Luonnollista on etten koskaan enää joutunut senlaatuiseen, verraten
pitkään yhdessäoloon Edelfeltin kanssa kuin kesällä 1871 -- siksi
kävivät uramme liian kauas toisistaan. Kumminkin kului harvoin
kokonaisia vuosia ilman että kohtasimme toisemme, milloin kotimaassa,
milloin ulkomailla, milloin seurassa, milloin kahdenkesken, milloin
sattumalta, milloin toisesta tai toisesta syystä käyden toistemme
luona. Sellaisista kohtauksista taikka pitemmistäkin, niin esim. kun
kerran yhdessä matkustimme Berlinistä Parisiin tai kerran yhdessä
vietimme kesäisen päivän Vaasassa (1892), on kuitenkin vaikeampi
tehdä selkoa kuin tuosta yhteisestä kesäkaudesta. Ei senvuoksi ettei
Edelfeltin kanssa puhellessa aina olisi kuullut mieltäkiinnittävää
ja muistettavaa, vaan sentähden että muistiinpanojen puutteessa
vaikutelmat sulavat yhteen, niin että on vähän erikoispiirteitä
esitettävänä.
Jos otan sanoiksi luodakseni mitä noissa yhteensulaneissa
vaikutelmissa on oleellisinta, niin en voi olla ensiksi
huomauttamatta, että Edelfeltin persoonallisuus näennäisesti
perin vähän muuttui niistä ulkomaalaisista ja "suuren maailman"
vaikutuksista, joita hän niin tavattomassa määrässä vastaanotti.
Huolimatta jo 1870-luvun lopulla alkaneesta maailmanmaineestaan
taiteilijana (v. 1878 hän ensi kerran möi taulun ulkomaalaiselle
ostajalle ja siitä lähtien niitä meni tavantakaa Amerikkaan,
Venäjälle, Ranskaan, Skandinaaviaan y.m.), huolimatta siitä, että
häntä samasta ajasta alkaen Parisin taiteilija- ja kirjailijapiireissä
kohdeltiin omana miehenä, huolimatta siitä, että hän muotokuvaajana
tottui liikkumaan eri maiden ylhäisten linnoissa ja ruhtinastenkin
hoveissa, huolimatta siitä kaikesta hän aina näyttäytyi olevan sama
kuin ennen. Hän puhui ja käyttäytyi luonnollisesti, teeskentelemättä,
vaatimattomasti, sanalla sanoen oli edelleen meikäläinen ja
rakastettava niinkuin nuoruudessaan, niin että vasta jälestäpäin,
hänestä erottuaan, tuli ihmetelleeksi kuinka hän yhä oli semmoinen
kuin oli. Tämän saman vaikutelman on Kaarlo Bergbom (joka kuitenkaan
ei kuulunut Edelfeltin lähempiin tuttaviin) julkilausunut varsin
sattuvin sanoin (kun hän 1884 Parisissa taiteilijan ystävällistä
kutsua noudattaen pari kertaa oli käynyt tämän atelierissa): "Hänellä
on kuitenkin ihmeellinen viehättämiskyky olematta mielistelevä.
-- -- -- Haakonluonnollaan hän on rientänyt voitosta voittoon
olemassaolon taistelussa -- kenties hän on menettänyt jotakin
itsestään, mutta kokonaan kadottanut itseänsä hän ei ole."
Edelleen on minulla se käsitys, että Edelfelt yleensä pysyttäytyi
sisällisesti hyvin vapaana kotimaisesta puolue-elämästä. Tietenkin
hän lukeutui ruotsinmielisiin, johon hänellä Ruotsista muuttaneen
isän poikana oli pätevämpi syy kuin useimmilla muilla, oli
pääasiallisesti yhtä mieltä heidän kanssaan ja otti ehkä myöskin
tilaisuuden sattuessa osaa heidän rientoihinsa, kun hän näet oli
kotona ja hänen myötävaikutustaan pyydettiin, mutta silti luulen
hänen jotenkin vähän välittäneen kiihkoisesta puoluetaistelusta.
En koskaan kuullut hänen suustaan noita jokapäiväisiä, kuluneita,
väärinkäsityksestä ja ilkeydestä syntyneitä syytöksiä suomenmielisiä
vastaan; päinvastoin hän näytti täydellisesti ymmärtävän näiden
harrastuksia ja monesti hän avonaisesti tunnusti ja kiitti sitä
kulttuurityötä, jota suomalaisella puolella tehtiin. Kerrankin
hän -- se oli mainittuna päivänä Vaasassa -- minun mielestäni
melkein liiaksi ylistelevin sanoin kiitti Helsingin suomenmielisten
naisten osottamaa tarmoa ja intoa yleisiin harrastuksiin, asettaen
heidät paljon yläpuolelle ruotsalaisen hienoston naisia, joiden
turhamielisyyden hän sanoi täysin tuntevansa nuoruudestaan asti.
Myönnän että tällaista kuullessani en voinut kokonaan tukehduttaa
ajatusta, että maailmanmiehen kohteliaisuus sai hänen näin
puhumaan minulle mieliksi (enkä ollenkaan epäile, että juuri se
johti hänet esim. kerran vastaamaan erään unkarilaisen kirjeeseen
semmoisin sanoin, kuin olisi hänessä ollut erikoinen heimolaisiinne
magyareja kohtaan), mutta kun toiselta puolen muistan, että hän
neljättäkymmentä vuotta aina käyttäytyi samoin minua kohtaan, on
minun mahdoton epäillä hänen suoruuttaan. Eikö ole psykologisesti
perustetumpaa käsittää asia niin, että hän minulle, vanhalle
ystävälle, jonka suomalaisuuden hän tunsi jo v:lta 1871 ilman että
se häntä minusta vieroitti,[40] halusi purkaa ajatuksia, jotka eivät
sopineet julkilausuttaviksi hänen tavallisessa ympäristössään.
-- Jollen erehdy, johtui Edelfeltin vapaampi ajatustapa ja
ymmärtämys kansallisissa riitakysymyksissämme ei ainoastaan hänen
avaramielisestä sivistyksestään, vaan myöskin siitä, että hän,
niinkuin ennen olen sanonut, oli Runebergin ajan lapsi. Sen ajan
mukaisesti hän käsitti ruotsin- ja suomenkieliset maassamme yhdeksi
kansaksi, eikä hän, antautuneena taiteeseen ja säännöllisesti
oleskellen melkoisen osan vuotta ulkomailla, vaihtanut tätä
alkuperäistä kantaansa ruotsinmielistemme myöhempään 1880-luvun
lopulla voimaan päässeeseen katsantotapaan, joka pyytää toisistaan
erilleen repiä mainitut kansamme ainekset. Luullakseni tässä kohden
oli myöskin aateyhteyttä Edelfeltin ja hänen äitinsä välillä. Ainakin
muistelen hänen 1878 Parisissa lukeneen muutaman kohdan yhdestä
äitinsä kirjeestä, jossa tämä kertoi kuinka Helsingissä Maamme-laulu
oli laulettu suomeksi. En enää voi selostaa sanoja, mutta olen varma
siitä, että Edelfelt ei olisi minulle lukenut kirjettä, jos arvostelu
olisi ollut suomalaisuutta tuomitseva eikä ilmaissut ymmärtämystä
tuota ajan merkkiä kohtaan.
Edellisen yhteydessä saattaa ymmärtää Edelfeltin muuttumattoman halun
valita ja käsitellä kotimaisia aiheita. Hänen johdonmukaisuutensa
siinä kohden perustui tietenkin suuressa määrässä siihen, että hän
tiesi vieraitten aiheitten olevan omansa herättämään ulkomaalaisten
mielenkiintoa ja että hänellä siis, samalla kuin hän taiteellisessa
mestaruudessa kilpaili parhaimpien ranskalaisten kanssa, kotoisessa,
heille oudossa aiheessa oli jotakin, joka semmoisenaankin oli
huomiota herättävä. Mutta sitä enemmän lienee isänmaallinen mieli
johtanut häntä ottamaan aiheensa täältä kotoa. Täkäläiset aiheet
olivat hänelle vanhastaan tuttuja ja rakkaita, ja kun hänen
käsittelemiään aiheita lähemmin tarkastaa, huomaa että ruotsalaisilta
rannikkoseuduilta valittuihin liittyy puhtaasti suomalaisiakin.
Siitä ilmenee, että ennenmainitut sisämaalaiset vaikutelmat
lapsuudenajoilta eivät sentään olleet hukkaan menneet. Samaa todistaa
vielä pätevämmin se hartaus, millä taiteilija kuvittaessaan Vänrikki
Stoolin tarinoita etsimällä etsi, ei mahdollisimman rumia, niinkuin
Malmström, vaan samalla kertaa henkisesti niinkuin ruumiillisestikin
tosi tyypillisiä suomalaisia malleja. Kuinka huolellinen hän siinä
oli ja kuinka runebergiläisesti kunnioittaen hän työssään arvosteli
ja kohteli suomalaista kansaa, sen muistan usein kuulleeni ja
huomanneeni, kun hän innostuksella puhui vaativasta, mutta myöskin
hänen sydäntään hehkuttavasta tehtävästään.
Vihdoin tahdon mainita, että keskustellessani Edelfeltin kanssa
monesti tulin oudoksuneeksi, että niin loistava taiteilijakyky
kuin hän yleensä näyttäytyi epävarmaksi työnsä arvosta ja
merkityksestä. Hän oli kärkäs kuulemaan huomautuksia ja muistutuksia
teoksistaan, vaikka niiden esittäjä ei ollutkaan taiteilija, hän
oli kiitollinen tunnustavasta arvostelusta ja iloinen, kun hänen
luomansa ilahdutti katsojaa. Hän ei siis ollut itserakas, eikä hänen
suuri menestyksensä ollut häntä ylpeäksi tehnyt. Ymmärrettävästi
häneltä ei puuttunut itsetuntoa, mutta se ei vähentänyt hänen
luonnollista herkkätuntoisuuttaan arvosteluun nähden. Muuten lienee
mainitsemani epävarmuus ollut jotakin hänen luonnolleen alkuperäistä.
Edelfelt näet ei ollut noita rohkeita taiteilijaluonteita, jotka
sisällisen vaistonsa johtamina ajavat takaa jotain uutta, ennen
tuntematonta, jonka tahtovat asettaa vanhemman sijaan. Hän harrasti
aina _kaunista_, ja kun hänen kehityskautensa sattui yhteen
naturalismin kanssa, hän oppi sen lisäksi myöskin panemaan arvoa
luonteenomaiseen, karakteristiseen, mutta hän karttoi rumaa, jossa
tavalliset kiihkoiset naturalistit arvelivat karakteristisen
parhaiten ilmenevän. Tuskin voi ajatella Edelfeltille suurempaa
vastakohtaa kuin Gallén-Kallelaa, joka aikoinaan melkein suuttui,
kun kuuli puhuttavan "kauniista". Luullakseni Edelfelt, samalla
kuin hän avonaisesti tunnusti Gallén-Kallelan harvinaisen suuret
taiteilijalahjat, joissakin määrin, niin sanoakseni, kammoksui tätä
nuorempaa toveria -- sentähden että hänellä oli niin erilainen luonne.
Ei minulla ole syytä olettaa muuta kuin että Edelfelt oli tyytyväinen
siihen tapaan, jolla minä monesti kirjoitin hänen taiteestaan
suomenkieliselle yleisölle (U. S:ssa ja Valvojassa). Ainoastaan
yhden kerran oli arvosteluni hänelle kenties epämieluinen. Tarkotan
muutamaa kirjoitusta Valvojassa 1898 v:n taide-elämästä, jossa
otin määritelläkseni Edelfeltin, Gallén-Kallelan ja E. Järnefeltin
taitelijaluonteita, osottaen miten ja missä he toisistaan erosivat.
Edelfeltistä kirjoitin seuraavan tapaan, jota vieläkin pidän
pääasiassa oikeana:
"Edelfeltin taide ei ole laadultaan syvää, mutta kirkasta, ei
myöskään erittäin alkuperäistä, mutta kumminkin aina hänen
persoonallisuutensa leimaamaa, hän ei pane ehdotonta painoa
luonteenkuvaukseen, niin että hän sentähden uhraisi mitään
siitä, joka tyydyttää hänen kauneudenaistiaan, mutta sensijaan
on hänellä erinomainen kyky oivaltamaan myötätuntoisuutta
herättävimmän puolen kuvattavassaan, ja sen hän meille
esittää hienotunteisesti, usein runollisestikin ja taiteen
kannalta mestarillisesti. Jos tämän lisäksi huomaamme,
miten hänen käsitystapansa on maailmanmiehen monipuolisen
sivistyksen tahkooma niin käy hänen taiteilijaluonteensa meille
ymmärrettäväksi. Hän ei ole kertaakaan kuvannut saaristolaisia
kalassa, jolloin heillä on repaleiset vaatteet yllä ja kädet
haisevat kalalle, vaan joko jumalanpalvelukseen kokoontuneina
taikka saattamassa lapsen ruumista kirkolle tai purjehdusmatkalle
tai merelle lähtiessä, eikä hän myöskään ole maalannut
Ruokolahden akkoja kotipuuhissa, vaan kirkkomäellä. Ainoastaan
kerran hän on muistaakseni maalannut sentapaista kuin pesutuvan
pesijättärineen, mutta silloinkin oli kaikki vastenmielinen
peitossa; pesijät olivat enimmältään punaposkisia nuorikkoja,
ja pääsävelenä värien soinnussa lumivalkeat liinavaatteet
häikäisevässä päivänvalossa. Milloin taiteilija, täysin
kehittyneenä nimittäin, on ottanut aiheensa nykyajan takaa,
näemme samoin, että joku esteettinen puoli siinä on viehättänyt
häntä ainakin yhtä paljon, jollei enemmän kuin ajatus. Niin
esim. sommitelmassa 'Neitsyt Maria ruusutarhassa' ei Marian
sielunkuvaus näy hänestä olleen niin tärkeä kuin mietiskelevän
naisen asettaminen avonaiseen loggiaan, taustana päivän valaisema
maisema, jossa itämainen kaupunki loistaa ruusutarhan takaa.
Teoksen ensimäisessä luonnoksessa [lahja minulle kun täytin 50
vuotta], jota yleisö ei ole nähnyt, on kyllä Vapahtajan äidin
kuvaaminen pääasiana; mutta valmiissa kuvassa se on jäänyt
syrjemmälle."
Sitte puhuin Gallén-Kallelan taiteen suuremmasta alkuperäisyydestä ja
voimasta; Järnefeltin asetin jotenkin kahden edellisen välimaille. --
Kun ensikerran tapasin Edelfeltin sen jälkeen kuin arvosteluni oli
julkaistu, oli hän seurassani tavallista totisempi. Kenties erehdyin,
mutta luulin siinä näkeväni kirjoitukseni vaikutusta. Kuitenkin se
oli ohimenevää. Hän tiesi että tapani oli lausua mitä totena pidin
ja että olin vapaa puolueellisuudesta puhuessani taiteesta. --
Ohimennen sanoen olin aina ja luullakseni menestyksellä harrastanut
puolueettomuutta käsitellessäni taide- ja kirjallisuuskysymyksiä,
jopa olin elänyt siinä harhaluulossa, että muutkin pitäisivät
kulttuurikehityksemme elämänehtona, että semmoiset henkiset alat
pysytettäisiin yläpuolella kansallisten ja valtiollisten kiistojemme
sekasortoa. Viime vuosikymmenen tuottama kokemus on kuitenkin
hävittänyt harhaluuloni, ja olen sentähden huomannut parhaaksi
mahdollisimman vähän taikka ei ollenkaan kirjoittaa nykyajan
taiteellisista ja kirjallisista ilmiöistä, sillä eihän nyt enää
niinkään kysytä _mitä_ kirjoitetaan kuin _kuka_ kirjoittaa!