En ole vielä maininnut kaikkia eri aloja, joille Antti Jalavan
mielenkiinto ja toiminta ulottui, mutta arvaan että lukija nyt
jo kysyy, mistä hän sitte sai aikaa kaikkeen, semminkin kun hän
tunnetusti oli erinomaisen tarkka ja täsmällinen töissään ja
toimissaan? Siihen on vaikea vastata muuten kuin viittaamalla hänen
ihmeelliseen kykyynsä voida vitkastelematta käydä tehtäväänsä käsiksi
ja samalla aikaa pitää tulessa ja takoa monta rautaa. Voin tämän
todistaa hänen omilla sanoillaan.
Tultuaan kielenkääntäjäksi senaattiin 1876 hän 20 p. huhtik. alkoi
kirjoittaa minulle, joka silloin olin ulkomailla, kirjettä, joka
useiden lykkäysten jälkeen valmistui toukokuulla. Kirje oli päivätty
"Keis. Suomen senaatissa" ja alkaa näin: "Niinkuin ylläseisovasta
näet, olen minäkin jo joutunut niitten lukuun, jotka käyttävät
virkatuntejansa yksityisiin toimiin. Minun on määrä joka päivä olla
yksi tunti (12--1) senaatissa, vaikkei minulla siellä ole juuri
mitään tekemistä, sillä varsinainen työni on tietysti kotityötä."
Sen jälkeen hän selittää, miksi kirjeen laadinta on myöhästynyt
ja syyttää työn paljoutta. -- "Ajatteleppas, veikkoseni, 1:o
translatorin-virkani, joka vie hiiden paljo aikaa, sillä paitsi
tavallisia asetuksia ovat vielä keis. ehdotukset tulevia valtiopäiviä
varten suomennettavat, 2:o kirjapainon hoito, joka tätä nykyä on
ilkeintä ilkeimpää, sillä latojat viftaavat kuin hullut; 3:o tuntia
normaalikoulussa, naiskoulussa ja naisakatemiassa; 4:o Meurmanin
ranskalaisen sanakirjan manuskriptin läpikäyminen ja korrehtuurin
lukeminen; 5:o artikkelien kirjoittaminen Uuteen Suomettareen; 6:o
suomalaisessa oopperassa käyminen -- ja -- ja, mutta pelkään sinun jo
kyllästyneen."
Sillä tavoin hän yht'aikaa teki monen miehen työn ja kyhäsi siinä
välissä koko (ei posti- vaan kirjoitus-) arkin pituisen kirjeen
täynnä vakavaa ja pilaa yleisistä ja yksityisistä oloista ja
henkilöistä, lisäten lopuksi: "Mitä itseeni tulee, niin olen minä
yhtä hauska ja iloinen poika kuin ennenkin". --
Yllämainittuihin "momentteihin" lisättäköön, että kirjapaino, jota
Antti Jalava kauan aikaa hoiti, oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
nimellä tunnettu. Siinä hän saavutti sen kokemuksen, jonka johdosta
hänelle myöhemmin uskottiin senaatin kirjapainon hoito, jota hän
piti käsissään kuolemaansa asti. Meurmanin sanakirjan tarkastus
viittaa hänen töihinsä ja toimeensa Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuran puolesta ja hyväksi, joista hän ei myöskään luopunut
ennen poismenoaan, ja vihdoin suomalaisessa oopperassa käyminen
siihen kaikkeen, mitä hän on puuhannut ja vaikuttanut suomalaisen
näyttämötaiteen eduksi. Tällä viimeiselläkin alalla oli Antti
Jalavan toimi niin kestävä, ettei kukaan Kaarlo ja Emilie Bergbomin
rinnalla ja yhdessä heidän kanssaan ole niin kauan ja niin väsymättä
harrastanut tätä kulttuuriasiaa maassamme.
Totta tosiaan ei loppua näy, jos olisi kaikki lueteltava missä
Antti Jalava oli mukana. Mainitsen toki vielä Kansanvalistusseuran,
jonka johtokunnassa hän oli kymmeniä vuosia jäsenenä ja jolle hän
on kirjoittanut useita teoksia, varsinkin Unkaria koskevia; mutta
jääkööt muut seurat ja yhdistykset sikseen. Sillä saattaahan jo
edellisen nojassa päättää, että missä suomalaista kulttuuria ja
suomalaisuutta harrastettiin, siinä nähtiin Antti Jalavakin.
Koetan nyt huomioon saattaa erinäisiä Antti Jalavan luonnonlahjoja
ja luonteenpiirteitä. -- Kuinka hän oli kestävä ja johdonmukainen
toiminnassaan, se näkyy jo edellisestä, siinä nimittäin että hän koko
elämänsä pysyi uskollisena sille mihin hän kerran oli ryhtynyt. Tämä
on sitä merkillisempi, kun hän oli niin virkeä ja nopea kaikessa
työssä, kuulisi näet että työnteon helppous olisi houkutellut hänet
aina uuteen ja uuteen, mutta hän ei rakastanut semmoista vaihtelua,
joka olisi vienyt hänet pois outoon, hänen elämänpaatokselleen
vieraaseen. Vaikka hän teki nopeasti työtä, tuli se kuitenkin hyvää,
siitä oli takeena terve järki ja sukkela ajatuskyky. Kun hän oli
pappissäädyn sihteerinä, kuuluu olleen tavallista, että pöytäkirja
oli valmis kun istunto päättyi, niin että tarkistus voitiin kohta
paikalla toimittaa. Tämä kyky nopeasti panna ajatuksensa paperille
teki hänestä myöskin niin kelpo sanomalehtimiehen. Hän kyllä paljon
korjaili kirjoitustansa, sitte kun hän oli sen kirjoittanut kuin
tuulessa, mutta niin siitä syntyi sujuvaa, selvää, joka oli ei vain
kirjanoppineen vaan kansanmiehenkin luettavaa. Mitä tulee kuuluisiin,
Uuden Suomettaren yleisön rakastamiin Helsingin-kirjeisiin,
joita hän säännöllisesti sepitti yhden viikossa viidentoista
vuoden aikana -- kestävyysnäyte, jolla lienee vertansa ainoastaan
ranskalaisissa sanomalehtimiehissä -- niin olivat ne luullakseni
varhemmin pirteämpiä, tyylillisesti etevämpiä kuin myöhemmin.
Että kehitys meni tähän suuntaan, riippui kuitenkin vähemmän
tekijän käsitystavan muuttumisesta kuin tuosta loppumattomasta
virallisesta kääntäjätyöstä, joka pakotti hänet täyttämään satoja
arkkeja satojen perästä kuivan kuivalla esityksellä, jota ei
mikään kielitaito tai -aisti voinut viehättäväksi sulattaa. Miten
lieneekään, sisältävät "Matinkirjeet" niin paljo suomalaisuuden
historiaa, että valikoima niitä kannattaisi tulla kirjanmuodossa
julaistuksi. Olkoon että esitys on leikillistä taikka vakavaa, on
Antti Jalavan Helsingin kirjeillä se verraton ansio, että ne ovat
asiallisia ja todenperäisiä, ettei niissä ole tahallista vääristelyä
taikka parjausta eikä ilkeää ivaa. Kun hän ei voinut olla purkamatta
närkästystään vastustajia kohtaan, silloin tuntee sanoista rehellisen
suomalaisen, jonka herkkä kansallinen itsetunto oli syvästi loukattu.
Samoin kuin kirjoittajan oli Antti Jalavalla puhujankin lahja. Hän
puhui keveästi, sujuvasti, selvästi. Enemmän kuin kirjoittaessa
käytti hän puhuessa leikillisiä, sukkelia käänteitä -- sitaatteja
Kivestä y.m. hupaisia lausetapoja, mutta pääsävel oli asiallisuuteen
nojaava miehekäs tunne. Seuramiehenä Antti Jalavalla oli meillä
suorastaan harvinaisia ominaisuuksia. Hänessä ei ollut ollenkaan
tuota meissä suomalaisissa niin tavallista kankeutta, jörömäisyyttä,
joka ilmaantuu vaitiolossa ja odotuksessa että meitä ensin
puhutellaan. Antti Jalava puhutteli vapaasti, luonnollisesti,
iloisesti tuttuja ja vieraita ja sai aina vilkkaan puhelun syntymään,
sillä puheliaisuuden ohella hänellä oli toinenkin oikean seurustelun
ehto -- taito kuunnella muitten puhuvan. Tämänlaisena seuramiehenä ja
vielä lisäksi kohteliaana, hienotunteisena, vakavuus ja leikillisyys
vaihdellen huulilla, ystävällisyys silmissä, hän voitti suosiota
ja ystävyyttä kaikkialla, niin kotimaassa kuin ulkomailla, niin
ylhäisten kuin alhaisten, niin vanhojen kuin nuorten piirissä.
Unkarissa esim. hän menestyi mainiosti ylimystenkin seurassa,
ollessaan tulkkina talollissäädyssä hän sai monesta kansanmiehestä
elinaikaisen ystävän, ylioppilasten ja yleensä nuorten, niin
mies- kuin naispuolisten piireissä hän oli aina erittäin suosittu. Ja
Antti Jalava oli herttainen, uskollinen ystävä. Sen todistaa muun
muassa se ahkeruus, millä hän aina ylläpiti kirjeenvaihtoa useiden
ulko- ja kotimaalaisten kanssa. Eivätkä hänen kirjeensä sisältäneet
turhaa lavertelua tai tunteenpurkauksia -- varsinkin ulkomaalaisille
ystävilleen hän niissä antoi asiallisia, valaisevia tietoja
meikäläisistä oloista, tietoja, jotka vastaanottajan julkaisemina
levisivät laajalle. -- Kun on puheena Antti Jalavan seurustelukyky ja
-halu, en voi olla erittäin muistuttamatta Suomalaisesta teatterista.
Niinkuin tiedetään, oli suurin osa näyttelijöistä kotoisin Helsingin
ulkopuolelta ja sitäpaitsi yksinkertaisista, vaatimattomista oloista
lähteneitä. Ei ole kumma, että monikin heistä täällä tunsi itsensä
vieraaksi ja yksinäiseksi. Bergbom-sisarukset kehottivat sentähden
tuttaviansa lähestymään heitä, puhuttelemaan ja seurustelemaan heidän
kanssaan. Ei kukaan tässä kohden tyydyttänyt heidän toivomuksiaan
niinkuin Antti Jalava. Hän yksin osasi tulla tutuksi kaikkien kanssa,
osottaa kaikille vilpitöntä myötätuntoisuutta, tehdä heille
tarvittaessa kaikenlaisia palveluksia, ja jos teatteriväki puolestaan
piti hänestä, luottavaisesti kääntyi hänen puoleensa neuvonpyynnöillä,
niin se tapahtui siinä tunnossa ettei heillä parempaa ystävää ja
suosijaa ollut. Ja se oli totta. Sittenkin kun Antti Jalava oli
luopunut lähes 30-vuotisesta jäsenyydestään teatterin johtokunnassa,
hänet usein nähtiin teatterissa -- tuossa rakkaassa kansallisessa
taidelaitoksessa, jonka luomisessa hänkin oli ollut mukana.
Antti Jalavan virkeys ja iloisuus, joka vaikutti elähyttävästi
muihinkin, ei kuitenkaan ollut niin tukevasti perustettu koko
hänen olentoonsa kuin outo saattoi luulla. Hänen ruumiillinen
terveytensä näet ei ollut lujinta laatua. Nuorempana, 1860-luvulla
ja 1870-luvun alulla, hänen rintansa huolestutti -- pelättiin
ettei hän pitkäikäiseksi tulisi. Noudattamalla lääkärin määräämää
elantojärjestystä vaara pääasiassa vältettiin; mutta jo
toistakymmentä vuotta ennen kuolemaansa hän alkoi varsinkin ajoittain
kärsiä yhä enenevästä hengenahdistuksesta. Sen lisäksi saattoi häntä
aika ajoin vaivata jostakin ehkä perinnäisestä hermostonheikkoudesta
johtuva mielenmasennus, jolloin hän vetäytyi erilleen toisten
seurasta. Näin täytyi siis Antti Jalavankin kärsimyksillä maksaa
elämänilonsa, joka kuitenkin oli niin viatonta laatua.
Lopuksi asettautuu vastattavaksi kysymys, mikä se oikeastaan
oli, joka teki Antti Jalavan siksi tavallisuudesta eroavaksi
merkkimieheksi, joka hän todellisuudessa oli ja jona hän muistossakin
on elävä? Minusta vastaus ehdottomasti muodostuu tähän suuntaan,
miten sanat muuten voivatkin vaihdella: suuret ovat hänen ansionsa
suomenkielen ja erittäinkin virallisen kielemme kehittäjänä,
yksinäinen laatuaan "sydämensä neron" työ sytyttää unkarilaisten
ja suomalaisten keskinäiset heimolaistunteet, suuriarvoinen hänen
sanomalehtimies- ja kirjailijatoimensa; mutta unohtumattomin hän on
isänmaanrakkauden innostamana, kansallisen itsetiedon läpitunkemana
Suomen kansan miehenä. Semmoisena miehenä, aina valppaana, aina
valmiina panemaan voimansa, kykynsä, koko tarmonsa alttiiksi,
kun kansallinen sivistys, kun kansallisen elämän edistys oli
kyseessä, hänellä tuskin on meillä vertaa ollut. Semmoisena, se on
kansalaisena, ja toiseksi myöskin jalona lämminsydämisenä ihmisenä
Antti Jalava on aina esikuvaksi kelpaava. Oikein ja kauniisti
runoilija huudahti hänen hautansa partaalla:
Niin kaunis elämä! Kuin satu saatu
ajoilta, mailta, tätä paremmilta,
elämä, jonka harvoin nähty laatu
loi mieleen lämpöä kuin kesän ilta.
Niin täyteläs, niin altis, tunneherkkä,
kaikelle sykkivä, mi hyvää, suurta -- --