HELENA. Minun pikku Sirkkani minua ihmetyttää. Eilen pääsi koulun
penkiltä — ja tänään —
SIRKKA (pyytäen). Äiti!
HELENA. —-ja tänään menee miehen kainaloon. (Äkkiä.) Olet ehkä lukenut
viime aikoina pilaantunutta kirjallisuutta — huonoja romaaneja —?
SIRKKA (loukkaantuen). En minä ole lukenut — romaaneja.
HELENA (ivallisesti). Ehkä et. — Tahdot elää — romaanin.
VALTALA (tuskallisesti). Minä pyydän sinua — Helena.
HELENA. Mitä? Mitä sinä pyydät?
VALTALA. Vaikenemista.
HELENA (ylimielisesti). Kaino rakastaja — ujo poikanen — lähes
neljänkymmenen ikäinen — ensi kertaa rakastunut — vaikenee kernaammin
kuin puhuu. — Tunteet vain puhuvat. (Valtala tekee hermostuneen
liikkeen. Helena jatkaa yhä ilakoivammin.) Ei, ei! Anna anteeksi,
Reino! Sanani sattuivat ihan väärin. Et sinä ole mikään kaino
rakastaja etkä ujo vanhapoika — et myöskään ole romaanihullu — sinä
yksinkertaisesti teet romaaneja — elämällä niitä.
VALTALA (nousee hermostuneena). Minä pyydän, että sinä lopetat tämän
jonninjoutavan lörpötyksen — Sirkan kuullen —
HELENA (välittämättä Valtalasta, tarkastelee Sirkkaa). Kuulehan,
Sirkka! Kohta kai lähenee päivällisaika. Sinun pukusi on matkasta
pilaantunut — menehän muuttamaan leninkiä — ja järjestämään vähän
tukkaasi!
SIRKKA (katsoo pukuaan ja koettelee vaistomaisesti tukkaansa).. Ai,
niin! (Nousee.)
HELENA (korostaen ensimmäistä sanaa). Kypsynyt nainen ei koskaan unohda
ulkomuotoaan — (Sirkka yrittää salaa puristaa Valtalan kättä, lähtee
sohvasta.)
HEMMINKI (nousee, katsoo Valtalaa). — eikä mies tekojaan.
SIRKKA (lähtee vastenmielisesti). Näkemiin sitten!
HELENA (katsoo Valtalaa). Näkemiin — pikku tyttöseni! (Valtala
nyökäyttää Sirkalle sangen epäonnistuneesti, kun Helena katsoo häneen
koko ajan. Sirkka yrittää vielä ovelta katsoa, mutta ei saa keltään
vastakatsetta, menee oikealle.) Mitä taata sanoikaan?
VALTALA (koko lailla rohkeampi ja vapaampi nyt, Sirkan mentyä).
Tyhmyyksiä — ne kaikki voidaan nyt jo lopettaa.
HEMMINKI (levollisesti). Minä vain tarkoitin, että oikea mies on
tekojensa tuomari — ja itse korjaa erehdyksensä.
VALTALA (ivallisesti). Minun ainoa erehdykseni isäntään nähden olisi
siinä, että nyt antautuisin vastaamaan teille. (Hemminki on aikeissa
lähteä, mutta pysähtyy.)
HELENA (keskeyttää hauskasti). Ai, ai, kuinka vanhanaikaiset
mielipiteet tuolla taatalla on. Niin teki entisen ajan mies, mutta —
(tuijottaa Valtalaa) — nykyajan mies on vapaa kaikesta joutavasta —
omanarvon tunteesta, velvollisuuksista — häveliäisyydestä, kunniasta —
ja muusta krimskramsusta. (Hemminki lähtee. Helena jatkaa pikaisesti.)
Jättääkö taata minut nyt tänne kahdenkesken? (Nauraa hermostuneesti.)
Tämä Reino on kovin vaarallinen naisille. Hän valloittaisi vielä
isoäidinkin — jos sellainen olisi elossa.
HEMMINKI. Lie hänellä ensin selvittämistä tarpeeksi teissäkin — (katsoo
Valtalaa) — ja sitten vielä lopuksi — ehkä minussakin. (Menee ulos.
Äänettömyys. Helena nojaa kyynärpäänsä pöytään ja leuan käteensä,
alkaen katsoa Valtalaa.)
VALTALA (sytyttää tupakan). Uh! Sinähän panit tässä toimeen aika
inhoittavan ilvenäytelmän. Minä en aio sallia enää mokomaa lörpötystä!
Sano nyt — mitä sinulla on sanottavaa! Mutta jaarituksia minä en
viitsi kuunnella. (Äänettömyys. Helena yhä tuijottaa Valtalaa.) No?
(Helena ei liikahda. Valtala hermostuneesti.) Asioita, jotka koskevat
ihmisten tunteita — ei tavallisesti viedä markkinapaikalle — eikä
anneta — poliisin haltuun. Se mitä on — mitä on tapahtunut tai ollut
— se ratkaistaan hälyä nostamatta — tavallisissa oloissa. Mutta sinä
— sinä riisut itsesi ja meidät kaikki alastomiksi — ja ajat kujalle.
(On katsonut Helenaa silloin tällöin ja tullut yhä hermostuneemmaksi.)
Ja mitä sinä sillä voitat? Teet tyttäresi onnettomaksi ja itsesi
naurunalaiseksi — meidät kaikki koko paikkakunnan pilkaksi. (On
taas hetken vaiti. Helenan katse vaivaa häntä yhä enemmän.) Sinä
syytät minua ryöstämisestä! Naurettavaa! Itse kuulit äsken Sirkan
omasta suusta — että hän lähti vapaaehtoisesti. (Koettaa hillitä
hermostustaan, mutta ei onnistu, purskahtaa.) Puhu jotakin! Mitä sinä
tuijotat?
HELENA (tyynesti). Minä odotan, että sinä alkaisit — puhua.
VALTALA. Puhua? Oletko sinä aivan —!
HELENA (korottaa vähän ääntään). Niin! Puhua —_asiasta_ — ja lakkaisit
lörpöttelemästä joutavia.
VALTALA (liikahtelee aivan kuin hänen olisi hyvin epämukava olla;
epävarmasti). Niin — Sirkka ja minä —
HELENA (tiukasti). Ei Sirkka! Vaan minä! Vielä ei olla Sirkassa asti.