Ja niin sitä alettiin. Ei ollut kirjoitusten puutetta. Rein kirjoitti

uskonnonvapaudesta polemisoiden Dagbladia vastaan, joka turhanpäiten

oli alkanut repiä erästä sangen viatonta ohjelmakirjoituksen

lausetta, Donner kaupunkien kunnallishallinnosta eri maissa,

Melander kasvatusopillisista seikoista (Pedagogiska strökorn),

Bergbom katsauksia menneen vuoden valtiollisiin päätapahtumiin,

Hagman Pietarin kirjeitä venäläisestä politiikasta, Rein ja Fredrik

Cygnaeus tekivät alotteen F. M. Franzénin syntymän 100-vuotismuiston

juhlalliseen viettämiseen, Topelius ivaili H. D:n ajattelematonta

ehdotusta pystyttää Eläintarhan mäntymäelle muistopatsas Runebergille

(hänen eläessään! -- ehdotus keksittiin vastapainoksi Franzénin

muiston elvyttämiselle Morgonbladetissa). Helmikuusta alkaen

valtiopäivät tuottivat yltäkyllin palstantäytettä, niin että

muita kirjoituksia tuskin tarvittiin; kuitenkin Rein sepitti

"Valtiopäiväkirjeitä", Topelius "kirjekortteja" taikka "kalleudesta

Helsingissä", josta on ääntä pidetty niin kauan kuin minä muistan;

följetongina annettiin m.m. A--ï--a'n tendenssikertomus: "Monta

tytärtä! (Många döttrar), kuvia todellisuudesta".

Kumminkaan eivät asiat olleet hyvällä kannalla. Forssell oli

myöntynyt ystävien vaatimukseen, vaikka häntä oli epäilyttänyt ei

ainoastaan poikkeaminen rauhallista toimintaa ja varmoja tuloja

lupaavalta lakimiehen uralta, vaan myöskin heikonlainen terveys. Tämä

jälkimäinen epäilyksen aihe osottautui pian liiankin perustetuksi.

Itse asiassa Forssell ei ollut luotu siihen sisyfustyöhön, jota

jokapäiväisen lehden toimitus laatuansa on. Kun hän sai rauhassa

tehdä työtä, niin hän sepitti mitä etevimpiä kirjoituksia,

ajatukseltaan teräviä, esitykseltään sitovan loogillisia, tyyniä,

mutta tarpeeksi ivan suolalla maustettuja, sanalla sanoen

kirjoituksia, joita nautinnolla luettiin. Mutta toimitustyö, tehden

jokapäiväisen täyttämisen levoton valvonta ja tietojen hankinta

hermostutti ja väsytti häntä niin, että hän jo maaliskuulla itse

huomasi ja muutkin näkivät, että hän ei jaksaisi pysyä aisoissa.

Silloin (13/3) päätettiin kääntyä Hagmanin puoleen ja pyytää,

että hän tulisi Forssellia vapauttamaan. Kumminkin katsottiin

tarpeelliseksi sitä ennen tiedustella Z. Topeliuksen mieltä, sillä

vanhastaan tiettiin runoilijan pitävän Hagmania liian kiivaana. En

muista mitä Topelius vastasi, mutta arvatenkin hän suostui, sillä

kirje meni Pietariin, ja Hagman ilmoitti tulevansa, niin pian kuin

vain pääsisi irti. -- Niin hän kirjoitti Forssellille, mutta vähän

myöhemmin hän tarkemmin selitti asiansa Bergbomille: Mielellään

hän lähtisi Pietarista, mutta hän ei voinut jättää Pietarin

Sanomia tuuliajolle; "1:ksikin olisi tilaajain ryöstämistä, jos

viivyttelemättä ilmoittaisin lehden lakkaavan, 2:ksi on minulla

ja täkäläisellä yleisöllä luja vakaumus lehden tarpeellisuudesta,

vaikk'ette te siellä käsitä sen merkitystä. Olisi anteeksiantamatonta

jättää ilman hoitoa ne herätyssiemenet, jotka lehti -- niin väitän

ehdottomasti -- menestyksellisesti on kylvänyt, sekä luovuttaa

hyvä saalis vastustajien ja obskuranttien käsiin." Hagman pyytää

neuvoa miten suoriutua pulmasta. "Eikö Kaarlo (Alfred) Castrén,

niinkuin hän itse on halunnut ja O. Furuhjelm toivoo, voisi tulla

Pietariin historiallisia tutkimuksia varten -- ainakin siksi kuin

K. Suomalainen valmistuu? Niinkuin sanottu, en voi mitenkään nyt

tulla; se on aivan mahdotonta, vaikka kuinka tahtoisin. Muuten

minä paraikaa erään toisen kanssa puuhaan suomalais-venäläisen

asiatoimiston perustamista täällä (mitä siitä arvelet?)." -- Vihdoin

kysymys ratkaistiin niin, että Tyko Hagman lähti Pietariin hoitamaan

veljensä lehteä vuoden loppuun, ja August tuli Helsinkiin kesäkuun

alkupuolella.

Kevätkauden loppuun oli siis Morgonbladetin tultava toimeen entisine

voimineen, ja menihän se. Pääsiäisviikkona Forssell kokonaan vetäytyi

lepoon, ja lehti jäi Bergbomin ja minun niskoilleni, toisin sanoen

minä hoidin parhaimman mukaan päätoimittajan tehtäviä, tarpeen

tullen neuvotellen Bergbomin kanssa, jolle ulkomaanosasto antoi

riittävästi työtä, varsinkin kun paraikaa valmistettiin viimeisiä

seuranäytäntöjä ennen Suomalaisen teatterin perustamista. Parin

viikon päästä Forssell palasi virkistyneenä ja kirjoitti muun muassa

hyvän (Dagbladille osotetun) artikkelin "julkisten henkilöiden

arvostelemisesta". Muuten oli K. Bergbomin kirjoitussarja Helsingin

teatterioloista merkillisintä, huomattavinta, mitä lehtemme

tänä keväänä yleisölleen tarjosi. Ilman omaa äänenkannattajaa

Bergbom tietysti ei mitenkään olisi saanut näitä kirjoituksia

ruotsinkielisten luettavaksi.

Oltuani alkupuolen kesää Pohjanmaalla lähdin sen loppupuolella

ensimäiselle pienelle ulkomaanmatkalleni, kulkien Tukholman kautta

kanavatietä Göteborgiin ja sieltä Kööpenhaminaan, jossa sinä kesänä

oli skandinaavilainen taide- ja teollisuusnäyttely. Kirjoitettuani

kolme "matkakirjettä", ensimäiset eläissäni, palasin Helsinkiin

elokuun lopulla. Silloin Hagman oli lähtenyt asioilleen Pietariin,

josta hän tuli takaisin vasta 15 p. syysk. Näin ollen en voi mitään

kertoa hänen ensi ajastaan Morgonbladetin palveluksessa, enkä

sentähden kesäkuukausilta muuta mainitse kuin että silloin lehdessä

m.m. luettiin S. A. Hedlundin mieltäkiinnittävät kirjeet hänen

Suomen-matkastaan, E. A. Forssellin arvokas kirjoitussarja "1872 års

ständer" ja Axel Boreniuksen (Lähteenkorva) sisältörikkaat kirjeet

"Runonkeräysretkeltä", jotka aineeltaan muistuttivat E. Lönnrotin

kirjeistä Runebergin Morgonbladissa.

Hagman oli innokas työssään -- vaikka Forssell vuoden loppuun

ja vielä seuraavankin vuoden, enimmäkseen nimellisesti, pysyi

"vastaavana toimittajana" -- ja ajan tapaukset olivat jos milloinkaan

omansa kannustamaan toimintakykyisiä. Kesällä oli Kothenin koululaki

vahvistettu, ja syyskuun 10 p:nä annettu julistus, joka vastoin

säätyjen yksimielistä anomusta määräsi suomalaisen normaalikoulun

sijoitettavaksi Hämeenlinnaan. Noin kolme viikkoa myöhemmin

A. Meurman lähetti Morgonbladetin toimitukselle 1,000 markkaa

suomalaista koulun varten Helsingissä, ja siitä se kiihkoisa puuha

alkoi, joka ei ainoastaan johtanut alkeisopiston perustamiseen

pääkaupunkiin, vaan moneen muuhunkin paikkakuntaan. Koska kumminkin

Lounasmaa muistelmissaan (Elämäni taipaleelta) on näistä asioista

kertonut, tahdon tässä vain mainita, että Morgonbladet turhaan

koetti julkisuuteen saattaa Meurmanin, lahjan mukana lähetettyä

kirjoitusta. Miten sitä lievennettiinkään, ei sensuuri hellittänyt;

vasta _neljäs_ painos numeroa hyväksyttiin, ja siinä ei ollut enää

sanaakaan jälellä! Meurmanin yksityinen kirje alkaa: "Pitkät puheet

ja päivittelemiset eivät nyt ole paikallaan. Joka mies vallille!

Normaalikoulu on ylläpidettävä ensi valtiopäiviin saakka -- -- --."

Lähettämästään kirjoituksesta hän itse lausuu: "Se on jotensakin

laimea, mutta minä olen lopen laimistunut, jos tahdot, saat sitä

parantaa." Sensuuri arvosteli sitä toisin.[54] -- W. Churberg oli

ensimäinen, joka noudatti Meurmanin esimerkkiä; hänkin lähetti

Morgonbladetin toimitukselle 1,000 markkaa, ja kun yhä uusia

lahjoja lähetettiin samalla osotteella, tuli lehti tavallaan suuren

kansallisen yrityksen alkuunpanijaksi.

Tästä huomaa, miten ahtaalla julkista sanaa pidettiin, ja miten

tärkeätä oli että ruotsinkinkielellä suomalaisuuden asiaa

edustettiin. Vaikka oli mahdotonta saada lausutuksi mitä tahtoi,

voitiin sentään tavalla tai toisella, vaikkapa vain lahjojen

ilmoittamisella näkyvimmällä paikalla ja korpus-kirjaimilla,

pitää mielet vireillä, ja toimittaja tiesi olevansa asetettuna

merkitsevälle vartiopaikalle. Senlaatuiset seikat kuin tämä kertomani

ovat muistettavat, kun ihmetellään kuinka Hagman niin kauan pysyi

asemassa, joka oli verraton voimien kuluttaja mutta kehno vaivojen

palkitsija.

Selailtuani vuosikerran loppuun asti huomautan, että toimitus

mielellään tarjosi yleisölleen semmoista lukemista, joka

valaisi suomenmielisten harrastuksia ja suomalaiskansallista

sivistyselämää ja johon nähden muut ruotsinkieliset lehdet jo

silloin mielellään noudattivat "sekretessin" perusjohdetta --

tietysti tarkottaen lukijoissaan ylläpitää sitä käsitystä, että

ainoastaan ruotsinmielisellä taholla tässä maassa kulttuurityötä

tehdään. Esimerkkinä tältä ajalta mainitsen O. Donnerin matkakirjeet

Unkarista, J. R. Aspelinin kirjeet muinaistieteellisiltä

tutkimusmatkoiltaan Venäjällä ja minun kirjoittamani esitelmä

Aleksis Kiven elämästä ja teoksista -- ainoa myötätuntoinen kuvaus

runoilijasta, mikä ruotsinkielellä on painettu, ennenkuin A.

Mörnen tutkimus Kivestä ja hänen suuresta romaanistaan ilmestyi

1911. -- Aivan vuoden viimeisinä päivinä luettiin lehdessä J. V.

Snellmanin kirjoitus "Totuutta painolakisäätämisestämme, arvatenkin

epämieluista" -- mikäli tiedän, ensimäinen, jonka Snellman oli

kirjoittanut vartavasten Morgonbladetissa julkaistavaksi. --

Kiistoja H. D:n kanssa sattui tavantakaa, vaikka aiheet usein olivat

jotenkin mitättömiä. Esimerkkinä semmoisista olkoon mainittuna

eräs, joka syntyi Dagbladin häväisevästä syytöksestä, että E. O.

Stenberg muka Morgonbladetin aputoimittajana oli ylistänyt lehteä

Porin sanomissa. Tosiasia on, että Stenberg ei ollut toimituksen

jäsen, vaan käytti Bergbom häntä kääntäjänä maksaen erikseen joka

työstä. Kerron tästä senvuoksi, etten voi myötätunnotta muistella

aikoinaan kuuluisaa ylioppilasta, joka parin vuoden aikana usein

nähtiin lehden toimituspaikassa humoristisilla, sukkelilla jutuillaan

tuottaen meille monta hupaista hetkeä. Harvinaisen lahjakas ja

tietorikaskin mies olisi vaikka mihin pystynyt, jos hän olisi osannut

tavoissaan ja elämässään pitää vakavaa suuntaa. Kun hän pitkät

ajat ennen kuolemaansa virui sairaalassa, Bergbom, hyväsydäminen

kun oli, silloin tällöin kävi hänen luonaan, samalla kun

tietääkseni Stenbergin varsinaiset toverit tuskin häntä muistivat.

Hänen kuoltuansa kirjoitin minä muutamia muistosanoja hänestä

Morgonbladetiin.

* * * * *

Olen luonut pikakuvan Morgonbladetin ensi vuodesta, mutta vielä

se on täydennettävä mainitsemalla, että alkuaan tehty tulo- ja

menoarvio vuoden loppupuolella huomattiin olevan päin männikköön.

Tämä kaipaa tietysti selitystä, ja samalla kun sen annan, tahdon

lyhyesti esittää lehden talouden laadun koko sen olemassaolon aikana.

Aluksi hankittu kannatus oli ajateltu takaavan lehden toimeentulon

kahdeksi vuodeksi; todellisuudessa alettiin jo ensi vuoden lopulla

epäillä jatkamisen mahdollisuutta. Tilaajia oli tosin karttunut

noin 1,100, joka määrä sitte pysyi jotenkin muuttumattomana ja

yleensä oli toiveiden mukainen. Sitä vastoin ilmoituksista lähtevät

tulot huonosti vastasivat odotuksia; pääkaupungin ruotsalaiset

liikemiehet (suomalaisia oli tuskin nimeksikään) joko eivät tahtoneet

taikka eivät oikein uskaltaneetkaan ilmoittaa fennomaanisessa

lehdessä. Kun nyt menot nousivat vähintäin noin 50,000 markkaan

ja tilauksista saatiin 20 à 22,000 (lehden tilaushinta oli 20 mk)

sekä ilmoituksista, kun hyvin kävi, 10,000 ja vähän päälle, niin

huomaa, että kannattajain täytettävä vajaus saattoi vaihdella

15-30,000 markan välillä. Ainoastaan viimeisinä vuosina päästiin

joskus vähemmällä, syystä että silloin Hagman melkein yksinään hoiti

koko lehden. En kumminkaan luule suuresti erehtyväni, jos lasken

lehden kannattamiseen uhrattujen varain 13 vuoden kuluessa nousseen

ainakin 300,000 markkaan -- jollei summa pidä paikkaansa, niin se

on mieluummin liian alhainen kuin päinvastoin. Jos kysytään kuka

tai ketkä nämä sadattuhannet suorittivat, niin kuuluu vastaus, että

Morgonbladetin kannattajajoukko oli sama piskuinen suomenmielisten

ryhmä, joka -- niinkuin Suomalaisen teatterin historiassa olen

kertonut -- samalla aikaa ylläpiti nuorta kansallista näyttämöä

ja oopperaa. Totta kyllä oli esim. pappeja ja muitakin, jotka

avustivat lehteä, mutta kieltäytyivät tukemasta teatteria, samoin

kuin toiselta puolen oli varsinkin oopperan suosijoita, jotka eivät

liittyneet lehden kannattajiin; mutta suurin osa kummankin yrityksen

budjetin vajausta oli helsinkiläisten fennomaanien täytettävänä.

Että tehtävä oli raskas, sen tiesivät rahojen kerääjät yhtä hyvin

kuin maksajat; mutta miten olikaan, rahat saatiin kokoon. Erittäin

ansaitsee W. Churbergin innokas toimi mainitsemista. Jo alussa hän

puuhasi rahojen hankkimista; mutta myöhemmin -- en voi tarkoin

sanoa minä vuosina -- hän otti Morgonbladetin kannatuksen niin

sanoakseni urakalle. Säästämättä omaakaan kukkaroaan hän tuttaviensa

ja muittenkin suomenmielisten tulojen mukaan arvioi, millä määrällä

kunkin tuli ottaa osaa lehden ylläpitämiseen, ja toimeenpani sitte

suoranaisen verotuksen. Hän kävi näet niitten luona, jotka hän oli

luetteloonsa merkinnyt, ja mieskohtaisesta jokaista puhutellen

hänen palava innostuksensa voitti arvelut ja estelyt -- ja olihan se

totta, että raskaskin kuorma tuntui helpommalta, kun tiesi kaikkien

hengenheimolaisten olevan mukana sitä kantamassa.[55]

Näyttää siltä, että Morgonbladetin tilikirjat ovat hävinneet, joten

minä en voi edellistä todistaa esittämällä numeroja eri vuosilta.

Kumminkin on minulla käytettävänä eräs valaiseva, A. Meurmanin

Jaakko Forsmanille lähettämä kirje 10 p:ltä marrask. 1874. -- Siinä

sanotaan muun muassa: "Tuli kuin tulikin 1,000 markkaa kirjeestäsi.

Totta Morgonbladet mahtaa olla ajan tärkeimpiä tarpeita, kun siihen

on uhrattu ja uhrattavaksi kirjoitettu 120,000 markkaa. Ja totta

fennomania jo on mahti, kun se polkee maasta satojatuhansia, milloin

vain tarvitaan. Hyvä! Minä yhdessä rovasti Grönbergin kanssa otamme

yhden osakkeen [maksaen kumpikin 500]." Samasta kirjeestä näkyy,

että merkityt 120,000 oli ajateltu riittävän 4:ksi vuodeksi. --

Muuten siteeraan: "Onneksi siis, Morgonbladet eläköön! -- Sano

veljellisiä terveisiä Yrjö ystävälle. Arvattavasti hän elää, koska

ei muuta ole näkynyt. Ja tervehdi muitakin hulluja fennomaneja, se

on kaikkia, sinun ja heidän ystävältään A. Meurman." "Hulluiksi"

toisin ajattelevat ja välinpitämättömät sanoivat suomenmielisiä, kun

kuulivat puhuttavan, miten he uhrasivat varoja tarpeettomiin, jopa

vahingollisiin kansallisiin yrityksiinsä!

Pitäen silmällä kirjoitukseni pääainetta -- Hagmania -- on

ennensanottuun lisättävä, että lehden riippuvaisuus kansalaisten

avustuksesta tuntuvasti koski päätoimittajaakin. Ensiksikin hänen oli

tyytyminen sangen vaatimattomaan palkkaan -- muistaakseni se ei ollut

-6,000 markkaa suurempi -- ja toiseksi yrityksen taloudellinen

puoli ei lainkaan ollut niin hyvin järjestetty, että hänkään olisi

ollut vapautettu siitä huolehtimasta. Päinvastoin täytyi Hagmanin

itsekin olla osallinen rahojen hankinnassa. Todistukseksi otan

eräästä päiväämättömästä kirjeestä K. J. Gummerukselle Jyväskylässä

(luultavasti 1870-luvun lopulta) seuraavat rivit: "Asia on, näet,

että Morgonbladet häviää, jollei pikaista apua saada joka haaralta;

800 osaketta à 20 mk [eri aikoina käytettiin erisuuruisia osakkeita]

tarvitaan -- 350 on jo täällä saatu. Loput odotetaan maaseuduilta,

joiden ei sovi viskata kaikkia huolia ja maksuja (joita täällä

on kaikenlaisia) pääkaupungin kansalaisten niskoille. -- -- Olen

kirjoittanut niin lyhyesti, sillä ei _Sinulle_ tarvitse enempiä

selityksiä antaa."

* * * * *

Kun ylempänä jotenkin seikkaperäisesti kerroin Morgonbladetin ensi

vuoden vaiheista, ajattelin ainakin pääkohdittain samaan tapaan

puhua seuraavistakin vuosista. Pahemmin tehtävää tarkastettuani

huomaan sen kuitenkin mahdottomaksi. Pikainenkin katsaus lehden

sisällykseen olisi sama kuin yhteenveto enemmän kuin kymmenvuotisesta

jaksosta maamme valtiollista, kulttuuri- ja varsinkin suomalaisuuden

historiaa aikana, jolloin puoluetaistelu oli kuumimmillaan. Kaikista

kysymyksistä Morgonbladet näet lausui sanansa, milloin ei siinä

aivan uusia asetettu keskustelun alaiseksi, ja aina sen kanta oli

vakavammin ja välittömämmin isänmaallinen kuin H. D:n, jonka kanssa

miltei lakkaamatta oltiin taistelukannalla. Ymmärrän kyllä että

tämä arvosteluni mahtaa kuulua puolueelliselta, mutta kun kaukaakin

katselen noita seikkoja, en voi luopua siitä vakaumuksesta, että

Dagbladin miehet pysyessään kansallisuusliikkeen vastustajina ja

vihamiehinä sekä pyytäessään mitenkuten oloihimme sovelluttaa

ja uudistuspyrinnöissämme väkisin noudattaa "liberaalisia"

perusjohteitaan olivat merkillisesti vieraantuneet kansakunnan

luonnon- ja todellisuuspohjasta. Jollei niin olisi ollut laita, on

vaikea käsittää, kuinka puheena olevat lehdet olivat niin erimielisiä

ei ainoastaan suomalaisuuden, vaan useimmissa muissakin asioissa.

Tästä näkyy, että Morgonbladetin merkitys ei lainkaan rajoittunut

siihen, että se ajoi kansallisen liikkeen asiaa, vaan edusti

se muissakin tärkeissä kysymyksissä mielipiteitä, joiden olisi

täytynyt jäädä äänettömiksi ilman Hagmanin lehteä. -- Että vetäydyn

seikkaperäisemmästä esityksestä, lienee anteeksiannettava senkin

vuoksi, että minä jo Suomalaisen teatterin historiassa olen merkinnyt

koko joukon piirteitä, jotka tässä olisivat uudestaan mainittavat,

jos niin laajaperäisesti ainettani käsittelisin. Seuraavassa

kohdistan siis kertomukseni kireämmin mieheen, jonka kuvan olen

piirtääkseni ottanut.

Samana vuonna kun August Hagman muutti takaisin Helsinkiin,

hajaantui lopullisesti hänen lapsuuden kotinsa Pohjanmaalla. Sofia

sisar oli keväällä 1871 päässyt Jyväskylän seminaarista ja alkoi

seuraavana vuonna toimia kansakoulunopettajana, Augusta meni 1872

naimisiin, ja kolmas sisar, Lucina, oli käytyään Vaasan tyttökoulun

syksyllä 1871 alkanut opinkäyntinsä mainitussa seminaarissa. Näin

ollen äiti joulun jälkeen 1872 lähti Helsinkiin asuakseen siellä

yhdessä poikiensa kanssa. Puolikolmatta vuotta oli Morgonbladetin

toimisto kolmessa tai oikeammin kahdessa huoneessa Catanin vanhan

kahvilarakennuksen itäisessä päässä, Pohj. Esplanaadink. 39; mutta

kesäkuun alussa 1874 se muutettiin P. Henrikinkadun varrelle 8,

puurakennukseen vastapäätä uutta teatteria, tontilla, missä nyt on

venäläisen kimnaasin talo. Paitsi varsinaista toimistohuonetta,

s.o. tavallista salia, oli siinä vuokrattuna pienempiäkin huoneita,

joissa Hagman asui äitinsä ja Tykon kanssa, mutta tilaa oli ainakin

yhdelle sisarellekin, jos joku heistä kävi Helsingissä. Siellä

minä, niinkuin ennen olen maininnut, tutustuin rva Hagmaniin ja

muihinkin perheen, jäseniin, vaikka he pysyivät näkymättöminä

tavallisille toimistossa kävijöille. Huolimatta siitä että Hagman

niin kauan oli elänyt poikamiehen yksinäistä elämää, hän ei ollut

menettänyt perhe- ja kotitunteitaan. Päinvastoin yhdessäolo äidin

ja sisarusten kanssa tuotti hänelle sydämen lepoa ja tyydytystä,

sitä todistaa muun muassa se, että hän aina kohteli omaisiaan mitä

herttaisimmin, antamatta heidän kärsiä siitä hermojen kiihtymyksestä,

joka oli luonnollinen seuraus hänen toiminnastaan. Niinkuin muinoin

kotona äiti nytkin valmisti yksinkertaiset ruuat, ja niitä syödessä

muisteltiin mielellään lapsuuden aikoja. Toiselta puolen sisarukset

esim. 1874, jolloin Lucina vietti kesänsä Helsingissä, halusta

auttoivat Augustia korjausvedoksia lukemalla ja muutenkin missä

voivat. Niin esim. sepitti Tyko joulusatuja Morgonbladetiin, ja kun

joskus sattui, että toimistoon ilmestyi joku suurisuinen rähisijä,

joka Augustia väsytti, saattoi tämä tulla sisähuoneisiin pyytämään,

että Tyko menisi "antamaan hänelle kyytiä". Mielihyvällä Tyko sen

tekikin; August itse oli kyllä kiivassanainen polemiikissa, mutta

ainoastaan kirjoittaen, suusanallisesti kiistelemään hänellä ei

ollut luontoa. Kauan ei sentään idyllimäinen koti piillyt levottoman

toimiston takana; v. 1875 Lucina tuli valmistavan koulun opettajaksi

Hämeenlinnaan, ja silloin äiti muutti hänen luokseen. Sen jälkeen

Hagman tapasi omaisiaan ainoastaan silloin tällöin, kun joku heistä

pistäysi Helsingissä taikka hän itse pikimmältään kävi heidän luonaan.

Morgonbladetin toimisto oli aikanaan suosittu käyntipaikka,

jonkunlainen fennomaanien keskus. "Tuttavasi (ja tietysti minunkin)",

K. F. Eneberg lokakuulla 1872 kirjoittaa Waldemar veljelleen

ulkomaalle, "oleskelevat enimmäkseen Morgonbladetin toimistossa". Ja

todella harva se päivä, jolloin ei 2-3:n, ja harva se ilta, jolloin

ei 8-9:n aikana siellä tavannut puoluelaisia, ja muulloinkin pitkin

päivää sinne pistäydyttiin. Tämä oli lehdelle hyödyksi, sillä siten

saatiin siihen moni uutinen, ja toimitus pysyi ajan tasalla; ansio

siitä taasen oli Hagmanin, joka yleensä aina oli valmis pakinaan,

jollemme mekään, Bergbom ja minä, ketään tylyydellä karkottaneet. U.

S:n toimistossa vallitsi paljon vakavampi henki. Miten V. Löfgren

(Lounasmaa) olikin luonteeltaan ystävällinen, niin hän ei työn aikana

läheskään yhtä helposti antautunut puheeseen, ja apumiehensäkin hän

piti ankarammassa komennossa. Sentähden kun sinne asialle meni,

huomasi pian sen toimitettuansa, että oli paras jättää toimitus

rauhaan. -- Vanhemmista avustajista Z. Topelius tuskin näyttäytyi

toimistossa, vaan lähetti hän kirjoituksensa suljetussa kuoressa;

sitä vastoin muut (paitsi J. V. Snellman, josta enemmän alempana)

tavan mukaan itse toivat mitä tarjosivat lehdelle. Niin hiljainen

dogmatiikan professori A. F. Granfelt, jonka ajattelijaelämä kuvastui

hänen hienopiirteisissä kasvoissaan ja joka säännöllisesti esitti

valitsemansa aineen pitkässä artikkelisarjassa (esim. "Tankeutbyte

af fredligt syfte i omtvistadt ämne", missä hän tunnusti järjen

eikä sydämen saaneen hänen liittymään suomenmielisiin) sekä niin

mieltyi lehteen, että hän 1874 syksyllä siinä julkaisi koko sarjan

nuoruutensa aikana, nähtävästi Runebergin vaikutuksesta, syntyneitä

kuusimittaan sepitettyjä runollisia kertomuksia ("Nattliga

berättelser" ja "Fosterländska sägner"), niin myös vilkas ja kyvykäs

yliopettaja H. L. Melander, joka selvästi eikä aivan kuivasti, pitkän

kokemuksen nojassa käsitteli mitä erilaisimpia kasvatusopillisia

kysymyksiä; niin vihdoin Th. Rein ja O. Donner, jotka kuitenkin

monesti tulivat ilman erityistä asiaa ja silloin asettuivat istumaan

toimituksen pyöreän pöydän ääreen ottaakseen osaa jutteluun. Muuten

kävijät luonnollisesti eri aikoina vaihtelivat, joten on vaikea

kaikkia luetella, mutta silti mainitsen muutamia. Uskollisimpia

ystäviä olivat Jaakko Forsman, Fritiof Perander, Wald. Eneberg,

Antti Jalava, K. F. Wahlström, J. T. Snellman; hyvin säännöllisesti

kävi toimistossa, milloin oli Helsingissä, kenraali A. Järnefelt;

harvemmin siellä nähtiin Yrjö Koskinen, K. F. Ignatius, W.

Lavonius, Axel Borenius, E. G. Palmen, K. W. Forsman, Julius Krohn,

Wald. Jahnsson, A. V. Helander, H. Liikanen ja -- kuka ne kaikki

muistaakaan? Ensinmainituissa Hagmanilla oli lähimmät ystävänsä.

Jaakon, Peranderin, Enebergin (milloin hän oli Helsingissä) kanssa

hän mieluimmin neuvotteli päivän valtiollisista kysymyksistä, ja

lukemattomat olivat ne iltamyöhät, jotka hän heidän seurassa vietti

oopperakellarissa juoden jonkun lasin punssia ystävällisen juttelun

hetkeksikään taukoamatta. Ehkä on tässä vielä mainittava, että

Hagmanin ja Johannes Gripenbergin ystävyys ei kylmennyt, vaikka he

eivät enään usein tavanneet toisiansa. He ylläpitivät kirjeenvaihtoa

keskenään, ja sitä tietä Hagman sai luotettavia valtiollisia tietoja

Pietarista; kun Gripenberg oli käynnillä Helsingissä, hänellä ei

ollut tapana näyttäytyä toimistossa, vaan kävi Hagman hänen luonaan

Seurahuoneella. Toinen ystävä, jonka kanssa Hagman ajoittain

ahkerasti vaihtoi kirjeitä, oli E. Nervander hänen ollessaan Åbo

Postenin toimittajana Turussa 1874--79. Kirjeet koskivat sentään

vähemmän yleisiä asioita kuin yhteisiä tuttavia ja pikkutapahtumia

heidän piirissään. Kun Nervander 1880 oli palannut Helsinkiin, hän

nimettömästi usein kirjoitti Morgonbladetiin teatterista y.m.

Kuitenkaan Hagmanin seurustelu ei rajoittunut mainittuihin

puoluelaisiin. Hänet nähtiin mielellään ja tietääkseni kävikin

mielellään erinäisissä perheissä (mainitsen vain: Jalavalla

ja J. R. Aspelinilla) ja ylläpiti sitä paitsi tuttavuuksia

varsinaisen fennomaanisen piirin ulkopuolellakin. Arvatakseni

olivat useat hänen naistuttavuuksistaan ylioppilas-, s.o.

Rokassowskijn aikojen perintöä. Niiden joukossa oli muun muassa

monta aatelisnimeäkin kantavaa neitiä, joista muutamat kaikessa

salaisuudessa työskentelivät Morgonbladetin hyväksi, mitkä kääntäen

romaaneja englannin ja ranskan kielestä följetongia varten,

mitkä ruotsintaen valtiollisia kirjoituksia ulkomaan lehdistä.

Muilta tuntemattomilta tuttaviltaan Hagman suomalaisen oopperan

aikana silloin tällöin hankki arvosteluja, joiden nimimerkkien

merkityksestä ei perille päästy. Hän oli näet hyvin hienotuntoinen

tämmöisissä asioissa, emmekä mekään tahtoneet uteliaisuudellamme

häntä vaivata. Avustajista, jotka tuttavuudesta Hagmaniin joskus

kirjoittivat lehteen, voin sentään mainita seuraavat: nti Adelaide

Ehrnrooth, Fredrik Ahlstedt ja Fanny Churberg -- molemmat

jälkimäiset kirjoittaen taidearvosteluja ja viimemainittu, joka

lukeutui suomenmielisiin, myöskin suomalaisista kansankuoseista

y.m. -- Vihdoin olisi tässä yhteydessä ehkä puhuttava semmoisista

naistuttavista, jotka eri aikoina sytyttivät sydämen liekkiin

poikamiehessä, joka ei vielä ollut oikein selvillä siitä, että

hän oli auttamattomasti tuomittu vanhaksipojaksi. Silloin olisi

lukuun otettava sekä helsinkiläisiä että turkulaisia, kesäisillä

Naantalinmatkoilla saatuja tuttavuuksia; mutta ajattelen

oikeimmaksi jättää nämä muistikuvat verhon alle, vaikkei suinkaan

sentähden, että niissä olisi mitään, joka päivän valoa arastelisi.

Päinvastoin ne osottaisivat kuinka vähän Hagman huolimatta neljästä

Pietarin-vuodestaan oli veltostunut; mutta sittenkään ei niillä

ole tarpeeksi merkitystä saadakseen tässä sijaa. Sitä paitsi tulen

alempana viittaamaan yhteen näistä sydämenasioista, joka syvimmin

häneen vaikutti. Eräästä toisesta vähemmän tärkeästä mainitsen vain,

että Hagman kerran kirjoitti pienen romaanin taikka novellin, jota

hän Turussa painatti yhden ainoan kappaleen, ja lähetti sen eräälle

nuorelle neidelle, jolle hän näin harvinaisella tavalla halusi antaa

mielestään tarpeellisia elämänohjeita. Kertomus, jonka sain lukea

korjausvedoksissa, oli siis tarkotusperäinen -- "sedelärande" -- ja

luultavasti laadultaan ainoa yritys tekijältä. On sitä todellista

romantiikkaa elämässä eikä vain fantasian luomaa!

Edellisestä voisi kenties luulla, ettei toimistossa paljon työtä

tehtykään. Semmoinen olettamus olisi kuitenkin erehdys. Oli siellä

hiljaisia työhetkiäkin, ja olihan Hagmanille koti ja toimisto sama

asia. Pääkirjoituksia hän kyllä, varsinkin ajoittain, kirjoitti

vähän, ne hän sai avustajilta joko tilaamalla tai tilaamatta.

Mutta silti hänellä oli työtä postin lukemisessa, kirjoitusten

tarkastamisessa, kiistakirjoitusten sepittämisessä (sillä enimmiten

oli hänen tehtävänään hoitaa polemiikit H. D:n y.m. kanssa) sekä

tärkeämpien uutisten muodostamisessa, semmoisten näet, joiden

esittämisessä lehden kanta oli tuleva ilmi. Sitä paitsi Hagman ei

ollut pelkkä sanomalehtimies tavallisessa merkityksessä, vaan niin

syvästi suomalaisuuden asiaan ja valtiolliseen elämään kiintynyt,

että hän ehdottomasti tahtoi olla mukana vaikuttamassa siihen

tapaan, millä asioita ajettiin. Sitä varten hän kävi puolueensa

johtomiesten puheilla suullisesti esittämässä näkökohtiaan, ja niin

tehden, samalla kuin hän suunnitteli lehtensä sisältöä, hän ei

laiminlyönyt asemansa velvollisuuksia, vaikka hän niin sanoakseni

yksityis-inhimillisellekin puolelle olentoaan myönsi mitä sille

tuleva oli.

* * * * *

J. V. Snellmanin varsinainen toimiaika Morgonbladetissa on luettava

vuodesta 1876. Niinkuin ennen Suomalaisen teatterin historiassa[56]

olen kertonut, oli ansio siitä Emilie Bergbomin. Tälle uskolliselle

ystävättärelleen Snellman kerran oli purkanut sydämensä kertoen

katkerista kokemuksistaan sekä miten hän niiden vuoksi oli vetäytynyt

pois julkisuudesta. Joku aika sen jälkeen -- joulun edellä 1875 --

hän oli kysynyt Emilie Bergbomilta mitä tämä mieluimmin haluaisi

joululahjaksi. Silloin oli neiti vastannut, ettei hän muuta toivo

kuin että Snellman jälleen alkaisi kirjoittaa sanomalehtiin.

Snellman ei ollut siihen mitään virkkanut, mutta uuden vuoden

alusta hän jälleen tarttui kynäänsä, usein ja entisellä voimalla

julkilausuakseen ajatuksensa päivän kysymyksistä. Tietenkin oli tämä

käänne suuri voitto Morgonbladetille, jonka merkitys sen kautta

tuntuvasti kasvoi, ja luonnollisesti Hagman oli iloinen, milloin

hän sai jonkun etevän kirjoituksen Snellmanilta, mutta toiselta

puolen se ei suinkaan helpottanut hänen asemaansa. Kun Snellman

kerran rupesi lehden avustajaksi, niin hän ei muitten tapaan

tyytynyt lähettämään toimitukselle kirjoituksiaan, vaan hän tahtoi

muutenkin määrätä lehden kannan ei ainoastaan niissä asioissa, joista

itse kirjoitti, vaan muissakin, jopa semmoisissakin kuin ulkomaan

osaston hoitamisessa. Tavantakaa hän kutsui Hagmanin luokseen

ilmoittaakseen hänelle ajatuksiaan siitä tai tästä taikka lähetti hän

kirjapainopojan kanssa pikku kirjeitä tai lippupahasia, joissa hän

jotenkin käskevällä tavalla antoi neuvojansa ja määräyksiään.[57]

Ymmärrettävästi Hagman koetti kaikella kunnioituksella huomioon ottaa

Snellmanin ohjeet, mutta luonnostaan hän oli hyvin itsepäinen ja mitä

varsinkin tuli sanomalehtityön teknilliseen puoleen, niin hän ei

helposti siinä myöntänyt olevansa ketään kokemattomampi. Näin ollen

hankauksia Hagmanin ja Snellmanin välillä välttämättömästi syntyi, ja

kun edellinen ei hetkeäkään unohtanut velvollisuutta kohdella suurta

vanhaa miestä hänen arvonsa mukaan, niin hänen toimensa monesti

tuntui hänestä masentavan raskaalta. Että siihen sentään muutkin

aivan erikoiset seikat myötävaikuttivat, saamme kohta nähdä.

* * * * *

Milloin Bergbom luopui toimituksesta en voi tarkoin sanoa, mutta

luullakseni se oli 1874 vuoden lopussa, vaikka hän teatterin ja

oopperan tähden jo ennenkin oli ollut estetty yhtämittaisesti

tehtäväänsä toimittamasta. Minä itse olin toimituksessa mukana 1875

vuoden loppuun, vaikka kyllä palkkani ja sen mukaan velvollisuuteni

eri vuosina vaihteli. Paitsi "pikkukirjeitä" olin kirjoittanut

kirja-arvosteluja (muun muassa 1874 pitkän kirjoituksen Ibsenin

dramasta Keiser og Galilaer -- varhaisimpia, jollei ensimäinen

yritys tehdä suuri runoilija tunnetuksi meillä), kirjeitä

Muinaismuistoyhdistyksen toiselta taidehistorialliselta retkeltä y.m.

Mutta vuoden 1876 alussa lähdin pitkälle ulkomaanmatkalle, josta

seuraus oli, että minä vain matkakirjeillä saatoin lehteä avustaa

ja kirjeenvaihdon kautta ystävien kanssa pysyä Morgonbladetin ja

Hagmanin elämän tasolla.

Eräästä Wahlströmin kirjeestä toukokuulta 1876 otan seuraavat tiedot:

Kevätpuolella oli "valtiollinen maailma" ollut kovin kuohuksissa

Yrjö Koskisen ja A. Ahlqvistin väittelyn johdosta Morgonbladetissa,

joka oli aiheutunut jälkimäisen puheesta Olavinlinnan juhlassa

edellisenä kesänä ja koski n.s. kiitollisuusvelkaa, joka muka

Suomella oli Ruotsia kohtaan. Mielissä huomattiin raitista

virkeyttä ja rohkeutta, jommoista suomenmielisissä kauan oli

kaivattu. Ruotsinmieliset puolestaan olivat masentuneet, he kun

eivät voineet puolustautua asiassa. Sentähden H. D:n ääni muka

oli tavallista nöyrempi. Morgonbladetin omat lausunnot olivat Th.

Reinin kirjoittamat; "Kiittämätön" oli K. W. Forsman. -- Toinen

taistelu oli koskenut Hangon radan obligatsioneja, erinomaisen

tärkeä kysymys hallitukselle. Olivatko obligatsionit velkakirjoja

vai osakkeita, siitä kiista. Edellisessä tapauksessa ne olivat

valtion lunastettavat, jälkimäisessä oli omistajilla ainoastaan osuus

voitossa. Liberaalisen kantansa mukaan H. D. ehdottomasti vaati

valtiolta, että se lunastaisi obligatsionit. Morgonbladet esiintyi

loistavalla J. V. S:n kirjoittamalla lausunnolla ja ratkaisi asian

päinvastaiseen suuntaan, ja sen mukaan hallituskin toimi asiassa.

-- Paraikaa väitellään kultarahakannasta; kysymyksen oli J. V. S.

herättänyt. Toivottiin, että lehti siinäkin pääsee voitolle. --

Näiden valtiollisten uutisten jälkeen tulee kirjeessä Hagmanin

"tragedia", josta tässä vain mainitsen seuraavaa. Jo minun kotona

ollessani Hagman oli joutunut rakkaussuhteeseen, joka kaikesta

päättäen lähestymistään lähestyi onnellista ratkaisua -- s.o.

kosintaa, johon vastaus olisi myöntävä. Todellisuudessa oli niin

käynyt, että hän erään sattuneen selkkauksen tähden, hienoimmissa ja

puhtaimmissa tunteissaan loukattuna, oli katkaissut välinsä neiden

kanssa. Se oli niin syvästi häneen koskenut, että lähimmät, uskotut

ystävät olivat epäilleet jaksaisiko hän enää toipua. Päiväkaudet

hän oli ollut kykenemätön työhön, jopa ajoittain ollut vuoteen

omanakin. Sittemmin hän sentään oli alkanut tyyntyä; mutta -- sen

voin itse lisätä -- pitkiä aikoja kului, ennenkuin haava arpeutui. --

Kirjeen lopussa mainitaan päätettynä asiana, että Hagman toukokuun

25 p:nä oli lähtevä Parisiin kuuden viikon lomalle, jolla aikaa J.

L. Snellman hoitaisi lehteä. "Hän on niin väsynyt ja heikko, että

valittavana on, joko kokonaan luopua tai lähteä pois Helsingistä. Hän

valitsee matkan." Kuitenkaan ei Hagman voinut tuumaansa toteuttaa,

sillä J. L. Snellmanin odottamattoman sairastumisen takia hänen

täytyi pysyä paikallaan:

* * * * *

Syksyllä 1876 Morgonbladetin olemassaolo oli täpärämmällä kuin

koskaan ennen. Ennen merkityt kannatusrahat olivat lopussa, ja

Hagman oli päättänyt erota. "Jos lehteä jatketaan", kirjoitettiin

minulle, "oli J. V. Snellman luvannut maksutta kirjoittaa kaikki

pääkirjoitukset, mutta yksin hän ei voi mitään". Oli nimittäin

vaikea saada ketään Hagmanin sijaan. Kumminkin tästäkin pulasta

selviydyttiin. Suomalaisen alkeiskoulun rehtori, maisteri K. W.

Forsman, rupesi näet päätoimittajaksi, ja kannatus hankittiin

entiseen tapaan.

Kokonaan erillään lehdestä Hagman ei kuitenkaan ollut vuotena

1877:kään. Ensiksikin hän hoiti sitä vuoden alussa, kunnes Forsman

oli palannut joululomaltaan Pohjanmaalta, toiseksi hän erinäisestä

syystä syksypuolella uudestaan alkoi siinä työskennellä. J. V.

Snellman oli vuoden alusta ottanut osalleen myöskin ulkomaanosaston.

Hän hoitikin sitä, mutta yleisön mielestä kovin kuivasti. Lukijat

olisivat varsinkin venäläis-turkkilaisesta sodasta toivoneet

havainnollisia kuvauksia sotatantereelta, mutta ukko tarjosi

ainoastaan ankaran asiallisia tietoja ja vaihteeksi vain omia

strateegisiä arvelujaan. Kun sen johdosta toimistossa pari kertaa

uskallettiin, ukolta kysymättä, ruotsalaisista lehdistä ottaa

mainitunlaisia kuvauksia ja muun muassa eräs Archibald Forbesin

kirjoittama, josta Snellman sanoi, että siitä hyvin näkyi, että

tekijä ei ollut koskaan ruutia haistanut(!) -- ikäänkuin hän itse

olisi sodassa ollut --, niin hän suuttui ja luopui koko tehtävästä.

Silloin Hagman rupesi toimittamaan ulkomaanosastoa.

Muuten Hagman tämän vuoden valtiopäivillä toimi notaarina

pappissäädyssä C. J. Lindeqvistin ollessa sihteerinä. En luule hänen

olleen erittäin huvitettu varsinaisesta työstään, mutta tietenkin hän

tarkasti ja innostuneesti seurasi säätyjen toimintaa, semminkin kun

mitä mielenkiintoisimpia asioita -- kysymys suomalaisista kouluista,

asevelvollisuuslaki y.m. -- oli käsiteltävänä. Näistä seikoista hän

minulle juttelee laajassa kirjeessä kevätkauden lopulta (17/5), josta

ennen olen pannut teatteria koskevan otteen Suomalaisen teatterin

historiaan (II. s. 353 ss.). Hagmanin mielestä suomenmielisten asiat

olivat joutuneet erittäin huonolle kannalle, muun muassa sentähden,

että he olivat antautuneet ruotsinmielisten kanssa yksityisiin

neuvotteluihin, joissa jälkimäiset viekkaudellaan olivat saaneet

heidät alakynteen. Tämän mielipiteen hän suorin sanoin oli esittänyt

eräänä iltana Jalavan luona, jolloin siellä oli valtiopäivämiehiä

koolla, kerrassaan tuomiten kaikki yritykset koettaa yksityistä

tietä valmistaa asioita ruotsinmielisten kanssa, ja silloin olikin

päätetty, että ehdotus yhden miljoonan markan lahjoittamisesta

punaiselle ristille sodan aikana oli esitettävä pappissäädyssä ilman

edellä käyviä neuvotteluja. Niin oli sitte tapahtunutkin, mutta 11

oli äänestänyt vastaan, niiden joukossa suomenmielisiäkin, muka siitä

syystä, ettei asiasta oltu heille edeltäkäsin ilmoitettu. Hagman

epäili asian onnistumista -- mutta, niinkuin tiedetään, se sittemmin

sentään tuli hyväksytyksi. -- Yhtä pessimistisesti Hagman puhuu

kouluasiasta, jossa ruotsinmieliset teoreettisilla esityksillään

olivat sekottaneet pääasian. -- Asevelvollisuusasiasta, jonka

ratkaisu oli tapahtuva syksyllä, hän kirjoittaa näin: "Valiokunta

kuuluu perusjohteellisesti hyväksyneen asevelvollisuuden, mutta

tehnyt paljon tärkeitä muutoksia lakiehdotukseen. Aivan varmaan

on onnetonta, ettei esitystä hyväksytä muuttamatta. Minä olen

syvästi vakuutettu siitä, ettemme _voi_ saada asiaa paremmin

järjestetyksi kuin mitä esitys sisältää. Tunnettu on, että senaatti

on tehnyt kaiken mahdollisen puolustaakseen kantaansa venäläistä

sotaministeriä vastaan, ja että hallitsija vihdoin on, sotaministerin

mielipahaksi, yhtynyt senaattiin. Emme ole voineet saada lakia

paremmaksi, se on varmaa. Jos nyt säädyt muuttelevat ehdotusta,

niin ei sitä vahvisteta, ja sanotaan että olemme kieltäytyneet

asevelvollisuudesta. On mitä epäviisain valtiollinen teko, jonka

säädyt ovat suorittamaisillaan. Muistettakoon painolakiasiaa!

Lakiehdotuksen hyväksyminen olisi tuottanut meille vankan aseman

kaikkia mahdollisuuksia kohtaan ja lain kautta laskenut tulevaisuuden

omiin käsiimme." -- Kun nykyaikana tämän lukee, voiko olla

ihmettelemättä, kuinka naiivisti meillä on luotettu lain voimaan ja

pyhyyteen!

Lopuksi Hagman puhuu itsestäänkin. "Kyllästyneenä ja vaivattuna ei

minulla oikein ole halua mihinkään. Tahdotko kuulla neuvon, niin

se on tämä: pysyttäydy erilläsi päivän rähinästä ja valtiollisesta

kiihottelusta; se väsyttää, hervaisee ja tylsyttää. Sinä olet sentään

hyvin onnellinen, joka tyynenä ja rauhallisena pian asetut omaan

kotiisi -- -- -- ja sitten saat tehdä työtä levollisesti määrättyyn

suuntaan. Antaisin monta vuotta kurjasta elämästäni semmoisesta

onnesta kuin sinun omasi. Et voi uskoa -- olkoon se kerran sinulle

julkilausuttuna -- kuinka eräs suhde on murtanut voimani. Olin hyvin

kokematon. Se oli laatuaan ensimäinen elämässäni ja lienee kai

viimeinen. Tietää ettei koskaan voi unohtaa, on tuskallinen kohtalo.

Kyllä minä koetan johtaa ajatukseni muuanne, mutta siitä se vain

pahenee." -- --

Miten sydämen pohjasta Hagmanin viimeksi siteeraamani sanat

olivatkaan lähteneet, ei hän kumminkaan vielä ollut "lopussa",

niinkuin sanotaan. Ennenkuin vuosi umpeni, hän jälleen oli sitoutunut

rupeamaan Morgonbladetin päätoimittajaksi, ja siinä toimessa hän

vielä kesti koko kuusi vuotta -- vasta niiden jälkeen hän oli

voimansa loppuun kuluttanut. Että hän palasi rasittavaan työhön,

johtui kyllä siitä, että hän katsoi lehden ylläpitämisen tärkeäksi

-- eikä siitä, ettei hän olisi kelvannut muuhunkin. Tiedän hänen

joskus ajatelleen Pietariinkin palaamista, jossa hän varmaan olisi

voinut hankkia itselleen rauhallisemman elämän ja toimeentulon. Mutta

eihän hänelle taloudellinen menestys koskaan ollut mitään merkinnyt

verrattuna työhön kansallisen asian palveluksessa, ja toiseksi oikea

sanomalehtimies ei voi olla suoraan sanoen rakastumatta lehteensä.

Luulen Hagmaninkin rakastaneen lehteänsä, niin ettei hän voinut nähdä

sen häviävän, niin kauan kuin hän kynnelle kykeni.

* * * * *

Kuinka asiat muuten järjestettiin, sitä en tiedä, sillä talvikauden

1877--78 olin vielä ulkomailla. Helmikuun lopulla Wahlström minulle

kirjoitti: "Morgis [lehden hyväilynimi toverien kesken] menestyy

paremmin kuin voitiin toivoa. W. Churberg on ruvennut yhdeksi sen

patruunaksi, ja vaikuttaa paljon hyvää talouteen nähden." -- Kotia

palattuani saatoin todeta, että niin oli laita, ja vaikken enää

liittynyt toimitukseen, avustin sitä silloin tällöin kirjoituksilla

ja Hagmanin kanssa seurustelin entiseen tapaan. Sentähden voinkin

todistaa, että hänen asemansa Morgonbladetin toimittajana melkein

vuosi vuodelta kävi raskaammaksi. Varojen puutteesta näet viime

vuosina ei enää lehden toimitukseen sidottu kokeneempia kykyjä,

joten Hagman sai tulla toimeen mahdollisimman vähillä apuvoimilla,

jopa ajoittain yksinkin! Eikä häntä silloinkaan enimmin vaivannut

liiallinen työ. "Olen niin tuskastunut", hän minulle kirjoitti

lokakuulla 1880 [jolloin olin Berlinissä], "että minun todellakin

on vaikea pysyä aisoissa. Ei se ole työ, joka painaa, vaan vastuu

ja levottomuus." Silloinkin hän erittäin mainitsi iltasin olevansa

yhdessä "Peranderin ja Jaakon" kanssa -- ja, voin siihen lisätä, kun

hän aamupuolella yötä tuli kotiin, oli hänen luettava korjausvedoksia

noin k:lo 3:een tai 4:äänkin saakka.

Mutta viimeksi mainitsemastani kirjeestä näkyy myös, että hän tällä

aikaa kirjoitti pääkirjoituksia enemmän kuin monena aikana ennen.

Ja ehkä sopii juuri tässä antaa näyte Hagmanin esitystavasta. --

Syyskuun 12 p:nä 1880, jolloin 200 vuotta oli kulunut Pietari Brahen

kuolemasta, vietettiin Suomessa muistojuhlia hänen kunniakseen.

Sen johdosta ilmestyi ruotsalaisessa Aftonbladetissa kirjoitus,

jossa maastamme puhuttiin yhtä ylimielisesti kuin loukkaavasti.

Sen johdosta kirjoitti ensin Hagman (22/8) ja sitte J. V. Snellman

(23/9), kumpikin yhden kirjoituksen. Jälkimäinen on miltei

kokonaisena painettu Snellmanin koottuihin teoksiin (VI, 687 ss.);

edellisen otan tähän, jotta voidaan nähdä, että oppilaan ei tarvinnut

hävetä mestarinsa rinnalla.

Eräs Tukholman lehti on jälleen huolehtinut siitä, että ne

myötäiset tunteet, joita meillä on ollut ja on Ruotsia kohtaan,

ovat jonkun asteen jäähtyneet. Aftonbladet sisälsi, niinkuin

Morgonbladetin lukijat tietävät, päivänä ennen sitä, milloin

meillä vietettiin Pietari Brahen muistoa, johtavan kirjoituksen,

joka ei ole omansa vahvistamaan ystävyyssidettä ruotsalaisen

ja suomalaisen välillä. Oikeastaan kirjoitus tuskin ansaitsisi

muuta huomiota kuin vaitiolon kaunopuheliasta; mutta kun useat

lehdistämme ilman vastalausetta ovat sen hyvänään pitäneet,

ei voi olla tarpeetonta, että sen soimaukset parilla sanalla

työnnetään takaisin.

Kirjoituksen koko sävy oli tarkotuksellisesti loukkaava. Joka

rivi antoi meidän tietää miten olemme halpoja Ruotsin rinnalla,

ja meille sanottiin, että koko se suunta, johon kansallinen

kulttuurityömme oli kulkenut, oli "lastentauti, joka vuosien

kuluessa on täydelleen voitettava". Ylvästeltiin siitä, että

Brahejuhla muka aiheutui "juurtuneesta kiitollisuudesta"

tietenkin koko Ruotsia kohtaan. Tylyin sanoin saatiin

meidät tuntemaan paino siitä, että kuulumme "vähäosaisiin

kansanheimoihin" (vanlottade folkstammar) ja että Pietari

Brahen "inhimillinen osanotto" on meidät vetänyt ylös liejusta.

Varmuuden vuoksi lisättiin, "että tshuudilaiset heimot, jolleivät

asetu vanhemman ja kypsyneemmän kulttuurin johdettavaksi,

helposti vaipuvat synkkään eristäytymiseen (_sic!_), joka

hävittää kaikki korkeammat harrastukset ja on ensi askel

täydellistä kuolemaa kohti kansakuntana." Oikein esittääkseen

omaa ylemmyyttään viitattiin siihen, että "vähemmänkin

rikaslahjainen luonto", semmoinen kuin Pietari Brahe, joka ei

kuulunut Ruotsin "valtiomiesten ja sotapäällikköjen loistavaan

piiriin", oli ollut aivan tarpeeksi meille. Hänet varustettiin

vain "kohtuullisella kyvyllä kaukokatseisesti huomioon

ottamaan vieraita omituisuuksia" -- erittäin kaunis lause ja

hämmästyttävän tosi, jos silmällä pitää meidän todellisesti

kansallista kehitystä, verrattuna siihen kulttuuriin, jonka

Pietari Brahe kuvitteli meidän ainoana autuaaksitekevänä,

siihen, joka oli osaksemme tuleva ruotsinkielen ja ruotsalaisten

oppilaitosten avulla. Vihdoin toivotetaan onnea siihen aikaan,

jolloin Turun kaupungin erikoishistoria on murtanut sen

katsantoperustuksen, jolle Yrjö Koskinen on rakentanut Suomen

historiansa, haihduttanut ne harhaanvievät mielipiteet, jotka

tämä "surullisen kuuluisa historia on levittänyt".

Eikö tämä kaikki ole ensi luokan kansainvälistä kohteliaisuutta

-- todistus siitä erinomaisesta sivistystasosta, johon

ruotsalaiset ovat _omalla_ kulttuurityöllään kohonneet? Tottahan

on, ettei ruotsalaista Aftonbladetia sentään voi pitää aivan

ehdottoman ruotsalaisen sivistyksen mittapuuna ylipäätään,

mutta suurena pääkaupunginlehtenä lehti kuitenkin joissakin

määrin ilmaisee maan sivistyskantaa ja käsitystapaa, vaikkei se,

niinkuin me maan itsensä tähden toivomme, edustakaan sivistyksen

huippua ja koko maan ajatustapaa. Mutta miten sen liekään, varmaa

on, ettemme me tässä maassa pidä itseämme luotuina kuulemaan

ja halukkaasti ohjeeksemme ottamaan viittauksia ja osotuksia,

joita kerskailevin sanoin ja kömpelöin elein toiselta puolen

Pohjanlahtea meille annetaan.

Alituisesti meitä muistutetaan kiitollisuusvelastamme.

_Me_ olemme sitä mieltä, että se joka vaatimalla vaatii

kiitollisuutta, ei ole sen arvoinen. Hienotunteinen ja se, joka

todella kiitosta on ansainnut, tavan mukaan ei koskaan muistuta

semmoisesta velasta. Kun joku itse julistaa ansionsa, saa se

kohta epäilemään sen todenperäisyyttä. Jos me noudattaisimme

ruotsalaisten veljiemme esimerkkiä, niin me sanoisimme, että

meilläkin on osamme Ruotsin suurvallan ajassa, että toisellakin

puolen lahtea olisi tunnettava oltavan kiitollisuudenvelassa.

Emmekö me taistelleet ja vuodattaneet verta yhdessä Ruotsin

kanssa, emmekö kantaneet kuormista osaamme? Miksi vain _me_

olisimme tuomitut _ainoastaan_ kiittämään -- ja huokailemaan!

Palveluksemme meiltä vaadittiin, -- voitto pidetään omanaan.

Ruotsi säilyttää linnoissaan ja museoissaan rikkaita

muistomerkkejä loistoajaltaan ja muilta ajoilta. Me olemme olleet

mukana niitä valloittamassa. Mikä on meidän osamme saaliista?

Ei mitään. No niin, me voimme antaa niiden olla missä ovat. Me

voimme myöskin olla puhumatta niistä hävityksistä, jotka maamme

on kärsinyt Ruotsin tähden, sen hyväksi ja vaurastukseksi, mutta

emme me sentään voi suvaita törkeitä hyökkäyksiä meitä vastaan

ja ennustuksia kansallisen elämämme turmiosta. Jos Ruotsissa

tahdotaan, että myötätuntomme sitä kohtaan pysyy entisellään,

niin jätettäköön solvaavat soimaukset. Senlaatuiset kirjoitukset

kuin Aftonbladetin puheena oleva eivät aikaansaa muuta kuin että

meidän ja entisen yhteisvaltion väli laajenee.

Jos kerskailu ja lavertelu siellä nousee liian suuriääniseksi,

pakotetaan meidät muistuttamaan, _miten_ Ruotsi on saanut kasteen

ja kulttuurin, minkälainen tämä kulttuuri on muitten kansakuntien

rinnalla, miten raakalaisuus, joka -- puhuaksemme Tegnérin

kanssa -- yksistään on ollut alkuperäisesti isänmaallinen,

Ruotsissa hävisi saksalaisen "kulttuurivaikutuksen" kautta, miten

esim. maan nykyinen kirjallisuus pääasiassa on eklektisismin

tulos, miten maa kuninkaissaan on tarvinnut "vanhempien ja

kypsyneempien" kansakuntien miesten johtoa j.n.e. Mutta että

semmoinen jatkettu kansainvälisten kohteliaisuuksien vaihto

viimein veisi molemminpuoliseen mielenkatkeruuteen, josta

seuraisi "ystävällisten suhteiden" täydellinen lakkauttaminen,

ollaan -- niin me toivomme -- lopultakin riittävän ymmärtäväisiä

älyämään, jotta ei tahallisesti tahdottaisi pysyä pöyhkeilevän

kerskailun ja solvausten tiellä.

Me voimme ystävillemme ruotsalaisille vakuuttaa, että

me peruuttamattomasti tulemme jatkamaan kansallista

kulttuurityötämme siihen suuntaan, jonka "fennomaaninen" liike

on sille antanut. Ei mikään ole meitä siitä saava. Ainoastaan

se olisi "kuolemamme kansakuntana", ettemme onnistuisi. Ja

Ruotsin suurin historiallinen kunnia, mitä tulee sen suhteeseen

meihin, on epäilemättä se oleva, että me onnellisesti

suoritamme kansallisen kehityksemme. Jos ruotsalainen historia

tulevaisuudessa voi osottaa meihin eri, itsenäisen kulttuurin

omistavana kansakuntana, joka seisottuaan Ruotsin rinnalla

sittemmin on kyennyt käymään omia teitään, niin on se totta

tosiaan kaunein, saavutettavissa ollut todistus siitä, että se

todella on ansainnut kiitollisuutta.

Puhe toisen tai toisen rodun kulttuurihistoriallisesta

mahdottomuudesta on, lyhyesti sanoen, hävytöntä puhetta, joka

korkeintaan sopii tyhmien povariakkain suuhun, jotka eivät muuta

tiedä, kuin mitä kunakin hetkenä heidän raukeissa silmissään

kuvastuu taikka jotka, joltakin näyttääkseen yksinkertaisen

yleisön silmissä, lörpöttelevät mitä itsekään eivät usko.

Roomalaiset sanoivat kaikkia paitsi itseänsä ja mestarejansa,

kreikkalaisia, barbaareiksi ja kielsivät heiltä historiallisen

tulevaisuuden. Mutta historia opetti toista. Muuten todistaa se

vain kansatieteellistä tietämättömyyttä, kun väitetään, ettei

tshuudilaisilla kansanheimoilla ole ollut kulttuuria taikka

etteivät ne ole kyenneet hallitsemaan itseänsä. Katso ja lue!

Esihistoriallinen aika alkaa yhä enemmän valjeta sivistyneille.

Aftonbladetin toimitus olkoon hyvä ja perehtyköön asiaan. Mitä

se aika, jota sanomme historialliseksi, muun muassa todistaa, on

se, että Ruotsi valtiollisessa merkityksessä on mennyt alaspäin.

Valtiollinen suurvallanaika on ohi; maan kirjallisuudesta,

verrattuna entisten päivien kirjallisiin ilmiöihin, voitaisiin

paljon sanoa.

Mitä vielä tahtoisin saada Aftonbladetin toimituksen tietämään,

on se, että se historiankirjoitus, jonka edustaja Yrjö

Koskinen on, on se, joka on ja tulee olemaan meidän. Tämä

historioitsijamme on osottanut, että ruotsalainen valta täällä

_ei aina_ ollut parasta laatua, että vääryyttä ja sortoa maassa

oli olemassa, että kansa joskus liiaksikin tunsi niiden painon

eikä aina ollut tyytyväistä, samalla kun hän, milloin totuus

käskee, antaa täyden tunnustuksen ruotsalaiselle hallitukselle.

Ja se, joka ei häntä usko, hän lukekoon mitä Ruotsin oma

etevä historioitsija Fryxell kertoo. Hänkin todistaa, että

tyytymättömyys ruotsalaiseen valtaan maassamme kahdeksannentoista

vuosisadan keskivaiheilla oli noussut hyvin korkealle ja että jo

silloin ero monelle kuvastui lupaavana tulevaisuuden näkynä.

Mutta emme tahdo jatkaa vastenmielisiä oikaisuja. Yleensä ei

mitään hyvää lähde semmoisista väittelyistä kuin Aftonbladetin

alkama. Meillä on ja on edelleenkin, kaikesta huolimatta,

myötätuntoa Ruotsia kohtaan. Emme voi emmekä tahdo sitä kieltää.

Toivottavaa on vain, ettei Ruotsin puolelta kaikkea tehdä niitten

ystävyyden ja kunnioituksen tunteitten tukahduttamiseksi,

jotka läntistä naapurimaatamme kohtaan yhä edelleen säilyvät

varsinaisessa suomalaisessakin osassa kansakuntaa!

Tästä kirjoituksesta oppii jotakuinkin tuntemaan Hagmanin

sanomalehtityylin. Hän ei rakastanut dedusoivaa esitystä, missä

väitteet esiintyvät varovasti valmistettuina, riittävien todistusten

tukemina, vaan oli hänen luontonsa mukaista niin sanoakseni paikalla

ratkaista asiat, lausua niin ja niin se on. Näin tehden hän, käyttäen

lyhyitä lauseita ja voimasanoja tavoitteli mahtipontisuutta ja

täsmällisyyttä J. V. Snellmanin tyylin tapaan. Onhankin myönnettävä,

että hän esim. tähän ottamassamme kirjoituksessa tarmokkaasti

torjuu Aftonbladetin säädyttömyydet ja että hänen esiintuomiensa

vastamuistutusten sarja on niin täydellinen, että siihen on tuskin

mitään lisättävää. Sitäkin huomattavampi on se varmuus, millä kaikki

lausutaan. Saattaisi luulla kirjoituksen historioitsijan kädestä

lähteneeksi. Historioitsija Hagman ei sentään ollut enemmän kuin

hän yleensäkään oli paljon kirjoja lukenut mies. Mutta sittenkään

hän ei ole erehtynyt. Mitä hän muun muassa sanoo ruotsalaisesta

kirjallisuudesta, oli 1880 vaiheilla aivan oikein; silloin se

todella oli eklektinen ja alhaalle aallonlaaksoon vajonnut.

Oudommalta tuntuu se ylemmyys, millä hän neuvoo Aftonbladetin

toimitusta tutkimaan esihistoriallisia aikoja, ennenkuin enemmän

puhuu "tshuudeista". Mutta ei sekään ollut ilman perustusta. Juuri

silloin oli skandinaavilainen muinaistiede kukoistukseen puhjennut,

Suomessa olivat tutkijat kirjoittaneet bjarmien muinaisesta vallasta,

ja Hagman oli Pietarissa monet illat kuullut innostuneen veljeni,

J. R. Aspelinin, suunnittelevan suomalaisugrilaisen tutkimuksen

tehtäviä ja kuvittelevan sen mahdollisia tuloksia. Mutta sittenkin,

eikö ole mainio tuo huudahdus: "katso ja lue!" Edelleen Hagman

syystä naurettavaksi tekee ylimielisen puheen "vähäosaisista

kansanheimoista", jonka takana seisoo enemmän dilettantteja kuin

tiedemiehiä. Näillä huomautuksilla tarkotan, että Hagman tässä,

niinkuin yleensäkin sanomalehtikirjoituksissaan, olematta tiedemies

liikkui varmasti ja harvoin erehtyen. Vaikka hän tietääkseni vain

sanomalehdistä ja aikakauskirjoista oli tietonsa ammentanut,

hän osasi jonkunlaisella intuitsionilla täydentää ja järjestää

näkemyksensä asioista ja oloista ja pystyi niin, kunnioitusta

vaativalla tavalla, käsittelemään mitä erilaisimpia aineita. Tyhjiä

korulauseita hän halveksi; hän kirjoitti vakaumuksesta eikä hänen

mahtipontisuutensa koskaan soinut ontolta. Milloin joku kysymys

oli hänelle vieras, hän ei tekeytynyt asiantuntijaksi, vaan tilasi

kirjoituksen sopivalta lehden avustajalta.

Edellisen yhteydessä lausuttakoon joku sana hänen mielipiteistään

eri kysymyksiin nähden. Mitä kansallisuusaatteeseen ja

suomalaisuuteen tulee, on hänen kantansa jo ennestään selvillä.

Semmoista doktrinääristä, rikkiviisasta liberalismia kuin Dagbladin

edustama suomenmielisten käsityksen mukaan oli, Hagman ylenkatsoi.

Tulliasioissa esim. hän oli suojelustullien puolustaja, pitäen

-- kenties Viipurin ajoilta saakka -- kotimaisen teollisuuden

edistämisen silläkin tavoin hyvin tärkeänä. Edelleen hän perinnäiseen

suomalaiseen tapaan antoi arvoa voimakkaalle hallitusvallalle sillä

ehdolla, että se todella piti kansan hyvää päämääränään, enkä

tiedä hänen tahtoneen vähentää kirkonkaan merkitystä maassamme --

olematta sentään uskonnollinen. Kun vielä lisään, että hän koulun

alalla vastusti klassillisten kielten syrjäyttämistä korkeammassa

opetuksessa, niin arvaan, että moni lukija on valmis tuomitsemaan

hänet kovin vanhoilliseksi. Kumminkin on toiselta puolen merkille

pantava, että hän valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä

esiintyi innokkaana uudistuksen miehenä. Mitä suurimmalla

mielenkiinnolla ja osanotolla hän seurasi ajan demokraattisia,

kansanvaltaisia liikkeitä skandinaavilaisissa maissa, ja syynä

siihen oli se, että meillä käytiin samaa taistelua, joskin toisissa

muodoissa. Meilläkin oli yhteinen kansa nousemassa, ja sen

puolella hän seisoi, sillä Suomen tulevaisuus oli hänestä kansan

herättämisessä itsetietoisuuteen, tietojen levittämisessä ja yleisten

asioiden harrastamisen juurruttamisessa kansaan ja siten perustetun

kansanvaltaisuuden kohottamisessa vanhan virkavallan rinnalle ja

ylitse. Ettei Hagman ollut taipuvainen hyväksymään uutta realistista

suuntaa taiteessa, jonka 1880-luku meilläkin kotiudutti, näkee siitä

kiivaudesta, millä hän, käyttäen salanimeä Ignotus, keväällä 1880,

ahdisti V. Vaseniusta, joka esitelmissään oli ylistänyt Ibsenin

Noraa. Tietenkään hän ei pahaksi pannut, että useat lukijat luulivat

Ignotuksen olevan J.V.S.!

Vaikka Hagmanilla oli vakavat mielipiteet suurissa pääkysymyksissä

ja vaikka hän tiesi miten lehtensä oli niissä esiinnyttävä, hänen

(kun vähäpätöisemmistä asioista oli puhe) kuultiin humoristisesti

väittävän, että sanomalehtimiehen tulee pystyä käsittelemään

mitä ainetta tahansa. Todistuksena siitä oli silloin jonkun

vanhemman toverin tapana, hänen naurusuin kuunnellessaan, hänestä

itsestään kertoa seuraava kasku, jonka historiallinen perustus oli

niiltä ajoilta, jolloin hän johti Helsingfors Tidningaria, siis

1860-luvun keskivaiheilta. Silloin oli kerran tapahtunut, että

nuori ruotsalainen laulajatar, joka oli tullut Helsinkiin antamaan

konserttia, tuli Hagmanin lehden toimistoon esittelemään itseään ja

pyytämään suosiollista mainitsemista julkisessa äänenkannattajassa.

Hagmanista laulajatar oli erittäin viehättävä olento ja vastaanottaen

hänet mitä kohteliaimmin hän kaikin tavoin lupasi edistää hänen

yritystään, jonka hän toivoi hyvin onnistuvan. Laulajatar oli

mielissään, ja Hagman ei laiminlyönyt käydä häntä tervehtimässä

konserttiosastojen välillä lausuen silloinkin monta kaunista sanaa.

Mutta seuraavana päivänä oli arvostelu kirjoitettava, ja tavallinen

musiikkiarvostelija oli pahaksi onneksi matkustanut maalle. Nyt oli

Hagman helisemässä ja sitä enemmän hän kiihtyi, kun hän samassa

sai kutsun tulla Rokassowskijlle Degerööhön. Mitä ajatteleekaan

laulajatar, jollei lehdessä mitään konsertista sanota! Entä jos

hän itse kirjoittaisi arvostelun? Niin, mutta onhan se hänelle

kerrassaan vieras ala! Silloin sattui toimistoon tulemaan pari

ystävää, jotka olivat tarpeeksi musiikintuntijoita, ja huudahtaen

helpotuksesta Hagman pyysi heitä kirjoittamaan. Mutta vastaus oli

kieltävä, sillä eiväthän he olleet laulajatarta kuulleet. Silloin

Hagman päättäväisesti tarttuu kynään ja pyytää toisten mainitsemaan

hänelle semmoisia musiikkitermejä, jotka voivat tulla kysymykseen, ja

niin työ alkaa. Nauraen ystävät latelevat: cantabile, mezzo sfogato,

korkea ciss j.n.e., ja Hagman kirjoittaa hiki otsassa, sovittaen

toisen oppisanan toisensa perään arvosteluunsa. Ja arvostelu

syntyi kuin syntyikin, lähetettiin suoraapäätä kirjapainoon, ja

iloisena kuin lintu Hagman lähti Degeröölle. Seuraavana päivänä

oli kummallinen "resensioni" lehdessä. Mitä yleisö siitä sanoi, on

unohdettu, mutta ruotsalainen laulajatar näyttäytyi vielä kerran

toimistossa ja kiitti Hagmania erinomaisesta arvostelusta!

* * * * *

Vuosi 1880 oli merkkivuosi Dagbladin puolueen historiassa. Silloin

näet siinä selvästi esiintyivät ne hajaannuksen merkit, jotka

johtivat viikinkipuolueen järjestäytymiseen ja Nya Pressenin

syntyyn (1883). Syyskuun 29 p:nä Hagman eräässä kirjoituksessa

totesi hajaannuksen ja antoi sille osalle puoluetta, joka yhä

koetti pitää kiinni entisistä liberaalisista tunnussanoista, nimen

"kansliapuolue", koska todellisuudessa sen henki oli lähinnä kotoisin

virkavallan kanslioista. Myöhemmin samana syksynä sama osa puoluetta

yritti täyttää vanhat astiat uudella tai uudistetulla viinillä ja

julkaisi prameilevan "liberaalisen puolueen ohjelman". Silloin,

joulukuun alkupuolella, Snellman julkaisi musertavan arvostelunsa

tästä ohjelmasta, ja sen jälkeen puolue häviämistään hävisi, sen

jäsenet kun toinen toisensa perästä ja lopulta joukottain liittyivät

viikinkeihin.

Seuraavana vuonna 4 p:nä heinäkuuta Snellman kuoli, viimeiseen

saakka avustettuaan Morgonbladetia. Tästä samasta vuodesta alkaen

lehden olemassaolo oli enemmän kuin ennen Hagmanin käsissä. Hän

oli näet ottanut yksin vastatakseen lehden hoidosta, sillä ehdolla

että hänelle suoritettiin määrätty rahallinen avustus. Ilman muuta

apulaista kuin yksi kertoilija kokouksia varten ja joskus ilman

sitäkin hän piti lehden pystyssä. Pääkirjoituksiin nähden hänen

paras turvansa oli vanha ystävä E. A. Forssell, joka silloin oli

Porvoon tuomiokapitulin sihteeri ja näyttää olleen erittäin virkeissä

voimissa. Hagmanin kirjeistä hänelle on melkoinen joukko säilynyt

ja niistä näkyy, kuinka toimittajan työ oli vaivalloista, mutta

myöskin kuinka Forssell oli altis häntä auttamaan. Parhaimmatkin

kirjoituksensa hän nimettömänä lehteen lähetti, ja onneksi he

useimmissa asioissa olivat niin yksimielisiä, että yhteistyö

sujui ilman minkäänlaisia selkkauksia heidän välillään. Ohimennen

mainitsen, että Forssell se laati nekin kirjoitukset aikoinaan niin

kuuluisasta juutalaispojan Urenin jutusta, jotka loppupuolella

vuotta 1881 saivat Turun kuvernöörin Creutzin nostamaan kanteen

Morgonbladetin toimittajaa vastaan. Oikeudenkäynti päättyi niin, että

Hagman tuomittiin, mikäli muistan, 800 markan sakkoihin. Tietenkin

rahat kerättiin puoluelaisten kesken. --

Kesäaikoina Hagman 1870-luvulla miltei säännöllisesti oleskeli jonkun

ajan Naantalissa; 1877 oli Lucina-sisar siellä hänen kanssaan, ja

oli veli silloin ollut iloinen ja täynnä toivoa. Enemmän hän oli

näyttänyt levon tarpeessa olevan, kun hän kesällä 1881 omaistensa

kanssa vietti muutamia viikkoja Hauhossa sekä 1882 Mikkelissä, jossa

Sofia-sisar oli tyttökoulun johtajatar ja johon äiti ja sisarukset

tulivat kesän suloa nauttimaan. Kummassakin paikassa August oli

kalastaen ja metsästäen virkistänyt poikaikänsä muistoja Kälviältä.

Valitettavasti lyhyet kesälomat eivät riittäneet muuta kuin

näennäisesti ja ohimenevästi uudistamaan hänen voimiansa.

Hagmanin ystävät olivat jo kauan olleet sitä mieltä, että hänen

taakkansa oli ylivoimainen, mutta ei ollut helppo sanoa, miten hänet

oli siitä vapautettava. Tammikuulla 1884 heräsi kuitenkin, mikäli

muistan, W. Enebergissä, joka silloin oli valtiokonttorin johtaja,

ajatus, että Hagman voisi saada Suomen pankilta määräyksen valvoa

pankin setelien painattamista Kööpenhaminassa. Paikka oli tuleva

vapaaksi huhtikuulla, palkkio oli 6,000 markkaa ja tehtävä helppo.

Tietysti Hagman ilolla vastaanotti tarjouksen. "Olen iloinen kuin

leivonen", hän kirjoittaa Forssellille, "päästäkseni täältä, kaikesta

touhusta ja melusta. Parempaa en ole voinut toivoa lennokkaimmissa

unelmissani." Mutta vaikea oli hänen repiä itsensä irti. Lehteä

oli näet jatkettava ainakin vuoden loppuun -- ja mistä saada

sijainen? No, saatiinhan semmoinen lopulta maisteri (senaattori)

Kaarlo Castrénissa, mutta raskaita olivat Hagmanille sentään nämä

viimeisetkin kuukaudet. Helmikuun 7 p:nä hän kirjoittaa: "Raskaita

aikoja minulla on ollut uudesta vuodesta saakka. Kirjapaino-olot

(Mbl. painettiin viime aikoina Weilin & Göösillä) ovat aivan

nurinkurin, ja mahdotonta näyttää olevan parannusta aikaansaada.

Useina öinä olen tuskin ollenkaan nukkunut, mutta mitä se olisi,

jos pääsisi ruumiillisella unettomuudella -- levottomuus ja kiusat

merkitsevät enemmän. -- Pimeältä näyttää täältä pääsö; täytyy kai

luopua toivosta!" -- Maaliskuun lopulla hän kertoo toipuneensa

"toisten mukaan" vaarallisesta taudinkohtauksesta. Hänellä oli

ollut reumaatillista päänsärkyä, jota paitsi sydämen toiminta oli

häiriintynyt ("valtasuoni löi neljänä päivänä 160 kertaa minuutissa

-- tänään 80"). Vihdoin mainittakoon, että Hagmanin yksityiset

raha-asiat eivät suinkaan olleet niin hyvässä järjestyksessä,

etteivät nekin olisi huolia antaneet. Mutta ajatus "minun täytyy

matkustaa" oli niin hänen syöpynyt, että kaikki esteet voitettiin.

Oli kuin hän olisi tuntenut, että nyt on yritettävä, jos koskaan;

matka voi kenties auttaa, täällä on loppu edessä. Torstaina

huhtikuun 10 p:nä toimeenpantiin Hagmanille läksiäispäivälliset,

joissa Antti Jalava piti jäähyväispuheen, joka ollen osaksi vakava,

osaksi humoristinen sisällykseltään tyystin osotti, kuinka suuressa

arvossa häntä kaikki pitivät ja kuinka rakas hän oli ystäville,

joista hän nyt erosi. Seuraavana päivänä hän lähti omaistensa luokse

Hämeenlinnaan, jossa viipyi neljä päivää. Palattuaan Helsinkiin hän

15 p:nä kirjoitti jäähyväiskirjeen Forssellille, josta otan nämä

sydämelliset sanat:

"Veli Ernst Albert! -- -- Niin, rakas veli, lauantaina lähden --

jos mitenkään mahdollista on, sillä 21 p:nä alkaa virkatoimeni

Kööpenhaminassa. Kiitos nyt minulle osottamastasi ystävyydestä,

kaikesta minulle tekemästäsi hyvästä. Mitä olet tehnyt

Morgonbladetin hyväksi, siitä ei oikeastaan minun ole kiittäminen

-- sen tunnet itsessäsi ilman selityksittä -- mutta koska sinun

työsi ei ainoastaan ole tehnyt sen olemassaoloa mahdolliseksi,

vaan myöskin mitä oleellisimmin helpottanut tehtävääni, niin

olkoon siihen nähden minulle suotu omastakin puolestani saada

kiittää Sinua. Niin, kiitos, kiitos!

Ihmeellinen on sattuma ollut, että me niin kaikessa olemme olleet

yhtä mieltä ja ymmärtäneet toisiamme. Minulle on ollut enemmän

kuin sanoa voin, että minä sentään maailmassa olen tavannut

jonkun, joka on minua kohtaan ollut täysin suora ja rehellinen

ystävä. Ethän pahaksi pane, että lausun sen julki. Vielä kerran:

kiitos kaikesta, älä unohda, vaan sääli minua!

-- Kolme viikkoa olen ollut jotenkin huono, ja olen edelleenkin.

Nukkunut vain vähän, ja ainoastaan morfiinin avulla. Kenties

sydämen vika. Noudattanut ankaraa dieettiä, lääkärin

määräyksestä." --

_Kööpenhaminassa; kotia kuolemaan_.

Hagmanin Kööpenhaminan-ajalta on seikkaperäisempiä tietoja hänestä

säilynyt kuin miltään muulta hänen elämänsä jaksolta. Hän kirjoitti

näet miltei joka päivä omaisilleen ja ystävilleen, ja useimmat

kirjeet ja kirjekortit näyttävät säilyneen. Kumminkaan en näe syytä

olevan tehdä esitystäni niin laajaksi kuin mahdollista olisi.

Asianlaita on nimittäin että tarkemmat tiedot ystävämme huonontuvasta

terveydestä tuskin kuuluvat laajemmalle yleisölle. Riittäneehän

sanoa, että Hagmanin terveys hänen lähtiessään ulkomaille jo oli

niin järkytetty, että hän huolimatta hiljaisista elämäntavoistaan ja

lääkäreistä ainoastaan ajoittain näennäisesti parantui. Enimmäkseen

hän oli niin heikko, että tavallisen kirjeenkin kirjoittaminen kävi

hänelle rasittavaksi. Sen lisäksi hän esim. 22 p:nä kesäk. yöllä sai

jonkunlaisen hermo- tai lievän halvauskohtauksen, jonka jälkeen hänen

täytyi lähes pari viikkoa olla minkäänlaiseen työhön ryhtymättä.

Samoin hän joskus muulloinkin oli tavallista huonompi, vaikka hän

taas ajaksi toipui, siksi kuin vuoden alussa 1885 ratkaiseva isku

sattui.

Kumminkin Hagman, mikäli huomattavissa on, yleensä säännöllisesti

jaksoi suorittaa tehtävänsä, s.o., joka päivä käydä Thielen

kirjapainossa laskemassa ja käytettäväksi antamassa paperiarkkeja,

klisheitä y.m. sekä tarkastamassa valmiiksi painettuja setelejä ja

kaappiin sulkemassa tavaraa, joka ei saanut olla esillä. Siihen

meni häneltä noin 1 1/2 tuntia, jota vastoin hänen edelläkävijänsä,

tri Grönvik, oli siitä tunnissa suoriutunut. Niinikään hän tarpeen

mukaan edusti Suonien pankkia erään oikeusjutun sattuessa Malmössä,

kun eräs sikäläisen pakkahuoneen kuuromykkä palvelija oli yhdestä

Hagmanin, pankille lähettämästä laatikosta varastanut 100 kappaletta

viidenmarkan seteleitä, joista kaikki paitsi viittä kappaletta

saatiin takaisin. Luonnollisesti Hagman vähän saattoi nauttia niistä

uusista oloista, joiden keskelle hän oli joutunut. Suurimman ilon

hänelle tuottivat kotimaalaiset, jotka silloin tällöin kävivät

hänen luonaan. Näistä on ensi sijassa mainittava hänen äitinsä

ja Sofia-sisarensa, jotka vartavasten matkustivat hänen luokseen

kesäkuulla ja viipyivät äiti noin kuukauden ajan ja sisar vähän

kauemminkin. Tiedämmehän jo ennestään, että Hagman oli kiintynyt

omaisiinsa, ja sen tähden on helppo ymmärtää, että tämä käynti

tuotti hänelle suurta sydämentyydytystä. Nämä lähimmät omaiset

olivat hänen luonaan silloin kun ensimäinen ylempänä mainituista

sairauskohtauksista sattui. Muista ystävistä ja tuttavista, jotka

tänä vuonna kävivät Kööpenhaminassa, mainittakoon hyvä toveri

Pietarista, Bruno Niska, tri O. A. Forsström (Hainari) nuoren

rouvansa kanssa Sortavalasta, Viktor Forselius Turusta, laulajatar

nti Alma Fohström, August Hjelt y.m. -- Että Hagman, innostunut

kun oli valtiollisesta elämästä, ei voinut olla kauan Tanskassa

koettamatta päästä tuttavuuteen johtavien miesten kanssa, on

itsestään ymmärrettävää. Merkillisin mies, jonka hän oppi tuntemaan,

oli etevä poliitikko Kristen Povlsen Berg, joka uudestaan tulleena

"yhdistetyn vasemmiston" johtajaksi paraikaa kävi kiihkeää taistelua

Estrupin ministeriötä vastaan. Bergin välityksestä Hagman myöskin

sai kutsun olla saapuvilla "yhdessä merkillisimpiä valtiollisia

juhlia Pohjoismaissa", niinkuin Hagman kirjoittaa minulle (14/9),

tarkottaen juhlaa Skodsborgissa (6/8), jonka tanskalainen vasemmisto

oli toimeenpannut suuren norjalaisen valtiomiehen ja kansanpuolueen

johtajan, vastikään konseljipresidentiksi kohonneen Johan Sverdrupin

kunniaksi. Hagman oli ollut kahden vaiheilla, mennäkö juhlaan vai

eikö, varsinkin kun Berg edeltäpäin oli lausunut, että olisi hyvin

tervetullutta, jos hän esittäisi tervehdyksensä Suomesta -- mihin

Hagman kuitenkin oli vastannut ehdottomasti kieltäen. Itse juhlassa

Berg ensin puhui Sverdrupille; sen jälkeen hän oli eri puheella

osottava huomaavaisuutta muita kunniavieraita kohtaan. Sitä ennen hän

kuiskasi Hagmanille, että hän "Venäjän tähden" ei tahtonut mainita

häntä. Siitä tämä oli sanonut olevansa erityisesti kiitollinen,

sillä "Jumala ties mitä juttuja siitä olisi syntynyt". Sverdrupin,

ulkomaalaisen valtiomiehen, juhlimista katsottiin näet Tanskassakin

arveluttavaksi rohkeudeksi, erittäin kun hän, niinkuin G. Brändes

kertoo, Kööpenhaminassa ei ollut etsinyt muuta kuin vasemmiston

miesten seuraa. "Miten lieneekään", Hagman kirjoittaa, "on juhla

elämäni arvokkaimpia muistoja. Olen saanut pusertaa Sverdrupin kättä

ja myöskin puhua hänen kanssaan muutamia sanoja Suomesta sekä tullut

esitellyksi usealle tanskalaisen kansanpuolueen johtavalle miehelle!"

-- Eräässä seuraavana päivänä lähettämässään lisäyksessä kirjeeseensä

Hagman selittää, että Bergin kuiskaus hänelle tarkotti muutakin kuin

vain sitä, ettei hän halunnut herättää huomiota Venäjällä. Siihen

sisältyi näet myös Hagmanin kannan hyväksyminen siinä kohden, että

Suomi oli kansallisesti jotakin erikoista, skandinaavilaisista

maista erillään olevaa, ja että sitä siis (huolimatta Venäjästä)

sentähden ei voitu mainita. -- "Semmoisia vahvoja valheita", hän

kirjoittaa, "kuin että kansallisuuskysymys ei ole rotukysymys,

on varovaisinta olla lausumatta. Luultavasti se oli Z. T., joka

sai sen lauseen ohjelmaan. Vähän auttaa sanoa, ettei _tahdo_ sitä

_käsitellä_ niin, kun se tosiasiassa, maailmanhistoriallisesti, sitä

on. Suomalaista kansakuntaahan _me_ tahdomme ja tämän harrastuksen

kautta me siirrymme loitommas skandinaavilaisista kansoista -- se

on selvää eikä siihen voi mitään. Minä olen myöskin monipuolisesti

nähnyt ja kokenut, ettei meitä, Jumalan kiitos! enään oteta lukuun,

kun on kysymys näiden kansojen tulevaisuudesta. Se ei laisinkaan käy

päinsä." -- Nämä sanat käsittänevät tuloksen ei ainoastaan Hagmanin

omasta toiminnasta ja mietiskelystä, vaan myöskin hänen matkalla

saavuttamastaan kokemuksesta. Ettei tämä käsitystapa johtunut

mistään vastenmielisyydestä lähinnä Ruotsia kohtaan, niinkuin ehkä

voitaisiin luulla, sen näkee siitä mielihyvästä, jonka hän eräässä

kirjeessä lausuu julki, kun hän vuoden viime päivinä Suomen pankin

paperiasioissa kävi Tukholmassa. Ruotsalaisessa ympäristössä hän

erinomaisesti viihtyi.[58]

Hagmanin ollessa Kööpenhaminassa tapahtui onneton tulipalo, joka

hävitti Kristiansborgin linnan keskellä kaupunkia. Omaisilleen hän

siitä kirjoittaa seuraavana päivänä lokakuun 4:ntenä. -- -- "Menin

ulos noin vähää ennen klo 7, portissa oli tämän talon poika, joka

sanoi: 'Kristiansborg palaa'. Enpä juuri uskonut, mutta menin

Nytorville katsomaan. Tulin teatterin ohitse, ja näin nyt koko linnan

tulen vallassa. Hirmuinen näky, julma ja pyörryttävä! Katselin

ja ajattelin: mitähän kaikkea tuossa nyt menee? palaakohan vielä

Thorvaldsenin museokin? Taulugalleria oli jo liekeissä, enkä tietänyt

oliko mitään pelastettu. Koin tunkeutua väkijoukon läpi telegrafiin

lähettääkseni sanoman Morgonbladetille. Menin syrjäkatuja, mutta

Köbmagerkadulla oli väentungos semmoinen, etten tahtonut päästä

eteenpäin. Pääsin kuitenkin, mutta levottomuuteni oli suuri, ja siitä

päätäni rupesi pyörryttämään. Vihdoin sain sähkösanoman annetuksi.

Menin sitte vielä tulipaloa katselemaan ja istuin vähän aikaa Kongen

af Danmark nimisessä ravintolassa, lähellä palopaikkaa. Tultuani

kotia kuului aika pamaus. Mikä se oli? Pitää vielä mennä katsomaan.

Portailla tapasin naapurini ja sain heiltä kuulla, että insinöörit

olivat dynamiitilla räjähyttäneet ilmaan erään rakennuksen, jotta

linnankirkko ja Thorvaldsenin museo pelastettaisiin. -- Mutta jo on

pääni taas huono, niinkuin se oli eilen illallakin." -- Muutamia

päiviä myöhemmin Hagman vielä palaa tulipaloon, kertoen surkeista

raunioista, joita oli läheltä katsellut. Sitte hän huudahtaa:

"Voi näitä ministeriön lehtiä, miten Bergiä kohtaan menettelevät!

Tulipalostakin on koetettu saada jotakin häntä vastaan; [kun

näet hänen kansliahuoneensa oli pelastunut] sanottiin, että hän

pelastustyössä oli koettanut vain pelastaa omaansa j.n.e. Noh,

nyt ei hänellä linnassa ollutkaan mitään omaa, vaan ovat kaikki

huonekalut valtion. Toisaalta kuuluu, että hän kuin mies johti

pelastustyötä _koko_ valtiopäivä-osastossa, ja onhan se selvää ja

arvattavaa." Vielä Hagman kertoo kuinka eräs kuvalehti teki pilkkaa

Bergin köyhyydestä, kuvaten hänet huonoissa vaatteissa ja paikatuissa

saappaissa. Hän olisi mielellään lähettänyt kuvan, mutta ei tahtonut

"antaa hävyttömyydelle rahaa -- enpä osta!" Semmoiset taistelutemput

loukkasivat Hagmanin ritarillista mieltä. Tulipalon jälkeen hän kävi

Bergin luona jättämässä nimikorttinsa.

* * * * *

Enemmän kuin mitään muuta Hagman Kööpenhaminassa ajatteli kotimaan

oloja ja myöskin omaa lehteänsä. Kumminkaan hän ei, vaikka monesti

lausuukin toivovansa vielä tulla aivan terveeksi, kertaakaan mainitse

mitään palaamisesta entiseen toimeensa. Sitä hän vain useamminkin

painostaa, että Suomessa yhä edelleen ruotsinkielinen fennomaaninen

lehti on tarpeen. Kaukana oltiin näet lopullisesta voitosta, ja

turmiollista oli hänestä sentähden luovuttamalla aseet ruveta

kompromissaamaan tai rakentamaan sovintoa vastustajien kanssa. Siihen

suuntaan käyvät tuumat, jotka, mikäli olivat julkisuuteenkin tulleet,

lähinnä nojasivat olettamukseen, että suomenmieliset ja entinen

Dagbladin puolue voisivat yhteen liittyä, ilmaisivat Hagmanista

heikontumista ja veltostumista. Eikä hän myöskään onnelliseksi

katsonut sitä kristillisten ja suomenmielisten liittoa, joka

todella syntyi suureksi osaksi tri Bergenin esitelmäin herättämän

mielenkuohun tuloksena. Edellisten joukossa oli nimittäin monta

puhtaasti ruotsinmielistä, ja sen vuoksi hänestä asia ei voinut olla

kansalliselle puolueelle eduksi. Kun hän sitte sai tietää, että

ainakin aluksi hänen ystävänsä E. A. Forssell rupeisi uuden lehden,

Finlandin, toimittajaksi, hän katseli seikkaa tyynemmin mielin.

Kun päätetty oli, että Morgonbladetin sijaan oli astuva aivan

uusi lehti, Hagman alkoi valmistaa jäähyväiskirjoitusta vuoden

viimeistä numeroa varten, ja kun jo tavallisen kirjeen laatiminen

häntä väsytti, on ymmärrettävää, että hän kirjoitukseen käytti

paljon aikaa. Miten lieneekään, tuli siitä kaunis ja liikuttava

jälkilause, jossa elämäntyönsä päättäneen sanomalehtimiehen harras

isänmaanrakkaus ja harvinaisen vilpitön, miehuullinen luonne eheinä

kuvastuvat. Tässä seuraa lyhyt selostus noin 4 palstan pituisesta

kirjoituksesta: Ensin hän lausuu julki ilonsa siitä, että on saanut

olla mukana tekemässä työtä Suomen kansallisen tulevaisuuden

hyväksi ja kokemassa odottamattomia voittoja: lukuisat 1872 v:n

jälkeen syntyneet suomalaiset koulut, uusi v. 1883 esiintynyt

asetus oikeuskielestä, yleisön mielipiteissä tapahtunut muutos --

nimittäin että enää harvat julkisesti vastustivat suomalaisuuden

tarkotusperiä, "asian sisällinen totuus oli pakottanut vastustajat

ainakin ulkonaiseen myöntyväisyyteen" -- sekä vihdoin että Yrjö

Koskinen, suomenmielisten etevin mies, 1882 oli kutsuttu hallitsijan

neuvoskuntaan; ainoastaan yhdessä kohden oli ratkaisu tapahtunut

lehden mielipiteitä vastaan, siinä nimittäin, että eräistä

oppikouluista ja samalla myöskin monesta yliopistotutkinnosta

klassilliset kielet oli syrjäytetty. -- Sen jälkeen, kääntäen

katseensa valtiolliseen elämäämme yleensä, hän pitää onnena, että

kansallinen kysymys on sen perustana ollut: "missä kansallinen

tunkeutuu esiin, siinä voidaan odottaa tervettä, luonnonmukaista

kehitystä; ainoastaan se, jolla on kansassa juurensa, voi siinä

kasvaa ja menestyä". Kielikysymys on päivän elinkysymys ja niin kauan

kuin se on ratkaisematta, on maan tulevaisuus huonosti turvattu.

Ruotsalainen kansanaines on rauhassa elävä, Morgonbladetissa ei ole

sanaakaan sanottu, joka sen turvallisuutta uhkaisi; vastustajat

ovat ruotsalaisuuden miehet luonnottomine vallanpyyteineen. Lujasti

ja tarmokkaasti on edelleen työtä tehtävä suomalaisen kysymyksen

ratkaisemiseksi, välittämättä vastustajain väitteistä, välittämättä

niistä usein halpamielisistä keinoista, joilla he koettavat

valta-asemaansa puolustaa. Mutta kaikista tärkeintä on, että

suomalais-kansalliset pysyvät yksimielisinä. Yhtenä Morgonbladetin

päätehtävänä onkin ollut ylläpitää sopua puoluelaisten kesken,

eritoten sillä tavoin, että se mahdollisimman mukaan on pidättäytynyt

vastalauseista ja hyökkäyksistä pääasiassa samoin ajattelevia

kohtaan, milloin joku huonosti valittu lause taikka vähemmän mietitty

toimenpide olisi siihen aihetta antanut. -- Vihdoin kirjoittaja

pyytää vastustajiltaan anteeksi taistelun telmeessä lausutut

katkerat sanat, tunnustaen samalla voimiensa vähyyden. Toiselta

puolen hän kiitollisuudella muistaa, että useita kansan etevimpiä

miehiä, jopa sen suurin johtaja, tienraivaaja ja -viittaaja J. V.

Snellman on lehteen kirjoittanut. Viimeinen kiitos on lehden talouden

kannattajille ja nuoremmille avustajille, johon hän pitäen edellisiä

silmällä lisää, että toimitukselta ei koskaan oltu vaadittu eikä se

koskaan ollut antanut mitään lupauksia sisällykseen katsoen, vaan

on kaikki, mitä siinä lausuttu on, vakaumuksesta lähtenyt. Eikä

Morgonbladet koskaan ole ollutkaan sanomalehtiyritys tavallisessa

merkityksessä. Sitä ei ole koskaan liikeyrityksenä hoidettu, vaan

on se palvellut aatetta, jonka pikainen toteuttaminen on kansamme

olemassaolon perustus.

Joulukuun 31 p:nä 1884 sai Hagman vastaanottaa seuraavan, häntä

suuresti ilahduttavan sähkösanoman: "Morgonbladetin viimeisenä

päivänä kiitämme täydestä sydämestä Sinua, sen johtajaa,

väsymättömästä, tarmokkaasta, hedelmällisestä työstä isänmaan

palveluksessa. Göös, Meurman, Kihlman, Forssell, Jaakko Forsman,

Eneberg, Löfgren, Almberg, Ignatius."

Lucina-sisarelle August kirjoitti 5 p:nä tammik.: "Vai että mamma oli

suruissaan, kun Morgonbladetin viimeinen numero tuli. Itkinpä vähän

itsekin, kun loppukirjoituksen kirjoitin. Mammalle lohdutukseksi",

seuraa sitten ylläoleva sähkösanoma.

Hagmanin rakkaus omaisiinsa ja etenkin äitiinsä oli saanut hänen

melkein jok'ainoa päivä antamaan itsestään tietoja. Uutena vuonna

1885 oleskeli Lucina Helsingissä äidin ollessa yksin Hämeenlinnassa.

August kirjoitti silloin tavallisesti sisarelleen, sillä 72-vuotiaan

äidin silmät eivät vaivatta pystyneet saamaan selkoa hänen

käsialastaan. Tammikuun 31 p:nä August kuitenkin, kuultuaan että

Lucina 7 p:nä helmik. palaisi Hämeenlinnaan, kirjoitti kortin suoraan

äidille -- se oli nähtävästi viimeinen, mikä hänen käsistään lähti!

Siinä hän enemmän huolehtii äidistään kuin itsestään. Hän pelkää

äidin kärsivän ikävyydestä ja varottaa häntä toimimasta, niin että

väsyy. Itsestään hän sanoo, niinkuin melkein aina omaisilleen, että

hän voi "jokseenkin hyvin", vaikka "hengenahdistus taas on ruvennut

vähän vaivaamaan".

Luultavasti seuraavana yönä Hagmania kohtasi halvaus. Lähempiä

tietoja siitä puuttuu, mutta 1 p:nä helmik. hän hotellista Kongen av

Danmark, jossa oli asunut, muutettiin Kunink. Fredrik-Hospitaliin.

Siellä häntä hoidettiin maaliskuun 6:een päivään, jolloin hän oli

niin toipunut, että arveltiin hänen voivan matkustaa kotia yhdessä

Tyko-veljen kanssa, joka oli tullut häntä noutamaan. Tyko, jolla oli

koulunopettajan virka Viipurissa, vei veljensä Hämeenlinnaan äidin

ja Lucinan luokse, ja katkeraa oli näiden vastaanottaa rakas vieras,

sillä ensimäinen silmäys oli ilmaissut, että August oli mennyt

mies. Asunnon ahtauden tähden muutettiin sairas jonkun ajan päästä

Helsinkiin, missä ystävä Forssell otti hänet luokseen (Mikonk. 27).

Tietysti lääkärien apua kysyttiin, mutta turhaan, eikä hän itsekään

enään elämää ajatellut. Kun muutamia päiviä ennen kuolemaa ystävysten

kesken oli puheeksi tullut Hagmanin kotiatulo Kööpenhaminasta ja

tulevaisuus, oli hän tyynellä, puoleksi leikillisellä tavallaan

lausunut: "Niin, en minä ole tullut kotia elääkseni, vaan kuollakseni

täällä. Sehän se merkillinen oli, etten minä _voinut_ kuolla

Kööpenhaminassa. Minun _täytyi_ päästä kotia saadakseni hautani

Suomessa." Keuhkohalvaus kuuluu aiheuttaneen lopun, joka tuli klo 3

p:llä lauantaina 18 p:nä huhtikuuta 1885.

August Hagman haudattiin vanhalle luterilaiselle kirkkomaalle

tiistaina 21 p:nä. Saattajain lukuisassa joukossa nähtiin, paitsi

vanhaa äitiä ja sisaruksia, valtiopäivämiehiä ja Pohjalainen osakunta

in corpore. -- Forssell-ystävän jäähyväissanoista otan joitakuita

kuvaavimpia: Vainajan intohimoinen isänmaanrakkaus oli samalla hänen

vaivansa ja virkistyksensä. Hänen elämänsä oli raskasta työtä, jopa

siihen määrään, että hänen voimansa murtuivat ennen aikojaan; hänen

elämänsä oli kovaa taistelua, niin ettei hän aina edes todellisten,

rakkaitten ystäviensäkään kanssa saanut olla yksimielisessä

yhteistyössä; hän sai kärsiä vastoinkäymisiä ja vääryyttä. Mutta

hän teki työtä ja taisteli ja kärsi ilolla, sillä hän eli suuren

asian hyväksi, johon koko hänen sielunsa oli kiintynyt. Hän oli

järkähtämättömästi vakuutettu harrastuksensa oikeudesta ja ketään

pelkäämättä, säilyttäen sydämensä katkeruudesta vapaana, hän lausui

sen julki. Hän oli nöyrä, hän ajatteli korkeasti asiastaan, mutta ei

itsestään. Hän oli itsenäinen luonne, jopa itsepäinenkin, mutta ei

ahdasmielinen. Hänen kykynsä oikein arvostella ilmiöitä eri aloilla

oli tavallista suurempi. Semmoinen hän oli julkisessa toiminnassaan,

semmoinen yksityisessä elämässään, paitsi että jälkimäisessä

taistelijamieli vetäytyi luonteen hienojen, vienojen piirteiden

taakse. -- Siihen tapaan karakterisoi Hagmania se työtoveri, joka

varmaankin parhaiten hänet tunsi, ja hän päätti toivomalla, että

vainajan kaunis muisto kauan eläisi.

Viiteselitykset:

[1] Esitelmä Pohjalaisten vuosijuhlassa 9 p. Marrask. 1872.

Kirjallinen Kuukauslehti s.v.

[2] Liitto, 1904.

[3] Seikkaperäisempiä tietoja Alina Frasasta antaa Anders Ramsay

vasta ilmestyneissä muistelmissaan Från barnaår till silfverhår II, s.

103 ss.

[4] Kylä Kirkkonummella, missä Kivi oleskeli n.s. ylioppilaspakarissa

ja valmistautui ylioppilastutkintoon, jonka hän syksyllä suorittikin.

[5] Kirje päättyy näin ilman allekirjoitusta.

[6] Kiven veli Juhani Stenvall oli 1857 (?) vuokrannut Purnuksen

tilan Siuntiossa, ja Aleksis oleskeli usein hänen luonaan.

[7] Sittenkin kun Juhani Stenvall oli luopunut vuokratilastaan (1861)

oleskeli Kivi yhä edelleen Siuntiossa; viimeiset 7 vuotta neiti

Charlotte Lönnqvistin luona ja avustamana.

[8] Katajanokalla?

[9] Tämä viittaa n.s. "lippukysymykseen", jota keväällä 1863 oli

käsitelty sanomalehdissä.

[10] Aika 1907.

[11] K. Bergbomin jälkeenjääneitten paperien joukosta olen löytänyt

laskun, jonka mukaan "ylioppilas Alexis Stenvall" oli ollut

Lapinlahden hoitolassa 214 päivää, eli 1 p:stä kesäk. 31 p:ään

jouluk. 1871. Hoitokustannuksista, yhteensä 184 mk. 4 p., on Julius

Krohn 23 p. tammik. 1872 suorittanut 120 mk.

[12] Vanhempi veljeni ja eräs samanniminen serkku olivat ennen minua

ylioppilaaksi tulleet, ja mahdollista on että Kivi tunsi heidät

ainakin nimeltä.

[13] Huomattava on, että me puhuttelimme häntä ruotsiksi, jota

kieltä hän aina oli käyttänyt Nervanderin seurassa. Nervander näet

ainoastaan puutteellisesti puhuu suomenkieltä.

[14] Katso tästä seikkaperäisempää kuvaelmaa runoilijan elämäkerran

lopussa, joka on liitettynä runoilijan valittuihin teoksiin. Tässä

pidän silmällä lisäpiirteiden antamista. -- Vrt. myöskin Suomalaisen

Teatterin historia II, ss. 29-36.

[15] Morgonbladetin alakerrassa painettu Lean ruotsinnos ei

mainittavasti vähentäne syytä huomautukseen.

[16] Aika 1911.

[17] Että Kivi kävi Cygnaeuksen luona muissakin asioissa kuin

kirjallisissa, todistaa seuraava kirje, josta myöskin näkyy kuinka

jälkimäinen kaikessa hyväsydämisyydessään saattoi asettautua

vieraalle kannalle runoilijaparkaan nähden. Kirje on osotettu Th.

Reinille:

"Herra Professori!

Alkaa näyttää enemmän kuin luvalliselta ja anteeksiannettavalta

hutiloimiselta, jollei Stenvall vielä ole päästänyt odotettua

valtakirjaa samasta kädestä, joka aina on osottautunut niin

valmiiksi kurottautumaan toisten apua kohti. Minulle itselleni

olisi kovin tarpeen se raha, jonka jälleen tyhmyydessäni heitin

hänen runolliseen seulaansa; ja on todellinen skandaali,

jollei hän riennä hyvittämään ainakin neiti B--mia, sitte

kun minä vihdoin olen onnistunut harrastuksissani valmistaa

hänelle keinoja siihen. Jollei mikään muu auta, pyydän H:ra

Prof:ria olemaan niin hyvä ja antamaan T:ri B--mille tiedon

asiasta; toivottavasti hän ei vetäydy vaivasta muistuttaa

Aleksis-ystäväänsä inhimillisestä velvollisuudesta tietää huutia

ainakin suhteessaan H:ra Professorin hartaaseen ystävään ja

palvelijaan

_Fredr. C:seen_.