iloisesti: »Minä olen kahden tunnin perästä Honkaniemessä, jos nuo
toiset seuraavat perässä.»
Sen sanottuaan hän ohjasi Osmon tielle, ja kun ihmiset hätistivät
toisia hevosia jälkeen, niin jytinä rupesi kuulumaan tieltä. Irtonaiset
hevoset leimuavin harjoin, pystypäisinä, ikäänkuin riemuiten päästyään
pahasta, lähtivät Osmon jälkeen juosta kopistamaan, kun Osmokin ihan
itsestään pani parastaan päästäkseen mitä pikimmin kotiin.
Mooseskin lähti taluttamaan Pilkkaansa ja toivoi, että Pilkkakin
unohtaa vaivansa, tekee sekin parastaan päästäkseen kotiin. Mutta
Pilkka ei tahtonut päästä yli kartanon, takajalat olivat niin jäykät.
Taipaleelle Mooses kuitenkin lähti ja toivoi yhä, että vertyvät ne
Pilkan jalat, kunhan se alkaa kävellä.
Emäntäkin tuli portille katsomaan Mooseksen menoa ja seisoen kädet
ristissä rinnoilla siunaili: »Hyvä Jumala sentään, miksi piti mennä
hevonen. Se on marja Mooseksen mielestä. Jos tuo tuohon tautiin kuolee
-- se on näkynyt sitä pitävän kuin silmäteräänsä, kun on tänne aina
joskus kyytiä tuonut. Ja satojen vahinko se on taloonkin. Totta on, kun
sanotaan, että parempi on kuningas kuulumassa kuin näkymässä. Vaan
kyllä siellä meidän ukko ei aja liiaksi. Kelloaan näkyi näyttävän
nimismiehelle tuossa tiellä mennessään. Kun olisi Honkaniemen ukkokin
itse lähtenyt kyytiin, niin ehkä ei olisi niin asiat. Riettaan orjat
tekevät kunnottomille mitä tahtovat. Eipähän niillä liene tuntoa eikä
sydäntä säälimään paremmin eläintä kuin ihmistäkään.»
Viimein vainion takana tien kääntyessä metsään Mooses katosi
Pilkkoineen metsän suojaan, ja emäntäkin huokaisten sanoi: »Ehkä se
kuitenkin hiljalleen pääsee kotiin, jo on kohta puolen virstaa kulkenut
ja lämminhän nyt on ilma, ei nyt tule vilu miehelle eikä hevoselle, jos
yöhönkin viipyy. No huomenna siitä postin mukana saadaan tieto, miten
on asiat.»
Sen sanottuaan emäntä kääntyi takaisin ja kaikki muutkin Mooseksen
jälkeen katsojat hajosivat.
Vähän yli kolmen virstan oli Mooses päässyt, kun Pilkka seisahtui ja
valittaen yhähteli, siirsi takajalkansa enemmän taaksepäin ja hengitti
vatsansa pohjasta asti, niin että koko ruumis huojui. Hetken perästä se
heittäytyi pitkäkseen ja rupesi tuskaisesti pieksäytymään.
Mooses ei kuitenkaan luullut asiain niin pahasti olevan kuin ne olivat,
piteli vain ohjaksista ja puhutteli: »Piehtaroimaanko sinä nyt rupesit?
Piehtaroi vain aivan kylliksesi siinä hiekkaisella tiellä. Etkö pääse
toiselle kyljelle enää. Voi, voi, kuinka suuri on tuo pahka, ihan kuin
suuri leili... Nousehan nyt jo pois, et näy pääsevän toiselle
kyljellesi, vierit vielä tuonne ojaan. Nouse, nouse, aivanhan kohta
vierit ojaan selkäpiillesi. Hyvä Jumala, menee se ojaan. Nouse, nouse,
no etkö tottele, nouse, nouse! Voi, voi, voi! Meni se ojaan -- voi, voi
voi! Hyvä Jumala sentään! Voi voi!»
Pilkka oli vierinyt maantien ojaan ja Mooseksella ei ollut muuta tuumaa
tulevata kuin lähteä takaisin Jyskylään.
Jyskylään tultuaan ja emännän tavattuaan Mooses itku kurkussa melkein
parahtaen sanoi: »Se rupesi piehtaroimaan ja vieri tien ojaan
selälleen, lähtekää toki nostamaan!»
-- Tien ojaan selälleen, huudahti emäntä. Siinä sen loppu on. Onko se
miten kaukana?
-- Neljännellä virstalla.
Emäntä komensi kaikki ihmiset lähtemään, ja kymmenkunta miestä lähtikin
juoksemaan minkä henki takaa käski. Juosta koetti emäntäkin, mutta
rintaan rupesi koskemaan, niin että väliin piti kävellä, joten hän jäi
viimeiseksi. Kun emäntä alkoi päästä neljännelle virstalle, niin silmät
kiintyivät eteenpäin, hän luuli näkevänsä Pilkan jo tiellä kävelemässä
Jyskylään päin hänen tullessaan paikalle. Tottahan ne kymmenen ihmistä
nyt yhden hevosen nostavat ihan koppina ylös ja panevat jaloilleen.
Mutta lähemmäksi tultuaan hän näki kaikkien seisovan toimettomina ja
näkemän päähän he jo emännälle huusivat: »Se on kuollut. Se on
kuollut.»
Tuli kuitenkin emäntäkin paikalle ja kun näki, että Pilkka oli
liikkumattomana ojassa selällään, jalat puikoiksi työnnettynä ja kieli
ulkona suusta, niin hän otsastaan hikeä pyyhkäistessään sanoi: »Valmis
näkyy olevan. Niin oli kuin meidän ukko sanoikin, että mennyt on siitä
hevonen.»
Mooses ei vieläkään ollut aivan selvillä tapahtumasta, hän vain nyki
Pilkan päätä ja hoki: »Nouse pois, nouse pois!»
Emäntä tarttui nyt Moosesta olkapäähän ja sanoi ystävällisesti:
»Kuollut se on sinun Pilkkasi. Lähde nyt kotiisi viemään sanomata,
jotta eivät eläinlääkäriä turhan päiten tänne asti kuljeta, mutta älä
juokse itseäsi kuoliaaksi. Me riisumme Pilkalta siiat ja viemme
kotiin.»
Mooses oli pökerryksissä kuin puusta pudonnut, ymmärsi kuitenkin
emännän tarkoituksen ja lähti tuskaisesti voivotellen juosta
kyhnyttelemään kotiinsapäin.
Yö oli jo melkein puolessa. Pohjoisella taivaanrannalla vain ruskoinen
auringon hohde kumotti ja tulen loimon tapaisena kuvastui Honkajärven
tyyneen kalvoon, kun Mooses väsyneenä ja kurjan näköisenä saapui
kotiin. Nähdessään Mooseksen tulevan ilman hevosta kotiin Mooseksen
äiti löi käsiään yhteen ja kauhistuen huudahti: »Niinpähän kävi kuin
Jyskylän isäntä on sanonutkin, kuten Vilkko kertoi. Kuolluthan on
Pilkka.»
-- Kuollut on, kuului Mooseksen vapiseva ääni.
-- Hyvä Jumala sentään, virkkoi Mooseksen äiti melkein itkien. Tuota se
ennusti, kun koko ajan niitten tulo on peloittanut kuin kuolema, että
jalkoihinsahan ne kaatavat ja niinpähän tekivätkin. Voi hyvä isä
sentään! Turhaan meni vielä sitä lääkäriä hakemaan. Siitäkin vielä muun
hyvän lisäksi kustannuksia syntyy. Sata markkaa meni kuohitsemisesta ja
toisen perinee nyt täällä käynnistään. Voi voi! Kaikkia pitää nähdä.
Mooses oli jo itkenyt silmänsä kuiviksi, hän istui vain pirtin
sivupenkillä kuin vieras ja nieleksi kurkkuunsa kohoavia karvaita
paloja eikä näyttänyt tajuavan paljon mitään; ei heittänyt lakkia
päästään, ei nuttua päältään, ei kenkiä jaloistaan, istui vain penkillä
kuin kanto. Äiti viimein huomasi sen ja surren sanoi: »Poloinen
sinuakin. Sinullahan on nälkä, minä tuon ruokaa.»
-- Ei minulla ole nälkä, sanoi Mooses matalalla ja värisevällä äänellä.
-- Oletko sitten missään syönyt?
-- En ole. Mutta ei minulla ole nälkä, toisti yhä Mooses.
-- No, ei suinkaan se sillä asia parane, että nälkään kuollaan, sanoi
emäntä ja lähti kiirein askelin toisiin huoneisiin. Ja hetken perästä
hän toi sieltä leivän, voilautasen ja viilihulikan pirtin pöydälle ja
kehoitti Moosesta tulemaan syömään. Istuipa itsekin siihen pöydän
taakse penkille ja alkoi tehdä voileipää Moosekselle mieliksi, vaikka
ei hänkään ollut vielä iltastaan syönyt eikä tuntenut nälkää.
Kun Mooses näki äitinsä rupeavan syömään, hän tunsi povessaan syntyvän
mieluisen ruoan halun ja tuli äitiään vastapäätä pöydän toiselle puolen
istumaan, mutta ei muistanut ottaa lakkia päästään, vaikka ennen aina
syömään ruvetessaan tempasi lakin päästään ja viskasi loukkoon.
Äiti näki, että Mooses oli niin pökerryksissä, ettei tiennyt
elämästään. Ajatteli sanoa Moosekselle, että ota lakki päästäsi, mutta
ei raskinut. Siitä muistutuksesta Mooseksen mieli ehkä niin
nyrvähtäisi, ettei tulisi syönnistä tolkkua.
Mooses ja hänen äitinsä söivät vielä, kun isäntä eläinlääkärin kanssa
ajaa karautti kartanolle ja kärryistä hypättyään puoleksi juosten meni
talliin katsomaan oliko Pilkka siellä, mutta kun sitä ei siellä
näkynyt, niin palasi yhtä kiireesti ja kehoitettuaan lääkäriä menemään
vieraspuolelle tuli aivan juosten pirttiin. Ovella tullessaan hän jo
kysyi, eikö Pilkka ole vielä tullut kotiin.
-- Ei ole tullut eikä tule, sanoi emäntä tyynesti.
-- Onko se sitten kuollut?
-- Kuollut se on. Kolme virstaa vain on päässyt Jyskylästä tännepäin ja
siihen kaatunut.
-- Siihen kaatunut. Aivanko se sitten silmänräpäyksessä kuoli?
-- Pieksäytyi se siinä tuskissaan. Pieksäytyessään vieri tien ojaan
selälleen. Lähdin talosta hakemaan nostajia, niin sillaikaa oli
kuollut, vaikka me aivan juosten tulimme, sanoi Mooses alakuloisesti.
Sen kuultuaan isäntä pyörähti ulos, meni vierashuoneeseen ja sanoi
eläinlääkärille: »Se on kuollut. Kolmisen virstaa kuuluu vain päässeen
Jyskylästä tännepäin. Turhaa oli vielä muun pahan lisäksi, että
vaivasin teitä tänne.»
-- Vai kuollut, sanoi eläinlääkäri ja nousi istualtaan kävelemään.
Miettiväisen näköisenä hän sitten sikariaan poltellen pitkillä
jaloillaan astua roikkaili, mutta hetken perästä virkkoi: »Vai kuoli.
Kylläpä kuoli siinä liiaksi hyvä hevonen. Herrat saavat sen maksaa.
Meidän on käytävä tarkastamassa, mihin tautiin se oikeastaan on
kuollut. Se on paitsi sitä, että leikkaushaavat ovat ratkenneet, voinut
saada verensyöksyn, koska se on verta päristänyt. Minulta saatte
kirjallisen todistuksen, jonka viette oikeuteen. Jos nimittäin eivät
mielisuosiolla maksaisi, niin kiittävät herrat, kun maksamalla pääsevät
siitä lystistä. Pahimmassa tapauksessa saavat vielä hyvät sakot
eläinrääkkäyksestä.»
Isännän sydän hytkähti somasti. Otti hänkin sikarin pöydällä olevasta
laatikosta ja sytyttäessään sitä sanoi: »No, sittenhän tuo ei suon
silmään menisi, vaikka saattaahan tuo käydä kuten sanotaan, että 'mikä
suden suuhun se vatsaan.' Mutta koetettuaanhan sen paremmin näkee.
Vaivainen kaikki kokee, kokenut kaikki näkee. Lähdetäänkö sitä sitten
aivan tältä silmäänsä. Eikö ruveta ensin nukkumaan, kun on yö.»
-- Kyllä sitä lähdetään nyt, sanoi lääkäri kopistellen sikarinsa päästä
tuhkia pöydällä olevaan tuhkavatiin.
-- Syömättä ei kuitenkaan lähdetä, sanoi isäntä ja pyörähti ulos
ilmoittamaan emännälle, että tämä toisi ruokaa.
Emäntä oli iloisemmalla tuulella ruokaa laittaessaan lääkärille.
Kyynelten jälkiä vain näkyi kasvoilla ja vaikeroiden hän puheli: »Kun
tuosta saisi hinnan, ettei aivan menisi kuin suola suureen mereen, niin
olisihan tuo mielestä vähän parempi. Vaikka ei sitä rahalla saa sijaan
semmoista hevosta kuin Pilkka oli. Se oli niin kaikilta tavoiltaan
mieluinen ja kaunis kuin maalattu kuva.»
-- Oli se hyvä hevonen, sanoi lääkäri. Mutta hyvän ne maksavat siitä
hinnankin, jos tulevat oikeuteen vedetyiksi eivätkä jo luonnossa
maksane. Luulen kyllä, että nimismies toimittaa siitä maksun aivan
hetikin, kun kuulee että minä olen sekautunut asiaan. Eivät kykene
sanomaan leikkauksenkaan syyksi, kun minä olen sen leikannut.
-- Minkähän verran noilta osaisi vaatia, sanoi emäntä hienosti
hymyillen.
-- Minä jos olisin vaatimassa, vaatisin ainakin tuhat markkaa. Ja jos
nimismies ei sitä hyvällä suorittaisi ja joutuisin siltä venäläiseltä
vaatimaan, jonka syy tämä onkin, niin vaatisin tuhat ruplaa, sanoi
lääkäri hyvittääkseen emännän mieltä, kun näki kyynelten jälkiä tämän
kasvoilla.
Emännältä pääsi nyt äänekäs nauru ja puoleksi huudahtaen hän sanoi:
»Tuhat ruplaa! Neljätuhatta markkaa. Se tuo olisi jotakin, kahdeksan
hevosen hinta. Viisisataahan Osmokin maksoi ja se on hyvä hevonen...
Neljätuhatta markkaa! Sitten tuo Pilkka ei suonsilmään menisi, mutta
voipihan tuo käydä niin, että herrat sotkevat tämänkin asian, kuten ne
aina tekevät talonpojille.»
-- Laki on laki niin herroille kuin talonpojillekin, sanoi lääkäri
työntäessään paksua voileipää leveään suuhunsa.
Emäntä poistui nyt pirtin puoleen ja kun hän siellä kertoi lääkärin
puheet, niin kaikkien kasvoista katosivat harmin väreet.
Ketterämpänä kuin tavallisesti ennen isäntä lähti Osmoa valjastamaan
lääkärin kärryjen eteen ja ohjaksia käsissään pidellen seisoi Osmon
vieressä, kun lääkäri oli vielä syömässä. Pitkin askelin tulla kähni
lääkäri viimeistä palaansa pureskellen ja voimakkaalla hyppäyksellä
nousi kärryihin, missä alkoi sytytellä sikaria palamaan. Isäntä nousi
nyt kuskipukille ja pirahtipa pirtistä Mooseskin kärryjen kannalle
istumaan.
Toinen luku.
Huomenen aurinko oli jo korkealla, melkein aamiaisten rinnalta paistoi
toukokuun helteinen päivä, kun palattiin Pilkan ruumista tarkastamasta.
Lääkäri kirjoitti nyt puolen isoa arkkia pitkän ruotsalaisen selityksen
Pilkan kuolemasta ja antaessaan sen isännän käteen sanoi varmasti:
»Kyllä se tuo tepsii.»
Isäntä otti mieluisesti hymyillen paperin lääkärin kädestä ja kiitellen
kysyi: »Mitäs teidän vaivanne nyt tekisivät?»
-- Kyllähän se tekee sata markkaa. Tekisi taksan mukaan enemmänkin,
mutta sitten kun kauppanne hyvin onnistuu, niin annatte vähän lisää.
-- Annan mielellänikin, sanoi isäntä aukaistessaan kaappinsa ja
vetäessään sen laatikosta satamarkkasta, ja mieli tuntui somalta ja
mukavalta, kun oli takana semmoinen aarre kuin se lääkärin todistus.
Huomispäivänä palasi nimismies kenraalikuvernööriä saattamasta ja oli
alakuloinen kuin hännälle lyöty koira. Ja ennenkuin kukaan kerkesi
virkkaa Pilkan kuolemasta mitään, nimismies kiirehti sanomaan:
»Teillehän on tullut se onneton kumma, että on kuollut hevonen.»
-- Niin se on tehnyt, ja se on teidän maksettava ja maksettava hyvällä,
jos mielitte päästä suuremmista ikävyyksistä, sanoi isäntä jäykästi.
-- Minun? Miten se minun on maksettava?
-- Siten, että ajoitte liiaksi ja liian raskailla painoilla. Minulla on
lääkärin todistus siitä, että se on liiasta ajosta kuollut, sävähti
isäntä ja tulta säihkyivät tumman harmaat silmät.
-- Hm. Minä liiaksi ajanut, sanoi nimismies. Enhän minä ajanut enempää
kuin minkä edellämenijät antoivat tietä, enkähän minä voinut jäljelle
jäädä, kun läänin kuvernööri oli määrännyt minut järjestyksenpidon sekä
kaiken mahdollisuuden varalta seuraamaan niitä Jonkereelle asti. Jos
hevosesta mielinette korvausta periä ja tehdä siitä kysymystä, niin se
on tehtävä kenraalikuvernöörille eikä minulle. Kyllä minä olen siihen
asiaan syytön kuin taivaan enkeli.
-- Niinhän se on, että kun syyttää pukkia, niin pukki syyttää kiliä ja
kili sanoo: mäkäkäkäkä, sanoi isäntä ivallisesti.
-- Niin se on minun puolestani, kuten sanoin, että valitettavasti en
sille mitään voi. Voittehan nostaa kysymyksen kenraalikuvernööriä
vastaan, jos luulette syytä olevan, sanoi nimismies lauhkealla ja
hieman alakuloisella äänellä.
-- Miten ja millä tavalla siitä olisi kysymys tehtävä? kysyi isäntä
hieman rauhoittuneemmalla äänellä, kun hänestäkin rupesi tuntumaan
nimismiehen selitys oikealta.
-- Lähettäkää lasku ja laskun mukana vaatimus hänen kotiinsa, sanoi
nimismies. Jos se ei laskua maksa, niin on haastettava tänne Tepaston
käräjiin, Muuta neuvoa oman asemani vuoksi en voi teille antaa. Onhan
kaupungissa lakimiehiä ja asianajotoimistoja, joista saatte tarkempia
neuvoja. Ja lakimiehen se hakemus on tehtäväkin, tuskinpa te itse
osaisittekaan.
Isännän povessa tuntui somemmalta kuin koskaan ennen, kun
kenraalikuvernöörille sai lähettää neljäntuhannen markan laskun ja sen
ohessa ankaran vaatimuksen sen laskun maksamisesta. Hän ei kuitenkaan
sanonut mitään, otti vain sikarin, sytytti sen ja veteli siitä
tavallista paksumpia savuja, väliin niisti aina sikarinsa päästä
valkean harmaaksi palaneen karren pöydällä olevaan porovatiin, kuten
oli nähnyt herrainkin tekevän.
Kun isäntäkään ei puhunut mitään, niin nimismies nousi istuimeltaan,
nähtävästi lähteäkseen taipaleelle, vaikka ei vielä hevonenkaan ollut
aisoissa. Mutta sitten hän ikäänkuin viimeiseksi sanakseen sanoi: »Se
kuollut hevonen on teidän haudattava syvään hautaan, muuten se nyt
lämpimimmän kesän aikaan voi levittää pahaa hajua ja eläimiin tauteja,
pahimmassa tapauksessa ruttoakin. Senkin kustannuksen voitte merkitä
laskuun.»
-- Hm. No sittenhän sen voipi haudata vaikka kymmenen sylen syvyiseen
hautaan, sanoi isäntä ja lähti valjastamaan hevosta, kun näki
nimismiehen olevan lähtöpuuhissa.
Nyt Honkaniemen väen mieli ei pysynyt muualla, kuin siinä
neljäntuhannen laskussa, joka lähetetään kenraalikuvernöörille. Emäntä
se määritteli, mitä ylellisyystavaroita sitten ostetaan, kun rahat on
saatu. Ensimmäinen ostettava oli makuukamarin seinälle kukkuva
seinäkello, jonka viisaritaulu on kullanvärinen, ja rautainen
vieterisänky, jonka kaiteet ja nupit ovat kullalla silatut.
Eikä kulunutkaan monta päivää, ennenkuin Honkaniemen isäntä lähti
Jyhmälän kaupunkiin. Vilho Pyökäisen asioimistoimistossa laitettiin
neljäntuhannen lasku, mihin hautauskustannuksia tuli vielä kaksi sataa,
ja ankarin vaatimuksin paperit lähetettiin kenraalikuvernöörille.
Somalta tuntui Honkaniemen isännän mielestä, kun itse varatuomari Vilho
Pyökäinen sitä laajaa asiakirjakirjettä kiinni liimatessaan varmalla
painolla sanoi: »Räpättämään rupeavat kenraalikuvernöörin silmät, kun
näkee tuon kirjeen sisällön, se on siksi miehisen miehen kädestä
lähtenyt. Ja pitää se semmoisille ollakin asiakirja tarpeeksi
suolainen, eivät ne lasten laverruksia tottele, mutta tottelevat tuota.
Sen minä sanon, että tottelee tuota vaikka itse seitsenpäinen.» Sen
sanottuaan hän lähti itse viemään sitä kirjettä postiin, varsin
näyttääkseen Honkaniemen isännälle, miten hän on toimelias asiassa.
Kun Honkaniemen isäntä oli Vilho Pyökäiselle antanut valtakirjan
kenraalikuvernööriltä tulevan saatavan perimiseen ja kuittaamiseen,
kävi hän nyt joka viikko siellä Pyökäisen toimistossa kysymässä,
eivätkö jo ole tulleet rahat, mutta sieltä ei ollut tullut mitään
tietoa eikä mitään vastausta kirjeisiin, vaikka Pyökäinen oli sinne
jo monesti kirjoittanut. Nyt kun kesä alkoi viikko viikolta kulua,
niin Honkaniemen isäntä toimitti Vilho Pyökäisen haastamaan
kenraalikuvernöörin Tepaston syyskäräjiin ja ajamaan asian loppuun
asti, mutta nyt sai Honkaniemen isäntä maksaa Pyökäiselle eturahoja
kolmesataa markkaa.
Se ei vielä tuntunut Honkaniemen isännän mielestä neljään tuhanteen ja
kahteen sataan suurtakaan koloa tekevän, ja keveältä tuntui mieli hänen
ajaa köllötellessä heinäkuun helteisenä päivänä Jyhmälän kaupungista
kotiin päin. Puoleksi makuullaan vain vollotti notkuvien
vieterikärryjensä topatulla istuimella Osmon juosta hölkötellessä.
Katseli vain taivaan korkeudessa leijailevia vaaleanruskeita pilviä ja
niitten tasalla loikailevia tuskin näkyviä poutahaukkoja ja laulella
hyräili puoleksi unohtuneita nuoruudenaikuisia lauluja.
* * * * *
Käräjät olivat Tepastossa olleet ja kihlakunnanoikeus oli Honkaniemen
isännän ja kenraalikuvernöörin asiassa antanut päätöksensä ja oli Vilho
Pyökäinen sen hankkinut itselleen siltä varalta, että jos
Honkaniemeläinen ei tulisi sinne heti, niin hän menisi sitä viemään
Honkaniemeen. Mutta Honkaniemeläinen tulikin juuri kuin käskettynä
parhaaseen aikaan.
Pyökäinen oli nyt huolestuneen näköinen ja harvasanainen. Ei puhunut
paljon mitään ennen kuin pöydältään otti käteensä paperin, jossa näkyi
leimat. Sitten sanoi: »Täällä se nyt on kihlakunnanoikeuden päätös
teidän asiastanne, mutta tämä ei ole hyvä minun eikä varmaan teidänkään
mielestänne. Sen vuoksi ilmoitinkin tyytymättömyyteni tähän päätökseen.
Olen ollut ihan sairas, kun tämä näin meni, vaikka eihän tuosta
oikeastaan vielä tiedä ensimmäisestä hyvästä hyvästyä eikä
ensimmäisestä pahasta pahastua, sillä senaattihan siitä vasta toden
sanoo. Tämä päätös kuuluu näin.»
Sen sanottuaan Pyökäinen korjasi hopeasankaisia silmälasejaan päässään,
ojentautui keinutuolissaan selkäkenoon, heitti kirjavat töppöskenkäiset
jalkansa ristiin ja rupesi kovalla äänellä lukemaan.
'Kihlakunnanoikeus on tämän asian ottanut lopullisesti tutkiakseen ja
on tullut toteennäytetyksi, että kysymyksen alainen kuollut hevonen ei
ole ollut kenraalikuvernöörin vaunujen edessä, vaan on ollut joukon
jälkimmäisenä ja että se on ollut vasta leikattu, joten se on kuollut
leikkaushaavoihinsa eikä minkään liikanaisen ajon takia. Asian näin
ollen kanne kumotaan ja kanteen nostaja Hemminki Honkaniemi tuomitaan
kenraalikuvernööri Ivan Torsakoffille maksamaan kuluja viisisataa
markkaa ja tämä päätös lunastamaan viidelläkymmenellä markalla.'