Olen jo ennen koettanut piirtää Antti Jalavan luonnekuvan, näyttäen
miten hänen isänmaanrakkautensa oli palava, miten hän väsymättömällä
innolla harrasti suomalaisuutta, miten hän verrattomalla reippaudella
oli mukana kaikissa kansallisissa riennoissa ja miten hän
iloisuudellaan, suoramielisyydellään ja ystävällisyydellään herätti
myötätuntoisuutta missä hän liikkui. Samassa osotin myöskin miten
hän oli monipuolisesti kyvykäs: sanomalehtimiehenä, kirjailijana,
puhujana. Nyt tahdon erittäin huomioonottaa tämän viimeisen puolen
hänen julkisesta esiintymisestään, vaikka luonnollista on, että
samalla tulen alinomaa koskettelemaan ja uusilla todisteilla
varmentamaan noita toisiakin hänen olentonsa piirteitä. Sillä hän ei
ollut kaunopuhuja, joka kehottaisi tarkastajaa pelkkiin tyylillisiin
ja esteettisiin tutkimuksiin, vaan oli hänen puheissaan sisällys
muotoa mieltäkiinnittävämpi, ja yksistään aiheiden laatu kuvaa miestä.
Jalava puhui niin keveästi ja luontevasti, että kuulijat eivät muuta
ajatelleet kuin että kaikki oli hetken tuottamaa. Todellisuudessa hän
tavan mukaan kotona valmisti puheensa. Sen todistaa kokoelma puheita,
joka on tavattu hänen erinomaisen huolellisesti järjestämiensä
jälkeenjääneiden muistiinpanojen, kirjeiden y.m. paperien joukosta.
Kokoelma käsittää noin puoli sataa puhetta 45 vuoden ajalta,
olematta sentään täydellinen. Käsikirjoituksista puuttuu suuriakin
puheita, niinkuin esim. Uudessa Suomettaressa painettu puhe
Kansallisteatterin peruskiven laskemisjuhlassa, ja samoin pienempiä,
joita hän piti ex tempore. Mutta siitä huolimatta kokoelma on niin
runsas, että se tarjoaa meille tilaisuuden luoda katseen Jalavan
koko elämän harrastuksiin ja nähdä kuinka hänen lähtökohtansa
muuttumattomasti oli rakkaus suomalaiseen kansaan ja isänmaahan.
Vanhimmat neljä puhetta ylioppilasajalta, 1860-luvulta ("Ensimäinen
puhe eläissäni 22/10 1864"), ovat n.s. virallisia puheita
Länsisuomalaisen osakunnan vuosijuhlista. Ajatuksen ja muodon
puolesta ne eivät ole parempia eikä huonompia kuin semmoiset
puheet tavallisesti ovat. Ne todistavat, ettei meillä (niinkuin
esim. amerikkalaisissa kouluissa) anneta nuorisolle mitään johtoa
puhumistaidossa. Sentähden ylioppilaamme niin harvoin osaavat
selvästi, lyhyesti, vaikuttavasti julkilausua sanottavansa. Jalavakin
oli autodidakti puhujana, ja vasta aikaa myöten hänen taitonsa tuli
huomattavaksi ja huomatuksi. -- Ensimäisissä puheissa ei vielä tavata
varsinaista "fennomaniaa", mutta kieli todistaa kuitenkin, että
puhuja oli osakunnan suomenmielistä vähemmistöä.
V:sta 1870 alkaen Jalava esiintyy toisessa ympäristössä, hän oli
ottanut varman aseman suomalaisuuden esitaistelijain rintamassa
ollakseen koko sydämellään osallinen sen voitoissa ja tappioissa.
Mainittuna vuonna hän 22/5 pitää nti Ottilia Meurmanille puheen,
jossa hän kiittää tätä Agaton Meurmanin veljentytärtä siitä että
hän, välittämättä epäsuosiosta, jota monella taholla osotettiin
kansallista teatteriharrastusta kohtaan, oli suomalaisissa
Preciosa-näytännöissä esiintynyt kappaleen päähenkilönä, ja 16/12
hän esittää rva Charlotte Raan maljan kiittäen, että ruotsalainen
taiteilijatar samoin oli avullaan edistänyt suomenkielisen näyttämön
aikaansaamista maassamme. Edellinen puhe oli ruotsinkielinen -- ainoa
laatuaan kokoelmassa -- luultavasti sentähden että saapuvilla oli
nti Meurmanin omaisia, jotka eivät ymmärtäneet suomea. Että Jalava
kuitenkin esiintyi puhujana, ei ole kumma, sillä hän oli suuri
naiskauneuden ihailija, ja tämä Preciosa oli harvinaisen suloinen
sekä lisäksi Turusta kotoisin -- länsisuomalainen niinkuin Antti
itsekin! Toisesta puheesta mainittakoon, että pääaiheena siinä oli
Lea-näytäntö (10/5 1869), joka aina palautettiin muistiin kun rva
Raata juhlittiin. Eikä se ollut harvinaista. Milloin vain sattui joku
teatterijuhla, silloin muistettiin tätä taiteilijatartakin, ja jollei
kukaan muu sitä tehnyt, niin teki sen Antti Jalava. -- Seuraavana
vuonna 7/6 Jalava V. Löfgrenin ja Betty Avellanin häissä esittää
morsiusparin maljan, toivottaen heille "sitä hiljaista rauhallisuutta
ja tyytyväistä mielialaa, joka seuraa ahkeraa työtä ja rehellistä
velvollisuuksien täyttämistä". -- Toisenlaisia aiheeltaan on kaksi
seuraavaa puhetta, nimittäin 25/5 1872 koululaisille kevätyhdistyksen
juhlassa pidetty, jossa Jalava kuvaten Suomen kevään kauneutta
panee kuulijainsa sydämelle velvollisuuden täyttää lupaus suosia ja
suojella pikkulintusia, jotka laulullaan tuottavat meille iloa, ja
toinen, päiväämätön, missä puhuja kertoo virolaisten harrastuksesta
perustaa vironkielinen oppikoulu orjuuden lakkauttamisen muistoksi
ja kehottaa suomalaisiakin rahankeräyksellä avustamaan yritystä.
Vaikka juuri silloin omat kouluolomme kysyivät kansalaisten varoja ja
tarmoa, kehotusta noudatettiin ja apua lähetettiin. Toinen asia on
että sittemmin venäläinen natsionalismi ja väkivalta teki virolaisten
puuhan tyhjäksi: kootut rahat anastettiin ja koulu tehtiin
venäläiseksi!
V. 1876 perustettiin Suomalainen klubi, ja kun Jaakko Forsman
kieltäytyi rupeamasta sen johtokunnan puheenjohtajaksi, valittiin
siksi Antti Jalava, joka klubin "ensimäisessä yleisessä kokouksessa"
18 p. syysk. piti avajaispuheen. Hän toivoo, että klubi osottautuu
syntyneeksi, niinkuin Ilmarinen,
Vaskinen vasara käessä
Pihet pikkuiset piossa,
joilla voidaan paljon aikaansaada, kansalle Sampokin takoa.
Klubihuone oli jo ollut kaksi kuukautta avoinna, mutta siellä ei
oltu paljon käyty, vaikka jäsenten luku jo oli 40 paikoilla. Jotta
sinne osattaisiin, oli klubisalin pöydälle iltasella asetettu "palava
kynttilä, jonka, niinkuin muinen Heron tulisoihtu Seston tornissa,
piti valollaan sisään johdattaa ulkona yön pimeydessä kulkevia klubin
jäseniä". Puheen pääsisällys oli kuitenkin valtiollista laatua.
Puhuja näet huomautti siitä, kuinka maamme suhde suureen Venäjän
valtakuntaan oli arkaluontoinen ja kuinka sentähden ylen tärkeää
oli että rajan takana meidän valtiollisia ja kansallisia elojamme,
meidän oikeuksiamme ja velvollisuuksiamme, meidän pyrintöjämme
ja rientojamme oikein tunnettaisiin. Valitettavasti ei meidän
puoleltamme oltu mitään tehty tämän asian hyväksi. Venäläiset
sanomalehdet sisälsivät alinomaa vääriä tietoja maastamme, ja
tietysti niiden yleisö uskoi niitä oikeiksi. Mitä tähdellisintä
olisi, että tiedot oikaistaisiin, mutta ei vain omissa lehdissämme,
joita venäläiset eivät lue, vaan _Venäjän_ lehdissä. Asiasta
olisi klubissa keskusteltava ja toimeen ryhdyttävä, ja aika oli
puhujasta erittäin sopiva sentähden, että juuri silloin Suomen
ensimäinen teollisuusnäyttely oli kääntänyt venäläisten huomion
meihin ja valtiopäivät pian kokoontuivat käsittelemään tärkeää
asevelvollisuuskysymystä. -- Tuskin olisi voitu painavampaa asiaa
ottaa puheeksi, kuin Jalavan tässä mainitsema, mutta lähempiä
tehtäviä oli niin paljon, että se jäi sikseen. Ja kuka osasikaan
silloin uneksia mitä tulossa oli!
Seuraavat kaksi pientä puhetta palauttavat muistiin Suomalaisen
oopperan loistoajat. Arkadian lämpiössä toimeenpannuissa kekkereissä
4/9 1877 Jalava lausuu kiitokset ja jäähyväiset kapteeneille,
vapaaherra G. A. Gripenbergille ja A. von Knorringille, sekä
kapellimestari A. F. Leanderille, jotka kaikki olivat avustaneet
oopperanäyttämöä ja joiden nyt oli kaartinpataljoonan kanssa
lähdettävä Turkin sotaan. Hän toivottaa heille kuulien tuimassa
vinkunassa samaa intoa ja kestävyyttä kuin suloisten sävelten
soidessa Arkadiassa. Puoli vuotta myöhemmin, 11/3 1878, hän samassa
paikassa toivotti Ida Basilierin tervetulleeksi vierailemaan
oopperassa. Siinä tilaisuudessa oli ennen jäähyväismalja juotu
"nuorimmalle laulajattarellemme", Alma Fohströmille, joka oli juuri
päättänyt loistavan esiintymisensä, ja hänen sijaansa tuli nyt
"ensimäinen laulajattaremme", hän, jonka avulla ensimäinen ooppera
kansan omalla kielellä oli saatu toimeen ja joka siis täydestä syystä
voitiin lukea suomalaisen oopperan perustajiin.
V. 1879 J. Szinnyei ensi kerran oleskeli Suomessa, ja syksyllä,
4/10, Jalava ensi kerran näki hänet vieraana perheessään. Silloin
isäntä sydämellisellä puheella lausui hänet tervetulleeksi, hän
kun oli tullut tutustumaan kansaamme ja kieleemme, ja toivoi,
että hän täällä viihtyisi. "Me emme voi sinua kestitä Tokaijerin
hurmaavalla nesteellä, etkä sinä täällä voi kohdata sitä säihkyvää
tulta, joka kotimaasi kaunottarien lumoavissa silmissä ja
hehkuvilla poskilla palaa. Mutta sen sijaan saatat sinä täällä
kaikkialla, mihin tulet, löytää sitä harrasta ystävyyttä, jota
veli tuntee veljeänsä kohtaan, sitä sydämellistä rakkautta,
joka toisiinsa yhdistää kahden heimolaiskansan jäseniä. Ja
mitä kaunottariin tulee, et sinä siinäkään kohden sentään ole
mihinkään noitien maahan joutunut. Sinun ei tarvitse muuta
kuin katsella ympärillesi, huomataksesi, että Pohjan naisenkin
sinisilmissä saattaa löytyä lempeyttä, suloutta, viehättävyyttä,
vaikka tosin toista laatua kuin magyarein tytöissä; se ei polta,
niinkuin heidän, mutta se sen sijaan lämmittää eikä sammu niin
äkkiä." -- Samassa perheiltamassa isäntä piti toisenkin puheen,
nimittäin nti Kaarola Avellanille, joka oli palannut ulkomaiselta
opintomatkalta jatkaakseen työtään Suomalaisessa teatterissa. Tämän
puheen vakavassa osassa hän yhtyy siihen mielipiteeseen, jonka
näyttelijätär oli julkilausunut eräässä matkakirjeessään U. S:een,
nimittäin että näyttämötaiteemme "meillä niinkuin muualla tulee
olla _kansallinen_, s.o. ettei meidän näyttelijämme saa näytellä
ruotsalaisen, eikä saksalaisen, eikä ranskalaisen mallin mukaan,
vaan suomalaisen." Toisessa, humoristisessa, osassa puhettaan Jalava
"teatterin johtokunnan jäsenenä" huomauttaa, kuinka paljon harmia
ja vastusta näyttelijättäret tuottavat teatterille menemällä
naimisiin. Sen johdosta puhuja hartaasti pyytää nti Avellania olemaan
seuraamatta Aura-sisarensa esimerkkiä: "anna ilman armotta rukkasia
oikealle ja vasemmalle, kuinka paljon kyyneliä ja huokauksia se
matkaansaattaisikaan. Suoraan sanoen, minä olenkin sinun suhteesi
jotensakin rauhallinen, sillä tietääkseni et sinä pane liioin suurta
arvoa meihin miehiin. Mutta koska rakkaus, niinkuin vakuutetaan, on
sokea, ei liene haitaksi järkevimmällekin joskus huutaa: silmät auki!"
Szinnyei jäi sitte koko talveksi Suomeen, eläen veljellisessä
seurustelussa suomenmielisten kanssa. Paitsi kieltämme ja
kirjallisuuttamme hän oppi tuntemaan ajan kansalliset harrastukset.
Näistä oli tällöin oppikoulujen perustaminen ehkä kaikista tärkein,
ja Jalava kykeni häntä tutustuttamaan tähän kysymykseen. Sen näkee
kahdesta asiata koskevasta puheesta. Kupittaalla, kun 2/9 1879
juhlittiin yksityisen lyseon, ensimäisen suomalaisen oppikoulun
perustamista Turkuun, Jalava esitti eläköönhuudon kuudelle toiselle
uudelle koululle, nimittäin Viipurin, Porin, Lappeenrannan lyseoille
sekä Oulun, Kuopion ja Mikkelin tyttökouluille. Hän muistuttaa
ensin kouluhallituksen joku aika ennen julkilausumasta väitteestä,
että "useamman kuin kolmen korkeamman suomenkielisen oppilaitoksen
perustaminen maahamme ei sovellu sivistyksen todellisiin etuihin".
Väite näytti puhujasta lähteneen yhtäläisestä katsantotavasta,
kuin se mainio määräys, jonka kautta kiellettiin muita kirjoja
suomenkielellä painattamasta kuin semmoisia, jotka koskivat
uskontoa tai maanviljelystä. Kansan vastalause oli pukeutunut
mahdollisimman jyrkkään muotoon, kun nyt oli olemassa yksitoista
oppilaitosta niitten kolmen julkisen lisäksi, jotka valtio todellakin
oli katsonut hyväksi perustaa. Näistä oli tänä syksynä mainitut
seitsemän avattu. "Seitsemän uutta koulua, puolen vuoden kuluessa
perustetut, yksityisten kansalaisten lahjoittamilla varoilla,
köyhässä Suomenmaassa, taloudellisessa suhteessa kovana aikana
-- se on todellakin ihmeellinen ilmiö, ilmiö, joka Suomen kansan
sivistyshistoriassa aina on pysyvä erinomaisena tapauksena --
niinkuin myöskin ne syyt ja olosuhteet, jotka ovat tämän ilmiön
aikaansaaneet." -- Puhuja ei kuitenkaan tahtonut viipyä katkerissa
muistoissa, vaan sen sijaan antaa ilon vallita. "Iloitkaamme ja
riemuitkaamme tänä kansallisten pyrintöjemme juhlapäivänä, joka
tuleville sukupolville on todistava, että kansallinen itsetunto,
isänmaallinen innostus, alttiiksi paneva uhraavaisuus ovat
elähyttäneet Suomen miehiä ja naisia aikana, jolloin sitä enemmän
kuin koskaan ennen tarvittiin. Toivokaamme, että nämät jalot
tunteet, jotka ovat kansallisuutemme elinehtona, eivät kansassamme
koskaan sammu, vaan alituisesti yhä runsaampia hedelmiä kantavat."
-- -- "Niinkuin Otavan seitsemän kirkasta tähteä Pohjolan tummalla
taivaalla loistakoot nämät seitsemän opistoa kirkkaasti kansallisen
sivistyksemme vielä hämärällä, mutta yhä valkenevalla taivaalla!"
Toista kuukautta myöhemmin, 11/10, klubin kokouksessa, jossa
Szinnyei, niinkuin Jalavan tervehdyssanoista näkyy, oli ensi kerran
saapuvilla, hän puhuu samasta asiasta, mutta koulujen perustamisen
synnyttämää iloa häiritsivät uudet huolet: kouluja uhkasi mullistus,
niitä kun tahdottiin muuttaa "utiliteetti-prinsiipin" mukaan;
toiseksi oli tietoon tullut, että vaikutusvoimaisella taholla
koetettiin rakentaa esteitä suomenkielen asettamiselle täysiin
oikeuksiinsa, joka neljän vuoden päästä olisi tapahtuva, ja
kolmanneksi uudet koulut, sanomalehdet ja teatteri vaativat entistä
enemmän kannatusta kansalaisten puolelta. Siinä seikkoja, jotka
tekevät ettei lepoa ole ajatteleminenkaan, vaan on aina oltava
"valmiit väsymättömään työhön ja melkoisiin uhrauksiin". Ensimäinen
menestymisen ehto on se että pysytään, yhdessä, kootaan rivit ja
toimitaan määrätyn ohjelman mukaan. --
Ensimäisessä puheessaan Szinnyeille Jalava oli kehottanut häntä
katselemaan ympärilleen Suomen neitosten piirissä, ja vieras oli
niin kiltisti noudattanut tätä neuvoa, että lähti täältä nuori vaimo
seurassaan. Kun nuori pari oli vihitty vanhassa kirkossa, vietettiin
häät Arkadian lämpiössä 9/5 1880. Siinä tilaisuudessa Jalava esitti
Unkarin maljan, ja koska puhe on lyhyt, mutta täysin miehen hengen
mukainen, otan sen tähän näytteeksi täydellisenä:
"'Jos kypäriksi Luojan
Ma mailman sanoisin,
On Unkarini kaunis
Sen töyhtö varmaankin!'
"Näin lauloi kerran innoissaan Unkarin suurin runoilija Petöfi.
Tämmöinen käsitys omasta maasta, että se on maista kaikista
kaunihin, kallihin, ei ole ainoastaan Unkarin runoilijalla,
se tavataan koko Unkarin kansassa, kaikissa sen jäsenissä,
ylhäisistä alhaisimpaan, rikkaimmasta köyhimpään asti. Se
tunne, jonka liekki kirkkaimmin, tulisimmin palaa jokaisen
unkarilaisen povessa, on isänmaanrakkaus, rakkaus omaan
kansallisuuteensa ja omaan kansalliseen kieleen. Se on, tämä
isänmaan, tämä kansallisen itsenäisyyden rakkaus kaunein ja
viehättävin puoli unkarilaisten kansallisluonteessa, ja se
se myöskin on suojellut ja pystyssä pitänyt Unkarin kansaa
niissä monissa kovissa myrskyissä, jotka ovat rajunneet heidän
ihanan maansa ylitse, se se on, joka on tehnyt, että Unkarin
valtio muutaman vuoden kuluttua saattaa viettää tuhatvuotista
olemassaolonsa riemujuhlaa. Minä en suinkaan liioittele,
jos väitän, että harvassa, kovin harvassa on se kansa, joka
tulisessa isänmaanrakkaudessa ja kansallisessa itsetunnossa
voisi magyareille vertoja vetää. Heidän isänmaanrakkautensa,
heidän kansallinen itsetuntonsa ei ilmesty paljaissa sanoissa,
kauneissa puheissa, koreissa runoelmissa -- vaan se ilmestyy
työssä, teoissa, uhrauksissa; kun tarve vaatii, kun vaara uhkaa
omaa maata, omaa kansallisuutta, heittää runoilija kanteleensa,
kirjailija kynänsä, talonpoika auransa ja kaikki tarttuvat
miekkaan, hengellä ja verellä noita kalliista kalliimpia
aarteitaan puolustaaksensa, niinkuin tiedämme esim. vuosina
1848--49 tapahtuneen. Minä pyydän, että me tässä tilaisuudessa
tyhjennämme sydämellisen maljan tälle jalolle, mainehikkaalle
sankarikansalle, rakkaalle heimolaiskansallemme. Eljen a magyar
nèp, eläköön Unkarin kansa!"
Milloin Jalava piti jonkun puheen lähimmässä toveripiirissä, tapahtui
se luonnollisesti ilman valmistusta. Mutta on kumminkin olemassa
yksi semmoinen kirjoitettukin. Se on huhtikuun 16 p:ltä 1884,
jolloin August Hagmanin ystävät olivat kutsuneet hänet päivällisille
lausuakseen hänelle jäähyväiset, kun hän pitemmäksi aikaa lähti
ulkomaille. Hagman oli vuosikausia, melkein yksin, erinomaisen
tarmokkaasti hoitanut ja ylläpitänyt suomenmielistä ruotsinkielistä
lehteä, Morgonbladetia, jonka merkitystä kansallisen asian hyväksi
kestetyssä taistelussa tuskin voidaan liian suureksi arvata. Nyt
hänen terveytensä oli heikontunut ja voimat väsähdyksissä, ja
sydämestään ystävät soivat hänelle sitä levollisempaa elämää, jota
hän Suomen pankin edustajana valvoessaan setelinpainattamista
Kööpenhaminassa saisi nauttia. Jalavan puhe jakaantuu neljään
osaan. Ensiksi hän mainitsee Hagmanin ansiot hänen varsinaisessa
toimessaan ja esittää maljan "sanomalehdentoimittajalle", toiseksi
hän julkilausuu kaipauksen, jonka Hagman on jättävä ystäväpiiriin,
ja esittää maljan "ystävälle", kolmanneksi hän esittää maljan
"pohjalaiselle" ja neljänneksi "vanhalle pojalle", Näissä
jälkimäisissä puheenosissa voimme tutustua Jalavan leikilliseen ivaan
ja siihen tapaan, millä hän ja hänen pohjalaiset ystävänsä keskenään
pilalla pistelivät toisiaan. Näytteeksi otan tähän kolmannen jakson:
"Veli Hagmanissa emme kunnioita ainoastaan etevää
sanomalehdentoimittajaa ja hyvää ystävää, vaan vieläpä jotain
muutakin, jotain, jos niin saan sanoa, korkeampaa. Hän on myöskin
_pohjalainen_. Te kaikki, kunnioitettavat ystävät, tiedätte,
mikä ylevä ominaisuus tämä ihmiselle on, sillä olettehan Te
miltei kaikki pohjalaisia, joko Pohjanmaalla taikka täällä
Helsingissä syntyneitä. 'Mi miehen kunto, mikä uljuus', niinkuin
runoilija laulaa, pohjalaisessa! Kuka muu -lainen tahi -läinen
meidän maassa saattaa hänelle vertoja vetää? ei savo- eikä
lappalainen, ei hämäläinen eikä länsisuomalainen, uusmaalaisesta
puhumattakaan. Varmaankin olisi Runeberg antanut Adlerereutzin
lausua Munterista: 'hän oli pohjalainen', jos ei hän itse olisi
ollut pohjalainen ja siis, niinkuin kaikki pohjalaiset, suuressa
määrässä nöyrä ja vaatimaton. Minä, jolla ei ole kunnia lukea
itseäni tuohon 'suurenen sukuhun', tuohon laajahan lajiperähän',
ja jonka siis ei myöskään tarvitse antaa vaatimattomuudentunteen
hillitä innostustani, minä saatan korkealle liehuttaa 'aatteen
lippua' -- ei, vaan korkealle julistaa pohjalaisten mainetta ja
kunniaa ja suuruutta -- tietysti kuitenkin sillä tarpeellisella
muistutuksella, että Länsisuomesta se toki on, kuin ensimäinen
valo ja sivistys on Pohjanmaallekin tullut. Hyvät herrat,
ihastuksen, ihmettelyn malja _pohjalaiselle_ Hagmanille!"
Että Antti Jalavalla jo tähän aikaan oli puhujan maine, nähdään
siitä tosiasiasta, että hän 1884 valittiin samana vuonna
perustetun puheyhdistyksen esimieheksi. Ensimäisen ajatuksen
perustaa tämmöinen yhdistys oli maisteri J. A. Lyly ilmituonut
Kotikielen seuran kokouksessa 14/3, ja kohta sen jälkeen tuuma
toteutettiin. Vielä samana kevätkautena pidettiin 6 kokousta
puhe- ja deklamatsioniharjotuksia varten ja seuraavina lukukausina
niitä yhä jatkettiin; vuosijuhla vietettiin huhtikuun 1:senä, Suomen
mainioimman puhujan, Fredr. Cygnaeuksen, syntymäpäivänä. Ainakin
kaksi semmoista juhlaa vietettiin, 1885 ja 1886, ja kummassakin piti
Jalava alkajaispuheen. Edellinen sisältää seikkaperäisiä tietoja ensi
vuoden vilkkaasta toiminnasta, jälkimäisessä valitetaan, että
toisena vuonna jäsenten harrastus on ollut melkoista vähempi. Kun
yhdistyksessä oli huomattu retoriikan oppikirjan tarve, pyydettiin
professori Fritiof Peranderia semmoista kirjoittamaan. Hän lupasikin
käydä työhön käsiksi, mutta odottamaton, äkillinen kuolema esti häntä
täyttämästä lupaustaan. Vuosijuhlassa 1886 Jalava myöskin lausui
suomennoksen L. Kossuthin tulisesta puheesta kansankokouksessa
Szeged'issä 4 p. lokak. 1848, ja sen jälkeen lähetettiin Kossuthille
Turiniin unkarinkielinen tervehdyssähkösanoma.
Paitsi puheyhdistyksessä Jalava näinä vuosina esiintyi puhujana
Kalevalan 50-vuotisjuhlassa Kaivopuistossa 28/2 1885, jossa hän
luotuaan katsauksen kansalliseepoksemme vaikutukseen taiteen alalla
erittäin kohdisti huomionsa Robert Kajanuksen silloin uusiin ja
juhlassa soitettuihin Kalevalan-aiheisiin sävelteoksiin ja lopetti
esittämällä säveltäjän maljan, sekä Arkadia-teatterin näyttämöllä
19/4 1886, lausuen jäähyväissanat teatterista eroavalle vanhalle
näyttelijälle Ismael Kalliolle. Jälkimäisessä puheessa Jalava
mainittuaan Kallion ansiot näyttelijänä erityisesti kiittää häntä
kahdesta ominaisuudesta, jotka olivat vähemmän tunnetut ulkopuolella
teatterin likeisimpiä piirejä: hänen rakkaudestaan kieleemme ja
hänen säästäväisyydestään. Tästä puheen loppupuolesta otamme
seuraavan kohdan, joka näyttää kuinka siihenkin aikaan arvoa pantiin
suomenkielen viljelykseen:
-- "Minä tarkoitan Kallion innokasta kansallista mielialaa
ja hänen vilpitöntä rakkauttaan kansalliskieleemme. Tämä on
ilmestynyt muun muassa siinä, että hän aina on lämpimästi
harrastanut ja ahkeroinut kielen käyttämistä teatteritoveriensa
kesken, ulkopuolella näyttämöäkin. Ja tämä ei ole minkään
vähäpätöinen asia, kuin moni ehkä puusta katsoen saattaisi
luulla. Jos oman kielen viljeleminen on tärkeä kaikille, jotka
kansallisia pyrintöjä ja niitten voitolle pääsemistä harrastavat,
niin se on kahta tärkeämpi näyttelijälle, varsinkin jos hän,
niinkuin meillä usein on laita ollut, ei ole lapsuudestaan
asti siihen täysin perehtynyt. Kaikkialla maailmassa pidetään
kansallisteatteria kansallisen kielen ja sen viljelyksen
mitä tehokkaimpana edistäjänä. Me tiedämme että esim.
théâtre-français'ssa saadaan kuulla parasta, kauniinta franskaa.
Tämä kielellinen tehtävä ei saa olla vieras meidänkään
teatterillemme. Meilläkin on jo se aika tullut, jolloin
kielemme puhtaudesta ja kauneudesta voi ja täytyy ruveta
entistä enemmän huolta pitämään, suurempia vaatimuksia kuin
tähän asti asettamaan. Mutta etupäässä sopii tätä, niinkuin
sitä jo on julkisuudessa tehtykin, kansallisteatteriltamme
vaatia. Siinä, jos missään, pitää saada kuulla virheetöntä,
sujuvaa, kaunista, sanalla sanoen mallikelpoista kieltä. Tämän
sekä kansallisessa että taiteellisessa suhteessa perin tärkeän
tarkoitusperän saavuttamiseksi on muun muassa välttämättömän
tarpeellista, että näyttelijät ja näyttelijättäret niin keskenään
kuin mahdollisuuden mukaan muittenkin kanssa aina puhuvat sitä
kieltä, jolla heidän on näytteleminen, sillä alituinen harjoitus
on tässä, niinkuin niin monessa muussakin asiassa, paras
opetusmestari. Ja tässä suhteessa on, kuten jo sanoin, hra Kallio
ollut hyvänä ja kiitettävänä esimerkkinä kumppaneilleen.
Vielä toisessakin suhteessa kunniavieraamme on jättänyt jälkeensä
kauniin esimerkin, jota ei ainoastaan hänen teatteritoverinsa,
vaan kaikkien meidän muittenkin ansaitsisi noudattaa. Tunnettu
on että meidän köyhissä oloissamme näyttelijäin palkat eivät
ole saattaneet olla liioin suuret. Mutta siitäkin pienestä
palkasta, mikä Kalliolla on ollut, hän on ymmärtänyt ja voinut
säästää niin paljon, että hän säästövaroillaan on voinut ostaa
itselleen vähäisen maatilan, jonne hän nyt saattaa asettua
huoletonna loppu-ikäänsä viettämään. Meidän nautinnonhimoisessa
aikakaudessamme moinen säästäväisyys on yhtä harvinainen kuin
kunnioitusta ja seuraamista ansaitseva ilmiö."
Kaksi lähinnä olevaa puhetta on Jalavan pitänyt Suomalaisessa
klubissa ollen yhä edelleen sen esimiehenä, edellisen 17/9 1887.
Silloin oli saatu huoneisto Kämpin hotellissa, ja puhuja kertoo
lyhyesti mitä vaikeuksia klubi oli varsinkin tyydyttävän huoneiston
hankkimisessa kokenut olemassolonsa 11 ensimäisenä vuonna. Sen
johdosta on klubielämä ollut lamassa, ja hän kehottaa hartaasti
jäseniä käymään klubissa ja arvelee, että melkoinen syy siihen
eripuraisuuteen, joka on alkanut suomenmielisten piireissä ilmaantua,
on se, että ei ole ollut lähempää seurustelua kansallismielisten
välillä. "Nuoremmat eivät ole olleet tilaisuudessa päästä likempään
tuttavuuteen vanhempien kanssa ja siten on suuremmassa tai vähemmässä
määrässä vieraannuttu toisistaan, väärinkäsityksiä ja epäluuloja on
syntynyt molemmin puolin, ja asiat ovat siten vähitellen joutuneet
sille ikävälle kannalle kuin ne ovat." -- (Sanat tarkottavat
sitä hajaannusta, joka vei "nuoren puolueen" syntyyn.) Toisessa
puheessa, 1/3 1888, Jalava tervehtii niitä eduskunnan jäseniä, jotka
olivat klubiin liittyneet, ja huomauttaa miten tärkeää on, että
maaseutulaiset ja helsinkiläiset toisiinsa tutustuvat; siitä on niin
toisille kuin toisillekin hyötyä.
Puheena olevan vuosikymmenen lopulta mainittakoon vielä puhe
kansalaiskokouksessa 8/11 1888, jossa Jalava innokkaasti kehottaa
suomalaisen teatterin avustamiseen, ja toinen häissä Ilmajoen
pappilassa 23/4 1889 -- puhe morsiamen vanhemmille, harras Suomen
vakavien kotien ylistys.
Seuraavalta vuosikymmeneltä ei ole kokoelmassa muuta kuin kaksi
puhetta, toinen teatterin 20- (13/10 1892) ja toinen saman laitoksen
25-vuotisjuhlassa (13/10 1897), molemmat saattaen mieleen rva
Raa-Winterhjelmin ansiota kansallisen teatterin syntymisestä ja
edistymisestä.
Tullaan sitten vuosisadan vaihteeseen ja tukaliin valtiollisiin
oloihin. Että sekin aikakausi olisi kuvastuva Antti Jalavan
puheissa, on itsestään ymmärrettävää. Se tapahtuu ensi kerran
28/8 1900 pienessä juhlassa Kaivopuiston ravintolassa, johon
olivat kutsutut J. Szinnyei ja hänen rouvansa. Nämä olivat näet
oleskelleet Suomessa sukulaisten ja ystävien luona ja olivat nyt
lähtemäisillään paluumatkalle Unkariin. Lämminmielisessä puheessaan
rakkaille vieraille Jalava kertoo läsnäoleville mitä he kotimaassaan
olivat tehneet maamme asian hyväksi, esittäen samalla venäläisen
sortopolitiikan aiheuttamia mielialoja meillä. -- Vuotta myöhemmin,
17/11 1901, Jalava taas puhuu teatterin puolesta. Hän näet onnittelee
Kasimir Leinoa sen menestyksen johdosta, jonka runoilija oli
saavuttanut suurella historiallisella draamallaan, "Jaakko Ilkka
ja Klaus Fleming". Lähtökohtana on siinä kansallisen ohjelmiston
ääretön tärkeys kansallisteatterille. -- Kovimmilta sortovuosilta ei
ole mitään puhetta säilynyt, mutta alkaessaan ensimäisen luentonsa
suurlakkoviikon jälkeen, 8/11 1905, Jalava puhuttelee kuulijoitaan
seuraavaan tapaan:
"Suuria asioita on tapahtunut sen jälkeen kuin viimeksi olimme
yhdessä, ja minä onnittelen Teitä että vielä nuorina olette
saaneet nähdä uuden valoisan ajan koittavan kansallemme.
Paljon muistuttavat viime viikon tapaukset n.s. Maaliskuun
päivistä Unkarissa v. 1848. Unkarikin oli pitkät ajat saanut
kärsiä sortoa ja vääryyttä Itävallan puolelta, johon se oli
yhdistetty yhteisen hallituksen alaisena. Kun tuli tieto
Helmikuun vallankumouksesta Parisissa, herätti se Unkarissa,
niinkuin kaikkialla muuallakin, tulista innostusta valtiollisen
vapauden hankkimiseen. Silloin koossa olevat säätyvaltiopäivät
ja lukuisat kansankokoukset vaativat täysin perustuslaillista
hallitusmuotoa, johon kuului vastuunalainen ministeristö,
yleisillä vaaleilla valittava kansaneduskunta, kansallinen
sotaväki, painovapaus j.n.e. Kun vallankumouksen aallot jo
vyöryivät Itävallassakin, synnyttäen Wienissä verisiä melskeitä,
ei Itävallan keisarin auttanut muu kun suostua unkarilaisten
vaatimuksiin. Näin saivat unkarilaiset rauhallisella
vallankumouksella tuota pikaa uudenaikaisen konstitutsionin, ja
riemu siitä oli tietysti rajaton koko maassa.
Tätä riemua ei kumminkaan saanut kauan kestää. Valtiollisen
vapauden hinta on kallis, se on useimmiten verellä suoritettava,
ja sen saivat unkarilaisetkin kokea. Vallankumoukselliset
liikkeet kukistettiin sotavoimalla ja vanha virkavaltaisin
reaktsioni pääsi taas valtaan, tahtoen riistää takaisin mitä
hädän hetkenä oli ollut pakotettu antamaan. Unkarilaiset
tarttuivat aseisiin vapauttaan sydänverellään puolustamaan,
alottaen vapaussotansa 1848--49, jossa olisivatkin päässeet
voitolle, ellei Venäjä olisi tullut Itävallan avuksi. He
sortuivat vapaustaisteluunsa ja joutuivat nyt lähes kaksi
vuosikymmentä kestävän julman sorron alaiseksi, jolloin
heidän maassaan vallitsi täydellinen sotilas-, poliisi- ja
santarmivalta, kunnes he suotuisain ulkomaisten tapausten avulla
taas 1867 saavuttivat vapautensa ja itsenäisyytensä.
Suokoon Jumala ettei samantapainen reaktsioni enää syntyisi
Venäjällä, vaan että se valtiollinen vapaus, jonka Venäjän
kansa nyt on saavuttanut, jäisi sinne pysyväiseksi, varttuisi
ja juurtuisi niin syvälle, ettei mitkään taantumuksen myrskyt
sitä enää voi ylös repiä ja hävittää. Silloin on taattu Venäjään
yhdistetyn Suomenkin vapaus -- ulospäin.
Mitä taas sisälliseen vapauteen ja voimaamme tulee, niin riippuu
se siitä, osataanko täällä vihdoinkin tulla yksimieliseksi
kansaksi ja kyetäänkö etenkin määräävissä piireissä käsittämään,
että maassamme nyt on alkanut _kansanvaltaisuuden aatteen_
valloitusretki ja että se, joka ei tahdo tämän aatteen
palvelukseen antautua, on kuin onkin sortuva sen voittovaunujen
alle. Minä olen vakuutettu siitä, että ainakin Suomen
kansallismieliset ylioppilaat käsittävät tämän ja tietävät
asettaa työnsä ja toimensa sen mukaan."
Seuraavana vuonna 18/7 Jalava täytti 60 vuotta, ja hän vietti
sen merkkipäivän kauniissa Peitsalon huvilassaan Lohjan järven
rannalla. Hän oli siis ikämies, eikä hänen heikontunut terveytensä
enää luvannut hänelle montakaan työvuotta; mutta siitä huolimatta
hänessä nuoruuden ihanteet ja nuoruuden innostus muuttumattomina
elivät. Sen näkee eräästä puheesta, jonka hän 15/4 piti suomalaisen
sanomalehtimiesliiton kokouksessa ja jossa hän luo katseen menneeseen
aikaan.
-- "Ensimäiset 1 1/2 vuotta Uuden Suomettaren olemassaolon
ajasta lukuun ottamatta, olen sittemmin kaiken aika kuulunut
vain sen avustajain eli käyttääkseni veli Pauanteen
terminologiaa 'löysäläisten' joukkoon. Tämä löysäläisyys ei
kumminkaan ole estänyt minua koko sydämestäni harrastamasta
sanomalehtimiestointa ja tätä tointa kunnioittamasta. Suuresti
minua sen vuoksi ilahuttaa saada nyt olla mukana Suomalaisen
sanomalehtimiesliiton ensimäisessä vuosikokouksessa, joskin minua
surettaa se seikka että olot meillä ovat käyneet sellaisiksi,
että tähän liittoomme eivät katso voivansa kuulua kaikkien
suomenkielisten lehtien toimittajat ja avustajat.
Siihen aikaan kuin U. S. perustettiin 1869, ja vielä pitkät
ajat sen jälkeen ei ollut kansallisessa puolueessa vielä mitään
hajaannusta, mitään eripuraisuutta; kaikki vetivät yhtä köyttä,
muita vastustajia ei tunnettu kuin ruotsikiihkoisia, ja heitä
sekä heidän etevintä silloista äänenkannattajaa Helsingfors
Dagbladia vastaan taisteltiin voimalla ja pontevuudella eikä
suinkaan iskuja säästetty, jos niitä saatiinkin. Ja taistelua
elähytti Snellmanin suuri personallisuus, jonka suuria
ajatuksia meillä silloin oli onni kuulla sekä suullisesti että
kirjallisesti. Ja näiden ajatusten ydinkohtia oli, sopinee
sanoa, se kehotus ruotsikiihkoisille vallanpitäjille, jolla hän
lopetti kuuluisan n.s. liberalisen puolueen ohjelman murhaavan
kritiikkinsä: 'väistykää pois te, että me pääsemme sijaanne!'
Tuli sitte tuo onneton hajaannuksen aika. Valtiopäivillä se
tuli ensi kerran näkyviin -- 1885 vuoden valtiopäivillä. Hyvin
muistan, kuinka Nya Pressen katsauksessaan näihin valtiopäiviin
sanoi: 'Ilahuttavin ilmiö viime valtiopäivillä on kansallisessa
puolueessa tapahtunut hajaantuminen.' Ja kun sillä puolella
sitä katsottiin valtiopäivien ilahuttavimmaksi ilmiöksi, voi
sen meidän kielellä kääntää niin, että se oli valtiopäivien
surullisin ilmiö.
Minun ymmärtääkseni se todellakin on onnettomin kohtaus,
mikä meille on voinut tapahtua, tuo kansallisen puolueen
hajaantuminen, sillä sen kautta tietysti ruotsalainen puolue
on saanut uutta tuulta siipiensä alle, jotka jo olivat joutua
lerpalleen, ja nuorsuomalaisen liiton kautta se nyt on voinut
nostaa päänsä. Mutta ei itku hädästä päästä, sanotaan, ja
suomalaisen puolueen tulee, vaikka vähennetyin voimin, reippaasti
ja rohkeasti jatkaa taisteluaan, taisteluaan Snellmanin ohjelman
hyväksi, kulkien niinkuin luutnantti Zidén aina eespäin vaan,
kunnes se on perille ajettu. Onneksi onkin puolueen päälehteen
saatu uusi, terävä, voimakas kynä, joka J. V. Snellmanin ohjelman
esittämisessä, selvittämisessä ja sovittamisessa aikamme oloihin
seisoo yli kaiken kiitoksen ja jonka esimerkkiä muitten lehtien
sopii ottaa noudattaakseen. Ja se on kylläkin ilahuttava ilmiö
näissä muuten monessa kohden niin surullisissa oloissa.
Minä toivon että kaikkien puolueemme lehtien, kunkin kohdaltaan,
kaikista niistä vastuksista huolimatta, joita tilausten ja
ilmoitusten boikottaamisen y.m. muodossa heidän vastaansa
asetetaan, onnistuisi yhä enenevällä innolla ja voimalla ja
menestyksellä työskennellä Snellmanin ohjelman toteuttamiseksi,
jotta kerrankin tunnussanamme _Suomi suomalaisille_
pääsisi voittoon, ja tässä toivossa esitän maljan kaikkien
suomenmielisten sanomalehtien toimittajille, niin suurempien kuin
pienempien -- sillä kaikki ovat he yhtä tärkeitä palvelijoita
'Herran viinamäessä', jos niin saan sanoa -- suomalaisen
sanomalehtimiesliiton maljan. Eläköön se kauan ja voimistukoon,
varttukoon!"
Vielä samana keväänä Jalava piti toisenkin puheen kansallisesta
asiastamme. Se on yhtä innostunut, jollei innostuneempi, mutta
myöskin laajempi, niin ettemme katso mahdolliseksi sitä kokonaisena
tähän ottaa. Se pidettiin Seurahuoneella Snellman-juhlassa 12/5
1906. Tässä puheessa, joka varmaan on mahtavimpia mitä Jalavalta
on säilynyt, hän erityisesti kehottaa kansalaisia itsetietoiseen,
hartaaseen työhön ja toimeen suomalaisuuden kohottamiseksi
niin kodissamme kuin julkisessa elämässä. Nojaten unkarilaisen
Tapani Szechenyin maansa naisille lausumiin sanoihin: "Te olette
kansallisuutemme suojelusenkelit; ilman Teitä se ei koskaan elvy
taikka lakastuu pian, sillä Te punotte kaiken ympärille suloutta ja
elämää" -- hän mitä innokkaimmin kutsuu Suomen naisia astumaan sen
uuden kansallisen herätyksen ja innostuksen etupäähän, joka näytti
olevan tulossa, valmistamaan suomenkielelle sille tässä maassa
tulevaa isäntäsijaa ja hallitsijavaltaa. --
"Sen jos he tekevät, jos he sillä hartaalla, uskollisella
tunteella, sillä hellyydellä ja uhraavaisuudella, joka on
heidän luonteelleen ominaista, suosivat ja vaalivat kaikkia
suomalaisuuden rientoja, niin että suomalaisuus heille tulee
sydämen asiaksi tahi ehkä vielä paremmin 'muodin asiaksi' --
sillä tuskinpa lienee mahtavampaa valtiasta kuin muoti -- niin,
jos he tämän kaiken tekevät, silloin on suomalaisuuden voitto
taattu, sillä, kuten sanotaan, mitä naiset tahtovat, sitä Jumala
tahtoo.
Älkööt he, älköönkä kukaan meistä suomalaisuuden hyväksi
työskennellessämme välittäkö siitä että meitä soimataan
liiallisesta kansallisesta innosta ja kiihkosta. Semmoinen
soimaus ei tuota kellenkään häpeätä, sen alaisiksi ovat joutuneet
monet, joiden nimet aikakirjoissa säilyvät suuressa kunniassa.
Mutta se olisi meille häpeäksi, suureksi häpeäksi, jos meitä
päin vastoin voitaisiin syyttää liiallisesta velttoudesta ja
välinpitämättömyydestä kansallisuutemme suojelemisessa ja
vahvistamisessa.
Ei, kansallista innostusta meillä tosiaankaan ei vielä ole
liiaksi, sitä tarvittaisiin vielä paljoa, paljoa enemmän, ja
sen vuoksi minä päättäessäni puheeni en otakaan huutaakseni:
_eläköön innostus_, vaan: _syntyköön innostusta_ kansallisuutemme
kalliiseen asiaan, syntyköön sitä kaikkialla kautta koko avaran
Suomenniemen, mutta sellaista, joka ei jää vain heliseviin
sanoihin ja koreihin puheihin, vaan joka ilmenee hartaassa,
rohkeassa, uhrautuvassa tosityössä suomalaisuuden hyväksi.
Sillä ja ainoastaan sillä tavalla luodaan se aika, jota meidän
vanhemman sukupolven silmät eivät kai ikinä saa nähdä, mutta
jonka kerran tulemisen vahvassa, järkähtämättömässä uskossa me
poistumme ikuiseen lepoon." --
Keväällä 1904 Jalava oli eronnut Kansallisteatterin johtokunnasta,
mutta silti hän pysyi taidelaitoksen lähimmässä ystäväpiirissä.
Sentähden ei voi meitä kummastuttaa, että hänen puheittensa
joukossa vieläkin on teatteria koskevia. Siten hän johtokunnan
toimeenpanemassa illanvietossa 5/5 1906 piti Ida Aalbergille kauniin
puheen. Siinä hän ensin muistuttaa, että Kaarlo ja Emilie Bergbom,
joita vuotta ennen oli innostuneesti juhlittu, jo olivat ijäksi
poistuneet seuraten toisiaan kuolemassa niinkuin elämässäkin;
mutta samoin kuin Väinämöinen lähtiessään oli jättänyt kantelon
kansalleen, oli Bergbom jättänyt jälkeensä suuren elämäntyönsä,
Suomen Kansallisteatterin, kansallensa iki-iloksi. Sitten puhuja
kääntyy Ida Aalbergin puoleen tervehtien hänessä kauniinta
Bergbomin taidetarhassa kasvanutta kukkaa, kiittäen häntä siitä
maaseutumatkasta, jolla hän lukemattomille oli antanut tilaisuutta
nähdä ja ihailla todellista, nerokasta taidettaan, ja vihdoin
julkilausuen vakaumuksensa, että taiteilijatar alallaan yhä on oleva
osallinen suomalaisuuden kohottamistyössä. -- Toisenkin kerran
Jalava vielä puhui Ida Aalbergille, nimittäin teatterin lämpiössä
21/11 1907, toivottaen hänelle menestystä Unkarinmatkalla, jolla
taiteilijatar oli esiintyvä oman näyttelijäjoukon ympäröimänä. --
Viimeinen puhe siinä käsikirjoituskokoelmassa, johon edellinen esitys
nojaa, on Seurahuoneella A. Meurmanin hautajaispäivän iltana, 22/1
1909, esiintuotu lausunto keskustellessa siitä, miten ne rahat olivat
käytettävät, jotka oli päätetty kerätä muistoseppelten sijasta,
joita vainaja ei ollut tahtonut haudalleen. Jalava ehdotti, että
ne annettaisiin stipendirahastoksi sanomalehtimiesliitolle; kokous
päätti kumminkin, että rahasto oli tuleva Suomalaisen Tiedeakatemian
haltuun, mikä ei estäisi, että niistä joku avustus lankeaisi
sanomalehtimiestenkin osalle.
Näin olen seurannut Jalavaa puhujana hänen viimeiseen elinvuoteensa
asti. Totta sanoen ei puhekokoelma sentään ole lopussa. Sattuu
näet joskus sille, jolla on sanottavaa sydämellään, että joku este
ilmaantuu ja tukkii häneltä suun, ja niin on käynyt Jalavankin.
Kokoelmassa on näet joitakuita kirjoitettuja puheita, joihin on
merkitty: "ei pidetty". Ainoastaan kerran hän on siihen lisännyt
syynkin. Aino Achtén häissä 6/5 1901 hän oli aikonut pitää puheen
morsiamen äidille, Emmy Achtélle, jonka hän tunsi ja jota hän ihaili
Suomalaisen oopperan loistoajoilta saakka, mutta -- "E. G. Palmen
ehti ennen (!)".
Niin hajanaisia ja katkonaisia kuin tässä kirjoituksessa luettavat
otteet Jalavan puheista lienevätkin, niin toivon kuitenkin, että
niistä näkyy minkäluonteinen hänen puhetapansa oli. Hän saattoi
paikan ja tilaisuuden mukaan joskus olla hyväntahtoisen ivallinen,
mutta enimmäkseen hän edeltäkäsin valmistetuissa puheissaan esiintyy
vakavana, suoramielisenä, lämminsydämisenä. Esitys on ylipäätään
korutonta, ja kuvia hän käyttää harvanlaisesti, mutta silloin
aina tehoovia. Milloin hänen isänmaallisissa puheissaan kohtaa
sitaatteja, ovat ne tavallisesti unkarilaisilta runoilijoilta
taikka valtiomiehiltä lainatuita, ja muutenkin kun esitys kohoo
erittäin lennokkaaksi, aavistaa siinä vaikutusta hänen ihailemistaan
unkarilaisista isänmaanystävistä. Sanoa Jalavaa kaunopuhujaksi
varsinaisessa merkityksessä olisi ehkä liioittelua. Hän oli siksi
liian suora, hiotumpaa taiteellisuutta vailla; mutta siitä huolimatta
hän oli _hyvä puhuja_. Hän oli ajatukseltaan selvä ja loogillinen,
hänen esityksensä oli tuntehikas ja kirkas, vakaumuksen kannattama,
sanan takana seisoi aina mies, rehellinen suomalainen, joka työstä
oli tullut puhujalavalle ja sieltä jälleen palasi työhön.