II

Pieni retki, jonka Nervander Edelfeltin kanssa teki Hattulan ja

Vanajan kirkoille, oli edelläkävijä Suomen Muinaismuistoyhdistyksen

toimeenpanemalle ensimäiselle taidehistorialliselle tutkimusretkelle

kesällä 1871. Ollen samoin kuin Edelfelt retkikunnan jäsen minä

silloin opin hänet tuntemaan, ja kahtena kauniina kesäkuukautena,

yhdessä työtä tehdessämme, yhdessä nauttiessamme matkan runsaista

ilonaiheista ja yhdessä kärsiessämme sen pienistä vastoinkäymisistä,

rakentui keskinäinen ystävällinen suhteemme, jonka vasta kuolema

katkaisi. Vaiherikkaasta matkasta olisi paljon sanottavaa senkin

kertomuksen lisäksi, jonka E. Nervander 1873 julkaisi nimellä

"Sommarresor i Finland", mutta luonnollisesti on esitykseni tässä

supistettava nykyisen aineeni mukaan.

Retki tarkotti Turun seutujen ja Ahvenanmaan vanhojen kirkkojen

ja aateliskartanojen tutkimista taidehistorialliselta kannalta,

ja retkikunnan eri tahoilta tulevien jäsenten yhtymäpaikaksi

oli Paraisten pitäjä määrätty. Yhtyminen tapahtuikin Kuitian

venelaiturilla aamulla 26 p. kesäk., jolloin Helsingistä tullut

pääjoukko jo oli käynyt Taalintehtaalla sekä Dragsfjärdin, Kemiön

ja Sauvon kirkoissa ja pari muualta päin saapunutta (joista minä

olin toinen) oli, odottaen toisia, Juhannuksena nauttinut Reuterin

perheen rakastettavaa vieraanvaraisuutta Paraisissa. Ensimäinen

tuttavuus retkeilijäin välillä -- mikäli se näet ennestään oli

tekemättä -- tehtiin siis veneessä, jossa kohta lähdimme Karunan

kirkolle, vielä samana iltana palataksemme Kuitiaan, missä luutnantti

Wolmar af Heurlin oli meille mitä kohteliain isäntä ja missä

Fleming-suvun vanha, monikerroksinen linna herätti meissä juhlallisen

historiallisen tunnelman.

"Retkikunnassa oli", sanoo Nervander, "seitsemän nuorta miestä,

ijältään 17 ja 30 välillä", mutta noudattaen ajan sovinnaista

käsitystapaa, jonka mukaan varsinaisesti persoonallinen ei sopinut

julkisuuteen, hän jättää heidät nimeltä mainitsematta. Vanhin oli

Nervander itse, häntä lähinnä oli arkkitehti V. Vestling (26 v.),

sen jälkeen tämän kirjoittaja ja Oskar Lilius (24--23 v.), Jonathan

Collander ja Reinhold Fabritius (kumpikin 20 v.), sekä vihdoin Albert

Edelfelt nuorin, mutta samoin kuin muut (arkkitehtiä lukuunottamatta)

"akateeminen kansalainen". Mitä kunkin tehtävään tulee, oli Nervander

johtaja, joka järjesti työn ja teki laajat, tarkat kirjaanpanot

kaikesta huomattavasta; minun asiani oli avustaa häntä sekä

sitäpaitsi kerätä muistoperäisiä tietoja ja tarinoita; Vestlingin

asiana oli tutkia kirkkoja puhtaasti rakennustaiteelliselta puolelta;

Lilius, joka oli retkeen liittynyt "vapaaehtoisena", antoi apuansa,

missä sitä tarvittiin, mutta erittäin hän helpotti Nervanderin

työtä siten, että tämä sai ainoastaan lausua mitä näki ja toinen

pikakirjoittajana pani sen paperille; Collanderin erikoisala oli

kirkonarkistojen tutkiminen; Fabritius ja Edelfelt piirustivat mitä

katsottiin tarpeelliseksi kuvata, sillä valokuvausta ei silloin vielä

käytetty. -- Niinkuin Jukolan veljesparvessa oli retkikunnassakin

erilaisia luonteita. Vaikka ijästä päättäen saattaisi toista

luulla, oli Nervander, punainen merimiespaita yllä ja pieni musta

hattu päässä, pirteimpiä ja iloisimpia koko seurassa; Vestling,

lyhytkasvuinen, hentovartaloinen mies, jonka kiharatukkaa harmaa

leveälierinen hattu kätki, oli sitävastoin hiljainen olennoltaan;

samanlaatuinen oli Liliuskin (muistaakseni valkoinen ylioppilaslakki

päässä, niinkuin muilla nuoremmilla), vaikka hän suuremmalla

osanotolla oli mukana hupaisessa yhteiselämässä; kolmas hiljais-,

jopa vakavaluontoinen oli Collander, johon juuri sentähden enemmän

kuin muihin leikkipuheita kohdistettiin (varsinkin hän närkästyi,

jos lausuttiin jotain vähemmän kunnioittavaa hänen ihanteestaan,

Kaarle XII:sta); olennoltaan ja käytökseltään siroimmat olivat

solakkavartaloiset Fabritius ja Edelfelt, joka viimemainittu

epäilemättä, niinkuin nuorimmalle sopiikin, oli iloisin ja se, jonka

sielunelämä vilkkaimmin ja monipuolisimmin tuli ilmi. (Minkälainen

minä itse olin siihen aikaan, on minun mahdoton tarkoin sanoa; -- kun

eräs vanha mummo Sundin pitäjässä, jota koetin kaikin tavoin kehottaa

kertomaan satuja, nimitti minua "pratmakare till profession",

ammatti-lavertelijaksi, herätti se suurta iloa tovereissa, mikä

todistanee, etten oikeastaan sitä ansainnut; mutta en kumminkaan

luule vaitiololla tai muutenkaan häirinneeni hyvää seuraa.)

Sanoakseni kohta enemmän Edelfeltistä merkitsen muististani

seuraavaa. Vaikka Wrightien sisarenpoikakin, Fabritius, oli hyvä

piirustaja, oli Edelfelt kuitenkin häntä paljoa etevämpi, ja siroa

oli se työ, joka lähti hänen kädestään. Sentähden jälkimäinen

saikin piirustettavakseen mitä kauneinta löydettiin, niinkuin

Finnbergin apostolit Kemiössä, muutaman venetsialaisen taulun

Karunassa j.n.e. Että hän oli nopea työssään ja ahkera, on tuskin

tarpeen sanoa; ahkeria me sitäpaitsi olimme kaikki. Seurusteluun

oli silti riittävästi tilaisuutta illoin ja aamuin, ruoka-a

koina sekä matkoilla kirkolta kirkolle, jotka usein tapahtuivat

soutamalla kaikkien istuessa yhdessä veneessä. Kun ajattelen mitä

Edelfeltin puheista huomasi hänen mielessään liikkuvan, niin en

epäile sanoa, että se etupäässä oli Runebergin (Vänrikki Stoolin)

ja ruotsalaisten historiallisten (varsinkin Kustaa III:n ja

Bellmanin ajan) mielikuvien maailma. Sen ohella hän, ikäänsä nähden

tavallista kehittyneemmin, kertoi tarinoita Porvoon tienoilta sekä

vanhan Turun ajoilta, Porthanista y.m., ja oli näiden jälkimäisten

joukossa semmoista, jota hän oli kuullut muutamalta perheen vanhalta

palvelijattarelta -- siltä samalta, jonka hän usein on maalannut

ja joka muun muassa nähdään taideyhdistyksen galleriassa kuvattuna

suuri pärekori sylissä. Tämä kaikki käy yhteen sen kanssa, mitä

taiteilijan vanhimmat poika- ja nuorukaisijän sommitteluyrityksetkin

todistavat, nimittäin että hän silloin ajatteli Runeberg- taikka

ruotsalaishistoriallisia aiheita ja että hän jo silloin oli hyvin

perehtynyt mainittujen aikojen kulttuurimuotoihin, pukuihin y.m.

Mutta rupeaisiko hän taiteilijaksi, siitä hän ei vielä ollut varma.

Meistä toisista se tuntui luonnolliselta, mutta yliopistolliset

opinnotkin houkuttelivat häntä. Eikä kumma että hän oli epävarma

tulevaisuudestaan, olipa hän juuri tullut ylioppilaaksi ja ainoastaan

17-vuotias! Ja semmoisena hän oli rakastettava. Hänen iloisuuteensa

yhtyi avonaisuus ja suoruus, hänessä oli jotain päivänpaisteista,

kirkkaan kesäpäivän omaista, joka oli voinut kehittyä ainoastaan

kaikin puolin onnellisessa kodissa. Hän oli vuoroin leikkisä

sanoin ja piirustimin, vuoroin vakava, vuoroin innostunut, mutta

ei sentimentaalinen, hänellä oli tarkka silmä huomaamaan naiivia,

naurettavia kohtia monenlaisissa ihmisissä, joita kohtasimme, ja

meidän muitten iloksi hän mielellään jäljitteli heidän sanojaan

ja lausumistapaa -- humoristisesti, ei ivallisesti. Pianolla hän

osasi soittaa rämpyttää ainoastaan marsseja ja laulusävelmiä,

eikä hän laulajanakaan ollut merkittävä, joskin hän retkikunnan

vaatimattomassa "kvartetissa" edusti ensimäistä bassoa; sitävastoin

hän lausui runoelmia ponnekkaasti ja ajatusvärityksellä.

Erityisiä episodeja, joissa Edelfelt olisi huomattavammin

esiintynyt, on minulla tuskin kerrottavana. Kumminkin mainitsen

piirteitä retkeltämme, jotta huomattaisiin kuinka vaihteleva se oli.

Paraisista soudettiin Kakskerran kirkolle, jossa löysimme Finnbergin

mieltäkiinnittävän alttaritaulun, ja vietimme yön kaikki seitsemän

yhteisellä, seinästä seinään ulottuvalla olkivuoteella ovettomassa

ladossa, ukkosen käydessä. Sieltä lähdettiin Turkuun, josta meidän

oli höyrylaivalla matkustettava Ahvenanmaalle. Odottaessamme

laivan lähtöä kävimme eräänä kauniina iltapäivänä Ruissalossa.

Ensin istuttiin pari tuntia Choraeuksen lähteellä, jonka Edelfelt

piirusti muistikirjaani, ja sen jälkeen lähestyimme ravintolaa,

jonka yläkerrassa meidän tietämättämme paraikaa oli hra Crichtonin

toimeenpanemat pidot venäläisen sotalaivan, "Rurikin", upseereille,

joihin myöskin Turun ylhäisöä molempaa sukupuolta oli kutsuttu.

Kun kaikessa viattomuudessamme olimme asettuneet pöydän ympärille

ravintolan edustalla tilataksemme jotakin virkistävää, meidät

huomattiin, ja isäntä itse tuli kutsumaan retkikuntaa pitoihin.

Olimme arkipuvussa (joskaan ei punaisissa merimiehenpaidoissa),

mutta epäkohteliasta olisi ollut vastata kieltämällä. Ei siis muuta

kuin hienoon seuraan, jossa meidät esitettiin läänin kuvernöörille,

kreivi Creutzille, sekä muille, ja sitte tanssiin! Alkuun päästyämme

tulimme niin uhkarohkeiksi, että "kvartettimmekin" esiintyi, mutta

menestys oli niin epäiltävä (ei kuulunut applodeja eikä kehotusta

jatkamaan, kun olimme laulaneet: Sjung om studentens lyckliga dar!),

että itsetuntomme sai syvän haavan, jota jälestäpäin koetimme hoitaa

parhaimmalla huumorillamme, mutta joka ei tahtonut parata. Pidoista

me muitten vieraitten kanssa lempeänä kesäyönä palasimme kaupunkiin

hra Crichtonin laivalla, musiikin soidessa.

Kreivi Berg -- höyrylaiva nimittäin -- vei meidät 3 p. heinäk.

Turusta Degerbyhyn. Lähtö tapahtui k:lo 1/2 3 aamulla ja

matkalippumme oikeuttivat oleskelemaan ainoastaan peräkannella. Siinä

sitä iloa pidettiin, samalla kuin meistä yksi vuorostaan turhaan

koetti nukkua puisella sohvalla. Perille oli toivottu päästävän

k:lo 9 aamulla, mutta, sumu venytti matkamme k:lo 10:een illalla!

Nukuttuamme Degerbyn majatalossa kuin miehet ainakin, matkustimme

seuraavana päivänä vesitse ja maitse Maarianhaminaan. Granbodan

kevarin ja Norrgårdin välillä ajoivat talon emäntä, Nervander ja

Fabritius yksissä kääseissä -- ja olen tämän sentähden kertonut, että

Edelfelt on ikuistanut tapahtuman piirustaen kolmiluvun semmoisena

kuin se meille, perästä tuleville, näyttäytyi.

Maarianhamina ei meitä suuresti kiinnittänyt, sillä turhaan siellä

etsittiin ja kysyttiin kaunista neitoa, jolle olisimme voineet pitää

serenaadin, siten korjataksemme musikaalista tappiotamme Turussa.

Mutta muutoin Ahvenanmaa meitä kyllä miellytti. Rikas kasvullisuus,

hyvin rakennetut talot, jotka ulkoasultaan muistuttavat Pohjanmaan

varakkaimpia seutuja, vaihtelevat, joskaan ei erittäin kauniit

näköalat, enimmältään yhtämittaisesti herttainen kesäilma -- eikö

siinäkin olisi ollut kylläksi. Mutta oli muutakin viehätystä.

Kirkoissa tapasimme paljon mieltäkiinnittävää, vaikken siihen

lähemmin kajoa. Pappiloissa kohtasimme kaikkialla täydellisintä

vieraanvaraisuutta, joskin muuten vaihtelevissa muodoissa. Ajan

tapoihin kuului, että illoin tarjottiin "totia", johon ei kuitenkaan

kukaan meistä ollut erittäin mieltynyt, ja sattui eräässä pappilassa

niinkin, että isäntä aamupäivällä otti työhuoneensa kulmakaapista

konjakkipullon ja tarjosi meille siitä voimanestettä. Se oli

kumminkin poikkeus samoin kuin sekin, että toisessa pappilassa

päivällisten jälkeen meille kullekin annettiin virsikirja käteen,

jotta yhteisesti veisattaisiin virsi. Silloin oli vapaaherra M. W.

af Schulténkin joutunut seuraamme, eikä Edelfeltin terävä silmä

ollut merkitsemättä kuinka toinen tai toinen meistä menetteli ja

miltä hän näytti seisoessaan vakavana pappilan salissa, ottaessaan

osaa tähän hurskaaseen, mutta useimmille sangen harvinaiseen

toimitukseen. -- Edelleen teimme siellä täällä jonkun muistettavan

tuttavuuden. Jomalan pappilassa esim., rovasti Roslinin luona,

tapasimme nti Irene Åströmin, ensimäisiä naisia, joille yliopistomme

on avannut ovensa, vaikka hänen juuri silloin, aikoessaan keväällä

suorittaa ylioppilastutkinnon, vielä oli täytynyt peräytyä, varsin

vähäisellä toivolla odottaakseen parempia aikoja. Finströmissä meidät

ystävällisesti vastaanotti 79-vuotias, mutta silti vielä hyvin

virkeä rovasti, tohtori Knorring, joka muun muassa esitti meille

keksimiänsä uusia yksinkertaisia todistuksia Euklideksen väittämiin.

Taiteilijoita emme tavanneet kuin yhden, jollen niihin lue tulevaa

lääkäriä Schulténia, joka nuorena harjotti maalaustaidetta ja oli

Ahvenanmaalle tullut tekemään maisemaharjotelmia. Tarkottamani

varsinainen taiteilija oli K. E. Jansson, jonka kohtasimme

Köökarissa. Sitä ennen olimme kuitenkin paljon kuulleet hänestä

Finströmissä, josta hän oli kotoisin. Muun muassa oli hänen

veljensä meitä kyyditsemässä Finströmistä Saltvikiin, ja hän kertoi

veljensä saaneen ensimäisen herätyksen ruveta taiteilijaksi erään

tukholmalaisen maalarinkisällin kautta, joka muutaman toverin kanssa

oli ollut kutsuttu suorittamaan joitakin korjaustöitä Finströmin

kirkossa. Tuolla kisällillä oli ollut joku aavistus korkeammastakin

maalaustaiteesta ja oli hänellä tapana illoin kertoa Janssonille

Tukholmassa näkemistään tauluista. Jansson oli silloin alkanut

piirustaa omin päin, sillä maalaistöihin hänellä ei koskaan ollut

halua. Niinkuin tunnettu on, sai sitte t:ri Knorring kuulla

tästä ja nähdä Janssonin piirustuksia. Arvellen pojassa olevan

taiteilijalahjoja hän lähetti muutamia niistä Fredr. Cygnaeukselle,

joka puolestaan kehotti lähettämään pojan R. W. Ekmanin luokse

Turkuun, luvaten toimittaa hänelle taideyhdistykseltä 40 mk.

kuukaudessa. Niin Jansson pääsi alkuun. Kun me tapasimme hänet, oli

hän noin 25:n vaiheilla ja oli jo maalannut kymmenkunnan vuotta, eikä

ollut enään epäilystä hänen kyvystään. Hän oli pitkä ja rotevanlainen

kasvultaan, hiljainen olennoltaan, mutta poskilla oli liian hehkuva

puna, merkki siitä taudista, joka oli armottomasti katkaiseva hänen

uransa.

Olen unohtanut kertoa, että ainoastaan pari päivää oltuamme

Ahvenanmaalla tapahtui muutos retkikunnan sisäisessä elämässä.

Silloin näet yhtyi siihen ruotsalainen taiteilija ja kirkollisen

taiteen tutkija N. M. Mandelgren. Hänen tulonsa herätti

meissä kaikissa ajatuksen, että nyt on suloinen vapauden aika

ohi. Todellisuudessa asia ei ollut niin vaarallinen. Kun

muinaismuistoyhdistys päätti kehottaa Mandelgrenia liittymään

retkikuntaan, oli tarkotus hänestä saada oivallinen johtaja

yritykselle. Siksi hän ei kuitenkaan ollut ehdottomasti

sopiva. Tähän aikaan noin 58:n vaiheilla oleva herra oli näet

alkuaan maalarinkisälli, joka erikoisalallaan oli autodidakti.

Ulkomaanmatkoilla sekä jäljentäessään ja tutkiessaan varsinkin

kirkkomaalauksia Ruotsissa hän oli kerännyt tietovarastonsa, mutta

opettajaksi ja ohjaajaksi tutkimustyössä hän oli verraten vähän

otollinen. Liiaksi olisi sanoa, ettei hän ollenkaan ollut meille

avuksi ja opiksi, mutta toiselta puolen olisi ollut ilmeinen

vahinko, jos olisi noudatettu hänen esimerkkiänsä muinaisia kuvia

jäljennettäessä ja piirustettaessa, sillä tottuneena käyttämään

"käytännöllisiä menettelytapoja" hän ei läheskään ollut niin

tarkka kuin meistä oli oltava. Se mikä meistä oli luonteenomaista

vanhoissa keskiaikaisissa kuvissa, hävisi miltei tykkönään hänen

käsistään. Vaikka Mandelgren ei siis retkikunnan nuoremmissa

jäsenissä herättänyt sitä kunnioitusta, joka hänen osakseen olisi

tullut, jos hän tutkijana ja taiteilijana olisi paremmin tyydyttänyt

odotuksiamme, oli hän yleensä sävyisä, hyväntahtoinen mies, joka ei

häirinnyt meidän elämäämme.

Ahvenanmaan kansaan me tietysti myöskin tutustuimme. Jomalassa

olimme talonpoikaisissa häissäkin, ja useasti me mieluummin asuimme

taloissa lähellä kirkkoa kuin pappiloissa -- olimme siten vapaammat.

Mieltäkiinnittävä oli ahvenanmaalaisissa yleinen tapa käsittää

"maatansa" erityiseksi, sanoisinko, valtakunnaksi, joka on erillään

sekä Ruotsista että Suomesta. Siellä puhutaan Suomeen matkustamisesta

samoin kuin Ruotsiin lähdöstä j.n.e. luonnollista on muutoin, että

tapasimme paljon kelpo ihmisiä -- varsinkin naisväkeä, sillä miehet

ovat enimmältään merellä kesäaikana -- mutta toiselta puolen me

huomasimme monesti, että kansan luonteeseen on sangen epäedullisesti

vaikuttanut se tosiasia, että Ahvenanmaa vuosisatojen halki on ollut

kaikellaisten matkustajain kulkutienä. Kitsaus, oman voiton pyynti

ja halu pettääkin vieraita on kovin yleinen. Eikö sitä todista esim.

että Sundissa muuan pieni poika ensi päivänä tuli luoksemme ruusuja

kädessä ja tarjosi niitä kaupaksi; kun ei niitä ostettu, tarjosi

hän seuraavana päivänä samoin kaupaksi kuvallisen aapisensa (!), ja

vihdoin kolmantena päivänä tarjosi vanha akka sadun vaatien yhden

pennin joka sanasta. Oikein pahan kepposen tekivät meille muutamat

Kumlingeläiset, joiden piti soutaa meidät määrättyyn kylään Turun

saaristossa, mutta sen sijaan veivät meidät toiseen saareen, josta

vielä oli usean tunnin matka määräpaikkaamme, ja ottaen täyden

sovitun maksun lähtivät paluumatkalle niin nopeasti, että he olivat

jo kaukana, kun huomasimme miten meitä oli petkutettu.

Edelfeltin merkillisin seikkailu Ahvenanmaanmatkalla oli se, että

hän sekä Fabritius ja Collander Ekkerööstä lähtien tekivät muutaman

päivän Tukholmanmatkan. Kun ei heillä ollut ulkomaanpassia eikä

viranomainen uskaltanut sitä ylioppilaille antaakaan, kävi asia niin

päinsä, että ahvenanmaalainen laivuri otti heidät palvelukseensa ja

hankki laivaväelleen passin ilmottamalla nuoret merimiehensä mainiten

heidät: Albert Albertsson, Reinhold Wilhelmsson ja Jonathan Paulson.

Matka kävi onnellisesti, ja niin Edelfelt muiden muassa näki ensi

kerran Ruotsin pääkaupungin.[39]

Turun saaristossa ja mannermaalla jatkettiin tutkimustyötä; mutta

koska minulla ei ole enää mitään erikoista Edelfeltistä mainittavaa,

niin päätän tähän. -- Lopuksi asetan vain kysymyksen, oliko tällä

retkellä mitään merkitystä Edelfeltin kehitykselle? Luullakseni se

ei ollut aivan merkityksetön. Saattaa näet olettaa, että miltei

kokonaisen kesäkauden oleminen tekemisissä taidemuistojen kanssa ei

ollut kypsyttämättä hänen taiteilijataipumuksiaan. Sen ohella on

varmaa, että hän matkallaan paljon oppi, sillä sitä ennen hän ei

ollut juuri mitään keskiaikaista taidetta nähnyt. Vihdoin se avasi

hänen silmänsä, niinkuin meidän muittenkin, näkemään kuinka paljon

meillä sentään on kulttuurimuistoja, ja semmoinen näkeminen samoin

kuin tutustuminen ennen tuntemattomiin maan osiin on omansa tekemään

isänmaanrakkautemme itsetietoisemmaksi.