Suomalainen taideyhdistys on ilmottanut aikovansa tänä vuonna
[1910] toimeenpanna Edelfeltin teosten näyttelyn, joka avataan 1
p. huhti- ja suljetaan 1 p. heinäkuuta. Näyttelyä koetetaan saada
mahdollisimman täydelliseksi, jotta se tarjoaisi havainnollisen kuvan
hänen taiteilijakehityksestään ja siten muodostuisi arvokkaaksi
kunnianosotukseksi kaivatulle mestarille, jonka loistokas elämäntyö
täyttää yhden Suomen taidehistorian kauniimpia lehtiä. Sanomalehdet
ovat jo tietäneet kertoa, että Ranskasta ja Ruotsista on luvattu
näyttelyyn lainata tärkeitä pääteoksia, ja voidaan siis odottaa
yrityksen onnistuvan niin hyvin kuin jokainen taiteenystävä
sydämestään toivoo.
Väärin olisi sanoa, että taideyhdistys on tässä asiassa suurta
kiirettä pitänyt. Tänä vuonna kuluu jo viides vuosi umpeen siitä
kun Edelfelt iäksi katosi näkyvistämme, ja oudon hiljaista on näinä
vuosina ollut hänen hautakumpunsa ympärillä. Tällä huomautuksella
en niinkään tarkota hänen taidettaan, josta sentään joskus on
julkisuudessa muistutettu, muun muassa silloin kun on kokoelmiimme
lunastettu hänen teoksiaan, jotka joko olivat joutumaisillaan
ulkomaille taikka jo olivat sinne joutuneet; vaan enemmän hänen
persoonallisuuttaan. Saattaa näet kummeksia, ettei taiteilijasta
vielä ole yritetty luoda mitään seikkaperäisempää elämänkuvausta.[29]
Edelfelt nimittäin ei ollut ainoastaan etevä taiteilija, vaan
myöskin harvinaisen mieltäkiinnittävä ihminen. Taiteilijana hän on
verraten hyvin tunnettu laajoissakin piireissä, mutta ihmisenä,
persoonallisuutena häntä ei mainittavasti tunnettane ulkopuolella
sitä ystävä- ja tuttavapiiriä Helsingissä ja Porvoon tienoilla,
missä hänen kotonsa oli, sekä Parisissa, missä hän vietti melkoisen
osan elämäänsä. Olisi kieltämättä mitä viehättävin ja kiitollisin
tehtävä ottaa kuvatakseen merkillinen taiteilija, niin että hän
eheänä, kaikin puolin valaistuna hahmona seisoisi kulttuurielämämme
merkkimiesten rivissä, jossa hänellä on tunnustettu sijansa. Onkohan
vieläkin kauan odotettava, ennenkuin joku kykenevä siihen ryhtyy?
Taiteemme kehitykseen katsoen on Edelfeltin merkitys siinä, että hän
meillä oli ensimäinen sen suunnan edustaja, joka Ranskassa tunnetaan
naturalismin ja impressionismin, mutta meillä tavallisesti realismin
nimellä, ja että hän samanikäisille ja nuoremmille taiteilijanaluille
osotti tien Parisiin. Kumminkaan hän ei ollut syntynyt eikä
alkuaan kasvatettu mainittua, ehdotonta luonnontodellisuutta
tavottelevaa taidesuuntaa varten. Sen ympäristön kautta, jossa
hän oli kehittynyt, ennenkuin hän ulkomaille lähti, hän oli sekä
taidekäsitykseltään että myöskin kansalliselta ja isänmaalliselta
hengeltään pääasiassa Runebergin aikakauden lapsi. Jopa olivat
hänen nuoruuden vaikutelmansa, joita läheinen "aateyhteys" äidin
kanssa piti heikkenemättömässä voimassa, niin syvät, että ne muun
muassa selittävät ensiksikin hänen naturalisminsa eli realisminsa
maltillisuuden ja toiseksi sen käänteen aihevalinnassa, joka
hänen taiteessaan tapahtui 1890:n vaiheilla. Ainakin on minulla
(jolla oli onni tulla hänen ystäväkseen jo 1871, jolloin hän
oli seitsentoistavuotias ja taiteilijaura hänelle vain kangasti
hämärässä tulevaisuudessa) se vakaumus, että Edelfelt uudestaan
ryhtyessään uskonnollisiin ja varsinkin historiallisiin aiheisiin,
se on kun hän esim. maalasi Porilaisten marssin (1892) ja kun hän
otti kuvittaakseen Snoilskyn Ruotsalaisia kuvauksia sekä Runebergin
Kuningas Fjalarin ja Vänrikki Stoolin tarinat, ei niinkään
noudattanut aikansa taidevirtauksia (mitä niissä siihen viittaavaa
nähtäneenkään) kuin sisällistä vaistoa, joka vei hänet takaisin
nuoruuden vaikutelmiin. -- Olen viitannut tähän kysymykseen, joka on
tärkeimpiä taiteilijan kehityshistoriassa, sentähden että alempana
luettavat kirjeet osaksi sitä valaisevat.
Mihin meillä kotimaassa ei näy merkkiäkään, se on ainakin alulle
pantu ulkomaalla. Ranskassa on eräs Edelfeltin ystävä, _Henri
Amic_, julkaissut kirjan,[30] joka sisältää muistelmia erinäisistä
taiteilijoista ja heidän kirjoittamiaan kirjeitä -- ja yksi näitä
taiteilijoita on Edelfelt. Häneltä on julkaisussa seitsemän,
tekijälle ja kahdelle muulle henkilölle osotettua kirjettä. Nämä
kirjeet ovat kaikki erittäin mieltäkiinnittäviä, ja olen sentähden
suomentanut ne täydellisinä. Toiselta puolen ne luovat kirkasta
valoa taiteilijan ja hänen äitinsä keskinäiseen suhteeseen, joka on
omansa herättämään sydämellistä kunnioitusta kumpaakin kohtaan, ja
toiselta puolen me näemme niistä kuinka läheisiä ystäviä hänellä
oli Ranskassa, jota Edelfelt melkein piti toisena isänmaanaan.
Viimeisissä kirjeissä kosketellaan meidän valtiollisia oloja, ja
niissä on huomattava se jalo piirre, että Edelfelt ei ulkomaalaisille
kirjoita sanaakaan tuskallisista puolueriidoistamme. Mikä harvinainen
hienotunteisuus siihen aikaan! Muuten kirjeet itse pääasiassa
selittävät toinen toistaan, eikä välttämätöntä ole tarkemmin
tuntea niitä henkilöitä, joille kirjeet on osotettu. Kirjasta
näkee, että Henri Amic, joka nähtävästi on kirjailija, ja Edelfelt
tutustuivat toisiinsa 1885. Se tapahtui aivan sattumalta Malmössä,
johon molemmat, matkalla Parisiin, olivat tulleet samassa junassa
Tukholmasta. Tuskin he olivat monta sanaa vaihtaneet, ennenkuin
huomasivat, että heillä oli yhteisiä ystäviä, ja siinä oli alku
ystävyyteen heidänkin välillään. Muutoin on itse muistelmista
merkittävintä, mitä Amic kertoo Edelfeltin suhteesta hänen
ystäväänsä, etevään taiteilijaan Dagnan-Bouveret'hin. Sinä keväänä
kun taulu "Jesus ja Mataleena" oli valmistunut, Edelfelt tapasi
Dagnanin Cannes-kaupungissa jossa Henri Amic'in silloin oleskeli
äitinsä, m:me Borget'n kanssa. Silloin antoi Edelfelt lähettää
taulunsa Parisista Cannesiin näyttääkseen sen Dagnanille, ja Amic'in
läsnäollessa hän Dagnanin neuvojen mukaan teki siinä muutamia
korjauksia, niin hän esim. pitensi Jesuksen valkoisen puvun (mekon)
noin 10 sentimetriä. Näkyi selvästi että hänen luottamuksensa ystävän
arvosteluun oli ehdoton.
Mitä kirjeiden muotoon tulee, Amic huomauttaa Edelfeltin "melkein
täydellisestä" ranskankielen taidosta ja hänen esitystapansa
"sirosta yksinkertaisuudesta". Tunnettua on että taiteilijamme osasi
ranskaa erinomaisen hyvin; kun ranskalainen kirjailija kuitenkin
käyttää arvosanaa "_melkein_ täydellinen", niin lienee syynä
siihen itse ajatustapa, joka tietenkin on suomalainen tai ainakin
pohjoismaalainen. Tunteiden ilmaisun suoruudessa ja vilpittömyydessä
näet tunnemme oman kansalaisemme, miten hän tavotteleekin
ranskalaisen siroa sanontatapaa.
Kaikki kirjeet, joista ei muuta sanota, ovat osotetut Henri Amic'ille.
Helsingissä 1 p. tammikuuta 1894.
Rakas ystäväni!
Kuukausia sitte herään joka aamu vakaalla aikomuksella kirjoittaa
sinulle, mutta tapani mukaan annan ajan juosta sormieni
välitse ja panen iltasin maata kiroten saamattomuuttani.
Vasta uudenvuodenpäivä on karkottanut velttouteni, ja käytän
tätä hetkeä toivottaakseni sinulle kaikkea onnea ja vielä
kiittääkseni sinua ystävyydestä, jota lakkaamatta olet minulle
osottanut. Tiedämme kaikki että sinä, ystävä Amic, olet ystävistä
paras, enkä voi sanoin lausua kuinka viimeinen todistus tästä
hienotuntoisesta ja epäitsekkäästä ystävyydestä on minua
liikuttanut: tarkotan sitä että kutsuit luoksesi sairaan ystäväni
Sparren. Vietettyään pari viikkoa Bouleaux'ssa hän on sinulle
ikuisesti kiitollinen; että hän terveeksi tulleena on voinut
mennä naimisiin sen viehättävän nuoren neiden kanssa, joka nyt on
rva Sparre, se on suureksi osaksi sinun ansiosi.[31]
Koska ikuisuus on siitä kulunut kun sinut näin -- seitsemän
kuukautta, luullakseni -- aion nyt väsyttää sinua kertomalla mitä
kaikkea olen tällä ajalla tehnyt.
Kesä oli kovin levoton. Ensiksi oleskelin vaimoni ja poikani
kanssa kuukauden Norjan vuoristossa. Tulos oli sangen hyvä
vaimooni nähden: hän on alkanut tulla entiselleen, niin että
luulen voivani perheineni asettua Parisiin... Sen jälkeen
matkustin Tanskaan maalatakseni muotokuvia eräässä sikäläisessä
linnassa. Palattuani Suomeen tapasin äitini vaarallisesti
sairaana ja koin monta tuskallista hetkeä ennenkuin hän parani.
Kiitän Jumalaa, että hän jälleen on terveenä niinkuin ennen,
vaikka taudin uusinta uhkaa meitä kuin mikä Damokleen miekka.
Ryhdyin silloin rohkeasti tuohon äärettömään kankaaseen, viisi
metriä korkea ja puolikolmatta leveä, (Jesuksen syntymä,[32]
josta olen sinulle puhunut), ja kaikki meni hyvin puolitoista
kuukautta, kunnes appeni sairastui, huononi huononemistaan
ja kuoli 14 p. joulukuuta. Murheen painamana ja valvomisesta
uupuneena vaimoni silloin sairastui influenssaan, ja poikani
samoin. Nyt he sentään, Jumalan kiitos, ovat toipumassa! Viime
ajat ovat, niinkuin näet, olleet surullisia ja synkkiä.
Aion ensiksi maalata suuren tauluni valmiiksi; matkustan sitten
Tanskaan, jossa yksi muotokuva on viimeisteltävänä, ja jatkan
sieltä Parisia kohti, jossa toivon olevani keväällä. Siinä
suunnitelmani.
Ei olisi totta, jos sanoisin olleeni kaipaamatta Parisia ja
sikäläisiä ystäviäni. Mikä minua lohduttaa, on tieto, etteivät
he unohda minua; eivät he ainakaan vielä ole sitä tehneet.
Luulen ettei minulla missään ole uskollisempia ystäviä, ja
puhe ranskalaisen epäluotettavaisuudesta on noita perin vääriä
lauseparsia, joita vain tyhmyrit, kateelliset ja tietämättömät
toistavat.
Totta puhuen juuri parisilaisia ystäviäni ja heidän
muodostamaansa henkistä piiriä minä kaipaan. Sitävastoin minä
tuskin ajattelenkaan sikäläistä seuraelämää ja bulevardin
asfalttia. Ja miksi niin tekisinkään, jos ikävöin Emile Blavet'n
tai Armand Silvestre'n proosaa, niin saahan _Figaron_ ja _Gil
Blas'n_ jokaisessa Helsinginkin kahvilassa; ja mitä seuraelämään
tulee, en tarvitse muuta kuin avata paronitar Staff'in _Le
savoirvivre_ saadakseni kohta kylläkseni siitä puolesta Parisin
elämää.
Sillä rauhalla, joka vallitsee syrjäisessä maassa, semmoisessa
kuin meidän, on myöskin viehätyksensä. Täällä tekee työtä
ilman tilaisuutta liiaksi puhua taiteesta, tällä tottuu hyvään
järjestykseen, joka pelastaa pienissä rahoissa tuhlaamasta
innostuksensa ja luomisvoimansa pääomaa. Ainoastaan hyvin
harvoin näen täällä taiteilijoita, mutta kun se tapahtuu,
huomaan ilokseni, että minä, vaikka pian täytän neljäkymmentä
vuotta, kumminkin olen "nuorta polvea". Olemme tositeossa
saaneet syntymään nuoren koulun, aitomodernin, ja pääasiassa
hyvän. Kirjailijat, maalaajat, säveltäjät, kaikki viimeistä
kuosia, melkein symbolisteja, mutta paremmin norjalaisen kuin
Sâr Peladanin koulua. Varsinkin on merkittävä nuori säveltäjä,
Jean Sibelius (älä unohda tätä nimeä, se on kerran tuleva
kuuluisaksi, ja Parisissa häntä soitetaan kaksikymmentä vuotta
hänen kuolemansa jälkeen), joka, minun mielestäni, on erinomainen
taiteilija.
Suuri dekoratiivinen tauluni _Jesuksen syntymä_ ei voi tulla
näytellyksi Parisissa, se on vaadittu asetettavaksi kirkkoon
toukokuulla. Salonkiin minulla siis ei ole muuta kuin uusi äitini
muotokuva ja yksi lumimaisema (effet de neige) -- näet että
noudatan neuvojasi --, "jos" huomaan nämä taulut hyviksi, ja
"jos" ne saavuttavat varsinkin Dagnanin hyväksymisen.
Kuinka Dagnan voi? Mitä hän tekee? Olen juuri kirjoittanut
hänelle, mutta odottaessani [vastausta] olisin hyvin kiitollinen,
jos antaisit tietoja hänestä ja kaikista ystävistämme.
Olen lukenut kirjasi George Sandista täällä erään naisen
luona. Ilmaisematta että tunsin tekijän minä kysyin, mitä hän
siitä piti: "Kirja on vakavan, teeskentelemättömän tunteen
läpitunkema, hän vastasi; se on niitä harvoja teoksia, joita me
pohjoismaalaiset täysin ymmärrämme." Arvaapas, olinko iloinen.
Onko tänä vuonna Bouleaux'ssa vietetty jouluyötä?[33] Surullisina
juhlina, joita minä olen elänyt, on ajatukseni usein harhaillut
aina vieraanvaraiseen taloon saakka Gouvieux'n lähellä.
Mitä tekee Gunnar Vennerberg?[34] Onko hänen parannuksillaolonsa
Uriage'ssa tuottanut hyviä tuloksia?
Vaimoni ja minä lähetämme M:me Borget'lle parhaimmat,
vilpittömimmät onnentoivomuksemme uudeksi vuodeksi.
Minä uudistan onnitteluni sinulle, ja pyydän anteeksi, että olen
koko ajan puhunut itsestäni. Luja kädenpuristus aina hartaalta
Albert Edelfeltiltäsi.
Seuraava kirje on kirjoitettu nuorelle Jean-Baptiste Pasteurille
hänen isänsä, mainion tiedemiehen, kuoleman jälkeen:
Helsingissä 2 p. lokakuuta 1895.
Rakkahin ystäväni.
Kaikki maailman sanat ilmaisisivat ainoastaan hyvin
vaillinaisesti mitä minä tunsin, kun sanomalehdissämme kohtasin
onnettoman sähkösanoman Mr Pasteurin kuolemasta. Tiesin kyllä
mitä isänne, jota viisitoista vuotta olen ihaillut, kunnioittanut
ja rakastanut, minulle merkitsi, mutta vasta nyt on minulle
selvinnyt, mikä sija, mikä ääretön sija hänellä oli sydämessäni,
sillä minä itken häntä niinkuin isääni, ja maailma on minusta
tyhjä kun hän on poissa. Hänen minulle alituisesti osottamansa
ystävällisyys, jonka arvoinen niin hartaasti olisin tahtonut
olla, hänen minulle tuhlaamansa hyvyys, tuo hyvyys, joka monena
synkän surun hetkenä on minulle ollut ainoa valonsäde, olisivat
riittäneet herättämään minussa ikuisen kiitollisuuden. Mutta
sitäkin enemmän olen hänelle velkaa: tämä suuri mies, jonka sydän
oli hänen neronsa laatuinen, on minussa elähyttänyt uskoa hyvän
lopulliseen voittoon, hän on todistanut, että elämä ansaitsee
elämisen vaivan, koska tämän kurjan maan päällä meidän kaltainen
mies voi olla niin todellisesti suuri, koska täällä vielä on
tavattavissa semmoinen älyllinen ja siveellinen kauneus, joka
mitä välittömimmin virtaa Jumalasta.
Tiedän että Ranska ja koko ihmiskunta itkevät hyväntekijäänsä,
mutta en voi vielä kiinnittää mieltäni heidän suruunsa: tämän
avatun haudan edessä olen liian täynnä omaa ja teidän suruanne.
En voi lakata ajattelemasta teitä kaikkia, jotka kannatte hänen
nimeään ja joille hän oli kaikki: isä, keskipiste, ylpeys ja
hellyyden esine. Miten hän teitä rakastikaan, ja miten te häntä
ihailitte! Kunpa olisin Parisissa voidakseni tällä hetkellä
seisoa tämän ruumisarkun edessä, jonka kaikista maailman maista
tulleet laakerit peittävät, ja sanoakseni sille, joka siinä
nukkuu pitkän, kunniakkaan työpäivänsä jälkeen, kuinka harras
kiitollisuuteni häntä kohtaan on syvä ja ikuinen, kuinka siunaan
hänen muistoaan.
Sanokaa, rakas ystävä, m:me Pasteurille, m:me Jean-Baptistelle,
m:me Vallery-Radot'lle, hänen miehelleen ja lapsilleen, että me
mitä vilpittömimmin otamme osaa heidän äärettömään suruunsa, ja
että me kaikki käsitämme tämän korvaamattoman tappion, niinkuin
olisi suru kohdannut omaa perhettämme.