s. 18/7 1846 k. 3/7 1909.
Heinäkuun viidentenä, laulun pyhittämänä, kuolemaan uskollisen
isänmaanrakkauden juhlapäivänä, luonnon kukoistaessa, lintujen
viserrellessä laskettiin Antti Jalavan maalliset jäännökset
haudan lepoon. Toimitus puheineen, lauluineen, omaisten hillitty
suru ja ystävien kaihomieli, sydämestä puhjenneet jäähyväissanat
haudan muuttuessa kukkakummuksi -- kaikki suli eheäksi, lempeäksi
tunnelmaksi; mutta niin että tietoisuus säilyi kuoleman vakavuudesta,
sitä kohtaan kun tyynenä astuu vain se, joka niinkuin vainaja on
taistellut hyvän taistelun ja kestänyt elämän harhat ja kärsimykset
luopumatta ijäisyydentoivostaan.
Mutta elämä käy menoaan hautojen ylitse, ja tässä olisi nyt
nuoremmille ja etäämmille ainakin ääripiirtein esiin luotava
poismenneen kuva. Koetan sen tehdä, mielellänikin koetan, vaikka
tunnustan, että tehtävä on vaikea. Sillä mitä enemmän sitä
ajattelen, sitä selvemmäksi minulle käy kuinka paljon Antti Jalava
erosi tavallisuudesta. Että niin oli laita, todistaa yksistään
hänen elämäntyönsä laatu, sen ihmeellinen monipuolisuus. Onhan
työnjaon tarkoituksenmukaisuus ja välttämättömyyskin ihmisellisessä
yhteiselämässä tietopuolisesti ja käytännöllisesti niin oikeaksi
osotettu, että syystä moititaan niitä, jotka "sekaantuvat kaikkeen",
tahtovat olla kaikkialla mukana ja siten hajottavat voimansa. Antaudu
yhdelle määrätylle alalle, joka on lahjojesi ja kykysi mukainen
-- niin elämänkokenut vanhempi mies neuvoo nuorukaista --, pane
kaikki alttiiksi valitsemasi päämäärän saavuttamiseksi, ja työsi
on tuottava arvokkaita, pysyviä tuloksia. Ja neuvo on kieltämättä
viisas; mutta muistettakoon, ettei ole sääntöä poikkeuksetta. Antti
Jalava oli poikkeus säännöstä -- hän toimi monella alalla, eikä
millään turhaan, tuloksettomasti. Kumminkin on kohta lisättävä, että
hänen monipuolinen työnsä epäilemättä tuli niin hedelmälliseksi
sentähden, että kaikilla hänen harrastuksillaan oli yksi ainoa
perustus, palava isänmaanrakkaus. Siinä oli hänen innostuksensa alku
ja loppu, siinä hänen elämänsä paatos, siinä se voimalähde, joka teki
että monipuolisuudessa sittenkin oli yhtenäisyyttä ja että, niinkuin
sanoin, työ ei tyhjään rauennut.
Oliko Antti Jalava kodistaan, maalaispappilasta, saanut paitsi
jo mainittua, sydämen pohjassa säilyttämäänsä, ijäisyydentoivoa
sekä luonteensa pääpiirteitä, suoruutta, totuudenrakkautta,
ihmisystävyyttä ja vaatimattomuutta, myöskin tietoisuuden elämänsä
tehtävästä, velvollisuudesta työskennellä kansansa, suomalaisen
kansansa hyväksi, sitä en tiedä, mutta varmana saattaa pitää, että
se hänelle oikein selveni vasta hänen yliopistoaikanaan. Antti
Jalava oli länsisuomalainen, mutta toveriensa A. V. Jahnssonin,
Oskar af Heurlinin ja K. F. Wahlströmin kanssa hän tutustui varhain
siihen innokkaitten suomenmielisten, J. V. Snellmanin oppilaitten
piiriin, joista useimmat olivat pohjalaisia, mutta joihin
länsisuomalaisista oli ennen liittynyt ainakin F. V. Rothsten. Tässä
piirissä länsisuomalaisia yleiseen ei pidetty suuressa arvossa,
heiltä puuttui -- semmoinen oli käsitys -- vakaumuksen lujuutta, he
olivat muka vapaamielisiä ja tasapuolisia ja osasivat tunnustaa niin
suomalaisuuden kuin ruotsalaisuuden oikeutusta, mutta kun ratkaisu
ei ollut vältettävissä, silloin he aina kallistuivat jälkimäisen
puolelle. Jalavaa pidettiin kyllä "pohjalaisen veroisena", mutta
usein häntä leikillä härnäiltiin hänen länsisuomalaisuudestaan,
ja kun hän palasi kotoa, Maskusta, oli tapana tiedustella uutisia
"Turkinmaalta". Ei sillä kuitenkaan pahaa tarkoitettu eikä hän sitä
pahaksi pannut, sillä hänestäkin oli Turku suomalaisuuteen nähden
Turkinmaa, se on jotain sinnepäin kuin "pimein Afrikka" nykyisen
sanontatavan mukaan. Ja hän jäi kun jäikin siihen toveripiiriin,
jossa hän pian oli ensimäisiä miehiä.
Jos Antti Jalava olisi valinnut tiedemiehen uran, niin olisi hänestä
arvatenkin tullut suomalaisen kielitieteen tutkija. Siinä aineessa
hän näet opintovuosinaan hankki itselleen perusteellisimmat tiedot,
joita hän ei ainoastaan pitänyt voimassa, vaan yhä kartutti, niin
että häntä aina katsottiin asiantuntijaksi sillä alalla ja semmoisena
käytettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa ja muutenkin sekä
julkisesti että yksityisesti. Mutta hän ei ollut luotu tiedemiehen
yksinäistä kammiota varten; julkisessa ja käytännöllisessä elämässä
hänet oli kutsuttu tietojaan ja kykyään käyttämään. Niinollen
hän tuli koulunopettajaksi, sanomalehtimieheksi, kirjailijaksi
ja suomenkielen kääntäjäksi senaatissa, eikä ole helppo sanoa
missä toimessa hän oli parhaimmin paikallaan, sillä niin toisessa
kuin toisessakin hän oli itsenäinen, uutta henkeä, uusia muotoja
harrastava.
Ja mihin Antti Jalava ryhtyi, siitä hän ei enää luopunut. Että hän
pysyi kielenkääntäjävirassaan kuolemaansa saakka, 33 vuotta, ei ole
niinkään outoa; mutta oudompaa lienee, että hän oltuaan ainoastaan
puolentoista vuotta (1868--69) Uuden Suomettaren päätoimittaja ei
koskaan lakannut mitä tehokkaimmalla tavalla avustamasta lehteä, ja
että hän kymmenvuotisen (1868--78) varsinaisen koulutoimensa jälkeen
viimeiseen asti, jopa enimmän aikaa ilmaiseksi, yliopiston lehtorina
antoi opetusta unkarinkielessä.
Unkari! Niin, unkarinkielessä ja kaikessa, joka Unkaria koski,
siinä Antti Jalavalla kumminkin oli erikoisala, jolla hänellä ei
kilpailijaa ollut. Ennenkuin hän 1875 ensi kerran kävi Unkarissa,
oli tieto ja tunto suomalaisten ja magyarein heimolaisuudesta
vasta alulla. Kielitieteilijät olivat kyllä todistaneet unkarin ja
suomenkielen sukulaisuuden, Budenzin vaikutuksesta oli Budapestin
yliopistossa ruvettu harrastamaan suomenkielen oppimista, mutta
meillä oltiin vähemmän edistyneitä. Oskar Blomstedt, ensimäinen
unkarinkielen dosentti yliopistossamme, oli nimittäin kuollut (1871),
ennenkuin oli ennättänyt mainittavaa aikaansaada. Antti Jalavan
ansioksi on luettava, että asiat nyt ovat toisin. Hänen sisältörikas,
pirteästi kirjoitettu teoksensa _Unkarin maa ja kansa_ (1876),
joka likimaille 400:lla sivulla antaa mitä monipuolisimpia tietoja
Unkarin entisyydestä ja nykyisyydestä, loi yleisössä perustukset
heimolaistunnolle, ja sen jälkeen Antti Jalava on koko ikänsä
yhä uusilla kirjoilla ja sanomalehtikirjoituksilla ylläpitänyt
ja jatkanut silloin alkamaansa työtä, heimokansojen lähentämistä
toisiinsa. Samaa tarkoitusta varten hän, opittuaan täydellisesti
heimokansan kielen, yhdessä J. Szinnyein kanssa, kun tämä 1879--80
oleskeli Helsingissä, kirjoitti unkarin kieliopin suomalaisia varten,
ja sen avulla hän sitten, niinkuin jo on mainittu, yliopistossa
on tätä kieltä opettanut, osaten suurella opettajakyvyllään ja
innostuksellaan koota vapaaehtoisia oppilaita ympärilleen.[25]
Mikä se oli, joka sai Antti Jalavan tälle erikoisalalleen, mikä se
oli, joka sai hänet uhraamaan niin paljon ulkonaisesti palkatonta
työtä tehdäkseen Unkarin ja sen kielen meillä tunnetuksi, se näkyy
hänen yllämainitun kirjansa lämpimistä loppusanoista. Otamme niistä
seuraavat:
(Viitattuaan Unkarin historiaan hän jatkaa:) "Tämä kaikki
todistaa, että unkarilaisissa löytyy henkistä voimaa ja
jäntevyyttä, kansallista itsetuntoa ja valtiollista kykyä enemmän
kuin monessa muussa kansassa. Se todistaa myöskin, että tuo
'turanilainen' kansanheimo, jolta muutamat rikkiviisaat ja ylpeät
kirjailijat ovat tahtoneet riistää kaiken kyvyn korkeampaan
sivistykseen ja edistykseen, voipi siinä kohdin aivan hyvin vetää
vertoja millekä sivistyksen yksinoikeudella muka varustetulle
arjalaiselle kansakunnalle hyvänsä."
"Meillä suomalaisilla on sentähden aivan paljon oppimista
unkarilaisilta. Me olemme kyllä mekin käyneet kovan onnen koulua
ja yltäkyllin saaneet kärsiä vastuksia ja onnettomuuksia,
jottemme siis suinkaan ole siinä suhteessa kokemattomia. Mutta
meillä voi sentään vieläkin olla paljon opittavaa tuon vaikean
taidon suhteen seisoa kukistamatonna kovan onnen päivinä,
erittäinkin valtiollisessa katsannossa. Unkarilaisten käytös
niinä kahtena vuosikymmenenä, jotka seurasivat vuotta 1848,
on meille aina ylevänä esimerkkinä siitä, miten valtiollista
oikeuttaan ja vapauttaan on suojeleminen ja niiden edestä
taisteleminen, olkoonpa asema kuinka synkkä ja kamala
tahansa. Vielä suuremmassa määrässä voimme ottaa unkarilaisia
esikuvaksemme tulisen isänmaanrakkauden sekä kansallisen
itsetunnon ja sen kaikenpuolisen kehittämisen suhteen. Kuinka
kaukana olemme tässä kohden heidän jälessänsä! Heitetyt keskelle
vieraita ja vihollisia sekä heitä kahta vertaa lukuisampia
kansanheimoja ovat unkarilaiset ymmärtäneet ei ainoastaan
suojella omaa kansallisuuttaan, vaan vieläpä hankkia sille
ylivallankin kaikkien noiden muiden yli. Me sitä vastoin olemme
yhä vielä, niinkuin vuosisatoja takaisin, siinä alentavassa
tilassa, että annamme pienen, ei seitsemättä osaakaan meistä
tekevän muukalaisen kansallisuuden sortaa meitä ja julkisesti
polkea pyhimpiä kansallisia oikeuksiamme jalkainsa alle.
Häpeän puna nousee tätä ajatellessa jokaisen suomalaisen
otsalle, jonka rinnassa edes vähäisen löytää kansallista
itsenäisyyden-tuntoa." --