Ebba Cecilia Liewen, syntyjään Bertelsköld, oli valtarouvana prinsessa
Ulriika Eleonooran seurueessa seurannut hovia Kristinehamniin. Hovin
naiset olivat niin hyvin kuin voivat majoittuneet parhaimpiin taloihin,
ja kreivitär Ebballa oli hallussaan kolme tai neljä huonetta lähellä
prinsessan asuntoa. Oli iltapuoli samana päivänä, jona äskenkerrottu
katselmus pidettiin. Kuningas työskenteli kahden kesken parooni Görtzin
kanssa, hoviväellä ei ollut mitään huveja sinä iltana, ja kreivitär
istui kotona huoneissaan, oltuaan tavallisuuden mukaan prinsessan
seurassa päivällistä syötäessä.
Hän ei kumminkaan istunut yksinään. Hänen luonaan oli rakas nuoruuden
ystävä Eeva Rhenfelt, jonka viimein jätimme vankeuteen ilmaan
räjäytetyn Kajaanin linnan luona ja joka niin salaperäisesti
oli näyttäytynyt Torsten Bertelsköldille edellisenä iltana.
Ystävykset olivat kertoneet toisilleen viime tapaamisensa jälkeisiä
elämänvaiheitansa. Kreivitär Ebban vaiheet oli pian kerrottu; hän oli
viettänyt nuo neljä ankaraa ja levotonta vuotta täyttämällä
velvollisuuksiaan osittain puolisoansa, osittain lukemattomia
hädänalaisia kohtaan, joille hän, vaikka itse unohti siitä puhua, oli
ollut hyvänä hengettärenä näinä surullisina aikoina. Eevan vaiheet
olivat sitävastoin olleet kirjavat ja vaaralliset. Hän oli
miehenvaatteissa seurannut haavoitettua Kustaa Bertelsköldiä hänen
vankeuteensa Turun linnaan, jossa tämä voipuneena vaivalloisesta,
keskellä talvea tapahtuneesta matkasta kauan oli häilynyt elämän ja
kuoleman vaiheilla, kunnes uskollisen hoitajattaren huolenpito ja
Topiaksen lääkintätaito saivat hänet terveeksi jälleen. -- Silloin, --
näin jatkoi Eeva, -- saimme eräänä päivänä kesäkuussa 1716
linnanpäälliköltä luvan vartioituina lähteä linnasta yhdessä ystävämme
rovasti Cajanuksen, hänen perheensä ja Topiaksen kanssa. Me kävelimme
noilla autioilla kaduilla; kaikkialla kohtasi meitä hävityksen
kauhistus! Tuskin kahdettakymmenettä osaa kaupungin asukkaista oli
jäänyt aloilleen; useimmat talot olivat vailla ovia ja ikkunoita;
muutamia käytettiin talleina, toisia oli polttopuiksi revitty. Pitkää
ruohoa kasvoi kaduilla; tori oli kasakkain hevosten laitumena; ei
missään kuulunut merimiesten iloista laulua, ei työmiesten ääniä, ei
lasten hälinää; rumpu vain rämisi toisinaan autioilla kujilla. Me
tulimme kunnianarvoisan tuomiokirkon luo. Vartijan ei tarvinnut avata
meille ovea, urut eivät soineet meitä vastaan noiden korkeain holvien
alla. Ovet olivat selkoselällään; tuuli vinkui rikottujen
ikkunaruutujen läpi. Tornikello seisoi; viisarit olivat pudonneet pois;
aika oli pysähtynyt paikoilleen. Alttarilta oli koristukset ryöstetty;
kuori oli täynnä soraa; ainoastaan sankarien hautain muistomerkit
häämöittivät sivukuorista. Me astuimme lähemmä; naakka lähti
saarnatuolista lentämään ja istahti alttarin kehälle. Me lähenimme
alttaria, naakka lähti lentoon ja istahti tyhjälle urkulehterille.
Eräällä virsitaululla oli vielä kaksi numeroa paikoillaan; ne
osoittivat kuningas Daavidin psalmia n:o 62;[39] se oli viimeinen
virsi, minkä seurakunta oli veisannut. Avasimme sen itkusilmin ja
veisasimme:
"Auta mua, Jumalani, tässä tuskass',
Vedet syvät sieluni ylits' puuskaa,
Virta väkevä upottaa minun,
Pohjattomaan mutaan vajoon,
Muotoni muuttuu, hahmoni hajoo,
Kuitenk' viel' turvaan sinuun.
Huutain väsyn, äänen rauvenn',
Näköni soennut, ett' niin kauvan
Odotan minun Jumalan' jälkeen,
Hän apuuni kummink' kerkii."
-- Tämän veisattuamme, -- jatkoi Eeva, -- vihki rovasti Cajanus meidät
alttarin edessä, ja minusta tuntui niin kummalliselta, että meidän
onnemme alkoi juuri Suomenmaan suurimman hädän aikana ja tässä
hävitetyssä temppelissä, jossa niin monet sukupolvet olivat kantaneet
rukouksiaan Kaikkivaltiaan istuimen eteen. Vielä samana kesänä vietiin
meidät meritse Narvaan ja sieltä yhä eteenpäin moskovalaisten maahan
erääseen kaupunkiin, jonka nimi oli Novgorod, ja siellä palvelimme
vankeudessa ja meitä kohdeltiin säälien. Minä olin heittänyt
miehenpukuni pois ja seurasin miestäni hänen palvelijanaan, ja koska
hän osasi paremmin kuin kukaan muu kesyttää virmoja hevosia, pääsi hän
erään ylhäisen herran tallimestariksi ja hänen suureen suosioonsa.
Siellä antoi Jumala meille pojan vankeudessamme, ja hänet kastettiin
kuninkaan mukaan Kaarleksi, mutta koska vielä toivoimme voiton päivää,
sai hän myöskin nimen Viktor.[40] Myöhään syksyllä 1717 me matkustimme
isäntämme kanssa Narvaan. Siellä tapasimme erään ruhnusaarelaisen
jahdin. Tämän saaren asukkaat ovat ruotsalaista syntyperää, ja me
teimme miehistön kanssa sopimuksen, että eräänä pimeänä yönä menisimme
heidän alukseensa ja karkaisimme vankeudesta. Mutta kun vuoden aika oli
niin myöhäinen, emme päässeet edemmä kuin Gotlantiin, jossa olimme
pakotetut viipymään siksi, kunnes saaren ja manteren väli menisi
jäähän, ja sillä aikaa elätimme itseämme niin hyvin kuin taisimme,
mieheni hevosia kengittämällä ja minä kutomalla ja kehräämällä.
Kun vihdoin saavuimme Tukholmaan kaksi viikkoa sitten, päätettiin
niin, että Bertelsköld ilmoittautuisi palvelukseen Armfeltin
sotaväenosastoon, joka majailee Geflen seuduilla, koska nämä joukot
enimmäkseen ovat suomalaisia; mutta minä matkustin sinun luoksesi,
Ebbaseni, vaikuttaakseni siihen suuntaan, että Bertelsköld pääsisi
Armfeltin, vanhan päällikkönsä adjutantiksi. Se minulle onnistuikin,
niinkuin tiedät, mutta hädin tuskin, sillä nähdessäni tuon uuden
armeijan, joka oli aiottu hyökkäämään Norjaan sillaikaa, kun Suomi
vuotaa verensä kuiviin, kouristi sydäntäni, ja vastustamattomasti
nousivat nämä sanat huulilleni: "mihinkä on teidän majesteettinne
pannut Suomenmaan?" -- Lopun tiedät. Olen onnellinen, että olen jälleen
saanut sinut nähdä ja että olen saanut kuninkaan suostumuksen. Huomenna
taas eroamme ja kenties iäksi päiväksi.
-- Miksikä niin surullisia ajatuksia? -- sanoi tuttu ääni ovella, ja
Torsten Bertelsköld astui sisään. -- Onko ihana viholliseni yhä yhtä
leppymätön?
Naiset iskivät silmää toisilleen. -- En uskonut, -- vastasi Eeva
kylmästi, -- kreivillä enää olevan mitään lisättävää Stralsundin
satamassa tapahtuneen viime kohtauksemme jälkeen.
Tuo viittaus näkyi sattuvan arkaan paikkaan, sillä kreivi teroitti
äänensä sanoessaan. -- Ah, te olette oikeassa, minä olin jo unohtaa,
että niin äskettäin näimme toisemme. Toivon aikanne hupaisesti kuluneen
siellä Suomen pirteissä. Ei varmaankaan ole huvituksia ja tuttavuuksia
puuttunut... Suoraan sanoen, niin vähäpätöinen vahinko kuin minun
ystävyyteni menettäminen on kai tullut monin kerroin palkituksi...
-- Torsten! -- sanoi Ebba nuhdellen.
-- Onpa tosiaankin, -- vastasi Eeva hymysuin, monin kerroin palkituksi!
Sallikaa, kreiviseni, minun tässä esittää teille yksi palkinnoistani.
Näin sanoen viittasi Eeva eräälle viereisessä huoneessa olevalle
palvelustytölle, ja sisään astui nyt mustakiharainen poikanen, noin
puolentoistavuotias, harvinaisen iso ikäisekseen ja juuri äskettäin sen
verran vaurastunut, että nyt astui ensimmäisiä askeliaan tässä
maailmassa.
Kysymys kreivi Bertelsköldin huulilla katosi samassa kuin syntyikin.
Mutta Ebba otti pojan, asetti hänet lempeästi hämmästyneen veljensä
polvelle ja sanoi: -- Älä työnnä häntä luotasi, Torsten, salli hänen
olla sovinnon ja ystävyyden panttina riitautuneiden sydäntenne välillä.
Ole hänelle hyvä setä; hän on meidän sukuamme -- hänen laillinen
nimensä on Kaarle Viktor, Bertelsköldin kreivi.
Ei riittänyt diplomaatin harkittu mielenmaltti tällä kertaa salaamaan
kreivi Torstenin kasvojen ilmettä. Sanomaton katkeruus taisteli niissä
sitä voimakasta tunnetta vastaan, jonka lapsuuden viattomuus ja
sukulaisuuden siteet synnyttivät. Hän suuteli poikaa otsalle, pani
hänet hiljaa pois luotansa ja sanoi, Eevan puoleen kääntyneenä,
äänellä, jonka tarkoitus oli olla levollinen ja kylmä, mutta joka sen
sijaan ilmaisi hukkaan rauenneiden toiveiden kipua ja tuhkaa: --
Sisareni on oikeassa, meidän välillämme ei saa enää olla mitään vihaa
ja kaunaa. Lausun teidät, kreivittäreni, teidät ja teidän poikanne
tervetulleiksi perheeseemme. _Eh bien_, onni on oikullinen, se on
suonut veljelleni sen, minkä se on minulta kieltänyt, älkäämme enää
siitä riidelkö. Mutta koska onnesta tuli puhe, sisareni, niin johtuu
eräs asia mieleeni: olen tullut vaatimaan sinua tilille eräästä
sormuksesta, jonka varassa meidän perheemme onnen sanotaan olevan. Sitä
olen kaivannut jo 18 vuotta, aavistamattakaan, minne se on kadonnut,
kunnes sattumalta pistettiin käteeni tukku kirjeitä, jotka veljeni oli
jättänyt jälkeensä neljä vuotta sitten. Niissä oli yksi sinultakin,
kirjoitettu Tukholmassa tammikuun 24. päivänä 1704. Siinä kerrot, että
minä olin kadottanut sormuksen hansikkaaseen, että sinä olit jättänyt
sen Holsteinin herttuattarelle ja tämä oli antanut sen kuninkaalle,
sovitettuna medaljonkiin, jossa oli kuningatar Ulriika Eleonooran kuva.
Et tiedä, sisareni, mitä olet tehnyt. Olet hukannut perheemme onnen ja
tulevaisuuden!
Ebba-kreivitär punastui kovin ja tarttui veljeään käteen. -- Minä
tunnustan, -- sanoi hän, -- että lapsellisesta ymmärtämättömyydestä
olen rikkonut kenties enemmän kuin voitkaan minulle anteeksi antaa.
Mutta, Torsten, miksi luotatkaan joutavaan taikakaluun? Iäinen
sallimushan johtaa elämämme vaiheita, ja itsehän me sen suojaamina
olemme oman onnemme sepät.
-- Lapsena opittua läksyä tuo! Ja kuitenkin on ihmeellisiä sattumuksia,
joita ei käy minkään katkismuksen avulla selittäminen. Isäni jätti
kuollessaan jälkeensä sinetillä lukitun käärön, jossa tuon sormuksen
vaiheet kerrottiin; riittänee, jos sanon sinulle, että meidän perheemme
kohtalot on tuohon sormukseen erottamattomasti yhdistetty ja että sen
hukkaaminen aina ennenkin on tuottanut meille vastuksia vastusten
perästä, samoinkuin sen omistaminen on vienyt meitä mahtavuuteen ja
kunniaan. Siitä olen itse esimerkkinä ... mutta, sano suoraan, onko tuo
medaljonki vielä kuninkaalla?
-- Kustaan kertomuksen mukaan on kuningas sen hukannut jo syksyllä 1708
eräässä kahakassa Rajowkan luona, samassa, missä Hård kaatui.
-- _Diable!_ Kadotettu, ikipäiviksi kadotettu! Rajowkan luona? Sehän
oli kohta Holofzinin tappelun jälkeen! Sehän oli vähän ennen Ukrainan
retkeä! Se oli juuri Kaarle XII:n onnen käänteessä. Siihen asti pelkkiä
voittoja! Sen jälkeen pelkkiä tappioita! Tuo kirottu sormus tuottaa
siis aina onnea tai onnettomuutta, kuka sitä kantaneekin tai sen
kadottanee. Ja minä mieletön, joka sen jo omistin ja joka en paremmin
osannut sitä säilyttää! Kun se oli minulla, ylenin minä pikaisesti; sen
kadotettuani minä turhaan taistelen kohtaloani vastaan. Kaikki on
vastoinkäymistä... Ja kuka takaa, ettei joku renkipoika tällä hetkellä
keikahda minun taikakaluni avulla valtakunnan korkeimmille
kunniasijoille.
Kreivi Torsten mitteli lattiata kiivain askelin. Oliko se sormuksen
salainen voima, vai oliko se kunnianhimon henki ja mielikarvaus niin
monesta hukkaan menneestä hankkeesta, joka nyt vei Hornin oppilaalta
kaiken hänen diplomaattisen malttinsa? Ei koskaan ollut sisar nähnyt
häntä semmoisena; katuen ajattelemattomuuttaan hän ei tohtinut enää
virkkaa sanaakaan häntä lepyttääksensä.
Kamaripalvelija astui sisään ja ilmoitti tulleeksi vieraan, joka kaikin
mokomin pyysi päästä sotaneuvos Rhenfelt-vainajan rouvan puheille
(tämän myöhäisempi avioliitto ei ollut vielä tunnettu). Eeva meni ulos;
hetkinen kului, jolla aikaa veli ja sisar istuivat äänettöminä,
menneitä aikoja muistellen ja kumpikin ajatellen omia ajatuksiaan
elämän onnesta.
Viimein palasi Eeva, tarttui liikutettuna ja itkettyneenä kreivitärtä
käsivarteen ja virkkoi: -- Suvaitsetko, että tuon luoksesi erään vanhan
ystävän?
Uteliaana nyökäytti Ebba päätään suostumuksen merkiksi.
Yleväryhtinen upseeri astui kalpeana ja vesissäsilmin sisään. Hänen
hiuksensa olivat harmaantuneet, hänen poskensa olivat kuopalla, mutta
koko hänen olennossaan oli jotakin, joka ilmaisi, ettei hän ollut
vanhuuden koukistama, vaan että hän oli onnettomuuksien murtama mies
parhaassa iässään. Kreivitär Ebba ei ollut monta sekuntia häntä
katsellut, ennenkuin hänen kasvonsa äkisti kalpenivat ja hän äänetönnä
ja pyörtyneenä vaipui ystävänsä syliin.
-- Mitä tämä on? -- huudahti kreivi Torsten, joka ei voinut käsittää
syytä sisarensa äkilliseen mielenliikutukseen.
Vieras ei kuullut häntä. Hänen silmänsä seurasivat pois kääntymättä ja
sanomattoman viehkeitä tunteita ilmaisten kreivittären leppeiden ja
kalpeiden kasvojen liikkeitä, tämän vähitellen tointuessa.
-- Herra, kuka te olette, ja kuka antaa teille oikeuden pelästyttää
kreivitär Lieweniä? -- virkkoi Torsten yhä kiivaammin.
-- Kuolleiden ylösnoustessa elävien veri jähmettyy, -- vastasi vieras
surullisesti. -- Kukako olen? Haudasta noussut mies, joka muinoin ei
ollut teille tuntematon, herra kreivi. Hiukseni ovat harmaantuneet
lähes yhdeksänvuotisessa vankeudessa, miksikä vaatisinkaan, että enää
tuntisitte kuolleeksi luultua Eerikki Falkenbergia, joka ennen muinoin
oli yksi hänen majesteettinsa henkivartijoita ja veljenne Kustaa
Bertelsköldin läheisin ystävä.
-- Falkenberg? Samannimisen kuninkaallisen neuvoksen veljenpoikako?
Kreivitär Eeva Bertelsköldin, syntyjään Falkenberg, velikö?
-- Juuri sama. En tiennyt, herra kreivi, että...
Torsten puri huultaan.
-- Te erehdytte, -- sanoi hän. -- Se on minun veljeni, jolle onni on
sisarenne suonut. Olkaa tervetullut kotimaahan. Olen iloinen siitä,
että huhu, joka kertoi teidän kaatuneen Pultavan verisellä kentällä,
oli perätön.
-- Se kertoi vain puolittain totta, -- vastasi Falkenberg surullisesti
katsahtaen Ebbaan, joka nyt oli toipunut, mutta ei vielä rohjennut
katsoa tuota muinoin rakastettua, kauan itkettyä, vihdoin palannutta ja
kuitenkin iäksimenetettyä nuoruuden ystävää silmiin...
-- Minä jätin paremman osan elämästäni ja kaiken onneni Pultavaan. Mitä
tähteenä on, herra kreivi, ei ole juuri minkään arvoista.
-- Et siis lue miksikään kaikkia vastaisia urotekoja? Unohdatko
sisaresi lämpimimmän rakkauden? -- sanoi Eeva hellästi.
-- Ja uskollisen nuoruuden ystävän? -- lisäsi Ebba hiljaisella äänellä.
Falkenberg ei virkkanut mitään.
-- Teidän pelastuksenne lienee ollut aivan ihmeellinen? -- sanoi
Torsten päästäkseen noista vaarallisista muistoista.
-- Tuskinpa ihmeellisempi kuin monen muunkaan, -- vastasi Falkenberg;
-- mutta kelvannee kumminkin saduksi lapsille. Suvainnette minun
säästää naisia kuulemasta kertomusta, joka heitä vain kauhistuttaisi.
Lyhyesti sanoen, minä makasin kaksitoista tuntia kuolleiden seassa
tappotanterella; eräs sotarosvo huomasi minussa hengen kipinän ja otti
pelastaaksensa minut; hän teki hyvät kaupat myymällä minut eräälle
pajarille, joka oli tilannut häneltä ruotsalaisen sotavangin orjakseen.
Minut vietiin kauas sisämaahan, minua katsottiin kuin kummitusta, minua
kammottiin vääräuskoisena, mutta ylimalkaan ei minua juuri pahasti
pidelty. Kun vähän ymmärsin puutarhanhoitoa, oli minusta hiukan
hyötyäkin. Viimein minä ylenin puutarhanhoitajaksi ja ansaitsin
vähän rahaa. Eräänä päivänä tuli siihen kylään eräs kuljeksiva
rihkamakauppias, joka kaupitsi pyhäin kuvia. Käsitätte kummastukseni,
kun hänen kirjavasta tavarakasastaan löysin erään medaljongin...
-- Jossa oli kuningatar Ulriika Eleonooran kuva?
-- Mutta kuinka te, herra kreivi, tiedätte...
-- Se oli siis todellakin se! -- huudahti Torsten kiivaasti.
-- Se oli sama medaljonki, jonka hänen majesteettinsa kadotti Rajowkan
luona, koko henkivartijajoukko tunsi sen. Töin tuskin kyeten
hämmästystäni salaamaan, tyhjensin minä puolet säästörahoistani
kauppiaan kukkaroon ja sain medaljongin.
-- Entä sormus? Missä se on? Antakaa se tänne!
-- Olen onnellinen voidessani jättää sen hänen majesteettinsa omaan
käteen, -- vastasi Falkenberg rauhallisesti. -- Kumma kyllä, muuttui
kohtaloni kohta saatuani tämän kalleuden haltuuni. Kaikki kävi mieltäni
myöten, isäntäni nuori puoliso, joka oli nähnyt minun kotimaan ikävästä
riutuvan ja harmaantuvan, puhui niin hartaasti minun vapauttamiseni
puolesta, että isäntäni mustasukkaisuudesta suostui siihen ja itse vei
minut Riikaan, jossa hankki minulle tilaisuuden päästä Kööpenhaminaan
ja ... minä sain jälleen nähdä isänmaani.
-- Olkaa hyvä ja näyttäkää minulle medaljonki, -- sanoi Torsten
oudolla äänellä.
Falkenberg otti sen esiin nahkaisesta kotelosta, jossa oli sitä
säilyttänyt. Sormus oli sovitettu medaljonkiin niin, että se muodosti
renkaan, mihin kaulanauha oli kiinnitetty.
-- Tämä sormus on minun! -- huudahti Torsten Bertelsköld, temmaten sen
käteensä niin intohimoisesti kuin ei olisi aikonut antaa sitä takaisin
kaiken maailman rikkauksistakaan.
-- Se on kuninkaan oma, ja minun on vielä tänä päivänä se hänen
majesteetilleen annettava, -- väitti Falkenberg.
-- _Rex regi rebellis!_ -- ah, näettekö, minä tiedän, mitä siihen on
kirjoitettu. Tiedättekö, että jos kuningas vielä kerran saisi tämän
sormuksen eikä kadottaisi sitä valheen eikä väärän valan takia --
ainoastaan siten voi sen menettää -- silloin hänen onnensa kääntyisi,
hän panisi Euroopan taas jalkainsa juureen ja pohjoismaiden kohtalo
olisi vuosisadoiksi muutettu!
Kaikki seisoivat äänettöminä. Näytti siltä kuin jokin tuntematon
salaperäinen voima, jota uskonto ja järki turhaan nousivat
vastustamaan, olisi heihin vaikuttanut. Eeva esti Falkenbergin
tempaamasta takaisin medaljonkia. -- Sormus on hänen, -- sanoi hän; --
kuninkaalla ei ole siihen mitään oikeutta; mutta jos te rakastatte
kuningastanne, kreivi Torsten, ja jos rakastatte isänmaatanne, niin
antakaa hänelle sormus takaisin!
-- En anna, vaikka hän murtaisi miekkansa poikki minun jalkaini
juuressa ja polvistuisi eteeni ja suutelisi jalkaani! En, vaikka hän
tarjoaisi minulle Norjan kruunun ja Englannin valtaistuimen! Medaljonki
on hänen ja hän saakoon sen; mutta sormus on minun!
Ja kreivi Torsten riensi pois.
Silloin katosi se herpaiseva tunne, joka vast'ikään cli vallannut
kaikki muut. Falkenberg raivosi. Naiset itkivät. Mutta se oli
myöhäistä. Torsten Bertelsköld oli saanut kuninkaan sormuksen eikä
antanut sitä takaisin.