Joku aika Nervanderin ja minun käyntimme jälkeen Kiven luona alkoi
hänen terveytensä silminnähtävästi huonontua, lääkäriä taikka
lääkkeitä ei haettu. Loppuaikana vaivasi sairasta kova kuume. Pää
oli milloin kuuma, milloin jääkylmä. Kuitenkaan hän ei suuresti
valittanut. Tuli sitten joulujuhla, jota hän aina erittäin oli
rakastanut. Nytkin, vaikka oli hyvin heikko, hän käski jouluaattona
sytyttää pystyvalkean tuvan takkaan. Lattia oli olkien peitossa,
valkea loimusi valaisten ja lämmittäen tupaa, ja Aleksis istui
tuolilla takan ääressä. Niin vietettiin jouluiltaa. Mutta silloin
hän yht'äkkiä valittaen huudahti: "Enkä löydä kotoani! enkä löydä
kotoani!" Hän näytti olevan semmoisessa hädässä, että toiset
riensivät hänen "avukseen", lohduttamaan häntä sanomalla, että hän
oli kotona.[14]
Näinä päivinä sairas alkoi sanoa kuolevansa, ja usein hän oli
osottaen kamariansa -- "vinnikamariansa" -- lausunut: "Tuossa
minä kuolen." Ennen hän oli kiroillut eikä ollut tahtonut kuulla
kuolemasta puhuttavankaan. Kuoleman hetki tulikin 31 p. jouluk. Läsnä
oli veli Albert ja tämän vaimo Karoliina. Kuoleva kätteli ensin
veljeään, ja painoi sitten Karoliinan kättä rintaansa vastaan lausuen
viimeiset sanansa: "Minä elän!" Oli k:lo 4 aamulla.
Vielä samana aamupäivänä Albert Stenvall toi kuolinsanoman
Helsinkiin. Minä menin Cygnaeuksen luokse pyytämään, että hän
kirjoittaisi Morgonbladetiin muistosanoja runoilijan poismenon
johdosta, ja siihen hän kohta suostuikin. Kirjoitus, jonka nimi oli
"Hyvästi jättö" (Ett farväl) ja jonka alle on merkitty: "Uuden vuoden
yönä 1872--3. Fredr. Cygnaeus", alkoi seuraavin sanoin:
"Onnellisempien suloisin toivo on saada kauan elää maan päällä;
onnettomimmat eivät aina edes itsekään muista, että heillä
on jälellä se lohdutus että voivat kuolla. Mutta ne, jotka
toivovat onnettomille hyvää, pitävät kiinni siitä lohdutuksesta
ja tervehtivät ystävän hivuttavan elonkipinän sammumista
samoilla tunteilla kuin he katselevat kotiaan uhkaavan tulipalon
sammuttamista."
"Semmoisella tunteella kuulin sanoman, että tämän myrskyisen
vuoden viimeinen päivä oli myöskin erään hyvin onnettoman miehen
myrskyisen elämän viimeinen."
"_Runoilija Aleksis Kivi_ on tänä aamuna vapautettu siitä
elämän ja kuoleman välitilasta, jossa hän viimeisinä aikoina on
oleillut: välitilasta, joka on kamala jokaiselle kuolevalle,
mutta toki kamalin yhdelle rikaslahjaisimpia henkiä mitä koskaan
on maassamme syntynyt." -- --
Lauantaina 4 p. tammik. aamupäivällä tapahtui hautaus Tuusulan
kirkkomaalla. Sitä ennen oli Helsingistä saapunut ystäväjoukko,
parikymmentä herraa ja naista, vainajan viimeiselle asunnolle.
Ennenkuin arkku suljettiin, eräs näitä ystäviä, (sittemmin
senaattori) Ernst Albert Forssell, piirusti ainoan alkuperäisen
muotokuvan, joka tiettävästi runoilijasta on säilynyt. Paitsi
kasvojen piirteitä hän kuvasi mahdollisen tarkasti koko pään
muodon, joka sitä varten kohotettiin ylös arkusta. Sentähden tässä
muotokuvassa tunnemmekin korkeakaarisen jalon runoilijaotsan,
mutta kasvojen alaosassa ja varsinkin suun ympärillä on taudin ja
kuoleman kouran jälkiä. Neidit Emilie Bergbom ja Minette Munck
(nyk. senaattorin rouva Donner) olivat kumpikin lähettäneet
laakeriseppeleen ja niistä pantiin toinen vainajan päähän arkun
sisään, jota vastoin toinen kiinnitettiin kukkien ohella arkun
kanteen pään kohdalle. Kun virren värssy oli neliäänisesti laulettu
(helsinkiläisten joukossa oli tarpeeksi laulajia), surusaatto
lähti liikkeelle, ja ystävät kantoivat vuorotellen ruumisarkkua
kirkolle saakka (noin 3 kilometriä). Siunauksen toimitti pitäjän
iäkäs rovasti, C. Aspegren, puheen vainajan muistoksi piti t:ri J.
V. Calamnius ja yksinkertainen ylioppilaskvartetti lauloi Paavo
Cajanderin tilaisuutta varten sepittämät, nykyäänkin hautalauluna
käytetyt säkeet, jotka alkavat: "Vaipuos, vaivu Synnyinmaasi helmaan!"
Hautauspäivän ilma ja koko luonto oli murheellisen toimituksen
mukainen. Järvi oli kyllä jäässä, mutta maa oli paljas, taivas
pilvessä ja kylmä tuuli sai turkittomat värisemään. Kumminkin
Tuusulan pitäjäläiset, joita oli lukuisasti saapuville tullut,
pitivät hautajaisia "hyvin juhlallisena käytöksenä", jopa
mainitsivat, että niin juhlallista "hautauskomentoa" siellä ei oltu
ennen nähty.