HELENA.. Niin.
HEMMINKI (katselee Helenaa). Sinähän ihan vapiset. Istu nyt edes! —
Sääli minun on sinua.
HELENA (kyyneltyen, katsoo Hemminkiä). Kiitos!
HEMMINKI (toimekkaasti). Ehkä minä en päästä heitä aivan heti — että
ehdit rauhoittua. (Helena viittaa, mutta ei voi puhua. Hemminki jatkaa
osaaottavasti.) Miten tarkoitat?
HELENA (pakottaa itsensä suurilla ponnistuksilla levolliseksi). Antaa
heidän — vain — tulla. (Kuivaa silmänsä.) Tämä on kestettävä!
HEMMINKI (lohduttaen). Kyllä kestätkin, kun vain pysyt levollisena.
(Sirkka tulee oikealta, pysähtyy arkana ovelle. Helena kääntyy hitaasti
Sirkkaa vastaan ja katsottuaan vähän aikaa ojentaa kätensä.)
SIRKKA (juoksee äitinsä syliin). Äiti! (Painaa päänsä Helenan
rinnoille.)
HELENA (seisoo ensin liikkumattomana, silittää sitten hitaasti
ja hiljaa Sirkan tukkaa, sanoo hiljaa ja himmeästi). Sirkkaseni
kultaseni! (Hemminki painaa salaa sormillaan silmiään ja istuu allapäin
keinutuoliin.) Istu nyt, lapseni tuonne sohvalle! (Sirkka menee pää
kumarassa sohvan nurkkaan. Valtala tulee oikealta, jää seisomaan
lähelle ovea, katsoo ensin keitä huoneessa on, sitten tiukasti Helenaa.
Helena on kääntynyt katsomaan tulijaa, tuijottaa liikkumattomana.)
VALTALA (tulee hitaasti lähemmäksi; hillityllä äänellä, mutia aivan
raivoissaan). Mikä on tarkoitus tällä äärimmäisellä häväistyksellä —
tällaisella alhaisella solvauksella? (Helena pyyhkii otsaansa aivan
kuin tahtoisi irtautua jostakin vastenmielisestä.) Saattaa meidät
kaikki narreiksi — ihmisten pilkaksi — näin tahdittomalla menettelyllä!
HELENA (on saavuttanut tasapainonsa, tekeytyy hymyileväksi ja leikkiä
laskevaksi). No, mutta — rakas Reino! Miksi sinä olet noin kiihkoinen?
Siksikö, että olet täällä. Ethän ennen ole tullut tuollaisena minua
tapaamaan!
VALTALA (voi tuskin hillitä raivoaan). Tiedäthän, etten ole tullut
vapaaehtoisesti — enkä leikkiä laskemaan.
HELENA (hymyillen). Etkö vapaehtoisesti rakastettusi luo?
VALTALA (purskahtaen). Tiedäthän, mitä olet tehnyt. Sano minkätähden!
HELENA (ihmetellen). Tehnytkö? Sinunko suhteesi. En yhtään mitään.
Tyttäreni olen tuottanut kotia. Sinua en. (Hymyillen.) Mutta —
koska olet sellaisen ilon minulle tehnyt, että olet tänne tullut —
(ivallisesti) — ja ritarillisesti turvannut tyttäreni paluumatkan —
niin — (iloisesti) — terve tuloa! Tee hyvin ja käy istumaan tuonne
sohvaan — Sirkan viereen. (Istuutuu itse pöydän ääreen, sen enempää
välittämättä Valtalasta. Valtala seisoo neuvottomana, sivellen
tukkaansa.)
HEMMINKI (levollisesti ja vähän ivallisesti). Niin, istukashan toki!
Eihän tästä nyt enää ole mihinkään kiirettä. (Valtala katsoo äkäisesti
Hemminkiä, aikoo sanoa jotakin, mutta on vaiti.)
HELENA. Ei kiirettä mihinkään! Heti kun Suoma tulee asioilta, saamme
virvokkeita.
SIRKKA (on tästä kevyestä puhelusta tullut siihen päätökseen, että
kaikki ikävä on jo ohi). Onhan siellä Liisa — ja voinhan minä mennä
auttamaan.
HELENA (katsoo Sirkkaa pitkään). Sinä olet matkasta väsynyt — jaksamme
kai nyt odottaa hetkisen. (Kääntyy katsomaan Valtalaa, iloisesti.) No,
mutta — Reino — rakas — sinähän vielä seisot! Ole hyvä!
VALTALA (menee istumaan, oikeastaan vain siksi, ettei voi keksiä, mitä
muutakaan tekisi, mutisee mennessään). Kiitos!
HELENA (tyytyväisenä, kun sai Valtalan ja Sirkan itseään vastapäätä).
Noin! (Katselee kumpaistakin, hymyilee.) Vai niin! Vai on sinusta,
Reino, tullut romaanisankari — etsiskelet ritarilinnoja ja ryöstelet
tornineitoja.
SIRKKA. Kyllä minä ehdoin tahdoin — ei minua ryöstetty.