Jouluaamun myöhäinen aurinko vuonna 1718 nousi Norjan Jemtlantia vasten
olevalla rajalla Tydalenin tunturin yli. Yö oli ollut kylmä ja selkeä,
mutta lännestä päin nousi merestä nyt mustia lumipilviä, joiden synkkiä
reunoja vasten auringon ensimmäiset säteet kimalsivat kuin kultainen
päärme synkän suruhunnun ympärillä. Tunturien kukkulat kohosivat
korkeina ja lumipeittoisina synkistyvää taivasta vastaan, ja kun
päiväpaiste sattui niiden jäisiin huippuihin, näyttivät nämä
valkoisilta ja keväisiltä kuin toivo, joka loitolla loistellen aina
ihmissilmää pettelee.
Tunturin rinteellä oli vilkasta liikettä. Siellä olivat Armfeltin
joukot, siellä oli viimeinen pirstale Suomen viimeisestä sotavoimasta,
joka Trondhjemiin turhaan hyökättyään nyt palasi Norjan vuorilaaksoista
talvimajoilleen Ruotsin puolelle. Yö oli ollut ankara, sotamiehet
olivat keränneet kanervia ja kallioiden lomissa kasvavia hentoja
vaivaiskoivuja, virittääkseen valkean tässä kovassa pakkasessa. Mutta
liian äkkiä leimahti tämä heikko liekki, yhtä äkkiä sammuakseen, ja
monelta olivat jo kädet ja jalat paleltuneet. Mutta vielä kyti kipinä
rohkeutta näissä kangistuneissa jäsenissä. Sotaretki oli menetetty;
urhokas ja kuuluisa Långström, Suomenmaan parhaita sissejä, oli juuri
vähän ennen kaatunut eräässä noita yksinäisiä, vimmaisia taisteluita,
joissa vain tunturien kaiku vastaa uroiden huutoihin eikä voitetulla
ole pelastusta missään. Ankara oli kulku, ruokavarat varsin vähissä;
mutta vielä painui suomalainen joukko eteenpäin, sillä vielä eli
Kaarle-kuningas, ja vaikka kaikki olikin menetetty, niin olipa vielä
kaikki voitettavissakin niin kauan kuin hän oli hengissä. Sekavia
huhuja hänen aikomistaan suurista yrityksistä kulki miehestä mieheen;
ja nämä tulevaisuuden tarut, samoin kuin tarut menneisyydestä, ne
elähyttivät vielä yönuotion ääressä istuvain lannistuvaa rohkeutta.
Tiedettiin, että Görtz menestyksellä hieroi rauhaa vaarallisimman
vastustajan, tsaari Pietarin kanssa, jonka puheilla hän itse oli ollut
Haagissa ja Pietarissa. Tiedettiin vielä, että tsaari oli tyytymätön
saksalaisiin liittolaisiinsa, jotka kadehtien ja peläten seurasivat
hänen yrityksiään saada jalansijaa Saksanmaalla. Tiedettiin niinikään,
että tsaarin luonne oli sitä laatua, että se voi sopia yhteen Kaarle
XII:n luonteen kanssa -- rohkea, korkealle tähtäävä, suuria
suunnitteleva. Kuiskailtiin yhtä ja toista aiotusta avioliitosta
Kaarle-kuninkaan ja tsaari Pietarin herttaisen tyttären Annan[41]
välillä. Sitten piti muka näiden mahtavain urhojen, jotka niin kauan
olivat otelleet ylivallasta pohjolassa, sopia keskenänsä ja käydä
liittoon, joka panisi Euroopan valtaistuimet vavahtelemaan. Ruotsi
luopuisi Virosta ja Inkerinmaasta ikuisiksi ajoiksi, mutta Liivinmaasta
viideksi, kymmeneksi vuodeksi, jotavastoin tsaari antaisi Suomenmaan
takaisin ja laivastollaan auttaisi Kaarlea korvaukseksi valloittamaan
Norjan. Sitten asettaisi Kaarle, rangaistakseen Yrjö-kuninkaan
petollisuutta, 30,000:lla miehellä Stuartit Britannian valtaistuimelle;
mutta itse olisi hän, liitossa tsaari Pietarin kanssa, hyökkäävä
Saksanmaahan, ottava menetetyt alueet takaisin, luova uudeksi Euroopan.
Nämä olivat jättiläistuumia auringonlaskun edellä; ne kiertelivät
kaikki saman keskustan, saman sankarinimen ympärillä. Ja ainakin kaksi
tahi kolme kuolevaista tiedetään olleen jotka tunsivat itsensä
kykeneviksi näitä tuumia toimeen panemaan; ne olivat syntyneet erään
valtioviisaan nerokkaissa aivoissa ja salaman iskuina sytyttäneet
kahden urotekoja haaveksivan yksinvaltiaan mielet tulena palamaan.
Sekin tiedetään, että nämä uhkatuumat olivat järkevämmät kuin ne, joita
Kaarle XII omin päin keksiskeli. Mutta se on kenties unohdettu, että
vielä tuhannet muutkin uskoivat niiden mahdollisuuteen, ja niiden
joukossa olivat viimeiset suomalaisetkin. Vuosikausia oli Ruotsin
valtakunta kulkenut voittojen unenhoureessa; onnettomuudet ja uhraukset
olivat herättäneet ne, jotka lähinnä nääntyivät kuormain painon alle,
mutta sotamies eli yhä vielä siinä uljaassa uskossaan, että hän
kuninkaan lipun alla oli maailman voittava. Hidas suomalainen ei
hevillä heitä lempituumiaan. Ei mikään, eivät edes tappiot, eivät
peräytymiset eivätkä tuhannet vaaratkaan voineet järkyttää Armfeltin
sotajoukon lannistumatonta rohkeutta, niin kauan kuin kuningas oli
elossa. He taistelivat varjossa, niinkuin Leonidas taisteli
persialaisten nuolien varjossa -- erään nimen varjossa.
Mutta se tuli, se sanoma, joka herpaisi jokaisen käden ja pyyhki kaiken
tulevaisuuden pois voittojen kirjasta. Kuiske, kamala kuin kuolon,
kulki miehestä mieheen: Kaarle XII ei enää ollut olemassa; hän oli
kaatunut niinkuin oli elänytkin, rintavarustusta ylempänä, käsi miekan
kahvassa, silmä vihollista kohti, kuulain vinkunan keskellä. "Hän
kaatui", sanoo eräs hänen aikalaisensa, "kuulasta, joka kävi suoraan
hänen päänsä läpi, ja tämä kuula kaasi Ruotsin." _Kuinka_ hän kaatui,
siitä ei silloinen sukupolvi muistanut ottaa tarkempaa selkoa. Kaatuiko
hän "Euroopan yhdistyneiden valtain toimesta", -- kaatuiko hän
ruotsalaisesta vai norjalaisesta kuulasta, ehkeipä kuulasta ensinkään,
vaan miekasta -- se oli sen ajan miehistä yhdentekevää. Pääasia oli,
että se mies kaatui, joka, ollen korkea kuin vuori aikakautensa
kääpiöiden keskellä, yksinään kantoi olallaan tätä aikakautta, joka
kukistui hänen kanssansa, eikä enää haudastaan noussut. Hänen
aikakautensa ei ollut samaa mieltä kuin suurin Ruotsin uudemmista
historiankirjoittajista, että näet Kaarle XII:n kuolema oli "loppunut
elämä"; se odotti hänen elämänsä jälkimmäiseltä puoliskolta
uskomattomia asioita, samoin kuin oli odottanut edelliseltäkin, ja
kukapa voi arvata ja varmuudella sanoa sen suotta odottaneen?[42] Se
vain on varmaa, että maailma hengitti helpommin viimeisen jättiläisen
kaaduttua, sillä aseellinen suuruus painaa maata, ja se painoi Ruotsia
niinkuin olisi vuori laskeutunut sen rinnan päälle. Yhtä varmaa on
kuitenkin, että kun inhimillinen suuruus siihen yhdistyy, se kohentaa
enemmän kuin painaa, ja yllyttää ihmisten sydämet tekoihin, jotka iäti
elävät. Kaarle XII:n aikana tunsi jokainen poikanen Ruotsissa ja
Suomessa kasvavansa jättiläiseksi. Ne, jotka punnitsevat tämän
kuninkaan tekoja tavallisen vastattavan ja vastaavan mukaan, saavat
tulokseksi: saldo tappiota niin ja niin paljon. Eikä toisin voi
ollakaan, sillä Kaarle XII oli kenties suurin tuhlari, mikä milloinkaan
on elänyt, tuhlari, joka hukkasi valtakuntansa, voittomaansa,
armeijansa ja itsensä. Mutta luvunlaskijat ovat unohtaneet yhden, hänen
hyväkseen puhuvan saldon, joka ylensi hänen aikakautensa ja on ylentävä
kaikkia tulevia sukupolvia, nimittäin hänen suuruutensa loiston. Hän
oli skandinavialaisen sankarihengen viimeinen ja korkein huippu, tämän
sankarihengen, joka jo tuhat vuotta ennen häntä riehui ympäri Euroopan.
Hänessä oli siis enemmän kuin yksi aikakausi, enemmän kuin yksi kansa,
hänessä oli menneen vuosituhannen sielu. Mennyt se oli, ja sentähden se
katosi hänen kanssansa; mutta hänen nimensä varjo, joka täytti ja
pimensi pohjoismaita hänen eläessään, se täyttää ja kirkastaa pohjolaa
hänen kuoltuansa...
Surusanoman kuninkaan kuolemasta sai Armfelt eräältä vangiksi otetulta
norjalaiselta postinkuljettajalta.[43] Sitä ei käynyt kauan
sotamiehiltä salaaminen, ja siitä hetkestä alkaen oli Suomen sotajoukko
hukassa. Ihastuksen, voiton voima, joka oli niin kauan ylläpitänyt
näitä urhoja heidän yliluonnollisissa ponnistuksissaan -- se voima oli
nyt murrettu. Todellisuus karkasi heidän kimppuunsa ja ylivoimallaan
lannisti heidät niinkuin kallio, jonka jättiläinen on jyrkänteen
reunalle vierittänyt, vyörähtää takaisin hänen puutuneelle
käsivarrelleen. Ja todellisuus oli tällä hetkellä jouluaamu Norjan
tiettömillä tuntureilla.
Armeija lähti liikkeelle Tydalenista, josta vielä oli seitsemän
penikulmaa lähimpään Jemtlannin kylään. Armeijan mukana oli norjalaisia
vankeja ja näiden joukossa tunturien asukkaita, jotka saivat valita
joko runsasta palkintoa vastaan oppaana ollakseen tai hirsipuuhun
kuollakseen. Vielä valaisi aurinko korkeimpia vuorenhuippuja,
Bokhammaria, Öjetunturia, Remmeniä ja Einhagenia. Mutta sitten valo
sammui mustaan lumipilveen, joka nousi yhä ylemmä ja kumeasti kohisten
yhä läheni luoteiselta ilmalta. Tuossa tuokiossa olivat tunturit,
ihmiset, hevoset, reet peittyneet lumipyryyn niin sakeaan, ettei enää
nähnyt kymmentä kyynärää eteensä ja niin kirpeän kylmään, että se tunki
lämpimimpäinkin talvivaatteiden läpi. Harvat olivatkin ne, joilla oli
yllään lammasnahkaturkki tahi kulumaton sarkatakki. Oppaat eksyivät ja
paleltuivat kuoliaiksi. Armeija samosi samoamistaan, tietämättä minne,
mutta eteenpäin kuitenkin mentiin -- niin kauan kuin mentiin. Ja
kylläpä mentiinkin niin kauan kuin mahdollista; eiväthän he muuten
olisikaan olleet suomalaisia. Mutta pian täytyi lakata kulkemasta.
Hevoset kaatuivat. Aseet putoilivat sotamiesten käsistä; muutamat
heistä peittyivät lumen alle; toiset vajosivat voipuneina hankeen ja
nukkuivat, koskaan enää heräämättä. Toiset taas suistuivat syviin,
petollisen lumivaipan peittämiin rotkoihin. Toiset koettivat nuotioiden
turvin säilyttää henkeänsä. Kallioiden suojaan tehtiin tulia; kaikki
mitä polttaa voitiin -- kiväärinperät, laastukit, kuormaston reet,
lavetit, satulat -- poltettiin säälimättä. Mutta lumipyry raivosi
heikentymättömällä voimalla koko ensimmäisen ja toisen joulupäivän.
Tulia ei voitu enää vireillä pitää. Koko sotajoukko oli tuhon oma.
Tässä kauheassa joululeikissä nähtiin erään kookkaan sankariolennon
häämöttävän lymipyryssä, noin 300 miestä muassaan, jotka vielä häntä
seurasivat. Hän oli yksi niitä harvoja, jotka eivät vielä olleet
joutuneet epätoivon valtaan. Hän se oli, joka tuolla kuuluisalla
retkellä Trondhjemiä vastaan ensiksi nosti kanuunan olalleen ja kantoi
sen syvyyksien yli. Hän se oli, joka nyt paluuretkellä taittoi polveaan
vasten jykevätekoisen kuormareen ja käytti sen polttopuiksi. Se oli
hän, joka, yksinään väsymätönnä, nosti milloin yhden milloin toisen
toverin ylös kinoksista ja vuorenkoloista ja koetti saada heitä
virkoamaan. Hänen joukkonsa seurasi häntä kuin pelastavaa enkeliä ja
raivasi arvaamattomien vaarain läpi tiensä Eina-joelle, joka laskee
tuntureilta Handöliin, Jemtlannin ensimmäiseen kylään.
Kun nämä kolmesataa miestä olivat saapuneet joelle, nostivat he
ilohuudon, sillä heillä oli nyt kompassi, joka ei enää pettänyt heitä,
niinkuin aurinko, kuu ja tähdet olivat pettäneet tässä hirmuisessa
lumituiskussa. He hakkasivat avannon jäähän ja katsoivat, minnepäin
vesi juoksi: sielläpäin oli Jemtland, sielläpäin pelastus. Toivo
hymyili vielä kerran näille harvoille jäljelle jääneille urhoille. He
ympäröivät kiitollisina johtajansa, majuri Bertelsköldin, ja pyysivät
saada vuorotellen kantaa häntä; sillä sittenkun hän 36 tuntia oli
reutonut enemmän kuin kaksikymmentä muuta miestä yhteensä, alkoivat
hänenkin jättiläisvoimansa uupua. Mutta hän puristi heidän käsiään
jäähyväisiksi ja puhui heille muutamia sanoja, jotka kuuluivat
myrskynkin läpi.
-- Astukaa eteenpäin pojat, -- sanoi hän; -- se on tie elämään. Minä
käännyn tästä takaisin, eikä kukaan saa minua seurata. Neljätuhatta
miestä harhailee vielä noilla tuntureilla; Jumala tietää, kuinka moni
heistä voi jalkaansa liikuttaa. Mutta se on Suomen viimeinen
sotajoukko, minä en saata sitä jättää, minun täytyy etsiä käsiini niin
monta kuin voin, opastaakseni heidät tänne Eina-joelle. Älkää
vastustako minua; viimeisen kerran minä teitä nyt komennan, lapseni; te
tiedätte, etten minä suvaitse ketään, joka mukisee palveluksessa. Jos
en enää palajaisi, niin tervehtikää vaimoani ja pientä poikaani, Kaarle
Viktoriani. Sanokaa heille, että he, lähinnä Jumalaa, ovat olleet
viimeinen ajatukseni. Sanokaa heille, että veljeni Torsten pitäköön
heistä huolen ja kasvattakoon poikani kelpo mieheksi, joka pelkää
Jumalaa ja kunnioittaa kuningastaan. Sanokaa heille, että minä kuolin
niinkuin olin elänyt, Suomenmaan ja Kaarle-kuninkaan palveluksessa. Kun
ei niitä enää ole, ei kannata minunkaan enää elää. Jääkää hyvästi,
pojat. Jumala olkoon teidän kanssanne. Jos joku teistä vielä saapuu
Suomeen, niin sanokaa minulta terveisiä!
Näin puhuttuaan pyyhkäisi urhoollinen soturi kylmettyneen kyynelen
lumisella hihallaan silmästään ja riensi reippain askelin pois,
ikäänkuin peläten, että rakkaus puolisoon, lapseen ja elämään
viimeisellä hetkellä pettäisi isänmaan. Sotamiehet katsoivat surumielin
hänen jälkeensä, ei kukaan tohtinut vastustaa hänen viimeistä käskyään,
ja niin hän katosi pian heidän näkyvistään tuntureille ja lumituiskuun.
Tämä olikin viimeinen kerta, jolloin jotakin kuultiin tämän kertomuksen
sankarista, rehellisestä ja urhoollisesta karoliinista Kustaa Aadolf
Bertelsköldistä. Onnistuiko hänen pelastaa ketään Suomen viimeisestä
sankarijoukosta ja ketä ne pelastetut olivat, siitä ei koskaan ole
tietoja tullut. Se vain on varmaa, että hän jälkeä jättämättä katosi
tuhansien muiden kanssa tunturien äärettömään lumipeittoiseen hautaan,
vahvistaen kuolemallaan sen rakkauden kuninkaaseen ja isänmaahan, joka
järkähtämättä oli elähyttänyt hänen uskollista sieluaan sadoissa
taisteluissa, voitoissa ja vastuksissa, hänen elämänsä alusta aina sen
loppuun asti.
Kaikki, tai melkein kaikki, jotka tunturien jouluna hengittivät,
tuhoutuivat. Taru kertoo, että muutamat jäljelle jääneistä päästivät
norjalaisia vankeja vapaiksi ja lähettivät heidät anomaan apua
Trondhjemin linnan päälliköltä, ja että tämä oli lähettänyt 300
suksimiestä ja 150 keveätä rekeä etsimään ja pelastamaan eksyneitä.
Nämä rehelliset norjalaiset, jotka lähtivät pelastamaan vihollisen
sotajoukkoa, eivät kumminkaan päässeet tuntureille, niin kauan kuin
rajuilmaa kesti. Sen lakattua he seurasivat Suomen sotajoukon jälkiä,
ja hirvittävä oli se näky, mikä nyt kallioiden keskessä heitä kohtasi.
Armeijan kulkua osoittivat liiankin selvästi jälkeenjätetyt, kinoksiin
uponneet kanuunat ja sinne tänne kaikkialle sirotetut aseet. Sitten
tavattiin viluun kuolleita upseereja ja sotamiehiä, ensin yksitellen,
sitten kokonaisia ruotuja, viimein kokonaisia komppanioita ja
pataljoonia. Muutama tavattiin kuolleina sammuneen nuotion äärestä,
toiset istuvina tahi makaavina reistä, joiden edestä hevoset olivat
kaatuneet; useat olivat syviin rotkoihin ruhjoutuneet, toiset taas
olivat kangistuneina sortuneet samaan järjestykseen, jossa olivat
marssineet. Ylt'ympärinsä kuului susien ulvontaa, tunturien kotkat
kiertelivät laumoittain tämän kuoleman suuren tappotanteren ympärillä,
ja Tydalen oli sitten monena vuonna Norjan paras metsästyspaikka.
Mieshukkaa, jonka tämä hävityksen joulu tuotti, ei ole koskaan voitu
varmuudella määritellä. Siitä voidaan saada jonkinlainen käsitys, kun
muistetaan, että Armfeltin armeijan, sen Norjaan tullessa arvioitiin
käsittävän 6,500 asekuntoista miestä, ja näistä palasi vain noin 500
miestä, melkein kaikki jäseniltään osaksi paleltuneina. Jos kuolleiden
ja vangittujen luku sotaretken muuna aikana lasketaan 2,500:ksi, niin
tulee paleltuneiden luku olemaan 3,500. Muutamat sanovat sen
suuremmaksi, toiset pienemmäksi; varmaa vain on, että mieshukka oli
senaikaiseksi ääretön.
Näin päättyi Kaarle XII:n suuren viimeisen murhenäytelmän viimeinen
seikkailu, ja näin kaatuivat Suomen viimeiset karoliinit, joista
runoilija laulaa:[44]
"Käy tuntureille viimeinen
tuo eräjoukko Suomen
kans' sankarinsa sortumaan,
vain lumihanget hautanaan -- -- --"
Ja vielä hän laulaa:
"Kyll' itki Ruotsi, Suomikin
kuin äiti, leski itkee"...
Sinä, joka kevään vihannoidessa ja lempeämpiin oloihin ihastuneena olet
kuunnellut tätä surullista, mutta jalosydämistä tarua; sinä, joka
lämmittelet sydäntäsi Ruotsin kunnian loisteella ja Suomen laulun,
uudemman ajan urotöistä kertomilla, kuolemattomilla tarinoilla, muista,
että Suomella myöskin ennen niitä on ollut sankareita, tarujen
muistojen arvoisia, vaikkakaan sillä ei koskaan ennen ole ollut eikä
koskaan tulle olemaan kuin yksi vänrikki Stool, joka heitä lauluillaan
ylisteleisi.
_Kolmannen jakson loppu_.