AUGUST HAGMAN

August Hagman.

Ikivanha on kokemus, että nuoruuden muistot vanhoilla päivillä

virkoavat. Mitä minuun tulee, ei kuitenkaan ikäni ole ainoa syy,

joka on mieleeni palauttanut sen entisyyden, josta "muoto- ja

muistikuviani" ammennan. Toinen aivan erikoinen syy on "Suomalaisen

teatterin historian" kirjoittaminen Se näet sai minut tutkijanakin

syventymään siihen isänmaallisen innostuksen kuohuttamaan

aikakauteen, jonka telineessä minäkin nuorena koko sydämelläni olin

mukana. Teatterin historiaan minä milloin avonaisemmin, milloin

kätketymmin jo sovitin melkoisen varaston noita kuvia, ja jälestäpäin

on toinen ystävän hahmo toisensa perästä astunut eteeni vaatien,

etten häntäkään unohtaisi. Ja koska joukossa on semmoisia, jotka

kenties ikipäiviksi jäisivät unhon verhoon, jollen heidän hiljaista

vaatimustaan noudattaisi, teen mitä voin ja ennätän, ennenkuin

vuoroni tulee hämärään hävitä. Yksi niitä on August Hagman. Hänen

uhrautuva työnsä oli kyllä niin suuriarvoinen, että hän enemmän

kuin moni muu ansaitsee muistossa pysyä, mutta hänen toimensa

oli senlaatuinen, että sen harjottaja on melkein kuin unohtumaan

tuomittu. Vai eikö sanomalehtimiehessä ole jotain päiväperhosen

tapaista? Hänen hehkuvimmatkin, syvimmästäkin vakaumuksesta lähteneet

kirjoituksensa ovat ainoastaan yhden päivän uusia, seuraava päivä

heittää jo peitteen niiden yli ja jonkun ajan päästä ne ovat kokonaan

kätkössä. Kun sanomalehtimies itse katoaa, on hänen vaikutuksensakin

lopussa samoin kuin näyttämöltä poistuneen näyttelijän -- ainoastaan

niissä aikalaisissa, jotka joko olivat heidän työtoverejaan taikka

päivä päivältä vastaanottivat vaikutelmia heidän lehdestään, heidän

persoonallisuutensa muisto vielä hetken piilee.

_Syntyperä ja kouluaika_.

Satuseppä Tyko Hagman julkaisi viime vuonna pienokaisyleisöänsä

varten sommittelemansa kirjasen,[44] jossa hän hupaisesti kertoo

lapsuudenmuistelmiaan. Pikku tapahtumien ja persoonallisten

kokemustensa ohella hän siinä kodistaan ja ympäristöstään antaa

tietoja, jotka pitävät paikkansa perheen muihinkin jäseniin ja siis

myöskin hänen kahdeksan vuotta vanhempaan veljeensä, Augustiin,

nähden. Näin ollen voin aluksi -- jollen yksinomaankaan, niin

kumminkin pääasiassa -- nojata tähän kirjalliseen lähteeseen.

Mainitussa kirjassa samoin kuin Nimikirjassa, jonka tiedot

arvattavasti ovat August Hagmanin itsensä antamat, sanotaan

Hagman-suvun olevan ruotsalaista alkuperää. Kantaisä, teurastaja

ammatiltaan, muutti muka 1700-luvulla Ruotsista Vaasaan, missä hän

nai neuvosmies Nagelin tyttären. Hän taikka hänen isänsä, kerrotaan

edelleen, oli ottanut nimen Hagman muistoksi siitä että hän kuningas

Kustaa III:lle oli myynyt sen maan, jolle 1786 Hagan huvilinna

perustettiin. Myyjä oli maan luovuttamisen ehdoksi muun muassa

pannut senkin, että kuningas rupeisi hänen lapsensa kummiksi. Siihen

oli Kustaa III suostunut, ja oli hän kummilahjaksi antanut suuren

hopeamaljan, jonka piti mennä perintönä vanhimmalle pojalle polvesta

polveen.

Valitettavasti tämä perintätieto on ilmeisessä ristiriidassa niiden

tietojen kanssa, jotka olen saanut Vaasan kirkonkirjoista.[45]

Näissä näet mainitaan suvun edustajia v:sta 1723 asti. Ensimäinen

ja vanhin oli ruokakauppias (hökare) Eerikki Hagman, kuollut

52-vuotiaana 1753. Nähtävästi hän oli muualla syntynyt ja kaupunkiin

muuttanut kohta Ison vihan jälkeen. Oliko hän Ruotsista kotoisin?

Perhetraditsionin pohjalla pidän sen luultavana, vaikkei nimi sitä

todista, sillä Hagmanneja on Suomessa ollut vanhempinakin aikoina;

sitä vastoin viitannee Eerikki Hagmanin ensimäisen vaimon nimi,

Katarina Rockstadius, ulkomaalaiseen syntyperään. Ilman tätä meillä

ehdottomasti outoa nimeä olisi yksinkertaisinta olettaa pariskunnan

tulleen jostakin Pohjanmaan ruotsalaisesta rannikkopitäjästä.

Muuten mainittakoon, että tämä ensimäinen vaimo, joka kuoli 1731,

oli miestään 29 vuotta vanhempi. Eerikki Hagmanin toinen vaimo oli

Katarina Waselius, jonka nimi tietääkseni on vanhaa pohjalaista

alkuperää, ja tästä aviosta syntyi 1735 poika Juhana. Tämä Juhana

Hagman antautui teurastajan ammattiin ja nai 1756 neuvosmies Niilo

Isakinpoika Nagelin tyttären Anna Margaretan. Heille syntyi 1770

poika Niilo, joka kävi Vaasan triviaalikoulun, tuli ylioppilaaksi

1793, toimi v:sta 1799 koulunopettajana Vaasassa ja sittemmin,

vihittynä papiksi 1807, kappalaisena Koivulahdella v:sta 1810

kuolemaansa saakka, 1837. Hänkin oli samoin kuin isoisänsä kaksi

kertaa nainut, ensiksi Katarina Elisabet Elfgrenin ja sitte

talollisen tyttären, Anna Knip'in, kanssa Koivulahdelta. Edellisestä

aviosta syntyi 1811 poika Niilo Juhana Eerikki, joka oli August

Hagmanin isä.

Tämä ehkä muutamista lukijoista liian seikkaperäinen suvunselvitys

osottaa, että suvun nimi ei mitenkään voi olla muisto Hagan

huvilinnan perustamisesta, eikä myöskään näytä uskottavalta,

että Kustaa III on tälle Hagman-suvulle, jos kellekään,

kummilahjana antanut hopeamaljan. Todellisuudessa ei tätä jutelman

todistuskappaletta olekaan olemassa. Mutta näin ollen, kuinka on

ymmärrettävissä, että semmoinen tarina on voinut syntyä? Olisikohan

teurastaja Hagmanissa jo asunut se vilkas mielikuvitus, joka

myöhemmin on ilmennyt hänen pojanpojanpojassaan, satusepässä!

* * * * *

August Hagman oli syntynyt Vaasassa 26 p. huhtik. 1841, mutta hänen

lapsuus- ja poikaikänsä kului enimmäkseen Kälviällä. Saadaksemme

käsitystä kodista on ensin tutustuttava isään ja äitiin. -- Isä,

Janne Hagman, oli nimismies, mutta ei aivan tavallisia, eikä hän

alkuaan ollut siksi aikonutkaan. Papin poika kun oli, hän kävi

vaan triviaalikoulun, tuli ylioppilaaksi 1829 ja alkoi lukea

lakitiedettä. Jos hän olisi suorittanut tutkinnon, olisi hänestä

kai tullut joko kihlakunnantuomari tai hovioikeuden jäsen ja siis

arvon ja toimeentulon puolesta edullisemmassa asemassa oleva

virkamies kuin se, miksi hän joutui, mutta hän jätti lukunsa kesken.

Tyko arvelee, "useista viittauksista päättäen", niin tapahtuneen

"valtiollisista syistä". Turhaan olen kuitenkin ylipiston kirjoista

hakenut vahvistusta tälle arvelulle. Noin kuuden vuoden aikana

Hagman oli Helsingissä ainoastaan kaksi syyslukukautta (1829 ja

1832), eikä hän siis ollut osallinen ylioppilasrettelöissä Puolan

kapinan aikana 1830 ja 1831 eikä tiettävästi muulloinkaan. Muuten

on merkitty, että hän ensin oli kotiopettajana Vaasan tienoilla ja

sitte seurasi tuomaria käräjillä; viimeksi hänelle myönnettiin lupa

olla poissa syyslukukauteen 1835, mutta silloinkin hän jäi tulematta.

Luultavinta on, että varattomuus, ellei haluttomuus lukemiseen, sai

Hagmanin luopumaan yliopisto-opinnoista ja että hän edelleen toimi

käräjäkirjurina ja asianajajana, siksi kunnes 1841 tuli v.t. ja 1843

vakinaiseksi lääninkanslistiksi Vaasaan. Seuraavana vuonna 1844

hänet nimitettiin nimismieheksi Pietarsaaren pitäjään, josta hänet

1846 määrättiin Kälviälle. Täällä hän toimi 19 vuotta. Sen jälkeen

hän 1865 tuli Raippaluodon nimismieheksi, jona hän kuoli 1868.

Opinkäyntinsä mukaan Hagman oli enemmän huvitettu piiriläistensä

avustamisesta lakiasioissa kuin virkansa varsinaisista tehtävistä,

poliisi- ja ulosottotoimista. Muuten hän virkamiehenä oli aikansa

tasolla siinä, ettei hän osannut suomea, jopa kuuluu hän, joka

kouluajoiltaan osasi latinaa ja kreikkaakin ja sen lisäksi, ties

missä, oli oppinut ranskaakin, väittäneen mahdottomaksi perehtyä

suomenkieleen, jollei sitä ollut, lapsena omakseen saanut. Tämä

väite, jolla kieliriitojemme kuumimpina aikoina niin moni kielemme

vastustaja puolusti velttouttaan, on siis kielikiistaa vanhempi,

joskin se Hagmanilla ja hänen aikuisillaan tuskin vielä johtui

itsetietoisesta vastahakoisuudesta kansankieltä kohtaan, vaan

yksinkertaisesti haluttomuudesta nähdä vaivaa kielestä, jota ilman

oli totuttu tulemaan toimeen. Käytännöllisesti nimismies suoriutui

pulasta kutsumalla vaimonsa tulkiksi, milloin talonpojat eivät

osanneet solkata ruotsia. -- Ulkonäöltään Hagman samoin kuin hänen

poikansa August oli keskikokoinen ja tanakka sekä ruumiinvoimiltaan

tavattoman väkevä. Kuvaa ei ole säilynyt, mutta hänen sanotaan

olleen niin Napoleonin näköinen, että toverit keskenään nimittivät

häntä suuren keisarin nimellä. Jotain napoleonimaista oli hänen

luonteessaankin. Hän oli näet äkkipikainen ja tulinen, mutta onneksi

myöskin pian lauhtuva ja, hyvällä tuulella, leikkisä. Tämänlainen

luonne ja kaunis lauluääni tekivät hänestä hupaisen seuramiehen,

jonka yhteydessä on mainittava, että hyvä nimismies ajan tapojen

mukaan mielellään, jopa liiankin mielellään virkisti elinvoimiaan

ryypyillä. Niin tapahtui myöskin metsästysretkillä, jotka olivat

hänen mielihuvituksiaan. Metsästäjänä ja pyssymiehenä hän oli

taitava, kokenut ja kuulu koko keski- ja etelä-Pohjanmaalla.

Naimisiin Janne Hagman oli mennyt jo Vaasassa ollessaan. Rouva --

tyttönimeltään Sofia Margareta Nordman -- oli syntynyt Torniossa;

hänen isänsä oli vaskiseppä, joka puolestaan oli ruotsalaisen

aliupseerin poika. Että Sofia Nordman huolimatta ruotsalaisesta

syntyperästään oppi suomea, sen selittää suomalainen kotiseutu;

mutta arvotuksellisemmalta näyttää ensi hetkessä, miten hän joutui

vaasalaisen lääninkanslistin vaimoksi. Pulma selviää sentään

kun saadaan tietää, että Tornion kihlakuntaan 1823 tuli Vaasan

hovioikeudesta lähtenyt uusi tuomari, Johan Gustav von Knorring,

että vaskisepän tytär aivan nuorena otettiin hänen perheeseensä ja

siinä pääsi semmoiseen suosioon, että hänet vietiin mukana, kun

tuomari 1834 muutti takaisin Vaasaan. Näin Sofia Nordman tottui

hienompiin tapoihin kuin ehkä isän kodissa olisi ollut mahdollista

ja näin hän joutui Hagmanin havaintopiirin sisälle. Nuorempana rouva

Hagmankin oli luonnostaan vilkas ja tulinen, joskin lievemmässä

muodossa kuin hänen miehensä. Toisin oli tietenkin laita, kun minä,

hänen käydessään seitsemättä kymmentä, tutustuin häneen täällä

Helsingissä Augustin luona. Silloin hän oli hiljainen, elämänkokenut

vanha rouva, sydän täynnä palavaa rakkautta lapsiansa kohtaan, ja

ystävällinen heidän tuttavilleenkin tarjoillessaan aamupäiväkahvia

pienessä kamarissaan Morgonbladetin toimitussalin sisäpuolella. Ei

ole epäiltävissä, että ennen kaikkea tämän äidin on kiitos siitä että

lapset kehittyivät kelpo ihmisiksi.

* * * * *

Niitä oli kaikkiaan viisi. Kun perhe muutti Kälviälle, oli August

jo saanut ensimäisen sisarensa, Sofian, Vaasassa 1842 ja toisen,

Augustan, Pietarsaaressa 1844; Kälviällä syntyivät Tyko 1849 ja

Lucina 1853. Koti oli sangen vähävarainen, johon syynä oli ei

ainoastaan palkan pienuus -- se näet ei ollut 1000 markkaa suurempi

-- vaan arvattavasti toimeliaisuudenkin puute, mikä osottautuu

siinä, ettei nimismies hankkinut itselleen omaa taloa, vaan asui

vuokralaisena ensin Hyypän, sitte Pernun ja jälleen Hyypän talossa.

Mutta tämäkin koti todisti vanhan totuuden, ettei perheen onni

niinkään ole varallisuudessa kuin rakkaudessa, joka jäsenet toisiinsa

sitoo; ja onhan nuorille monesti pelkäksi eduksi, etteivät he totu

elämältä vaatimaan enemmän kuin se tavan mukaan antaa. Molemmat

mainitut talot olivat joen rannalla, noin kilometri toisistaan, ja

kuuluivat kirkonkylään. Tästä johtui ettei naapureita eikä seuraa

puuttunut. Perhe taikka ainakin lapset elivät ja kasvoivat keskellä

kansaa, he kun saivat leikkitoverinsa ja tuttavansa naapuritaloista

ja -mökeistä. Niin he oppivat ei ainoastaan kansankieltä puhumaan,

vaan myöskin tuntemaan itsensä kansaan kuuluviksi. Mutta oli

toisiakin naapureita, nimittäin ennen kaikkea kappalaistalo,

Simokkala, jossa samoin kuin nimismiehenä oli sekä vanhempaa että

nuorempaa väkeä. Simokkala sijaitsi joen rannalla, Hyypän ja Pernun

keskivälillä, joten mainittu Hagmanien asunnon muutto ei mitenkään

häirinnyt seurustelua nimismiehen ja kappalaisen perheen kesken.

Pappilan hallitsija oli tähän aikaan Berndt Gustav Hällsten, jonka

vaimo tyttönimeltään oli Susanna Sofia Stenbäck ja jonka lapsista

tässä mainitsen August Hagmanin viisi vuotta vanhemman toverin

Konradin. Konrad Hällsten, joka vielä elää täysinpalvelleena

professorina ja valtioneuvoksena, on puolestaan todistanut, mikä

läheinen suhde perheiden välillä vallitsi kertomalla Augustin aikoja

myöhemmin hänelle kirjoittaneen muistelevansa Simokkalaa toisena

kotinansa.

Poikien päähuvituksia olivat metsästys- ja kalaretket. Jo ennenkuin

saivat haulikkoa käyttää, he käsin ja kepein ajoivat takaa

sorsanpoikia ja saattoivat joskus palata kotiin tusina semmoisia

saaliinaan. Myöhemmin he säännöllisesti seurasivat nimismiestä

hänen metsästäessään. Ja toisin kuin nykyään metsästettiin silloin

minä vuodenaikana tahansa. Riistan rauhoitus oli tuntematon asia,

ja jäniksiä oli vaikka kuinka paljon. Kalaretkiä tehtiin milloin

metsäjärville, milloin merenrannalle ja -saarille. Mitään yhteyttä

luvuissa ei ollut Konrad Hällstenin ja August Hagmanin välillä,

sillä ikäero oli siksi liian suuri. Kumminkin saattaa olettaa, että

Hällstenin taipumus luonnontutkimukseen sai Hagmanin yliopistossa

ensin menemään matemaattiseen osastoon, josta hän kuitenkin aikaa

voittaen luopui.

August Hagman oli jo täyttänyt 10 vuotta, kun hänet syksyllä 1851

pantiin Vaasan kouluun ja kirjoitettiin ensimäiselle luokalle.

Syy siihen, että hän niin myöhään alotti koulunkäyntinsä, kuuluu

olleen isässä, joka itsepäisesti oli vastustanut pojan lähettämistä

lukutielle. Sitävastoin äiti oli toista mieltä, ja hänen lujaa

tahtoaan ja tarmoaan oli Augustin kiittäminen siitä, että pääsi

kouluun. Kun ei isä mitenkään ottanut, niinkuin tapa oli, viedäkseen

poikaa kouluun, istui äiti itse esikoisensa kanssa kärryille ja

niin sitä ajettiin viisitoista peninkuormaa vanhaan Vaasaan.

Mutta ei ainoastaan siihen päättäväisyyttä tarvittu; monta vertaa

vaikeampi oli pojan ylläpitäminen, asunnon ja elannon maksaminen

koulukaupungissa. Senkin äiti sai aikaan, vaikka viisainta on olla

yrittämättäkään kuvata mitä toimeliaisuutta, mitä järkevyyttä ja

kestävyyttä se vaati, kun ymmärrettävästi mies ja nuoremmat lapset

kodissa eivät sentähden kaivanneet vähempää huolenpitoa. -- Kun

seuraavana vuonna elokuun 3 p:nä Vaasan kaupunki oli palanut,

muutettiin koulu Uuteenkaarlepyyhyn, kymmenkunta peninkuormaa

lähemmäs Kälviää. Siitä oli tietysti rva Hagmanille vähän helpotusta,

oli näet mukavampi lukukaudenkin aikana tyydyttää pojan tarpeita.

Koulun rehtorina oli siihen aikaan (kevääseen 1855 saakka)

Lauri Stenbäck, ja on siis Hagman koulunkäyntinsä ensi vuosina

vastaanottanut vaikutelmia tämän etevän johtajan ja opettajan

sanoista ja esiintymisestä. V. 1856 muutettiin koulu takaisin

Vaasaan, ja tuli Hagman siten jälleen siellä viettäneeksi viimeisen

vuotensa tässä oppilaitoksessa. Silloin olin minä koulun ensimäisellä

luokalla ja opin tuntemaan Hagmanin ulkonäöltä; lähempää tuttavuutta

meidän kesken ei sentään syntynyt. Lukio, joka kaupungin palon

jälkeen oli muutettu Pietarsaareen, oli yhä edelleen siellä, ja tässä

kaupungissa Hagman suoritti koulunkäyntinsä loppuvuodet. Hän tuli

ylioppilaaksi syksyllä 1860.

_Ylioppilasvuodet_.

Ei koulusta enemmän kuin yliopistostakaan ole siihen suuntaan käyviä

tietoja, että Hagman olisi ollut ahkera lukumies. Hän sai kyllä

korkeimman arvolauseen ylioppilastutkinnossa ja tuli myöskin keväällä

1867 filosofian kandidaatiksi, mutta miten hyväpäinen hän olikaan

ei hänessä ilmaantunut mitään tieteellisiä harrastuksia. Toiselta

puolen varattomuus toiselta puolen kansallinen innostus saivat hänet

varhain ryhtymään muihin toimiin, joiden rinnalla luvut jäivät

enemmän tai vähemmän syrjään. Sentähden ei näistä jälkimäisistä

ole juuri muuta mainittavaa kuin että hän, niinkuin jo on ylempänä

sanottu, ensin ilmoittauduttuaan matemaattiseen osastoon syksyllä

1866 muutti historiallis-kielitieteelliseen osastoon ja seuraavana

vuonna suoritti kandidaattitutkinnon, saaden korkeimman arvolauseen

suomenkielessä.

Ymmärtääksemme Hagmanin muun toiminnan ylioppilasvuosina on

huomioonotettava erinäisiä asianhaaroja. Mitä ensiksi hänen

luonteenlaatuunsa tulee, oli hän nuorena erittäin iloinen ja

leikkisä, mutta samalla myöskin yritteliäs. Hagman viihtyi hyvin

toverien seurassa ja milloin hän oli mukana, oli hänen kanssaan

aina leikinlasku käymässä. Kuitenkaan ei seurustelu hänelle

koskaan muodostunut pääasiaksi, niinkuin niin monelle iloiselle

ylioppilaalle, vaan pelasti hänet siitä vaarasta luontainen

toimeliaisuus, jolla hän ensi kädessä ja yleensä hyvällä

menestyksellä koetti ansaita mitä toimeentuloonsa tarvitsi. Toiseksi

on merkille pantava aika, milloin hän ylioppilaaksi tuli, ja

toveripiiri, johon hän Helsingissä liittyi, sillä niiden vaikutus

antoi Hagmanin elämäntyölle suunnan, josta hän ei koskaan luopunut.

* * * * *

Mitä 1860-luku merkitsee kansallisen elämämme kehityksessä on siksi

tunnettua, ettei se kaipaa pitempiä selityksiä. Silloinhan meillä

valtiollinen elämä ja yhteiskunnalliset harrastukset oikeastaan

alkoivat, ja mitä erittäin kansallisuusaatteeseen tulee, niin saattaa

sanoa, että se sitä ennen oli ollut olemassa ainoastaan kirjallisessa

muodossa ja että sitä vasta silloin ruvettiin elämässä toteuttamaan.

Se takatalvi, joka oli seurannut 1840-luvun näennäisesti pettävää

kevättä, oli vihdoin voitettu, ja se osa nuorta polvea, jonka

sydämessä J. V. Snellmanin kylvö oli itänyt, tunsi sisässään mitä

voimakkaimman pakotuksen isänmaalliseen työhön ja toimeen, ja moni

kävi siihen käsiksi jo ennenkuin oli säännöllisen oppiaikansakaan

päättänyt. Vastustajat, jotka samalla aikaa järjestivät taajat

rivinsä joko kokonaan tukehduttaakseen taikka ainakin sulkeakseen

suomalaisuuden sen entisiin rajoihin, sanoivat näitä nuoria

"jungfennomaaneiksi",[46] nuorsuomenmielisiksi, tahtoen siten erottaa

heidät heidän edelläkävijöistään ja opettajistaan ja soimaten heitä

siitä, että he muka vain pitivät suurta ääntä mitään tekemättä. Mutta

syytös oli väärä. Soimaajat kuulivat vain ne kehotushuudot ja ne

vastustajiin kohdistetut vaatimushuudot, jotka ovat kansan nousun

tunnusmerkkejä, mutta eivät nähneet taikka eivät tahtoneet nähdä mitä

tosityötä tehtiin. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin on tällöin alotettu

työ huomattu ja tunnustettu verrattomaksi kansalliseksi suurtyöksi.

Hagman liittyi kohta nuoriin kansallismielisiin -- sitä

luonnollisemmin kuin ne enimmäkseen olivat pohjalaisia -- ja

ennen pitkää hän oli heidän piirissään tunnettu ei ainoastaan

kelpo toverina, vaan myöskin lupaavana sanomalehtimieskykynä,

sillä, niinkuin alempana on kerrottava, hänen taipumuksensa

sanomalehtityöhön esiintyi varhain. Jo kouluajalla oli K. J.

Gummerus hänen lähimpiä ystäviään, mikä on mainittava sen yhteistyön

vuoksi, josta pian tulen puhumaan. Tykonkin kirjassa on kohta,

joka viittaa Hagmanin ja Gummeruksen toveruuteen. Siinä näet

tekijä muistelee kävelyretkeä, jonka hän [nähtävästi kesällä 1862]

teki Ylikannukseen, joka silloin oli johtajan kappelina, noin

kolme peninkulmaa Kälviältä. "Sen tein", hän kertoo, "yhdessä

veljeni Augustin kanssa, joka nuorena ylioppilaana ollen lähti

tervehtimään Kaarle Jakob Gummerusta, entistä luokkatoveriaan,

sittemmin yleisesti tunnettua suomalaisen kirjallisuuden virittäjää

ja viljelijää, romaaninkirjoittajaa, supisuoraa suomalaista ja

erittäinkin pohjalaista. Tältä retkeltä on minulla monta muistoa,

kuten esim. ettemme saaneet mäikätä emmekä pitää elämää Ylikannuksen

rauhallisessa pappilassa niinkuin tahdoimme, sillä pappi-isäntä eli

K. J. Gummeruksen isä oli hirveän täsmällinen herra, joka melkein

aina tahtoi nukkua keskellä päivääkin. Mutta muuten oli meillä

nuorilla pojilla, s.o. K. J. Gummeruksen veljillä ja minulla hauskaa

ja jännittävää. Kuuntelimmepa sen ohessa vanhempain veljiemme

innokkaita, lentäviä toiveita ja tuulentupia suomalaisuuden

kohottamisesta, sen nousemisesta maailmanvallaksi ja niin edespäin,

-- ja jäipä tuosta heidän keskustelustaan sielun pohjalle yhtä ja

toista. He olivat innokkaita, tulisia pohjalaisia." -- --

Muuten ei Hagmanin ystävien ja toverien luetteleminen voi tulla

kysymykseen. Panen tähän vain erään ryhmäkuvan, jossa nähdään Hagman

itse kahdeksan ystävän kanssa, joista useimmat ovat nimeltään niin

yleisesti tunnettuja, ettei mieskohtainen esittely ole tarpeen.

Valokuvassa ei ole vuosilukua, mutta en suuresti erehtyne, jos

oletan sen olevan v:lta 1865. Miksi nämä yhdeksän ovat antaneet näin

yhdessä valokuvata itsensä, on tietymätöntä. Ainoastaan sen voi

sanoa, että jollei siihen muuta aihetta olisi ollut kuin keskinäinen

ystävyys taikka suomenmielisyys, olisi ryhmä saattanut olla melkoista

suurempi. Kaikessa tapauksessa on enemmän kuin puoli ryhmää "junkien"

huomatuimpia miehiä.

Vielä olkoon mainittuna, että jungfennomaanien kansallinen innostus

ei estänyt heitä yksityisessä elämässä olemasta iloista väkeä.

Päinvastoin olivat useat heistä liiankin kärkkäitä ottamaan osansa

elämän nautinnoista. Varsinkin he juomisessa noudattivat aikansa

tapoja ja pitivät puoliaan kenen rinnalla tahansa. Sentähden joukossa

olikin semmoisia, jotka aikaa voittaen pettivät toveriensa toiveet,

mutta tuskin niiden luku sentään oli suurempi kuin samanlaisten

muissa nuorten miesten piireissä siihen aikaan. Luonnollisesti oli

toiselta puolen niitäkin, jotka mitä iloisimmassakin seurassa olivat

maltillisia, jollei ehdottomasti raittiitakaan. Sitä laatua oli

muiden muassa August Hagman.

* * * * *

Silmällä pitäen Hagmanin ylioppilasvuosia ja tapaa, millä hän

aikaansa käytti, sopii ensin huomata, että hän koko vuoden 1861 oli

poissa Helsingistä toimien kotiopettajana Kokkolassa ruununvouti

J. Holmin perheessä. Hänellä oli, kertoo hän kirjeessä (20/1

1861) Gummerukselle, joka silloin oli lukion ylimmällä luokalla

Pietarsaaressa, viisi oppilasta, vanhin kymmenennellä ja nuorin

kahdeksannella. "Etkös usko että siinäkin on työtä? Ei ole niinkään

helppoa istuttaa ymmärrystä ja käsitystä pieniin lapsiin".[47]

Ruununvouti kuuluu olleen juonikas mies, ja siitä johtui etteivät

hän ja Hagman hyvällä sopineet palkkiosta; riita jätettiin

sovintolautakunnan tutkittavaksi ja ratkaistiin se Hagmanin eduksi.

Muuten mainitsen tältä ajalta, että nuori iloinen ylioppilas oli

ensi luokan kavaljeereja ei ainoastaan Kälviällä vaan Kokkolassakin.

-- Edelleen Hagman raha-ansion vuoksi kesällä 1863 oli v.t.

kielenkääntäjänä senaatissa ja vuosina 1863--67 apuopettajana

Helsingin ruotsalaisessa tyttökoulussa. Mutta sen ohella hän,

niinkuin jo on sanottu, varhain esiintyi sanomalehtimiehenäkin,

osaksi kai sitenkin jotain ansaitakseen, osaksi ja tuskin vähemmäksi

tyydyttääkseen haluansa olla mukana kansallisessa edistystyössä.

* * * * *

Hagmanin ensimäinen sanomalehtiyritys oli "'_Luonnotar_', kuukauslehti

kansan hyödyksi ja huviksi", jonka hän syksyllä 1862 yhdessä K.

J. Gummeruksen kanssa päätti perustaa. Näytenumero levitettiin

joulukuulla, ja uuden vuoden alusta lehti alkoi säännöllisesti

ilmestyä, arkinkokoisena, 4-taitteisena, maksaen Helsingissä 60,

maaseuduilla 75 kop. Nykyajankin kannalta yritys on merkilliseksi

tunnustettava, kun ottaa huomioon että Hagman oli kahden ja

Gummerus vain yhden vuoden ylioppilas. Sen ohella on huomattavaa,

että lehti ensi sanoista alkaen näyttäytyy syntyneeksi J. V.

Snellmanin kylvöstä. Kun näet toimitus ryhtyessään selittämään

tarkotustaan alkaa näin: "Mikäs on se, joka korottaa kansaa, joka

antaa kansalle kansallisia oikeuksia? mikäs muu on se kuin sivistys?

Sivistys on valtakuntain perustus; ilman sivistystä ei valtakunta

voi valtakuntana pysyä. Sivistys antaa kansalle luottamusta

itseensä. Sivistys suojelee muitten kansain valloituksia vastaan,

sivistyksestä on siis kansan hakeminen voimiaan" -- eikö tämä ole

selvää kaikua siitä opista, jota Snellman oli julistanut Saimassa ja

Litteraturbladissa?

Eräästä Hagmanin kirjeestä (11/1 1863) Gummerukselle nähdään, että

kirjoittaja vietti joululomansa Janakkalassa. Käydessään kaupungissa

hän oli saanut tietää, että käsikirjoitusten piti olla valmiina 20

p:ksi, jotta numero voisi ilmestyä kuukauden viimeisenä päivänä.

Postikonttorista hän oli nostanut 180 ruplaa tilausrahoja, "jotka

olen niin hyvin käyttänyt, että tuskin on kopeekkaakaan jälellä!!

Elä kumminkaan pelästy tai pahastu. Kyllä niitä vielä tulee ainakin

sama verta lisää, jos tietäjäin ennustuksiin voi luottaa. Näinä

aikoina on, niiden mukaan, vasta kolmas tai viides osa karttuvista

tilaajista tavallisesti ilmestynyt. -- Hyvin on meille onnistunut.

Kaikki sanomalehdet ovat Luonnottaren näyttönumeroa kehuneet; jopa

sitä Tapiossa sanotaan teräväksi ja sivistyneeksi!" --

Yleensä oli Luonnotar, jonka "koto oli työmiehen kädessä", hyvin

toimitettu. Ikävä on vain ettei muuta kuin arvaamalla voi sanoa

mitä toinen tai toinen on kirjoittanut. Tietenkin ovat "uutelot",

Merimiehen morsian ja Noituri, kertomus Pohjanmaalta, jotka

jatkuivat vuosikerran läpi, Gummeruksen käsialaa, jonka ohella J.

V. C(alamnius) on merkinnyt pitkän sarjan Kuvaelmia Suomen-suvun

muinaisuudesta; mutta onko kaikki muu Hagmanin kirjoittamaa? Koska

hän kuului matemaattiseen osastoon, on syytä olettaa hänen laatineen

luonnontieteelliset kirjoitukset (Lämpö ja sen vaikutukset, Vesi

luonnon hallinnossa, Jäämerestä, Maanpallo mailmanrakennuksessa

y.m.), mutta sangen luultavaa on minusta, että nuoret toimittajat

kokeneimmilta tovereiltaan saivat semmoisia kirjoituksia kuin

Hallitusmuodosta ja valtiopäivistä, Valtiopäiväjärjestyksestä,

Viinanpoltto-asiasta j.n.e. Jos tämä viimeinen arvelu onkin oikea,

saattaa taas katsoa jotenkin varmaksi, että Hagman on sepittänyt

kuukausikirjeet, jotka säännöllisesti sisälsivät sekä kotimaan

että ulkomaan valtiollisia uutisia. Nykyaikaiselle lukijalle ovat

nämä kirjeet hupaisinta koko lehdessä, sillä niistä huomaa mitä

ihmeellistä aikaa elettiin. Näytteeksi poimin tähän kimpun aiheita,

joista kirjeissä puhutaan: Näytenumerossa: ilosanomasta Valtiopäivät

tulossa! tammikuulla: heinäkuun 1:sestä päivästä tulee Suomen oma

raha, markka ja penni, käytäntöön; helmikuulla: edellisen vuoden

kielikomitea petti kansan toiveet, mutta kansan tahto on toteutuva,

sillä suomenkielen oikeuksien voimaan saattaminen on ensimäinen

yhteiskunnallisten ja valtiollisten olojemme edistyksen ehto;

huhtikuulla: J. V. Snellmanin astumisesta senaattiin, Jyväskylän

seminaarin avauksesta elokuun 1 p.; heinäkuulla: Aleksanteri

II:n käynnistä Suomessa, jolloin hän muun muassa Hämeenlinnassa

allekirjoitti käskykirjeen suomenkielen oikeuksista; elokuulla:

valtiopäivävaalien tuloksista; syyskuulla: keisarin toisesta

käynnistä Suomessa, valtiopäivien avauksesta; lokakuulla: Yrjö

Koskinen on alkanut luennoida suomenkielellä.

Olivat ne onnenpoikia, jotka saivat alottaa kirjailijatoimensa

semmoisena vuonna. Jos kukkien puhkeaminen on kevään tunnusmerkki,

niin oli koko se vuosi pelkkää kevättä, ja avosydämisiin nuoriin se

jätti häviämättömiä vaikutelmia.

Joulukuun numerossa luvattiin Luonnotarta jatkaa, mutta kuitenkin se

lakkasi ilmestymästä. Sanottiin että toimittajilla ei ollut aikaa,

mutta luultavampaa on että yritystä oli taloudellisesti vaikea

ylläpitää. Suomalainen, sanomia tilaava yleisö oli vielä pieni eikä

kahdella köyhällä ylioppilaalla ollut mitään vararahastontapaista

mihin nojata. -- Hagmanille oli kuitenkin sanomalehtityö niin

luonnonmukaista, että hän oman pikkulehtensä kuoltua pian hankki

itselleen uutta samanlaista tehtävää. Hän liittyi näet Helsingfors

Tidningarin toimitukseen.

* * * * *

Helsingfors Tidningaria, jolle Z. Topelius, hoitaen sitä 19 vuotta,

oli hankkinut laajemman lukijakunnan kuin yhdelläkään sanomalehdellä

sitä ennen Suomessa oli ollut, oli Aug. Schauman toimittanut v:sta

1861, mutta loppupuolella vuotta 1863 saatiin tietää, että lehden

omistaja, kirjakauppias ja -kustantaja B. A. Thunberg, ei halunnut

uudistaa kolmeksi vuodeksi tehtyä sopimusta Schaumanin kanssa.

Silloin Yrjö Koskisessa heräsi ajatus, että lehti oli saatava

suomenmielisten käsiin, jotta heilläkin olisi ruotsinkielinen

äänenkannattaja, mikä oli sitä tärkeämpi, kun vastapuolue edellisenä

vuonna oli perustanut suuren päivälehden, Helsingfors Dagbladin.

Tämä tuuma toteutuikin niin, että O. Donner, Th. Rein ja E. Böök

uudesta vuodesta 1864 ottivat vastatakseen toimituksesta. Kumminkaan

ei yksikään näistä kykenevistä miehistä ollut siinä asemassa, että

hän olisi voinut taikka tahtonut panna koko voimansa ja aikansa

tehtävään; päinvastoin toimitus ennen pitkää hajaantui. Donner lähti

syksyllä Berliniin tutkimaan sanskriittia, Rein oli edellisenä vuonna

tullut dosentiksi ja määrätty hoitamaan filosofian professorin virkaa

(jonka Snellman muuttaessaan senaattiin oli jättänyt avonaiseksi)

ja oli sentähden estetty uhraamasta aikaa lehdelle, ja Böök vihdoin

matkusti myöskin syksyllä pois Helsingistä. Kesällä oli pääjohto

ollut viimemainitun käsissä, ja hänellä oli silloin avustajina E.

A. Forssell (ulkomaanosasto) ja August Hagman. Syksyllä taasen

joutui pääjohto Hagmanille. Kumminkin oli työ ylivoimainen niin

nuorelle miehelle, ja 1865 v:n alusta astui W. Eneberg toimituksen

päähän, jonka ohella apumiehinä toimivat K. Bergbom, E. Böök,

Hagman y.m. Mainittavaa merkitystä Hagmanin työllä Helsingfors

Tidningarissa tuskin oli. Arvatenkin hänen kirjoituksensa olivat

kokonaan tilapäistä laatua, niinkuin tavallisesti toimituksen

nuorimpien jäsenten. Pääasiaksi lienee sentään katsottava se, että

hänen kokemuksensa näinä vuosina kasvamistaan kasvoi alalla, jolle

hän oli kokonaan antautuva. Helsingfors Tidningar lakkautettiin

marraskuulla 1866. Tänä viimeisenä vuonna olivat Eneberg ja Donner

toimituksen päämiehinä, mutta epätietoista on, oliko Hagman enää

mukana. -- Lopuksi on merkittävä, että Hagman näinä samoina vuosina

myöskin silloin tällöin kirjoitti Suomettareen ja 1866 alkuunpantuun

Kirjalliseen Kuukauslehteen (viimemainittuun ainakin pari

kirja-arvostelua). Näiltä varhaisilta ajoilta eräs silloin mukana

ollut kirjailija muistaa Ahlqvistin kiittäneen muutamaa Hagmanin

kirjoittamaa W. Flomanin Ranskan kieliopin arvostelua.

* * * * *

Niinkuin edellä kerrotusta näkyy, oli Hagman ylioppilasvuosinaan

monessa toimessa mukana, mutta silti hän ei laiminlyönyt

seurusteluakaan -- tarkotan seurustelua toveripiirin ulkopuolella.

Useimmat nuoret pohjalaiset elivät täällä Helsingissä erillään

kaikesta perhe- ja naisseurustelusta eivätkä liene sitä paljon

kaivanneetkaan. Hagmanilla sitä vastoin oli sekä taipumusta että

halua siihen, ja vuosien varrella hän sai useita naistuttavuuksia

pääkaupungin seurapiireissä. Myöskin tiedetään hänen tälläkin

alalla hyvin menestyneen. Yleismaailmallisessa merkityksessä hän

kyllä ei ollut mikään lumoava kavaljeerityyppi, mutta silti hänellä

oli mitä ruotsalaiset tarkottavat sanalla "fruntimmerstycke",

toisin sanoen hänen olennossaan oli jotakin naisväelle erittäin

mieleistä. Usein on tämä "jokin" sanoin selittämätöntä, mutta mitä

Hagmaniin tulee se voidaan arvata piilleen hänen esiintymisensä

teeskentelemättömyydessä, tunteenilmaisunsa välittömyydessä ja

luonteensa vilpittömyydessä sekä siinä, "ettei hän naistenkaan

seurassa lörpötellyt tyhjiä". Muun muassa hän oli tullut tutuksi

kenraalikuvernöörin, vapaaherra Platon Rokassowskijn perheessä, mikä

tosiasia ei kuitenkaan ole arvosteltava nykyisten olojen mukaan.

Tämä, vuoden lopulla 1861 Helsinkiin tullut kenraalikuvernööri erosi

ei ainoastaan edelläkävijästään, kreivi Bergistä, vaan muistakin sekä

vanhemmista että myöhemmistä Venäjän vallan korkeimmista edustajista

maassamme. Hän itse samoin kuin hänen lukuisan perheensäkin jäsenet

olivat näet erittäin suosiollisia ja ystävällisiä suomalaisia kohtaan

sekä elämältään porvarillisen yksinkertaisia. Sentähden Helsingin

ylempi seurapiiri aivan luonnollisesti avautui perheelle, jossa

myös osattiin ruotsia, ja tiistaisin, jolloin Rokassowskijlla oli

vastaanotto, oli jokainen tervetullut, joka tavalla tai toisella

oli tutustunut johonkin perheen jäseneen. Varsinkin kävi siellä

silloin pääkaupungin hienoston nuoriso, sillä samalla kun ruuat

ja juomat olivat hyvin yksinkertaista, vaatimatonta laatua, oli

seurustelu aina vapaata ja hupaista, ja illan ohjelma päättyi

säännöllisesti iloiseen karkeloon. Hagmanin tuttavallinen suhde

perheeseen kuuluu saaneen alkunsa siten, että häntä pyydettiin

opettamaan suomenkieltä eräälle nuorista parooneista. Tyttäristä

oli toinen järjestyksessä, neiti Olga, samanikäinen kuin Hagman, ja

hänellä toverit aina härnäilivät "Krassea" eli "Hackea" -- "Krasse"

ja "Hacke" olivat Hagmanin toverinimiä kouluajalta koko hänen

elämänsä ajan. Neiti "Olja" ei ollut enemmän ensi luokan kaunotar

kuin hienotarkaan, mutta -- huolimatta siitä, että hänellä samoin

kuin vanhemmalla Elisabet sisarella oli "hovineiden" arvo -- hän oli

vaatimaton, kiltti, iloinen ja hyvä tyttö, ja sangen luultavaa on,

että Hagmanin sydän ei ollut välinpitämätön häntä kohtaan. Toiselta

puolen on yhtä luultavaa, jopa varmaakin että perheessä pidettiin

suomalaisesta ylioppilaasta, jonka luonteenominaisuudet voitiin

merkitä aivan samoin sanoin kuin ne, joita juuri olen käyttänyt Olga

neidestä. Etteivät nämä arvelut ole tyhjiä, todistanee se, että

Hagman kesäaikoina, jolloin kenraalikuvernööri asui Degerööllä,

toisinaan kutsuttiin sinne. Tämmöiset kutsut, joiden kautta Hagman

pääsi osalliseksi perheen yksinkertaiseen maalaiselämään, sai yhdessä

neitien kanssa kävellä ja laskea leikkiä ja etsiä nelilehtisiä

apilaita Degeröön vihantain puitten siimeksessä, tuottivat hänelle

niin otollista vaihtelua kaupungin kuivaan kesäelämään, niin suurta

hupia ja tyydytystä, että hän mitä hilpeimmin mielin kesti ja luotaan

torjui toverien yritykset saattaa hänet hämille viittauksillaan ja

vitseillään -- semminkin kun niiden takana ei mitään pahansuopaa

piillyt. Arvatenkin oli köyhä nimismiehenpoika pahemmissa pintehissä

talvisaikana, kun hänet oli kutsuttu kenraalikuvernöörin talossa

toimeenpantaviin suurempiin juhlatanssiaisiin. Jutellaan hänen

semmoisina päivinä olleen syömättä päivällistä säästääkseen ne

markat, joilla hänen oli ostettava valkoiset hansikkaat esiintyäkseen

kaikin puolin comme il faut!

_Viipurissa Ilmarisen toimittajana_.

Syksyllä 1866 Hagman alkoi suorittaa tenttejä

filosofiankandidaatti-tutkintoa varten. Samaan aikaan hän sai

Viipurista tarjouksen, joka moneksi vuodeksi vei hänet pois

Helsingistä. Se näkyy eräästä kirjakauppias N. A. Zilliacuksen

10/11 päiväämästä kirjeestä. Zilliacus oli päättänyt perustaa uuden

suomenkielisen "kansanlehden", jonka tarkotus olisi Itä-Suomen

kansassa herättää mielenkiintoa yleisiin ja paikallisiin asioihin, ja

Hagman oli hänen pyynnöstään luvannut ruveta lehden toimittajaksi,

niin pian kuin oli kandidaattitutkintonsa suorittanut. Siihen

ehtoon Zilliacus ilmottaa suostuvansa, sitte kun kauppakonttoristi

R. Mallenius oli sitoutunut vastaamaan toimituksesta siksi kuin

Hagman saapuisi Viipuriin. Nyt hän lähettää painoylihallitukselle

osottamansa anomuksen saada luvan julkaista lehteä ja antaa

Hagmanille vallan lopullisesti määrätä uuden lehden nimen, kumminkin

sillä ehdolla, että se tulee "lyhyeksi ja sointuvaksi" (kort och

klingande). Itse hän oli ajatellut sentapaisia nimiä kuin Ilmari,

Vellamo, Kalervo, mutta niistä ei tarvinnut välittää. Kumminkin

Hagman piti ensinmainittua soveliaana, ja muodossa _Ilmarinen_ hän

sen lehdellensä antoi.

Koska Hagmanin julkinen tutkinto oli vasta 18/5 1867, oletan

hänen toukokuun lopulla matkustaneen Viipuriin. Kuinka hänen kävi

vieraalla paikkakunnalla, siitä tapaamme muutamia tietoja eräässä

kirjeessä, jonka hän syyskuun alkupuolella on Jaakko Forsmanille

lähettänyt. Hagman sanoo jotakuinkin menestyvänsä. Viipurissa

"pelätään julkisuutta kuin pahaa henkeä", ja sentähden lehden

toimittajaa kumarretaan, mutta myöskin katsellaan karsain silmin, kun

hän, muukalaisena, koskettelee arkoihin kohtiin. Aihetta siihen ei

puuttunut. Muun muassa poliisit, viskaalit y.m. venäläiseen tapaan

ottavat lahjoja siitä, että ummistavat silmänsä kaikenlaiselle

laittomuudelle. Toiselta puolen hänellä on legioona takanaankin, ja

hän tuntee jo miltei kaikki, virkapohatoista käsityöläisiin saakka.

Varsinkin hänellä oli tuttavia liikemiesten joukossa, ja Lydeckenin

(toiminimi Lydecken & Harling) kanssa hän tuumiskeli lentokirjasta,

jonka hän kirjoittaisi Lydeckenin antamien ainesten nojassa ja jossa

kehotettaisiin ja neuvottaisiin kauppiaita edistämään ja välittämään

maalaisteollisuustuotteiden menekkiä. -- Elokuun viime päivinä

oli piispa (F. E. Schauman), rovasti A. E. Borenius ja notaari

filosofianlisensiaatti J. V. Calamnius hänen seurassaan, käynyt

Viipurissa tarkastusmatkalla. Calamnius oli asunut Hagmanilla, ja

silloin oli ollut hupaisia jutteluhetkiä. Niinikään oli Hagmanin

luona asunut tanskalainen kielentutkija Vilhelm Thomsen ne pari

päivää, jotka hän kiertomatkallaan Suomessa vietti Viipurissa. --

Piispan käynti oli ollut erittäin tärkeä sentähden, että hän yhdessä

koulun inspehtorin kanssa oli määrännyt Hagmanin v.t. ylimääräiseksi

lehtoriksi, jonka tuli opettaa suomenkieltä koko lyseessä, s.o.

seitsemällä luokalla. Hänen tulonsa lisääntyivät siten 2400 markalla.

"Olen siis kokonainen lehtori!!" Mutta työtä on, että oikein pelkään

-- 24 tuntia viikossa, kirjoitusten korjausta y.m.

Vaikka Ilmarinen ilmestyi ainoastaan arkinkokoisena ja kerran

viikossa, oli sen merkitys verrattomasti suurempi kuin minkään

nykyisen maaseutulehden. On näet huomioon otettava, että Suometar --

joka oli perustettu 1847 ja jolla 1856 oli ollut 4700 tilaajaa, sitä

ennen kuulumaton luku -- oli v:n 1866 päättyessä tilaajain puutteesta

lakkautettu. Syynä siihen, että ennen niin kunnianarvoisa lehti sai

niin kurjan lopun, ei ollut ainoastaan kova aika, vaan, niinkuin

Ilmarisen helsinkiläinen kirjeenvaihtaja kertoo, se "kummallinen

keikkaus", että lehti lopulta oli joutunut ruotsikiihkoisten

johtomiesten haltuun ja tullut "vieraaksi suomalaiselle kansalle".

Niin sattui että kovimpina nälkävuosina 1867 ja 1868 oli henkinenkin

kato semmoinen, että Helsingissä ei ilmestynyt muuta suomenkielistä

sanomalehteä kuin Suomen Virallinen lehti; kansallismielisten ainoa

äänenkannattaja pääkaupungissa oli siis aikakauskirja Kirjallinen

Kuukauslehti, joka, niinkuin nimi sanoo, esiintyi vain 12 kertaa

vuodessa. Näissä oloissa ja koska muut suomenkieliset maaseutulehdet

olivat kovin vähäpätöisiä, Ilmarinen ilmoitti koettavansa "järjestää

sisältönsä koko maan yhteiselle sanomalle pantavain vaatimusten

mukaan", s.o. kertoa kuulumisia laajemmaltakin kuin omalta

paikkakunnalta ja ottaa "koko maan yhteiset asiat" puheeksi. Eikä

tämä ollut tyhjää prameilua. Jos ottaa lukuun lehden ahtaan tilan,

on tunnustettava että Ilmarinen ansiokkaasti suoritti tehtävänsä.

Että lehti aikalaisissa herätti huomiota, sen voi päättää silloin

tällöin muissa lehdissä tavattavista tunnustavista lauseista tai

mainesanoista, jotka merkitsevät sitä enemmän, kun sanomalehdet

yleensä ovat vastahakoisia sanomaan hyvää toisistaan. Itä-Suomen

tietoja lehdessä annettiin ajan tavan mukaan lukijakunnan puolelta

lähetettyjen kirjeiden muodossa.

Vuoden alkupuolella, jolloin Hagman vielä oli Helsingissä, tapaamme

lehdessä säännöllisesti kirjeitä pääkaupungista; mutta suurin

tila on annettu tiedoille valtiopäivien toiminnasta. Varsinaisen

virkeytensä Ilmarinen kuitenkin sai vasta sitte kun Hagman oli

tullut Viipuriin. Silloin näet uutisten monipuolisuudessa samoin

kuin artikkeliosastossa ilmestyi ylempänä mainitun päämäärän

harrastaminen. Eikä suinkaan puuttunut ainetta pääkirjoituksiin, kun

pian selväksi kävi, että kesä oli pettävä kaikki hyvän vuodentulon

toiveet. Kysymys miten yleinen uhkaava hätä oli torjuttava, miten

kansa oli pelastettava nälkäkuolemasta, se oli tänä kaameana vuotena

kysymyksistä tärkein, ja sitä Hagman yhä uudestaan käsitteli

koko sillä hartaudella, jota asia vaati ja joka oli luonnollinen

hehkuvalle isänmaan ja yhteisen kansan ystävälle. Ilmarisessa

siis keskenään vaihtelivat kehotukset avunkeräyksiin pienemmissä

ja laajemmissa piireissä, osotukset työansioon, kaikenlaisten

pienten tavarain kokoilemiseen ja kaupaksi toimittamiseen,[48]

neuvot hätäleivän valmistamiseen y.m. semmoiset esitykset. "On

kunniallisempaa koettaa jotakin ansaita kuin suorastansa kerjätä

ja viimein kuolla onnettomuuteen! -- Meidän _pitää_ pelastua

nälkäkuolemasta!" Niin Ilmarinen huudahtaa pakahtuvasta sydämestä.

Mutta koska ihminen ei elä ainoastaan leivästä, Hagman marraskuulla

julkaisee kaksijaksoisen kirjoituksen: "Opetuslaitosten muutos

suomalaisiksi", jossa hän innokkaasti taistelee niitä verukkeita

vastaan, joilla siihen aikaan niin sitkeästi vastustettiin

suomenkielisiä kouluja.

Ilmarisen toinen vuosikerta (1868) alkaa pitkällä kirjoituksella

"Maan varallisuus ja virkalaitos", jonka tekstinä on erään

kummassakin virallisessa lehdessä julkaistun "lähetetyn" kyhäelmän

alkusanat: "Vähänpä hyötyä siitä on, että menneissä ajoissa,

lainsäädännössä ja tavoissa haetaan syytä työttömyyteen" [s.o.

köyhyyteen]. Hagmanista nuo virallisen tekijän sanat ovat

mielettömiä. Hän väittää päinvastoin että ylellisissä tavoissa

sekä asetuksissa, joita säätäessä ei ole silmällä pidetty kansamme

elinehtoja, on yksi pääsyy kurjuuteen, ja erittäin hän ankarasti

arvostelee virkamiesten palkkoja, jotka meillä ovat korkeampia kuin

suurissa kulttuurimaissa, niinkuin seikkaperäisillä tiedoilla eri

maista todistetaan. -- Muita painavampi ja ehkä merkillisin nuoren

sanomalehtimiehen kirjoituksista oli toukokuun 15 p. esiintynyt

nimeltä "Mitä vaatii nykyinen hätä maassa?" lyhyesti kuvattuaan mihin

oli tultu, siihen nimittäin että ihmisiä todella oli kuollut ja joka

päivä kuoli nälkään, että monessa kohden maata tavallinen kylvö oli

jäänyt tekemättä ja että siis pellot, parhaimmassakaan tapauksessa,

eivät voineet antaa riittävästi leipää, kirjoittaja ehdottaa,

"_että maan säädyt kutsutaan kokoon valtiopäiville_ neuvottelemaan

mitä on tehtävä, mitä varustettava kovaa hätää vastaan". --

"Ennenkuin säädyt ovat olleet koossa, ei ole tehty mitä olisi voitu

hädän vastustamiseksi. -- Jos kysytään: mitä voivat säädyt? niin

vastaamme: ne voivat pelastaa maan perikadosta. Millä lailla? Ne

voivat esim. suostua varallisuuden mukaan maksettavaan suureen,

10- tai 20-prosentiseen, veroon, jolla hätää lievennettäisiin esim.

siten, että maanviljelijöille annetaan vuodessa maksettavia, joko

korollisia tai korottomia lainoja, taikkapa lahjojakin, ja nämä

maanviljelijät voivat antaa työtä maattomalle kansalle. Voidaan

sanoa, että tämmöistä suurta veroitusta ei ole kuultu. Olkoonpa niin.

Me sanomme: mutta tämmöistä hätääpä ei ole kuultu järjestetyssä

valtiossa. Se on myös kyllä tosi, että suurimman osan tätä veroa

tulisivat palkansaajat, s.o. virkamiehet maksamaan, joskin muutamilta

rahamiehiltäkin vähän karttuisi. Vaan onpa se parempi ja oikeampi,

että virkamiehet näin, säätyjen päätöksestä ja suostumuksesta,

antavat uhriksi maan hädälle osan palkoistansa, kuin että kuitenkin

pakosta ja ilman suostumuksetta heidän palkkansa jäävät maksamatta,

mikä kyllä tapahtuu, jos eivät tavalliset verot, niinkuin näyttää,

tule maksetuiksi." -- --

Olihan se rohkea ehdotus pienen maaseutulehden puolelta, mutta sitä

merkillisempi on että muu sanomalehdistö siihen yhtyi, ei ainoastaan

Oulun Viikko Sanomat ja Åbo Underrättelser, vaan myöskin Helsingfors

Dagblad ja Kirjallinen Kuukauslehti. Niin Ilmarinen itse huomauttaa

3 p. heinäk., jolloin se jälleen ottaa asian puheeksi. Kuitenkaan

ei siitä sen enempää tullut, joko senvuoksi ettei hallitus katsonut

ehdotuksen toteuttamista mahdolliseksi taikka että suotuisat

kesäilmat tekivät toimenpiteen tarpeettomaksi. Hagmanille itselle

asiasta koitui se ikävyys, että hän joutui kiistaan Kirjallisen

Kuukauslehden kanssa. Ilmarisessa tavataan nimittäin 16 p. lokak.

ankaranlainen kirjoitus, "Puolustusta", jossa Hagman puolustautuu

muutamaa loukkaavaa lauselmaa vastaan, jolla aikakauskirjan

(syyskuun) "kuukauskirjeessä" oli viitattu hänen ehdotukseensa.

Kun näet siinä oikeutetulla kansallisella itsetunnolla moititaan

"kerjäämiseen tottumusta", joka kirjoittajan (Yrjö Koskisen?)

mielestä meillä on sekä yksityisissä että yleisemminkin kansassa

ilmaantunut, pistetään väliin seuraava lause: "Mihin kurjuuteen ja

kehnouteen onkaan jouduttu, kun eräs sanomalehti, joka tähän asti

ei ole näyttänyt olevan kaikkea ajatusta vailla, luulee voivansa

puolustaa valtiopäiväin tarpeellisuutta sillä mietteellä, että

kansan edusmiesten olisi asia säännöllisesti jakaa nuo ulkomailta ja

omasta maasta kerjättävät armolahjat! Kenties heidän pitäisi sitä

varten vielä lähettämän ulos julkinen kerjuuproklamationi kaikkiin

maailman ääriin, jotta ylevä valtiollinen kantamme tulisi joka

paikassa tiettäväksi!" Tätä hyökkäystä -- siltä se näet ehdottomasti

tuntuu -- ei voine muuten selittää kuin että kirjoittaja, erikoista

ainettaan ajatellessaan, vain hämärästi muisti mitä Ilmarisessa

oli lukenut eikä kenties ollut ollenkaan huomannut, että lehdessä

nimenomaan oli puhuttu ulkomaan armolahjoja vastaan.[49] Että

Hagmanin oli mahdotonta hyvänään pitää noita sanoja, jotka loivat

aivan väärän valon hänen tarkotuksiinsa semmoisessa sydämenasiassa

kuin kansan hätä hänelle oli, on ymmärrettävää, ja sentähden on hänen

kirjoituksensa ankaruuskin käsitettävissä. -- Yksityisistä kirjeistä

näkee, että tämä kiista herätti melkoista huomiota jungfennomaanien

piirissä, mutta niinikään, että loukkaavien sanojen takana tuskin oli

minkäänlainen mietitty isku Hagmania vastaan. Calamnius, joka oli

Kuukauslehden lähimpiä miehiä, kirjoittaa esim. E. A. Forssellille,

joka tänä syksynä samoin kuin Hagman oli Pietarissa, että Hagmanin ei

olisi pitänyt välittää asiasta, ja jatkaa: "Terveisiä hänelle, sano,

että ei kukaan häntä vihaa, me pidämme Krassesta paljon."

Vielä mainitsen yhden Hagmanin kirjoituksen Ilmarisessa, nimittäin

syyskuun 4 p. ilmestyneen, jonka on aiheuttanut J. V. Snellmanin

eroaminen hallituksesta. Luotuaan katsauksen Snellmanin edelliseen

elämäntyöhön kirjoittaja puhuu hänen toiminnastaan hallituksen

jäsenenä. Kaunis ja lämmin kirjoitus päättyy: "Niin kauan kuin

Snellman oli hallituksessa, oli tällä hallituksella kansan luottamus.

Kansan silmät olivat käännetyt häneen ja jokaisen huulilla oli aina:

mitä Snellman asiassa sanoo? Mitä hän tekee? Hänessä oli kansan

turva. Kun hän taas on hallituksesta poissa, niin on ikäänkuin se

väkevin pylväs, joka kannatti olojamme, olisi kadonnut."

_Pietarissa_.

Kun Hagman julkaisi viimemainitut kirjoitukset, oli hän jo muuttanut

pois Viipurista. Hänen sielläolonsa tuli näet todellisuudessa

paljon lyhemmäksi kuin hän oli ajatellut, sillä ennenmainitusta

kirjeestä Jaakko Forsmanille näkyy, että hän syksyllä 1867

oli miettinyt mahdollisuutta päästä vakinaiseksi opettajaksi

lyseehen. Itse asiassa kävi niin että hän jo tammikuulla 1868 sai

virallisen kutsumuksen Pietarin P. Marian suomalaisen seurakunnan

kirkkokoulujen tarkastajaksi. Kenen toimesta tai välityksestä se

tapahtui, on tietymätöntä, mutta arvatenkin Hagman jo oli suostunut,

ennenkuin mainittujen oppilaitosten kouluneuvosto virallisesti

päätti kutsua hänet virkaan. Kutsumuskirjeessä, jonka varaesimies,

kenraalimajuri O. Furuhjelm on allekirjoittanut, pyydetään, että

Hagman mahdollisimman pian ryhtyisi toimeensa. Luonnollisesti hän

ei kuitenkaan keskellä lukuvuotta voinut erota opettajavirastaan ja

toiseksi hänellä kesäaikana ei ollut mitään tehtävää Pietarissa,

sentähden hän luultavasti vasta elokuulla lähti sinne, jättäen

Ilmarisen nytkin Malleniuksen hoidettavaksi. Pietarissa hän siis oli

kirjoittanut viimeiset artikkelinsa Ilmarista varten.

Hagmanin Pietarissa-olo, joka kesti neljä vuotta, muodostaa hyvin

tärkeän jakson hänen elämässään; paha vain että lähteeni ja tietoni

siitä eivät ole niin täydelliset kuin suotavaa olisi. Sen verran on

minulla kumminkin siitä kerrottavana, että selvästi tulee näkyviin,

miten hän sielläkin pysyi uskollisena kansallisille harrastuksilleen,

miten hän sielläkin osotti tarmokasta toimeliaisuutta sekä siten

vaikutti herättävästi, jopa tavallaan aikaansai käänteen suomalaisten

elämässä Venäjän pääkaupungissa.

P. Marian seurakunnalla oli silloin vain kaksi varsinaista koulua,

nimittäin toinen poikia ja toinen tyttöjä varten, kumpikin

3-luokkainen. Näihin laitoksiin liittyi yksi valmistava luokka,

joka oli yhteinen pojille ja tytöille. "Viikkokoulun" ohella

oli vielä olemassa sunnuntaikoulu, useampiin osastoihin jaettu,

mutta suoritettavan kurssin puolesta aivan vaatimaton.[50] Liian

lyhyeksi oli viikkokoulunkin kurssi huomattu. Keväällä 1867 eräs

kirjeenvaihtaja kertoo Ilmarisessa, että oli päätetty toimeenpanna

neljäs luokka poikakoulun jatkoksi sekä kolme valmistavan luokan

apuosastoa eri kaupunginosissa. Seurakunta oli ehdottanut erityisen

verotuksen tapahtuvaksi, jotta saataisiin tarpeelliset varat näitä

uudistuksia varten. Nähtävästi tämä kiitettävä puuha kuitenkaan

ei saanut viranomaista vahvistusta, sillä kun Hagman tultuansa

Pietariin todella perusti toivotun jatkoluokan, tapahtui se siten,

että koulujen inspehtori itse, koulun kolme entistä opettajaa

-- pastori Piispanen, hrat Friman ja Glantz -- sekä lakitieteen

kandidaatti E. A. Forssell ja maisteri vapaaherra Johannes Gripenberg

vapaaehtoisesti suostuivat _palkatta_ antamaan opetusta. Näin

syntynyt neljäs luokka oli voimassa kaksi vuotta (1868--70), mutta

lakkautettiin sitten arvatenkin niiden rettelöiden johdosta, joista

alempana kerrotaan.

Epäilemättä Hagmanin toimeliaisuus jatkoluokan aikaansaamisessa

tuotti hänelle monta ystävää seurakunnassa. Luokan hyöty oli näet

silmiinpistävä: ennen oppilaat, 12--13-vuotiaina suoritettuaan

kurssin, eivät välittömästi päässeet mihinkään muuhun kouluun

opinkäyntiään jatkamaan; nyt he sitä vastoin jatkoluokasta voivat

muuttaa Jyväskylän alkeiskouluun, niinkuin moni tekikin. Sitäpaitsi

inspehtorin epäitsekäs menettely osotti, että seurakuntaan oli

tullut mies, joka todella harrasti yleishyvää ja asetti aatteelliset

päämäärät aineellisten edelle, sanalla sanoen semmoinen mies,

jonka tapaisia ylempänä mainittu Ilmarisen kirjeenvaihtaja

valittaa sieltä kokonaan puuttuneen. Luonnollista muuten on että

yrityksen mahdollisuus oli ei ainoastaan koulun entisten opettajien

auliudessa, vaan myöskin siinä onnellisessa sattumassa, että kaksi

niin etevää ja innostunutta kotimaista avustajaa kuin Forssell ja

vapaaherra Gripenberg oli tarjona. Forssell oli suoritettuansa

lakitieteenkandidaatti-tutkinnon (18/5 1868) tullut Pietariin

oppiakseen venäjänkieltä sekä, mikäli tiedän, aikeissa koettaa

päästä palvelemaan ministerivaltiosihteerin virastoon. Kumminkin

nousi hänelle tie pystyyn, ja muistan sangen hyvin, miten hänen

ystävänsä Helsingissä sen johdosta ivallisesti selittivät, että siinä

virastossa ei tarvittu niin tietorikkaita, niin teräväjärkisiä ja

kyvykkäitä miehiä kuin Forssell kieltämättä oli. Todellisuudessa

lienee sentään hänen suomenmielisyytensä ollut se ominaisuus, jota

katsottiin vähimmin soveliaaksi. Kesällä 1869 tiedän Forssellin

matkustaneen Moskovaan, jossa hän muun muassa Yrjö Koskisen

pyynnöstä arkistosta etsi tekeillä olevaa Suomen kansan historiaa

varten tietoja "pikku vihasta". Vuoden lopulla tai seuraavan alussa

Forssell asettui Viipuriin ruvetakseen hovioikeuden auskultantiksi

(11/3 1870). Vuodeksi 1871 hän otti hoitaakseen Ilmarista, silti

luopumatta lakimiesuraltaan. -- Kaiken tämän olen maininnut syystä

että seuraavassa Forssellin nimi usein on esiintyvä.

Vapaaherra Johannes Gripenbergistä tahdon antaa vieläkin

seikkaperäisempiä tietoja, sillä hän oli Hagmanin paras ystävä

Pietarissa ja on nykyiselle polvelle jotenkin tuntematon.

Gripenberg, myöhemmin senaattori vapaaherra Joh. Ulrik Sebastian

Gripenbergin poika, oli syntynyt Sääksmäen Voipalassa 17/2 1842.

Käytyään ensin Haminan kadettikoulua hän sieltä muutti Kuopion

lukioon, josta 1861 tuli ylioppilaaksi. Suunnitellen lukunsa

filosofiankandidaatti-tutkintoa kohti hän valitsi yleisen historian

pääaineekseen ja tuli siten olemaan Yrjö Koskisen ensimäisiä

oppilaita, kun tämä 1863 oli nimitetty professoriksi. Gripenberg

oli erittäin lahjakas -- muun muassa runollisestikin, vaikkei hän

tiettävästi ole mitään julkaissut[51] -- ja lisäksi ahkera töissään,

ja hän edistyi samanmukaisesti. Jopa olen kuullut sanottavan,

että Yrjö Koskinen oli niin tyytyväinen hänen tietoihinsa ja

historiallisen arvostelukykynsä kypsyyteen, että hänestä Gripenberg

olisi ollut mies paikallaan hänen seuraajakseen, jos näet hän itse

olisi poistunut ja oppilas antautunut tiedemieheksi. Sitä tämä

ei kuitenkaan liene ajatellutkaan. Tutkintonsa hän sentään oli

suorittava, mutta ennenkuin hän sen teki sattui eräs seikka, joka

asiaa myöhästytti. Nuorelle paroonille tapahtui se onnettomuus, että

hänen toiveensa muutamassa sydämenasiassa pettyivät, ja se koski

häneen niin syvästi, että hän lähti vuodeksi ulkomaille suruansa

haihduttaakseen ja terveyttään vahvistaakseen, mutta myöskin

jatkaakseen lukujaan Montpellierissä Etelä-Ranskassa. Palattuaan

kotimaahan hän suoritti kandidaattitutkintonsa 21/1 1867, ja siihen

hänen varsinainen yliopistoaikansa päättyi. Sen jälkeen hänen ensi

tehtävänsä oli oppia venäjänkieltä, ja siihen hän täydellisesti

perehtyikin muun muassa ollessaan vuoden ajan 1867--68 kirjoitettuna

Kasanin yliopistoon. Vähän ennen häntä oli Kasaniin asettunut

eräs hänen tovereitaan Kuopion lukiosta, tarkotan maisteri Emil

Hårdhia, joka sitä ennen Pietarissa tutkittuaan arapiaa nyt tahtoi

oppia tatarinkieltä. Koko vuoden Kasanissa he asuivat yhdessä, ja

ymmärtäähän sen että kummallekin olo kaukana kotimaasta siten kävi

hupaisemmaksi. Vuoden loppupuolella 1868 tapaamme Gripenbergin

jälleen Pietarissa, missä hän, niinkuin jo tiedämme, otti

auttaakseen Hagmania suomalaisen seurakunnan koulun jatkoluokalla

ja jouluaattona nimitettiin ylimääräiseksi virkamieheksi keisarin

kansliassa Suomea varten. Tästä virastosta hän kuitenkin pian

muutti samaan asemaan Venäjän ulkoasiainministeriöön ja vähän

enemmän kuin vuoden päästä hänet (13/3 1870) nimitettiin Venäjän

konsuliksi Norjan Hammerfestiin. Tuolla kaukana, jäämeren rannikolla,

Gripenberg oleskeli yhden vuoden, kunnes hän, 28/3 1871 nimitettynä

toimitussihteerin apulaiseksi ministerivaltiosihteerin virastoon,

palasi Pietariin. -- Edemmäksi minulla ei ole aihetta tässä seurata

Gripenbergin elämän vaiheita.

Johannes Gripenbergistä on sanottu, että hän, jos ken meillä, oli

luotu valtiomieheksi. Jo siinä nuoressa iässä, jota tässä etupäässä

tarkotan, hänellä oli kaikki tarpeelliset ominaisuudet menestyäkseen

hienoissa salongeissa ja ylhäisissä piireissä. Hänen esiintymisensä

näet ei ollut vain ulkonaisesti täydellisen gentlemannin ja ylimyksen

vaan herätti hän missä tahansa huomiota sujuvapuheisuudellaan,

älykkäisyydellään ja tietojensa runsaudella. Erittäin hän oli

mainio kertoja, jonka lahjan hän sanoi isältään perineen samalla

kuin huomautti, että kertomuksen vaikutus oli täsmällisissä

tiedoissa. Ruumiiltaan Gripenberg oli pitkähkö ja solakkavartaloinen

ja käytökseltään, ryhdiltään tavallisuudesta niin eroava, että

Aleksanteri II kreivi Armfeltin hautajaisissa oli huomannut hänet

muitten joukosta ja sanonut, ettei hän siviilivirkamiehessä ohut

semmoista ryhtiä nähnyt. Kuultuaan tämän Gripenberg oli nauraen

virkannut: "Enhän minä toki suotta ole kadettikoulussa ollut!" --

Ystävien ja toverien seurassa oli kuin Gripenberg olisi kokonaan

unohtanut ylimyksellisyytensä; hän oli suorapuheinen, avomielinen,

iloinen, yksinkertaisesti inhimillinen, käsitystavaltaan --

huolimatta jo mainituista runollisista taipumuksistaan --

realistinen, mielipiteiltään oikeutta rakastava ja kaiken päätteeksi

vilpitön ja lämmin isänmaanystävä ja suomenmielinen. Olen vartavasten

koettanut päästä selville siitä, mitkä vaikutukset olivat hänen

suomenmieliseksi tehneet. Ei ole oletettavissa että hän kodissaan

olisi saanut johdatusta kansallisen asian ymmärtämiseen, joskin

siellä isänmaallinen henki yleisemmässä merkityksessä vallitsi. Yhtä

vähän hän on voinut kadettikoulussa tulla suomenmieliseksi, mutta

sitävastoin ei ole mahdotonta, että kuopiolainen ympäristö sekä

semmoiset opettajat kuin apulaislehtori Eero Salmelainen (Rudbäck) ja

rehtori Z. J. Cleve ovat siihen suuntaan vaikuttaneet. Luultavinta

lienee sentään, että vasta yliopistoaikana asia hänelle selvisi

ja että hänen tutustumisensa Yrjö Koskiseen oli merkitykseltään

ratkaiseva. Näin voisi käsittää, että hän myöskin tuli tutuksi

nuorempien suomenmielisten kanssa, joiden varsinaiseen seurapiiriin

Helsingissä hän kyllä ei kuulunut, mutta jotka -- sen muistan

itse -- puhuivat hänestä tunnettuna, omana miehenä. Ainoastaan

siten on sekin ymmärrettävissä, että hän Pietarissa näyttää ensi

hetkestä olleen mitä ystävällisimmissä väleissä August Hagmanin

ja Forssellin kanssa, puhumatta muista suomenmielisistä (K. F.

Eneberg, J. R. Aspelin j.n.e.), jotka eri aikoina oleskelivat

siellä tutkimuksia varten. Erinäisiä tuttavuuksia suomenmielisten

piirissä hän kuitenkin lienee myöhemminkin tehnyt, nimittäin kun

hän Hagmanin kanssa tuli Helsinkiin ottaakseen osaa 1869 vuoden

maisterivihkiäisiin. Miten läheinen Gripenbergin ja Hagmanin ystävyys

oli, todistanee paraiten se, että he asuivat yhdessä sekä ennen

että jälkeen edellisen Hammerfestissä-oloa sekä että he näyttävät

aina olleen kirjeenvaihdossa, milloin asuivat eri paikkakunnilla.

-- Valitettavasti ei Johannes Gripenberg valitsemallaan uralla

noussut niin vaikuttavaan asemaan kuin toivottavaa oli, 1:senä

toimitussihteerinä, jona hän kauan oli, hän olisi voinut

huomattavampaa aikaansaada ainoastaan siinä tapauksessa, että hänen

päällikkönsä olisivat kaivannut tietoja Suomen laeista ja oloista ja

aina tahtoneet maamme parasta edistää. Että hänen siitä huolimatta

joskus, jopa mitä tärkeimmillä hetkillä, onnistui valppaudellaan

välillisesti vaikuttaa isänmaansa hyväksi, on kyllä tiettyä. Niin

esim. tulee hänelle ansio siitä, että vapaaherra Stjernvall-Walleen

Aleksanteri II:n kuoleman jälkeen viipymättä hankki Aleksanteri

III:n vahvistuksen Suomen valtiosäännölle. Sitä paitsi Gripenbergin

alkuaankin heikonlainen terveys huonontumistaan huonontui Pietarin

vaarallisessa ilmastossa. Mutta silti hän olisi sinne jäänyt, jollei

1880-luvun lopulla Venäjällä nouseva vihamielisyys Suomea kohtaan

olisi vienyt häneltä viimeisetkin toiveet voida siellä mainittavasti

isänmaataan hyödyttää. Sentähden hän palasi kotimaahan, missä ensin

toimi Mikkelin läänin kuvernöörinä ja sitte senaattorina, kunnes

kuolema hänet saavutti 52-vuotiaana (20/5 1893). Että hän aina pysyi

uskollisena ja hartaana nuoruutensa ihanteille, todistaa hänen

kirjeenvaihtonsa August Hagmanin ja Yrjö Koskisen kanssa.

Käänteentekeväksi Venäjällä asuvien suomalaisten elämässä on toinen

Hagmanin yritys arvosteltava. Tarkotan sitä, että hän v:n 1870

alusta alkoi julkaista suomenkielistä sanomalehteä, ensimäistä

Suomen rajojen ulkopuolella, nimeltä _Pietarin Sanomat_. Asiaa

oli kyllä ajateltu ennen Hagmanin tuloa, mutta hänen tarmonsa sen

toteutti. Eikä kumma että lehteä oli ajateltu ja kaivattu. Yksistään

käytännöllisistä syistä, tavaranhintojen ja muitten, liikemiehille

välttämättömien tietojen välittäjänä oli suomenkielinen lehti

Venäjällä tuhansille tarpeen, puhumatta omakielisen äänenkannattajan

merkityksestä henkisenä yhdyssiteenä, etten sanoisi pelastusköytenä,

rannattomaan venäläiseen mereen uppoavien suomalaisten kesken sekä

näiden ja entisen kotimaan välillä. Ettei yleisöä puuttunut, huomaa

siitä, että Pietarissa jo 1870:n vaiheilla oli 20,000 suomalaista,

joten se, niinkuin Kaarlo Bergbom sanoi, oli suurin _suomalainen_

kaupunki, että Inkerissä asui 90,000 suomalaista sekä että lukijoita

oli odotettavissa myöskin Itä-Suomesta, Karjalasta ja Savosta. Kuinka

paljon tilaajia Pietarin sanomille todellisuudessa karttui, sitä en

tiedä, mutta jos se ensi vuonna olikin verraten runsas, niin ilmestyi

jo toisena vuonna kilpailija hajottamaan lukijakuntaa.

Alkulauseessaan, "Lukialle", Hagman sanoo ajavansa "kansallisen

sivistyksen" asiaa, ja samoin kuin ennen Luonnottaressa nytkin

hänen sanoistaan tuntee J. V. Snellmanin oppilaan. Oppi-isän tapaan

hän näet muun muassa lausuu: "Yhteisten asiain harrastaminen,

niin että työllä ja teolla niihin ottaa osaa ja niiden hyväksi

antaa oman itsensä, omat yksityiset etunsa alttiiksi -- kas siinä

sivistyksen korkein kukkula." Huolimatta siitä ei Pietarin sanomat

suurestikaan muistuta kotimaisia sanomalehtiä -- selvästi näkyy,

että se ilmestyi vieraassa ympäristössä, jossa varovaisuus oli

pakollinen. Kansallisuusaatetta taikka valtiollisia kysymyksiä

kävi tuskin kosketteleminen. Mutta yksistään se, että lehdessä

puhuttiin suomalaisten oloista, tavoista ja elinehdoista Pietarissa

ja Inkerissä, että siihen painettiin kirjeitä ja tiedonantoja,

jotka valaisivat heidän elämäänsä, ja että sen ohella ainakin

pääkohtia myöten seurattiin Suomen ja ulkomaitten valtiollista

elämää, vaikutti herättävästi, yhdistävästi lukijoihin, joilla

ennestään oli tuiki vähäsen, jos ollenkaan, tietoa toisistaan ja

jotka eivät koskaan olleet säännöllisesti saaneet edes vihiä aikansa

yleisistä riennoista. Jopa saattoi herättävä opetus kätkeytyä

"följetongiinkin", niinkuin ensimäiseen kertomukseen, _Tyhménit_,

jossa kuvataan alkuperästään vieraantunutta käsi työläisperhettä.

Siinä tapaa m.m. seuraavan, kuvaavan lauseen: "Te, herra Sorveliin,

aina suomen kielestänne puhutte; mutta missä sivistyneessä talossa

sitä puhutaan? Valtioneuvos Ahrenbergin perhe puhuu saksaa, översti

Degenfeldtin talossa puhutaan ruotsia, hovineuvos Hedströmin

joukko puhuu franskaa. Kaikissa näissä perhekunnissa lapset tuskin

sanaakaan osaavat suomea, ja hyvin kyllä ovat oikeassa, sillä

suomen kieli pilaa kaikkinensa lapsien 'ulospuheen'." Taloon tuli

sattumalta kansallismielinen suomalainen ylioppilas ja hän palautti

perheen oikealle tielle, saaden samalla mestariväen ihmisellisesti

kohtelemaan työväkeään. -- Tarkotusperäinen novelli on nähtävästi

erään Pietarissa syntyneen suomalaisen ylioppilaan tekemä. Toisen

kertomuksen, "Otteita ihmissydänten salaisuuksista", on K. J.

Gummerus lähettänyt vanhalle toverilleen. Sen tarkotusperä on

yleissiveellinen. Siinä näytetään miten hovineuvos ja luutnantti,

setä ja veljenpoika, saavat rangaistuksensa samanlaisesta rikoksesta

-- kumpikin oli vietellyt ja pettänyt köyhän tytön.

Tietenkin Pietarin sanomista huokuva kansallinen mieli ja uudistuksen

henki herättivät iloa ja innostusta lukuisissa lukijoissa,

mutta käsitettävissä on toiselta puolen että ne myöskin saivat

vastavoimia liikkeelle. Hagman ei ollut ainoastaan tunnettu

"fennomaani" tavallisessa merkityksessä, vaan hän oli luonteeltaan ja

vakaumukseltaan demokraatti, kansan mies. Sentähden hän asetuttuaan

Pietariin ja tultuaan sikäläisen seurakunnan jäseneksi oli katsonut

velvollisuudekseen ottaa osaa sen asioiden käsittelyyn ja erittäinkin

taistella sitä mielivaltaisuutta vastaan, joka näyttää liiaksikin

päässeen tavaksi niiden hoidossa. Jos hän jo sen kautta ennenkin oli

saanut vastustajia, niin nämä, sen jälkeen kuin hän lehdessään oli

uskaltanut arvostella taikka oikeammin vain valaisevalla tavalla

kertoa erinäisiä tapahtumia seurakunnan kokouksissa, entistä enemmän

kiihtyivät, ja niin syntyi loppumaton sarja rettelöltä, joiden

keskustana hän oli. Kun kysymys Hagmanin vastustajien puolelta

kohdistui hänen olemiseensa taikka ei-olemiseensa tai toisin sanoin

kun he panivat kaikki voimat liikkeelle saadakseen hänet pois tieltä,

on luonnollista että hänen, vähäpätöisen suomalaisen maisterin, jolla

ei ollut mahtavia suhteita taikka tuttavuuksia saatikka tukevaa

aineellista pohjaa, lopulta oli pakko väistyä ylivallan edestä;

mutta silti hänen toimintansa ei voinut olla jälkiä jättämättä,

herättämättä itsetietoisuutta, arvostelukykyä ja halua yleisiin

harrastuksiin siinä osassa seurakuntalaisia, jotka muutamina vuosina

näkivät Hagmanissa oikeuksiensa hartaan edustajan. Näin ollen tahdon

koettaa luoda ainakin yleiskatsauksen sekaviin juttuihin. Lähteenäni

ovat erinäiset yksityiset kirjeet sekä Hagmanin jälkeenjääneiden

paperien joukosta löytämäni asiakirjat ja alustelmat.

Kirjeistä valaisevin on eräs Gripenbergin juuri ennen Hammerfestiin

lähtöänsä (10/4 1870) E. A. Forssellille kirjoittama, mutta hänen

sanansa ovat osalta niin suoria ja repäiseviä, etten voi sitä

käyttää muuten kuin selostamalla ja -- lieventämällä. Sen mukaan,

samoin kuin kaikesta muusta päättäen, oli P. Marian seurakunnan

silloinen pääpappi, rovasti J. Öhqvist, Hagmanin varsinainen

vastustaja. Koulu- ja kirkkoneuvostojen kokouksissa oli 1868 ja 1869

säännöllisesti käynyt niin, että Hagmanin ehdotukset ja mielipiteet

olivat päässeet voitolle ja Öhqvistin joutuneet vähemmistöön.

Kirkkoneuvoston esimies, kenraalimajuri O. Furuhjelm, oli Hagmanin

kanssa ystävällisissä väleissä, ja he olivat yksimielisiä siitä,

miten seurakunnan asioita oli ajettava, ja tämä tietysti enensi

Öhqvistin katkeruutta kärsimiensä tappioiden johdosta. Kun sitte

vielä tuli tunnetuksi, että Hagman aikoi perustaa sanomalehden,

jommoista Öhqvist ennen oli puuhannut kykenemättä viemään tuumaansa

perille, näyttää hän päättäneen millä keinoin tahansa syöstä

tieltään henkilöt, jotka eivät ainoastaan olleet vähentäneet hänen

vaikutusvaltaansa, vaan uhkasivat tehdä sen kerrassaan mitättömäksi.

Saavuttaakseen päämääränsä Öhqvist etsi tukea saksalaisesta

kenraali-konsistorista syyttäen ensiksi Furuhjelmia mieskohtaisesta

solvauksesta. Aikaisin käsillä olevista asiakirjoista onkin eräs

Evankelisluterilaisen kenraalikonsistorin kirjelmä 5 p:ltä jouluk.

1869 kenraalimajuri Furuhjelmille. Siinä mainitaan pastori Öhqvistin

esittäneen konsistorille, että muudan neuvoston jäsen esimiehen

loukkaamana oli eronnut ja että esimies -- sitte kun pastorin oli

onnistunut estää häntä käyttämästä poliisin apua erään toisen jäsenen

ulosajamiseen, joka ei mitenkään ollut järjestystä häirinnyt --

oli kohdistanut vastenmielisyytensä pastoriin ja kokouksessa 6 p.

lokak., lyöden nyrkkinsä pöytään, käskenyt hänen pitää suunsa kiinni

sekä kokouksessa 3 p. marrask. kieltänyt häntä puhumasta neuvostossa

ja sekaantumasta seurakunnan talouteen ja kouluasioihin. Näistä

syytöksistä tuli kenraalimajurin viipymättä antaa selityksensä

ja vastaiseksi pysyä erillään esimiehyyden toimista, sillä juttu

oli rikosasiana jätettävä oikeuden käsiteltäväksi. -- Mitä

Furuhjelmillä oli syytteiden johdosta sanottavaa, ei papereista

näy, mutta epäilemättä hänellä oli ollut syytä suuttumukseensa,

vaikka Öhqvist esittää asiat niinkuin olisi kenraalimajuri raivonnut

vallan viattomia vastaan. Hagman puolestaan arvostelee julkisesti

Furuhjelmia kirkkoneuvoston esimiehenä seuraavin sanoin: "Tunnettu

on millä jalolla hartaudella ja uhraavaisuudella nykyinen esimies

on kokenut edistää kaikkea hyvää, josta hänelle olisi suotava

parempi palkinto kuin riita" -- ja totta puhuen kuuluu tämä aivan

uskottavalta lausuttuna hienosti sivistyneestä miehestä, joka Suomea

koskevien historiallisten asiakirjojen kokoilijana ja ylevämielisenä

lahjoittajana on saavuttanut pysyvän suomalaisen isänmaanystävän

maineen.

Kun Furuhjelm tällä tavoin oli estetty olemasta kirkkoneuvoston

esimiehenä, olisi asetusten mukaan seurakunnan pitänyt valita

joku toinen hänen sijaansa, mutta siitä välittämättä Öhqvist

tahtoi omavaltaisesti anastaa puheenjohtajatoimen. Niin tapahtui

ensi kerran seurakunnan kokouksessa 1 p. helmik. 1870. Silloin

Hagman osotti kokouksen olevan laittoman, kun ei sillä ollut

laillisesti valittua esimiestä, ja kokouksen täytyi hajaantua.

Mutta ei sekään johtanut lailliseen menettelyyn. Päinvastoin hankki

Öhqvist kenraalikonsistorilta jonkinlaisen (ei suinkaan mihinkään

lakiin perustuvan) määräyksen itse kirkonpatruunalle, h. ylh.

kreivi Armfeltille, olla puheenjohtajana uudessa 12 p:nä maalisk.

pidettävässä kokouksessa. Nytkin Hagman aikoi esittää vastalauseen

kokouksen laittomuuden johdosta eikä häntä olisi sekään estänyt,

että hän ei ollut tavannut kreiviä kotona, kun hän ennen kokousta

tahtoi hänelle ilmoittaa aikeensa, mutta jäi se tekemättä syystä

että Armfelt kohta, ilman mitään selitystä, käski sihteerin lukea

vuosikertomuksen, ja Hagman huomasi puoluelaistensa olevan poissa.

Vastustajat iloitsivat, mutta hämmästyivät joltisestikin, kun Armfelt

kokouksen loputtua lähestyi Hagmania ja alkoi häntä hiljaa puhutella

-- älykäs diplomaatti, joka arvasi mitä Hagmanin mielessä liikkui,

tahtoi julkisella läheisen tuttavuuden ilmaisulla lepyttää häntä.

Komediakohtaus!

Pian sai Hagman mieskohtaisesti kokea kuinka vaarallista oli

sekaantua vallanpitäjäin totuntatapoihin järjestää asiat mielensä

mukaan. -- Saman kuun 23 p. Hagman sai Öhqvistiltä kutsumuksen

tulla kouluneuvoston kokoukseen samana iltana. Sen johdosta

Hagman menee Armfeltilta kysymään, tuleeko hän johtamaan puhetta

kokouksessa. Vastaus on kieltävä. Silloin Hagman sanoo, ettei

hänkään sinne mene, ja lähettää Öhqvistille vastauksen, jossa hän

esittää vastalauseen kokouksen laittomuutta vastaan. Pari päivää

myöhemmin Hagman sai kouluneuvostolta (24/3) päivätyn kirjeen,

jossa sanotaan rovasti Öhqvistin ilmoittaneen, että vaikka hänen,

koulujen johtajana (Direktor), lähinnä tuli pitää niitä silmällä,

oli Hagman kaikin tavoin koettanut estää häntä siitä, ottanut uusia

opettajia antamatta hänelle siitä tietoa, eikä kokonaiseen vuoteen

tehnyt esitystä kouluneuvoston kokoonkutsumisesta, jonka johdosta

pyydetään selitystä. Omituisinta tässä oli, että kirjelmän olivat

allekirjoittaneet Ch. Em. Frosterus ja V. Grönqvist, joista ei

kumpikaan ollut neuvoston puheenjohtaja taikka sihteeri. -- Hagman

ei voinut muuta tehdä kuin kirjoittaa näille herroille yksityisinä

henkilöinä, että heillä ei ollut oikeutta puhua kouluneuvoston

nimessä, sekä osotti samalla Öhqvistin syytökset perusteettomiksi.

Mitään kirjelmää kouluneuvostolta Hagman ei sen koommin saanutkaan,

mutta tiistaina ennen pääsiäistä (12/4) Armfelt ilmoitti hänelle,

että kirkkoneuvosto edellisenä iltana oli päättänyt sanoa hänet

irti virasta. Se oli siis tapahtunut ilman että Hagman oli saanut

antaa mitään selitystä häntä vastaan tehtyihin syytöksiin, ja

sentähden ymmärtää, että asianomaiset vähän epäilivät antaa

hänelle virallista tietoa päätöksestään. Vasta toista kuukautta

myöhemmin hän sai kirkkoneuvostolta J. Öhqvistin ja A. Stråhlmanin

15/5 allekirjoittaman kirjeen, joka sisälsi ilmoituksen, että

"esiintulleesta syystä" oli päätetty sanoa hänet irti koulujen

inspehtorinvirasta.

Yksityisistä kirjeistä saadaan tietää, että "esiintullut syy" oli

se, että Hagman oli kirjoittanut lehteensä seurakunnan asioista!

Sen ohella sanotaan Öhqvistin edeltäkäsin sopineen kirkkoneuvoston

jäsenten kanssa, että Hagman oli saatava pois ja sijaan otettava

eräs titulus Wahlström, joka jo ennen oli ollut koulujen

inspehtorina, mutta juopottelun tähden oli virasta erotettu. --

Tietysti syyttömästi tuomittu ei ilman muuta tyytynyt kohtaloonsa.

Hagman kääntyi kahdella eri kirjoituksella kenraalikonsistorin

puoleen selittääkseen, miten häntä oli mielivaltaisesti kohdeltu

ja miten yksinkertaisimpiakin laillisia muotoja oli laiminlyöty,

mutta sieltäpäin hän ei näy saaneen mitään vastausta, ja Armfeltin

käytös oli kaksimielinen. "Kun sanoin, että Armfelt on esiintynyt

kaksimielisesti" (tvetydigt), Gripenberg kirjoittaa, "tarkotan

minä, että hän on näyttänyt puolustavan Hagmania, joka useita

kertoja sekä kutsuttuna että kutsumatta on ollut hänen luonaan.

Kirkkoneuvostossa hän sitä paitsi on vastustanut Hagmanin

irtisanomista, mutta, niinkuin tietty on, voimakkaat toimenpiteet

eivät ole hänen mieleensä -- on sentähden luultavaa, että hän

myöntyy." Tämä Gripenbergin arvelu oli aivan oikea, sillä 8-9

viikkoa myöhemmin sai Hagman kirkkoneuvostolta uuden, Armfeltin ja

Stråhlmanin (9/6) allekirjoittaman kirjeen, jossa "täydennyksenä

kouluneuvoston (sic! pitää olla: kirkkoneuvoston) kirjelmään 15 p:ltä

toukok." ilmoitetaan, että inspehtorin virka lukukauden loputtua

lakkautetaan ("kommer att indragas")! -- Tämä kirje "täydentäville"

ilmoituksineen on minusta kaikista kuvaavin. Tosin se näyttää, että

Armfelt ei ollut suostunut Wahlströmin kutsumiseen inspehtoriksi,

mutta mitä itse ilmoitukseen tulee, niin se luonnollisesti merkitsi,

että viranomaiset olivat päättäneet kerrassaan lakkauttaa viran,

jotta Hagman ei edes siinä tapauksessa että hänen erottamisensa

huomattaisiin laittomaksi voisi siihen takaisin päästä! On vieläkin

alustelmia, joista huomaa Hagmanin yhä yrittäneen saada oikeutta,

mutta tiettävästi oli kaikki turhaa vaivaa.

Mutta rettelöt eivät siihenkään loppuneet. Syksyllä Öhqvist

kirkossa luki ääneen erään kuulutuksen, jossa ilmoitettiin että

koulujen menosäännössä oli tehty muutoksia, jotka tuottivat 500

ruplan "hyödyn", tehdessään Hagman osotti tämän vääräksi, mainiten

että muutoksiin oli myös luettu neljännen luokan lakkautus,

vaikka opettajat olivat palkatta opetusta antaneet. Seuraavana

sunnuntaina apulaispappi Tornell kirkossa puolusti edellistä

kuulutusta ja varotti seurakuntalaisia kuulemasta niitä, jotka

yrittävät selittämään asioita toisin. En tiedä miten tämäkin juttu

tuli kenraalikonsistorin eteen, mutta Hagmanin paperien joukossa

on alustelma, jossa hän konsistorille selittää Öhqvistin esityksen

muutoksista kouluissa olevan harhaanvievän. -- Että melkoinen osa

seurakuntalaisia oli Hagmanin takana, on itsestään selvää, ja tuli

se usein näkyviin. Niin esim. kun lokakuun lopulla kirkkoneuvoston

jäsenten ja esimiehen vaali toimitettiin, oli Hagman asetettu

ehdokkaaksi kreivi Armfeltia vastaan. Kumminkin jälkimäinen tuli

valituksi, niinkuin Hagman itse, ehdokkuudestaan eräässä kirjeessä

mainitessaan, edeltäkäsin oli olettanut. Muuten oli vaalitoimitus

ollut niin mielivaltainen ja valvontaa vailla, että senkin johdosta

valitus tehtiin kenraalikonsistorille. Vielä merkitsevämpää oli että

Hagman maaliskuulla 1871 valittiin toiseksi tilintarkastajaksi, jopa

niin yksimielisesti että ainoastaan seitsemän oli äänestänyt vastaan.

Kirkkoneuvosto oli turhaan ilmoittanut mitä ankarimman vastalauseen

vaalia vastaan. Kun sitte tarkastus oli tapahtuva, sama neuvosto

kieltäytyi antamasta pöytäkirjojaan tarkastajien nähtäväksi. Näin

estettyinä tehtäväänsä suorittamasta ei tilintarkastajilla ollut

muuta neuvoa kuin siitäkin asiasta valittaa kenraalikonsistorille! --

Lopuksi mainittakoon vielä, että Hagman 1871 parissa kirjoituksessa

yhtä asiallisesti kuin ankarasti arvosteli seurakunnan kirkossa

toimeenpantuja muutos- ja korjaustöitä. Ne olivat maksaneet paljon,

tuottamatta toivottua hyötyä, siitä puhumatta että ne taiteelliselta

kannalta arvostellen olivat enemmän rumentaneet kuin kaunistaneet

kirkkoa.

Saatuaan Hagmanin pois inspehtorinvirasta näyttää Öhqvist aikoneen

tehdä hänelle sanomalehtitoimenkin Pietarissa mahdottomaksi.

Hän perusti näet uuden suomenkielisen lehden nimeltä "Pietarin

sunnuntailehti", jonka näytenumero, "hyvin kurjana sisältä ja

ulkoa", ilmestyi joulun edellä ja joka oli alkava säännöllisesti

ilmestyä 1871 v:n alusta. Lehden toimittajaksi ilmoittautui Thomas

Friman, eräs koulun opettajista, joka näin luopui Hagmanista --

tämä nimittää häntä eräässä kirjeessä "kavaltajaksi". Pietarin

Sanomat tervehti tulokasta vähän myrkyllisesti: "Lehden kustantaja

kuuluu olevan yksi kirkkoherroista P:n Marian seurakunnassa, pastori

Öhqvist, joka on lehteä varten palkannut muutamia kirjoitusmiehiä.

-- Hengellinen sanomalehti", lisätään sitte, "on itsessään

ilahuttava ilmiö, ja semmoinen lehti voi olla suureksi hyödyksi ja

paljon vaikuttaa kansaan, jos, näet, kristillinen ja uskonnollinen

henki todella elähyttää ja täyttää itse toimittajia." Tervehdys

päättyy väitteeseen, että lehti on alkanut vaikutuksensa "pienillä

valheilla", nimittäin antamalla vääriä tietoja koulujen oppilaiden

luvusta seurakunnan kouluissa. Valittuna tilintarkastajaksi saattoi

Hagman, joku kuukausi myöhemmin, koulujen kirjoista todeta, että

hänen tekemänsä huomautus oli ollut oikea.[52] Maaliskuulla Hagman

mainitsee Pietarin Sanomilla olevan 700 tilaajaa, jonka lisäksi

noin 300 irtonaiskappaletta säännöllisesti myytiin. Pietarin

sunnuntailehdellä oli, mikäli hän tiesi, samalla aikaa vaille 300

tilaajaa. Kovin suurta hallaa kilpailija siis ei tehnyt, mutta

tietysti se sittenkin vaikeutti Hagmanin toimeentuloa. Sentähden

ei ole ihme, että hän 9/3 kirjoittaa ystävälleen K. F. Enebergille

Leipzigiin: "Kuinka tulen toimeen vuoden loppuun, sitä minä en

todellakaan tiedä, jollei mitään olosuhteiden muutosta tapahdu. Kolme

kuukautta eteenpäin elän kai vielä, mutta sitten -- -- --."

Samoilta ajoilta asti, jolloin Hagmanin toimeentulo Pietarissa, viran

menettämisen takia, alkoi muuttua arveluttavaksi, näyttää hänen

elämänsä muutenkin käyneen raskaaksi. Noin puoleentoista vuoteen

hän ei ollenkaan kirjoita kotiinsa, arvatenkin siitä syystä, että

hänellä ei ollut mitään kerrottavana, joka olisi tuottanut iloa

vanhalle äidille, ja kirjeissä ystäville, joita on useita säilynyt

talvikaudelta 1870--71, hän valittaa ikävää. Hänellä oli kyllä hyviä

pietarilaisia tuttavia, esim. pastori A. J. Piispanen, joiden kanssa

hän paljon seurusteli, mutta hän kaipasi niitä läheisiä, uskotuita

ystäviä, jotka varhemmin olivat tehneet Venäjällä-olon hupaiseksi,

nimittäin Forssellia, Gripenbergiä ja K. F. Enebergiä, joka edellisen

lähdettyä Hammerfestiin oli asunut yhdessä Hagmanin kanssa,

kunnes syksyllä 1870 muutti Leipzigiin jatkaakseen itämaalaisten

kielten tutkimuksia, joita Pietarissakin oli harjottanut. Lähinnä

näistä ystävistä oli Forssell Viipurissa, ja hänen luonaan Hagman

tavantakaa pistäytyi. Erittäin mainittakoon, että hän oli Viipurissa

myöskin niinä "iloisina päivinä" joulukuun keskivaiheilla, jolloin

Kaarlo Bergbom siellä esitti ensimäistä oopperaa suomenkielellä,

Trubaduuria, Ida Basilier Leonorana. Toisen kerran Bergbom tuotti

virkistystä ja iloa Hagmanille, kun hän ensimäiselle suurelle

ulkomaanmatkalleen lähteneenä tuli Pietariin tammikuun lopulla 1871

ja asui kaksi viikkoa ystävän luona. Tietenkin Bergbom nyt sai

tyystin perehtyä Hagmanin oloihin, ja sen johdosta hän kirjeissään

kotia surkuttelee sitä mahdollisuutta, että Hagmanin täytyisi jättää

toimialansa Pietarissa.[53] --

Vaikkei tiettävästi mitään huomattavaa "olosuhteiden muutosta"

tapahtunut, jäi Hagman edelleen Pietariin, ja näyttää hän yhä

ajatelleen mahdolliseksi siellä toimeenkin tulla. Suuren helpotuksen

ikävyydessä tuotti hänelle Gripenberg-ystävän palaaminen Pietariin

keväällä 1871. Nyt Hagmanilla jälleen oli kenen kanssa iloista

pakinaa pitää ja vakaastikin neuvotella milloin mistäkin.

Toimeentuloon nähden pysyivät kai asiat jotenkin ennallaan. Hagmanin

yrityksistä niitä parantaa on tässä ainoastaan pari seikkaa

mainittavana. Vuoden lopulla hän ensiksikin julkaisi _"Pietarin

Suomalaisen kalenterin karkausvuodelle 1872"_, jommoista ennen ei

oltu nähty. Kalenteri, 120 sivua kooltaan, oli tarkotukseltaan

yksistään käytännöllinen, se kun sisälsi Pietarin kaupungista ja

Inkerinmaan seurakunnista semmoisia tietoja, osotteita y.m., jotka

olivat välttämättömiä kaikille suomalaisille, jotka siellä asuivat

ja joilla siellä oli asioita ajettavana. Näennäisesti oli tämä

julkaisu hyvinkin mitätön, mutta Venäjällä asuville suomalaisille

se epäilemättä oli erinomaisen tervetullut ja ansaitsee sentähden

tulla huomioon otetuksi, kun muistellaan, mitä Hagman on vaikuttanut

suomenkielisten pietarilaisten ja inkeriläisten hyväksi. Toinen

merkille pantava seikka on se, että Hagman ei suinkaan ajatellut

lehtensä lakkauttamista, vaan päinvastoin laajentamista. Sitäpaitsi

hän lupasi, ilman lisämaksua, joka toinen kuukausi liittää Pietarin

Sanomiin lisälehden, joka sisältäisi uskonnollisia kirjoituksia,

tietoja kirkollisista oloista y.m.s., ja oli pastori A. J. Piispanen

sitoutunut tätä lisälehteä toimittamaan.

Näin näyttää siis Hagman jollakin luottamuksella vastaanottaneen

uuden vuoden (1872); mutta että hän sittenkin oli saanut kyllänsä

Pietarista eikä enää suuria odottanut tulevaisuudestaan siellä, sen

huomaa siitä, että hän, niinkuin pian on kerrottava, kohta oli valmis

myöntymään, kun häntä kehotettiin tulemaan Helsinkiin ruvetakseen

suomenmielisten vastikään perustaman ruotsinkielisen lehden

toimittajaksi.

_Helsingissä Morgonbladetin toimittajana_.

Ennenkuin jatkan kertomustani on tarpeen tutustua siihen lehteen

ja tehtävään, jota varten Hagman Pietarista palasi, se on puhua

_Morgonbladetin_ synnystä ja tarkoituksesta. Tosin olen jo ennenkin

siitä jutellut, nimittäin Suomalaisen teatterin historiassa

kuvatessani sitä valtiollista taustaa, jota vasten nähtynä

kansallisen näyttämön synty esiintyy oikeassa merkityksessään; mutta

en voi sitä tässäkään syrjäyttää. Onhan Morgonbladet nyt melkein

varsinaisena pääaineenani, koska näet lehden ja Hagmanin olemassaolo

pian sulivat yhteen.

Siitä saakka kuin Helsingfors Tidningar lakkautettiin, olivat

suomenmieliset kipeästi kaivanneet ruotsinkielistä lehteä, joka

edustaisi heidän asiaansa. Nälkävuosina 1867 ja 68 ei semmoisen

perustamista kuitenkaan voitu ajatella, sillä eihän puolueella

silloin ollut edes suomenkielistä äänenkannattajaa Helsingissä.

Kovan ajan ohimentyä olikin ensi tehtävä uudestaan henkiin herättää

Suometar, ja "Uusi Suometar" alkoi toimintansa 1869. Mutta jos

joku oli, jonka mielestä sen enempää ei tarvittukaan, niin kyllä

aika pian toista opetti. Vuosi vuodelta kävi kansallisuustaistelu

kiihkeämmäksi, ja siinä oli U. S. ensi aikoinaan ja kauan

eteenpäinkin sangen tehoton ase, vaikka sitä, sensuurin tuimuudesta

päättäen, kylläkin vaarallisena pidettiin. Todellisuudessa olot

vielä olivat sellaiset, että hyvänkään suomenkielisen lehden

merkitys ei voinut olla suuri, ei ainakaan välittömään vaikutukseen

nähden. Näin oli ei ainoastaan sentähden että U. S:lla, joka

ensin ilmestyi vain kaksi ja v:sta 1871 kolme kertaa viikossa,

oli vain noin 6-800 tilaajaa, vaan paljon enemmän senvuoksi että

virkamiehet ja sivistyneet yleensä joko eivät ollenkaan osanneet

taikka olivat aivan tottumattomia suomea lukemaan. Sanalla sanoen

suomenkielinen äänenkannattaja oli niin sanoakseni olematon

suurimmalle osalle niitä kansalaisia, joilla vastaiseksi oli enimmän

sanottavaa maan valtiollisessa ja sivistyselämässä. Jos sentään

senaikuiset ruotsinkieliset olisivat olleet samanhenkisiä kuin

nykyaikaiset, nimittäin etteivät olisi juuri tahtoneetkaan mitään

suomenmielisten puolelta kuulla, niin olisi kai ollut siihenkin

tyydyttävä, mutta itse asiassa kuului heidän joukkoonsa runsas

määrä todellisia suomalaisuuden ystäviä ja harrastajia, vaikka he

kasvatuksensa takia puutteellisesti osasivat suomenkieltä. Kysymys

ruotsinkielisestä kansallismielisestä lehdestä oli siis kysymys:

eikö ole suomea osaamattomille puoluelaisille tehtävä mahdolliseksi

olla mukana ja ottaa osaa julkiseen taisteluun suomalaisuuden

hyväksi; edelleen, eikö ole saatava kansallispuolueen vaatimukset ja

mielipiteet kaikkien ruotsinkielisten kuuluville, ja vihdoin, eikö

ole pyrittävä voittamaan uusia puoluelaisia niistä piireistä, joille

isänmaan tulevaisuus on kallis, vaikka he nurjien olojen vuoksi

ovat vieraantuneet kansamme pääosasta? Tämä saa ymmärtämään, että

sellaisen lehden aikaansaantia jo pohdittiin syksyllä 1869, vaikka

silloin vielä arveltiin voitavan tyydyttää tarvetta julkaisemalla

sarja lentokirjasia: Ettan, Tvåan j.n.e. Todellisuudessa ilmestyi

vain yksi semmoinen kirjanen ("Ettan"), ja seuraavana vuonna

otettiin lehden perustamiskysymys uudestaan puheeksi ja katsottiin

sen toimeensaaminen aivan välttämättömäksi. Siihen päätökseen

tultiin näet 17 p. syysk. 1870 B. F. Godenhjelmin luona pidetyssä

kokouksessa, jossa saapuvilla olivat Yrjö Koskinen, Th. Rein, Oskar

Blomstedt, K. F. Ignatius, Jaakko Forsman, J. V. Calamnius, C. G.

Svan, F. W. Rothsten, Fritiof Perander y.m. Toimittajaksi ajateltiin

joko W. Enebergiä taikka E. A. Forssellia, mutta koska edellinen

juuri oli tullut nimitetyksi Porvoon tuomiokapitulin sihteeriksi,

päätettiin kirjoittaa jälkimäiselle. Sen tekikin Jaakko Forsman.

Kuitenkin Forssell kieltäytyi, ja asia jäi sentähden vieläkin

sikseen. Syksyllä 1871 kysymys herätettiin kolmannen kerran, Forsman

kirjoitti taas Forssellille, ja nyt tämä antoi myöntävän vastauksen

-- ja Morgonbladet syntyi.

Totta puhuen ei syntyminen sentään ollut niin tuskaton kuin tästä

luulisi. Monta kokousta pidettiin, monta askelta astuttiin ja monta

kirjettä kirjoitettiin, ennenkuin siihen päästiin. Vaikeinta oli

tietysti saada kokoon tarpeellinen kannatus- eli takuumäärä, joka

ensin ajateltiin 20,000, mutta lopulta nousi 30,000 markaksi, ja

jonka arvioitiin riittävän kahdeksi vuodeksi. Läheltä ja kaukaa

lisiä tuli, mutta useimmat 500 markan "osakkeet" merkittiin

tietenkin Helsingissä, ja Bergbomin perhe hankki suurimman osan.

Oli niitä epätoivoisiakin kokouksia, joissa viisaimmat arvelivat

parhaaksi luopua koko puuhasta, mutta aina olivat innostuksesta

uskaliaat enemmistönä. Todistuksena ettei lopullinen menestys

ollut vastapuoluetta hermostuttamatta kerrottiin, että Dagbladin

päätoimittaja, R. Lagerborg, oli eräälle lainanpyytäjälle vastannut:

"Kääntykää Morgonbladetin toimituksen puoleen, sillä näyttää

olevan rahoja(!)." Aputoimittajain ja avustajain hankinta vaati

sekin aikaa. Z. Topelius epäili kauan antaisiko nimensä mainita,

ja J. V. Snellman suorastaan kieltäytyi siitä. Edellinen pelkäsi

joutua liian räikeän fennomaaniseen seuraan, ja jälkimäinen taasen

oli sillä kannalla, ettei hän tahtonut enään ollenkaan kirjoittaa

julkiseen sanomalehteen. Kumminkin Snellman lopulta lupasi antaa

apua, jos huomaisi lehden esiintymisen tyydyttäväksi. Itse asiassa

hän ensi vuosina pysyi Morgonbladetista jotenkin erillään, ja kun

häneltä kysyttiin mitä hän siitä piti, oli hän kärtyiseen tapaansa

ivallisesti lausunut: "Inte tycks di just vara synnerligen snillrika"

(eipä ne juuri näytä erittäin nerokkaita olevan), tarkottaen

toimittajia; miten sen liekään, tuli hänestä myöhemmin kaikista

ahkerin avustaja. Toimittajina mainittiin ilmoituksessa: E. A.

Forssell, K. Bergbom (ulkomaanosasto) ja O. Donner sekä avustajina Z.

Topelius, A. F. Granfelt, C. G. Ehrström, Th. Rein ja (yliopettaja)

H. E. Melander. Minäkin tulin vakinaiseksi toimituksen jäseneksi

(teatteria, kirjallisuutta y.m. varten), mutta olin liian nuori ja

tuntematon nimeltä mainittavaksi. Olin sentään ollut alusta aikain

mukana neuvotteluissa ja ehdotin myöskin nimen, joka lehdelle

annettiin. Minusta nimessä, joka muistutti Runebergin lehteä

1830-luvulta, oli jotain nuorekkaan tunnelmallista ja menestystä

lupaavaa. Näytenumero ilmestyi 5 p. jouluk., ja oli onnistunut

ohjelmakirjoitus Th. Reinin tekemä.