Valittuna esitelmänpitäjäksi Porthaninjuhlaan 1872 olin aineekseni
ottanut Aleksis Kiven ja hänen teoksensa. Sentähden kävin samana
syksynä ensiksi Nurmijärvellä keräämässä tietoja runoilijan nuoruuden
ajoilta ja myöhemmin E. Nervanderin seurassa Tuusulassa "kraatari"
Albert Stenvallin luona, jonka hoidossa mielipuoli Aleksis-veli eli.
Aamulla k:lo 1/2 8 me saavuimme mökille järven rannalla ja tapasimme
koko perheen, Albertin ja hänen vaimonsa kolmen lapsen kanssa, kotona
ja ylhäällä. Pienessä tuvassa, jossa kaikki mainitut asuivat ja jossa
valkea loimusi avonaisessa takassa, ei Aleksia näkynyt. Hänelle oli
näet asunnoksi luovutettu pieni kamari tuvan perällä, ja sen ovi oli
kiinni, kun me tulimme. Tervehdittyämme ja ilmaistuamme millä asialla
olimme, Albert kertoi meille pikku piirteitä veljensä nykyisestä
elämästä.
Mielipuolena Aleksis aina muisteli nuoruusaikojaan ja puheli
siitä, kuinka hän silloin oli oleskellut lehtimajassa, ja asunut
vinttikamarissa. "Silloin olin minä onnen poika", oli hänen tapansa
sanoa, "nyt olen surun poika". Monesti hän näytti pitävän nykyistä
kamariansakin entisenä vinttikamarinaan syntymäkodissaan. Kälyllä oli
suurin valta häneen ja häntä sairas parhaiten totteli. Selityksenä
tähän Albert mainitsi, että hänen vaimonsa jo tyttönä ollessaan oli
passaellut Aleksia. Usein hän kamaristaan huusi: "Karoliina!", ja
kun Karoliina tuli, hän oli rauhallisempi ja teki mitä tämä käski.
-- Parhaimman mukaan koetettiin häntä hoitaa, mutta vaikeaa se
oli varsinkin puhtauden suhteen. Aleksis näet ei kärsinyt vettä.
Ainoastaan suurella vaivalla saatiin hänen kasvonsa ja kätensä
pestyksi. Eräänä kesäpäivänä veli oli saanut hänet mieluistaan asti
järveen, mutta samassa hän kirkaisija hyppäsi maalle. -- Enimmäkseen
hän pysyi sisällä, mutta suvella hän joskus käveli metsässä tuvan
takana. Kerran hän oli Karoliinan seurassa käynyt vieraissakin
lähellä asuvan herrasväen luona ja siellä hetken aikaa istunut.
-- Veljensä lapsista -- joita oli kaksi poikaa ja tyttö -- -- hän
piti paljon, ja oli näiden sanominen häntä Aleksiksi eikä sedäksi.
Vanhimman pojan nimi oli Ernst Aleksis, ja häntä hän ei sallinut
nimitettävän Aleksiksi, vaan antoi hän hänelle nimen Erkki. -- Usein
hänen sanottiin huutavan ja kirkaisevan. Hän hoki Mattia, Aapoa ja
muita nimiä, ja kertoja luuli, että hänen mielensä oli kiintynyt
teoksiinsa, silloin kun hän ei puhunut nuoruudestaan.
Sillä aikaa kun veli jutteli meille näitä, oli kamarista tuvan takaa
kuulunut huokauksia ja heikonlaisia huutoja, ja yht'äkkiä ovi aukeni
ja sairas astui tupaan. Omituinen pelonalainen tunne valtasi minut,
kun mielipuoli iski katseensa meihin, vieraisiin. Nervanderin hän
kuitenkin heti tunsi, kun tämä ystävällisesti tervehtien meni häntä
vastaan. -- "Nervander! Nervander!" hän lausui pari kolme kertaa
omituisella väreellä, jota en voi sanoin kuvata. Oli kuin ilon säde
olisi välähtänyt kalpeilla, surkastuneilla kasvoilla, ja äänessä oli
ystävyyttä, ikäänkuin haudasta nousseen hämmästystä ja samassa jotain
nuhtelevaa. Vielä vuosikymmenien, takaa tuo ääni väräjää korvissani.
Nervander sanoi terveisiä Bergbomilta ja Krohnilta. Kivi toisti
nimet, ja näytti kuin olisi hän ne tuntenut. Sitten hän laskeutui
tuolille istumaan. Hänellä oli ainoastaan paita, alushousut ja sukat
yllä, ja seisoessaan hän näytti pitkältä, joskin hartiat olivat vähän
kumarassa. Kun minä, joka olin hänelle aivan tuntematon, tervehdin
häntä ja hän kuuli nimeni, hän pari kertaa lausui "Aspelin". Näkyi,
että hän oli nimen kuullut, mutta hän ei tiennyt oliko ennen tuntenut
minua vai eikö.[12] Åströmiä (Emil Elias, nuorta lääkäriä, joka oli
hoitanut häntä klinikassa) hän aivan itsestään kysyi. Sen jälkeen
hän istui mitään puhumatta, ja hänen synkät silmänsä harhailivat
toisesta esineestä toiseen. Minua, outoa herrasmiestä, hän hiukan
epäluuloisesti katseli.
Tällä välin Albertin 13--14-vuotias, sievä tyttö oli keittänyt
kahvia, ja kun sitä tarjottiin, se nyt, niinkuin usein on laita,
kevensi raskasta tunnelmaa. Juotiin siis kahvia, josta Aleksis
paljon piti (niin että häntä monesti saatiin pestäkin, kun luvattiin
kahvia palkinnoksi). Meidän kyytimiehemme käytti silloin tilaisuutta
ottaakseen puheenvuoron ja sanoi Albertille, että hän oli tavannut
Juhani Stenvallin kravustamassa. Tämä viimeinen sana herätti Aleksin
huomion. "Kravustaa" hän toisteli, ja kun Nervander sen johdosta
mainitsi Vantaan kosken ja kysyi lehtimajasta sen partaalla, Aleksis
kertoi siellä oleskelleensa. -- "Jag var en stor skytt och satte ut
(olin suuri pyssymies ja viritin) pauloja och (ja) satimia", hän
jatkoi sekoittaen molempia kieliä.[13] Nervanderin kysymykseen, saiko
hän riistaa pyydyksillään, Aleksis virkkoi: "Jo, jag var då lycklig!"
(sain kyllä, olin silloin onnellinen). Äänessä oli jälleen ilme, joka
tiesi, että onnellisuus ei tarkottanut ainoastaan pyydystämistä. --
Kun me nousimme lähteäksemme, Aleksis näytti jälleen virkistyvän, ja
hän mainitsi ystäviä, joille Nervanderin piti viedä terveisiä. "Ja,
helsa åt alla!" (niin, vie terveisiä kaikille) sanoi hän viimeksi,
osottaen että hän sillä hetkellä oli täydessä tajussaan.
Siihen päättyi käyntimme Aleksis Kiven luona, se oli kestänyt
puolitoista tuntia. -- Albert kuvasi sen hoidon, joka tuli sairaan
osaksi, mahdollisen parhaaksi; mutta toiselta puolen on totuuden
mukaan sanottava, että Tuusulassa ei oltu aivan yksimielisiä asiasta.
Huhuiltiin näet, että mielipuolta olisi joskus pahoinkin kohdeltu,
että tämä oli tavasta ollut suljettu sisään ja kauan huutanut ja
parkunut yksinään, jopa olisi ruuankin anto ollut niukanpuolista.
En kumminkaan luule, että näille huhuille on kovin suurta arvoa
annettava. Että hoito monessa kohden oli puutteellinen, on itsestään
ymmärrettävää, semminkin kuin mielisairaan hoitaminen enimmäkseen
usein on ylen vaikeaa. Pääasia on, että nähtävästi ei ole mitään
syytä olettaa hyvän tahdon puutetta taikka erityistä huolimattomuutta
hoitajissa. Varsinkin Karoliina, jolla tietysti oli päätehtävä,
näytti hyvänluontoiselta ihmiseltä. Hänen pienet, harmaat silmänsä
ilmaisivat pelkkää hyväntahtoisuutta, käytökseltään hän oli
maalaistapaan yksinkertainen ja nöyrä.