Albert Edelfeltin kirjeet ranskalaisille ystävilleen, jotka lyhyellä
johdannolla varustettuna julkaisin Ajan tammikuun numeroissa, ovat
saaneet minun tavallista useammin ajattelemaan taiteilijavainajaa
ja samalla herättäneet halun lisätä siihen, mitä hänestä silloin
lausuin, muutamia persoonallisia muistelmia. Kun tässä sen ohella
mainitsen yhtä ja toista muutakin, teen sen sentähden, että hänestä
on niin vähän suomenkieliselle yleisölle kirjoitettu.
Taiteilijan isä, Karl Albert Edelfelt, joka 1866 nimitettiin
yliarkkitehdiksi ja seuraavana vuonna ylitirehtööriksi
Rakennusylihallitukseen, mutta jo 1869 kuoli 51-vuotiaana, oli
synnyltään ruotsalainen, kauppiaan poika Blekingen Karlshamnista.
Hän oli kuitenkin jo 10-vuotiaana muuttanut Suomeen, mihin hänet
toi hänen enonsa, toistakymmentä vuotta ennen maahamme tullut,
Turussa ja Helsingissä merikoulunopettajana toiminut kapteeni Erik
Albert Benzelstjerna. Arkkitehti Edelfelt, jonka kasvatuksen sama
eno oli kokonaan kustantanut sitte kun hänen isänsä oli kuollut ja
jättänyt lukuisan perheensä verraten vähävaraiseen asemaan, oli
tullut ylioppilaaksi Helsingissä 1838 ja ylipäätään ennättänyt meillä
täysin kotiutua, kun hän 1852 nai 19-vuotiaan neiden, kauppiaan ja
laivanvarustajan tyttären Alexandra Augusta Brandtin Porvoosta.
Tuleva taiteilija, Albert Gustaf Aristides, syntyi 21 p. heinäk.
1854, vanhempainsa ensimäisenä lapsena, Kiialan kartanossa Porvoon
pitäjässä, joka oli hänen äitinsä lähimpäin omaisten hallussa ja
jossa lähes sata vuotta ennen sotasankari Kaarle Juhana Adlercreutz
oli ensi kerran nähnyt päivän valon, mutta vuodesta 1855 hänen
oikea kotinsa oli Hämeenlinnassa, niissä isä lääninarkkitehtinä
asui kunnes poika oli 12 vuotta vanha ja perhe muutti Helsinkiin.
Tämän johdosta on muistissa pidettävä, että Edelfeltin lapsuuden
ja poikaijän muistoissa porvoolaisiin ja helsinkiläisiin (koulua
käydessä saamiinsa) vaikutelmiin sekaantui hämäläisiäkin,
sisämaalaisia. Ettei tässä kohden kuitenkaan ole ajatteleminen mitään
lähempää tutustumista suomalaiseen kansaan ja kieleen, on sitä
luonnollisempaa, koska tietenkin yksistään perheen aatelinen nimi
oli avannut sille hämäläisen ylhäisön piirin, jolla yleensä ei liene
mitään kansanvaltaisuuden saatikka suomalaisuuden mainetta.
Varhaisimmat, hämärät muistoni Edelfeltistä taikka oikeammin hänen
kodistaan ovat välillistä laatua ja liittyvät erääseen koulu- ja
ylioppilastoveriini, Erik Albrecht Benzelstjernaan, joka oli kotoisin
Uuskaarlepyystä Pohjanmaalta. Sinne oli näet ylempänä mainitun
kapteeni Benzelstjernan veli, Johan Benzelstjerna, Ruotsista tullen
asettunut apteekkariksi, ja hänen poikanaan Erik Benzelstjerna
läheisenä sukulaisena vastaanotettiin mitä ystävällisimmin Edelfeltin
kodissa Helsingissä. Mitä kaikkea hän tästä kodista kertoi, on
tosin muististani häipynyt, mutta se vaikutelma on minuun jäänyt,
että hyvä ystäväni, luonteeltaan ja tavoiltaan herkkätuntoinen
ja hienoutta, siroutta rakastava -- miltei ainoa senlaatuinen,
vanhan aatelissuvun myöhäinen jälkeläinen pohjalaisten toverieni
joukossa -- oli varsin ihastunut sukulaisiinsa ja että hänellä oli
paljon sanottavaa sekä lahjakkaasta pojasta että hänen herttaisesta
äidistään. Benzelstjerna oli terveydeltään heikko ja kuolikin pian
keuhkotautiin. Kun hivuttava tauti teki hänet vuoteen omaksi, vietiin
hänet silloin vastaperustettuun Diakonissalaitokseen Katajanokalle.
Tietääkseni hänen sukulaisensa eivät unohtaneet häntä tällä hänen
viimeisellä ajallaan. Kuitenkin sairas antoi ei heille vaan
minulle, kun viimeisen kerran kävin hänen luonaan, sanan vietäväksi
eräälle neidille, jonka kuvan hän säilytti sydämessään armaimpana
aarteena, mistä hänen elämästä erotessa oli luopuminen. Minulle
oli asia ennestään aivan tuntematon, mutta onhan se vanha kokemus,
että kuoleman läheisyys karkottaa sovinnaisuuden ja avaa sydämet!
Albert Edelfelt säilytti hyvän muiston hienotunteisesta, varhain
poismenneestä sukulaisestaan.
Taiteilijan isästä muistan vain, että ylioppilaitten kesken juteltiin
hänen aina olleen frakkipuvussa, kun hän kävi tarkastamassa
korjaustöitä kenraalikuvernöörin palatsissa, mihin kreivi Adlerberg
oli muuttanut (1866). Meistä se oli hirveän hienoa!
En tiedä nähneeni Albert Edelfeltiä hänen kouluajallaan, mutta
todisteeksi siitä mitä toiveita hän jo silloin herätti semmoisessakin
henkilössä, joka ensi kerran oli sattunut hänen seuraansa, otan tähän
seuraavan kohdan eräästä silloisen maisterin Otto Florellin kirjeestä
Kaarlo Bergbomille 16 p:ltä heinäk. 1870:
"Kohta sen jälkeen kun olit matkustanut, lähdimme Nervander,
nuori Edelfelt ja minä Hämeenlinnaan. Oltuani siellä illalla
ruotsalaisten oopperakonserttinäytännössä (ne tulivat samassa
junassa kuin me) ajoimme seuraavana aamuna Hattulan vanhalle
kirkolle, jossa vietimme koko päivän. Jollei se nyt ole kuvattu,
mitattu ja kerrottu, niin varmaankaan ei siitä sen parempaa
tule. Nervanderin päähänpisto pyytää Edelfeltiä tulemaan mukaan
oli onnen tuoma, sillä se on nuorukainen, jolla ehdottomasti
on tulevaisuus avoinna. Hän kuvasi vanhat herrat ja daamit
kirkonkatosta, ja ikuistettuina ne nyt muodostavat hyvän
ainesvaraston vertailevaa tutkimusta ja vastedes laadittavaa
historiallista kertomusta varten. Olen vakuutettu, että etenkin
vaatteusten laskoksissa on mieltäkiinnittävää. Piirustus,
värit y.m. on suuressa määrin alkuperäistä ja vaatimatonta.
Edelfelt piirustaa kuin mies, ja työ sujuu häneltä niin, että
on ilo sitä nähdä. Jos nämä hänen ensimäiset piirustuksensa
voitaisiin liittää [Muinaismuisto-] yhdistyksen ensimäisiin
julkaisuihin, tulisi meidän 17- [pitää olla 16-] vuotiaamme kohta
tunnetuksi. Hänellä on vielä vuosi jälellä normaalikoulussa, hän
tulee ylioppilaaksi ensi keväänä ja antautuu todennäköisesti
maalaustaiteen alalle. Ja kyllä me tarvitsemmekin nuoren
henkilömaalaajan ('figurmålare'), sillä Becker oivallisine
väreineen on sentään hyvin köyhä, Löfgrenistä vinoine,
punaposkisine kanslianeuvoksineen en tahdo enää puhuakaan.
Että Nervander vanhassa kirkossa oli 'elementissään', ymmärräthän
sen. Koko päivän hän oli kuin porsas, ja monesti hymyilevät
jumalanäidinkuvat, pyhimykset ja piispat olivat romahtamaisillaan
hänen päähänsä, kun vanhat 'herrskapit' muutettiin ulos
kaapeistaan ja sisään.
Aikomuksemme oli jatkaa kaikki yhdessä ensin Vanajan kirkolle
ja sitte Sääksmäelle, mutta kun molemmat höyrylaivat olivat
rikki ja minä auttamattomasti kammoksun kyytirattaita, palasin
perjantaina junassa Helsinkiin (jälleen ruotsalaisten seurassa,
joiden tuttavuuteen en kuitenkaan pyrkinyt). Molemmat toiset
lähtivät Vanajalle, missä Edelfelt teki muutamia piirustuksia ja
Nervander mittauksia, jonka jälkeen Edelfeltkin palasi Helsinkiin
ja Nervander matkusti Sääksmäelle."