Albert Edelfelt.
Nyt seuraava kirje on osotettu René Vallery-Radot'lle:
Helsingissä 11 p. syyskuuta 1901.
Rakkahin ystäväni.
Tiedätte Jean-Baptisten kautta ja lähettämästämme
ilmotuskirjeestä mikä julma suru on meitä kohdannut. Isku on
sitä kauheampi, kun me kuukauden ajan olimme huomanneet äitini
terveyden ilmeisesti paranevan. Jopa olivat lääkärit sanoneet,
että voisin ajatella lokakuulla matkustaa Ruotsiin (muutaman
tärkeän muotokuvan tähden).
Lauantaina 24 p. elokuuta äitini oli ollut erittäin iloinen ja
hyvissä voimissa. Hän kertoi minulle paljon kihlajaisistaan,
olostaan Marseillessa, toisen keisarikunnan synnystä,
isästäni. Hän istui pianon ääreen ja soitti suureksi iloksemme
musiikkikappaleita, jotka hän ennen muinoin oli säveltänyt ja
jotka me niin hyvin tunsimme. Vaimoni saapui illalla erään
ystävättären kanssa, ja me ryhdyimme tavallista suurempiin
valmistuspuuhiin viettääksemme äitini syntymäpäivää 25 p.
elokuuta. Olin antanut sidottaa kuvittamani _Runebergin Vänrikki
Stoolin tarinat_. Olin antanut painattaa kirjan loistopaperille
ja illalla sepitin omistuskirjotuksen, "sille, joka oli minua
opettanut lukemaan tätä kirjaa sekä rakastamaan isänmaata ja
runoutta".
Olimme jo panneet maata, kun sisareni klo yksitoista tuli
minulle sanomaan, että äidilläni oli kuume. Molemmat lääkärit,
jotka olivat läheisiä naapurejamme, riensivät meille. Mutta he
antoivat kovin vähän toivoa. Tauti oli ankara vatsakuume (fièvre
gastrique), ja sydän toimi kovin huonosti.
Kertoa teille kuinka hädissämme olimme niinä neljänäkymmenenä
tuntina, jotka tauti kesti, onhan se tarpeetonta, vai miten?
Tiedätte mitä äitini on ollut meille kaikille. Olemassaolomme
aurinko, keskipiste, epäjumala! Hänen persoonallisuutensa
oli erinomaisen voimakas ja mukaansa tempaava, parhaimmat
taiteilija-ponnistukseni johtuvat hänestä. Äitini oli
kaksikymmentä vuotta minua vanhempi: hän oli luonteeltaan hyvin
nuori ja minä olen viisitoista vuotta sisariani vanhempi.
Siten hän oli minulle vanhempi sisar yhtä paljon kuin äiti,
ja me olemme koko ikäni eläneet läheisessä aateyhteydessä.
Ihanteellinen henki, joka täytti hänen olentonsa, luja
luottamuksensa Jumalaan ja oikeuden lopulliseen voittoon,
hänen iloinen rohkeutensa ja ylevä tapa käsittää taidetta ja
elämää, kaikki tuo oli minulle ihan välttämätöntä vastapainoksi
sille, mitä minussa itsessäni on epäröivää ja pessimististä.
Sisarparkani ovat kuitenkin paljon surkuteltavammat. Kunpa me,
vaimoni ja minä, voisimme sulostaa heidän kauheaa yksinäisyyttään!
Kuinka usein onkaan äitini puhunut teistä kaikista tänä kesänä!
Hän luki usein kaunista kirjaa[35] Mr Pasteuristä, jonka olette
antanut sisarelleni, ja hänen katseensa loisti aina kun hän
mainitsi tämän suuren nimen.
Selaillessaan Parisista tuotuja albumejani hän erittäin kiinnitti
huomionsa nti Camillen piirustuksiin: "Kas tuossa silmät, jotka
ovat mieleni mukaiset", hän virkkoi. Minä luin hänelle kirjeenne
jälkikirjoituksen: "Camille pyytää, että lähetätte kirjeenne
ilman postimerkkiä: se on hänen tapansa ilmaista vastalauseensa
kotkaa vastaan."
"Oi, mikä kelpo nuori tyttö!" äitini lausui nuorekkaan vilkkaasti
nousten nojatuolistaan, "sitä minä häneltä odotin".
En voi jatkaa, sillä kaikki nuo muistot liikuttavat minua enemmän
kuin voin sanoa. Ilmottakaa minulle vain, oletteko saanut tämän
maksamattoman kirjeen, ja minä kirjotan teille laajemmin.
Kreivi Snoilsky, Ruotsalaisen akatemian jäsen, kirjotti minulle
kesäkuulla: "Tunsin jo Mr Vallery-Radot'n oivallisen kirjan.
Hän on asetettu vakavien ehdokkaitten luokkaan, joita on sangen
vähän".[36]
Näkemiin asti, rakas ystäväni; vaimoni, joka on ollut ihailtava
tänä koetuksen aikana, sillä hän on huolimatta suuresta
murheestaan hoitanut kaikki käytännölliset asiat, palauttaa
itsensä hyvään muistiinne ja samoin sisarenikin. Pyydän että
esitätte kaikille omaisillenne vilpittömät ja kunnioittavat
tervehdykseni, ja luottakaa suuren ja muuttumattoman
kiintymykseni tunteisiin.
Vanha, harras ystävänne
Albert Edelfelt.
Helsingissä 17 p. syyskuuta 1901.
Rakas ystäväni!
En osaa koskaan sanoa mitä kaikkea hyvää kirjeesi on minulle
tehnyt. Semmoisina elämänhetkinä on avun tarpeessa ja sentähden
sana lausuttuna ystävän sydämestä vaikuttaa paljon enemmän
kuin kaikki maailman filosofiset tutkielmat. Tunnen itseni
hirmuisen yksinäiseksi! Tämä voi kuulua oudolta perheenisän
suusta, mutta äitini oli minulle isä ja äiti, veli ja sisar. Olen
sisariani paljon vanhempi. Isäni kuoli, kun he olivat lapsia.
Sitäpaitsi elin lähimmässä aateyhteydessä äitini kanssa, joka
oli luonteeltaan niin nuori, niin taiteilija, niin luottava
tulevaisuuteen sekä hyvän ja oikeuden lopulliseen voittoon.
Häntä kaipaan yhtä paljon Ranskassa kuin täällä, sillä pian
kolmenakymmenenä vuotena olemme lakkaamatta kirjeissä vaihtaneet
ajatuksiamme. Pitkiä aikoja olemme kirjoittaneet toisillemme joka
päivä. Harvoin olen tavannut hänen vertaistaan taiteilijasielua,
en koskaan, luullakseni, päivänpaisteisempaa, iloisemmin rohkeata
persoonallisuutta. Epäröiminen ja pessimismi luonteeni pohjalla
tarvitsivat välttämättömästi sitä nuoruuden lähdettä, joka hänen
sydämensä oli, -- tämä sydän, joka ei koskaan vanhentunut!
Suomen onnettomuudet antoivat ensimäisen iskun äitini
terveydelle. Hän joka oli kasvanut maamme kauniina kirjallisena
aikakautena, suurimman suomalaisen runoilijan, Runebergin,
silmien edessä, hän joka iloiten oli nähnyt miten tätä
kaunista rakennusta rakennettiin: vapaata, koulunkäynyttä,
taiteellista, ihanteenpalvelukseen antautunutta Suomea, hän
kärsi liian julmasti nähdessään, miten riehui taantumus- ja
venäläistyttämisinto, jonka aitotatarilaisen hävityshengen oikku
oli alkuunpannut.
Kunpa voisin tehdä työtä, tehdä työtä unohtaakseni kiehuvan
tuskan! Mutta se on hyvin vaikeaa, ja siveltimet putoavat
käsistäni.
Olemme paljon ajatelleet Gunnar Vennerberg parkaa. Äitiäni, joka
suuresti ihaili hänen isänsä kykyä, koski läheltä tämän sairaus.
Skandinaavian sanomalehdet julkaisivat tavantakaa tietoja hänen
terveydentilastaan.
Uskotko? äitini oli hyvin, hyvin voimissaan toissa päivänä
ennen kuolemaansa, mutta hänen mielensä oli aivan kiintynyt
Nordenskjöldin kuolemaan ja Vennerbergin, hänen nuoruutensa
mielisäveltäjän, sairauteen. Hän oli erittäin ihastunut
musiikkiin, jonka Gunnar Vennerberg oli säveltänyt Davidin 23:tta
psalmia varten, ja me olemme kaiverruttaneet muutamia sanoja
siitä psalmista hänen ruumisarkkuunsa.
Ystäväsi Baldensperger, joka onnekseni on minunkin ystäviäni,
on hyvin herttainen, ja sanon sen painolla: meistä, vaimostani
ja minusta, tuntuu ikävältä, että olemme tavanneet hänet niin
surullisissa oloissa ja voineet niin vähän tehdä hänen hyväkseen.
Vaimoni on ollut ihailtava tällä murheellisella ajalla. Hän on
niin huolehtinut kaikista käytännöllisistä asioista, että hän
nyt väsymyksestä nääntyneenä on vuoteen omana. Sisareni, joita
on syytä enemmän surkutella kuin minua -- sillä he ovat yksin
maailmassa, ovat osottaneet uskaliaisuutta, joka muistuttaa
äitiäni. Esitä kunnioittavin ja myötätuntoisin kiitollisuutemme
m:me Borget'lle ja tervehdi sydämestä Dagnania ja kaikkia
ystäviämme. Kirjoitan jonkun päivän päästä Dagnanille. Puserran
lämpimästi käsiäsi ja kiitän sinua yhä uudestaan. Anna tietoja
itsestäsi hartaalle ystävällesi
Albert Edelfeltille.
Firenze, 28 p. huhtikuuta 1903.
Rakkahin ystävä.
Aikoja sitten olen sinulle kirjoittanut Suomesta lausuakseni
kuinka vaimoni ja minä otamme osaa suruun, joka on sinua
kohdannut, ja kuinka me pidimme hänestä, jonka poismenoa itket.
Emme koskaan unohda sitä suoraa ja todellista myötätuntoisuutta,
jota m:me Borget on meille osottanut.
Saan vilpittömästi kiittää sinun kauniista kirjastasi _En
regardant passer la vie_, jonka me molemmat olemme lukeneet
mitä suurimmalla mielenkiinnolla. Usein ovat kyyneleet nousseet
silmiini uudestaan eläessäni Bastien-Lepagen aikaa, niin täynnä
innostusta ja toivoa.
Sairaina, influenssan vaivaamina, epätoivoisina nykyisen
hallitussuunnan tuottamista valtiollisista vainoomisista ja
rettelöistä, janoten aurinkoa, taidetta ja rauhaa lähdimme
kuusi viikkoa sitten Italian matkalle. Mutta nautinto ei ole
täydellinen. Ensiksikin kauhea ilma (Ranskassakin olette sitä
kokeneet), toiseksi mitä pahimpia valtiollisia uutisia kotoa.
Tsaari on tosiaan nimittänyt hirmuisen Bobrikoffin Suomen
diktaattoriksi. Hän on alkanut diktatuurinsa -- joka antaa
hänelle oikeuden ilman tutkimusta, ilman tuomiota karkottaa
ja lähettää Siperiaan kenen hän tahtoo -- ajamalla maanpakoon
kymmenen Suomen etevintä miestä, joiden joukossa muutamia
lähimpiä ystäviäni. Sisareni, jotka ovat kotona poikani kanssa,
kertovat törkeästä raakuudesta, millä santarmit tekevät
tarkastuksia karkotettujen äitien ja omaisten kodeissa. Etkö
tuntenut kreivitär Mannerheimia Parisissa? Häntä, jolla oli niin
kaunis ääni, m:me Marchesin oppilasta? No niin! hänen miehensä
ja hän itse ovat ensimäiset karkotuslistalla. Ne jotka aiottiin
lähettää Siperiaan ovat onneksi päässeet pakoon; toiset lähtevät
ulkomaille, mutta melkein kaikki joutuvat vararikkoon maanpaon
kautta.
Tähän aikaan saa tottua kaikkeen, mutta isku on kuitenkin ollut
meille kauhea. Vaimoni, joka tahtoi seurata minua Parisiin,
palaa kotiin suoraan Baselin kautta, terveydeltään huonompana ja
rasittuneempana kuin lähtiessään.
Minun on maalattava toisinnos Pasteurin muotokuvasta Parisissa.
Vihdoin on minulle luvattu, että alkukuva on asetettava
Luxembourgiin -- myöhäinen oikeus! -- Minulle on oleva suuri
ilo jälleen nähdä teidät kaikki Parisissa ja muutamia kuukausia
tuntea olevani taiteilija ja ajatteleva ihminen!
Suo anteeksi tämä murheellinen kirje! Mutta kun murhe painaa
mieltä, silloin puhuu mieluimmin ystäville, joissa tietää
kohtaavansa ymmärtämystä. Sinä itket äitiäsi, minäkin olen
kadottanut omani ja isänmaani. Kaikki on mustaa, mustaa, mustaa
ympärilläni. Esitä Dagnanille ja Courtois'lle parhaimmat
tervehdykseni.
Puserran kättäsi ja sanon sinulle sydämellisesti: näkemiin asti.
Hartaudessa
Albert Edelfelt.
Grosses Palais. Meiningen. 25 p. lokakuuta 1903.
Rakkahin ystäväni.
Miten oletkaan herttainen, kun kirjoitit minulle! Sain
tervetulleen kirjeesi juuri astuessani rautatievaunuun tullakseni
tänne. Olenko kertonut, että Meiningenin perintöruhtinatar,
Saksan keisarin sisar, on tahtonut, että maalaisin hänen
muotokuvansa. Lenbach on hänet maalannut en tiedä kuinka
monasti, -- ja nyt asun minä jo neljättä päivää linnassa etsien
luontehikkaita asentoja ja miettien miten on suunniteltava tämä
muotokuva, jonka tahdon tehdä niinkuin parhaiten osaan; tahdon
että sillä on oleva oikein taiteellinen ryhti, sillä sitä ilman
ei olisi kannattanut tulla niin kaukaa.
Neljän maanmiehen kera on minulla oleva yksityisnäyttely
Berlinissä 15 p:stä marraskuuta 15 p:ään joulukuuta. Käynkö
siihen aikaan Parisissa? Sitä en vielä tiedä, sillä Suomessa
olen jättänyt kesken useita töitä ollakseni täällä prinsessan
määräämänä päivänä, lokakuun 22:ntena.
Sain uutisia Dagnanista Coquelinin kautta, joka esiintyi
Helsingissä. Minua haluttaa suuresti käydä Parisissa nähdäkseni
teitä kaikkia, sillä, mitä sanottakoon, ei ole taiteilijaelämää
muualla kuin Parisissa!
Vaimoni on sairas; jätin hänet Tukholmaan, jossa hän parannuttaa
nivelreumatismiansa. Suokoon Jumala, ettei hänen tautinsa olisi
niin vaarallinen kuin hän itse luulee.
Ja Suomessa on surkeaa, surkeaa, surkeaa. Mielivalta kaikkialla.
Urkkijoilla on riemuaika. Lähes kaikki kunnon miehet ovat maasta
karkotetut. Prinsessa, mallini, kysyy minulta usein: "Tietääköhän
keisari Nikolai, mitä hän tekee taikka antaa tehdä teillä?" --
Täytyy uskoa, että hän ei tiedä, sillä muuten hän ei sallisi niin
vihattavaa ja raakaa hallitusta.
Miten tehdä työtä semmoisissa oloissa? Olenkin käyttänyt
tilaisuutta vaihtaa ilmaa tulemalla tänne. Olet hyväntahtoisesti
osottanut mielenkiintoa maatani ja poikani tulevaisuutta kohtaan.
Oli kysymys tehdä hänet Sveitsin tai Ranskan alamaiseksi; mutta
ensiksikin nuorukainen ei tahdo kuulla puhuttavankaan kansastaan
luopumisesta, ja toiseksi ovat kaikki ne, jotka ovat anoneet
oikeutta muuttaa lapsensa toisen maan kansalaisiksi, tulleet
pitemmittä mutkitta karkotetuiksi. Toivokaamme että kuusi vuotta
tämän jälkeen olot ovat parantuneet, sillä onhan jo menty
mahdollisimman kauas taantumushullutuksessa. Täällä, Saksassa,
kaikki ihmiset surkuttelevat meitä, mutta ei kukaan voi antaa
hyvää neuvoa.
Kumminkin on kerrassaan ilahduttavaa, että kaikesta huolimatta
maalaus näyttää meillä edistyvän. Näyttely, jonka juurikaan
olemme avanneet Helsingissä, ei ole ollenkaan huono.
Ota Toledo-kynäsi ja kirjoita minulle pari sanaa. Puhu itsestäsi,
ystävistä, Parisista, se on oleva hyvä teko.
Minua kohdellaan täällä ihastuttavasti, mutta elämä on
järjestetty minuutin mukaan, preussilaiseen tapaan, ja minä
kaipaan suuresti sitä rajatonta vapautta, johon puolen vuosisadan
aikana olen tottunut.
On jo myöhäistä, panen maata ollakseni raittiilla, hyvällä
tuulella ja voidakseni tehdä työtä huomenna. Luota aina vanhaan
ja vakavaan ystävyyteeni.
Sinun harras
Albert Edelfeltisi.
Berlin, Hôtel Windsor (Behrenstrasse 65).