HELENA. Mitä?
VALTALA. — että Sirkan ja minun nykyiset — että meidän suhteemme —
valaisevat sinulle —
HELENA. Valaisevat meidän suhteemme?
VALTALA (alakuloisesti). Niin.
HELENA (luopuu nyt vasta asennostaan ja pudottaa kätensä jotenkin
voimakkaasti pöytään). No! — Nyt sinä olet häväissyt minua tässä
koko ajan — jättämällä sivuseikaksi pääasian. Olet häväissyt minua
välinpitämättömyydelläsi minun tunteistani — sivuuttamalla kaiken sen —
mitä meillä molemmilla on ollut. Olet häväissyt minua sillä, että minun
itse täytyi sanoa tuo ratkaiseva sana —
VALTALA (nolona). Minä luulin sinun jo pitemmän aikaa huomanneen, että
meidän tunteemme —
HELENA (kiivaasti, mutta hilliten ääntään). Älä sano — meidän
tunteemme. Puhu vain itsestäsi! Minussa sinä et ole mitään muutosta
nähnyt — sillä muutosta ei ole tapahtunut. Se on keksitty —
epärehellinen väite! (Voi vaikeasti hillitä itseään.) Sinä tiedät —
mitä ponnistuksia sinulla oli, ennenkuin voitit minun rakkauteni. Ja
— kun sen voitit — niin sait minut kokonaan. (Nousee.) Sait uskoni —
luottamukseni — ja kunniani. Siinä tietoisuudessa sinulle antauduin
— että sinä minua rakastit — ja että sinä teet minut vaimoksesi —
(vaikeasti) — myöskin ihmisten edessä — niinkuin olen jo — sinun
edessäsi — (Kävelee tuskassa edestakaisin.)
VALTALA (katsellen oville). Koeta nyt rauhoittua!
HELENA (syöksyy pöydän ääreen). Rauhoittua? Minunko pitää rauhoittua —
kun sinä tallaat minut lokaan? Sinä käsket minun rauhoittua, kun poljet
minut jalkoihisi! (Ottaa päästään ja pakottaa itsensä hillityksi.) No,
hyvä! Minä rauhoitun. Entä sitten?
VALTALA (hiljaisella ja sovittavalla äänellä). Olethan sinä järkevä
nainen — ymmärräthän sinä — elämän — — ja tunteet — ja sattumat —