Omituisen surumieliset tunteet heräävät meissä nähdessämme, miten
Kaarle XII sankarielämänsä lopulla oli väkisillä ja kengänkätkösillä
iloisen hoviväen seurassa Kristinehamnissa. Viimeisen kerran ympäröi
häntä nyt ilon päivänpaiste, jota muut kuolevaiset tavoittelevat ja
jonka puutteessa he eivät voi elämässä menestyä. Viimeisen kerran
sisaren pehmoinen, hento käsi kosketteli hänen kovaa, miekan kahvassa
jäykistynyttä kättänsä, ja sekaantui sisarenpojan lapsellinen iloisuus
aseiden kalskeeseen -- viimeisen kerran lempeät inhimilliset tunteet
hymyilivät hänen ympärillään, hänen, joka seisoi niin paljon ylempänä
muuta ihmiskuntaa, että sen ilot niinkuin surutkin näyttivät
vastakaikua vaikuttamatta kimmahtavan takaisin hänen haarniskoidusta
rinnastaan. Tämä auringon vilahdus katosi nyt iäksi. Tästä alkaen oli
tämän yksinäisen suuren miehen elämän ilta täynnä varjoja ja salamoita,
päättyen viimein synkeään yöhön, jota valaisi vain murhaavan luodin
leimaus.
Jo kello 3:n aikana aamulla sen päivän jälkeen, josta edellisessä
luvussa näimme vilahduksen, nousi kuningas telttasänkynsä oljilta, luki
lyhyen rukouksen ja käski kamaripalvelijan sytyttää vahakynttilät.
Huoneessa oli jokseenkin kylmä; pesävalkean ääressä ei kuningas koskaan
halunnut paistatella itseään. Kamaripaasi nukkui vielä puolipukeissaan
lattialla, kuningas katseli häntä hetkisen aikaa kynttilän valossa,
myhäili niinkuin hänen tapansa oli ollessaan yksin ajatuksissaan,
levitti viittansa nukkuvan nuorukaisen päälle ja istui sitten lukemaan
kuningas Kustaa Aadolfin rukouskirjaa, joka hänellä aina oli mukanaan.
Hän oli ennen joka aamu lukenut pari lukua Raamatusta; vuoteen 1708 hän
oli lukenut Vanhan ja Uuden Testamentin neljästi läpi, mutta sittemmin
hän ei enää pitänyt siitä kirjaa, peläten, että hänen luultaisiin
tekevän sitä kerskaillaksensa. Näemme siis, että Kaarle XII osasi
pelätäkin. Jonkin aikaa sitten oli Raamattu kuitenkin monesti joutunut
syrjään lyhyemmän rukouskirjan tieltä. Arveltiin, että seurustelu
filosofi Leibnizin kanssa Leipzigissä ja sittemmin olo uskottomain
luona oli järkyttänyt hänen ankaran puhdasoppista lutherilaista
uskoaan. Miten sen asian laita lieneekin ollut, hänen vilpitön
jumalanpelkonsa pysyi samanlaisena elämän loppuun asti, esikuvana
kuninkaille ja kansoille, ja voimana, joka kannatti häntä kaikissa
elämän vaiheissa, pysyttäen häntä maltillisena myötäkäymisessä,
raudanlujana vastoinkäymisen päivinä.
Kello ei vielä ollut neljä, kun parooni Görtz, jolla oli kaksi huonetta
samassa talossa asuttavanaan, tuli saapuville ja työskenteli kuninkaan
kanssa kello kahdeksaan asti, jolloin aamiainen, johon kuului vain yksi
ainoa liharuoka ja kupillinen maitoa, tuotiin pöytään tinalautasilla
rautapeltisten veitsien ja kahvelien kanssa, jotka olivat Polhemin
keksimiä, kotimaassa valmistettuja. Hopeata ei enää näkynyt, se oli
kaikki rahapajaan lähetetty; leskikuningatar ja prinsessa olivat niin
ikään jo useita vuosia syöneet tinaisista astioista, mutta kun kuningas
kotiin tultuaan oli sen huomannut, oli hän joutunut hämilleen, jonka
tähden Feif viime kesänä oli kehoittanut Tessiniä teettämään, ikäänkuin
omalla luvallaan, vähäiset hopeiset pöytäkalut naisille. Ateriata kesti
tuskin kymmentä minuuttia, ja sitten kuningas ratsasti tarkastamaan
sotajoukkoja, jotka olivat hirmuisessa lumituiskussa torille asetetut.
Hänen terävät silmänsä kulkivat rivistä riviin, ikäänkuin tarkastaen,
räpäyttikö kukaan silmiään tässä vihaisessa viimassa. Tyytyväisenä, kun
näki heidän seisovan siinä melkein yhtä välinpitämättöminä kuin hän
itsekin, alkoi hän tarkastaa joka miestä erikseen. Melkein kaikki
olivat 15- ja 20-vuotiaita poikia, jotka purivat hampaitaan yhteen,
ettei kukaan näkisi, kuinka ne vilusta kalisivat; ainoastaan
päällikkökunta oli vanhoja, sadoissa taisteluissa koeteltuja
karoliineja, viimeinen pienoinen tähde siitä armeijasta, joka kerran
oli pannut Euroopan vapisemaan. Siinä nyt harjoiteltiin ja tehtiin
liikkeitä. Rivit monestikin mutkistuivat käännöksiä tehtäessä, kiväärit
eivät aina olleet yhtä paljon kallellaan, sääriä ei aina säntilleen
yht'aikaa nostettu, hatut eivät aina olleet sääntöjen mukaisesti
päässä, takit eivät aina oikein napeissaan, mutta tuommoisista Kaarle
XII:n koulusta lähteneet päälliköt vähän välittivät. Pääasia oli, että
komentosanat heti ymmärrettiin ja silmänräpäyksessä täytettiin, mutta
ei koneentapaisesti, vaan niin, että silmä, korva, käsi ja sydän olivat
siinä mukana ja että halvinkin sotamies, samalla kun komentoa totteli,
tunsi olevansa mies puolestaan hänkin. Tottumus monivuotisiin
taisteluihin aina monilukuisempia vihollisia vastaan, jolloin
tavallisesti joka miehellä oli kolme, viisi, vieläpä kymmenenkin
vastustajaa, oli Kaarle XII:n sotilaissa kehittänyt tuon oman kyvyn
tuntemisen, mikä jokaisesta sotamiehestä teki armeijan ja oli syynä ja
selityksenä heidän voittoihinsa. Vasta Fredrik II keksi ja Napoleon
täydensi sen joukkojen asettelutaidon, joka on otettu uudemman
sotataidon perusteeksi. Mutta Kaarle XII, "viimeinen ritari", taisteli
vielä vanhaan ritaritapaan, ja vaikka Kustaa II Aadolf oli opettanut
hänelle periaatteen: kaikki yhden edestä! lisäsi hän siihen,
Tiberupista alkaen Fredrikshalliin asti, mielilauseensa; yksi kaikkien
edestä! Tämä tiesi sitä, että jokaisen, sekä sotamiehen että
talonpojan, tuli seisoa niinkuin heidän kuninkaansa seisoi ja
pyyhkäistä sana _mahdoton_ pois sanavarastostaan. Tämä oli kyllä
liiaksi vaadittua, ja sentähden kaikki viimein luhistuikin; mutta niin
kauan kuin se kesti ja voi pysyä koossa, tunsi nuorinkin alokas itsensä
kahta vertaa väkevämmäksi tietäessään, että hän oli sekä oikeutettu
että velvollinen olemaan samalla mies hänkin puolestaan.
Näitä periaatteita noudattaen tarkasti kuningas joka miestä
huolellisemmin kuin hän tarkasti sotajoukkoa kokonaisuudessaan; hänen
isänsä Kaarle XI oli mainio "veivaamaan" sotamiehiä, ja Kaarle XII oli
hyvä oppilas. Tuon tuostakin hän huusi milloin yhden milloin toisen
rivistä ulos ja antoi hänen yksinään ja muista erillään tehdä käsketyn
tempun; ei ollut hyvä siekailla, kun kuningas huusi: kuhnitko siellä!
Vaikka kiroukset muiden ranskalaisten muotien mukana olivat alkaneet
tulla tavaksi, ei niitä kuulunut Kaarle XII:n harjoituskentillä. Vaikka
nuhteita ei puuttunut näytti kuningas tänään olevan erinomaisen hyvällä
tuulella. Kuulatuiskua ja juoksuhautoja lukuun ottamatta hän ei missään
niin hyvin menestynyt kuin lumipyryssä ja vesisateessa reipasten rivien
edessä. Näissä joukoissa oli jotakin, joka nyt enemmän kuin muulloin
riemastutti häntä ja täytti hänen sydämensä uusilla toiveilla.
Mahdottomaksi luultu asia oli tapahtunut; verta vuotava, henkitoreisiin
asti nääntynyt maa oli hankkinut uuden, täysin varustetun sotajoukon,
jolta semmoisen johtajan komentamana taas voi odottaa mitä hyvänsä.
Hämmästynyt Eurooppa tuskin uskoi silmiään. Näiden sotahankkeiden
maineen muassa lenteli ympäri lukemattomia vakoilijoiden tuomia sanomia
parooni Görtzin vaarallisista tuumista. Aikakauden suurin sotapäällikkö
aikakauden suurimman valtiollisen älyn kanssa yksissä tuumin, kyllä
siinä olikin pelättävää! Valtaistuimet vapisivat, eikä ole milloinkaan
näytetty todeksi, mutta tuskinpa myöskään hyvillä syillä vääräksi
väitetty, että Kaarle XII:n kuolema oli jo edeltäkäsin päätetty
valtojen neuvopöytien ääressä. Hänen loppunsa, sanoo eräs älykäs
kirjailija, ei ollut häpeäksi hänen elämälleen sillä hän kaatui
yhdistyneen Euroopan eteen, joka pelkäsi häntä ja jonka sopi sanoa
hänestä tyrannin sanoilla: olkoon jumala, kunhan vain ei elä!
Katselmuksen päätyttyä ratsasti ylipäällikkö, Hessenin prinssi
kuninkaan luo ja esitti hänelle eversti Siquierin joka eversti
Maigret'n kanssa oli kutsuttu Ruotsin palvelukseen. Hän oli taitava
linnoitusupseeri ja jo edeltäkäsin aiottu kenraaliadjutantiksi.
Sotaiset tavat vaativat, ettei näillä herroilla, niinkuin ei
kuninkaallakaan, ollut päällystakkia yllä, vaikka lämpömittari, jos se
siihen aikaan olisi ollut olemassa, kenties olisi osoittanut -- 20°
Cels. Siquier oli sinikalpeana vilusta ja harmista. Prinssi oli
paremmin asiansa oivaltanut; hän oli eilisestään vähän lihonut,
ja kun hän eleli hyvästi, tuo kunnon ruhtinas, niin ei se ketään
kummastuttanut; mutta asian laita oli se, että hänellä tällaisissa
tilaisuuksissa varovaisuuden vuoksi oli avarain päällysvaatteittensa
alla Hollannin flanellista tehdyt ylimääräiset alusvaatteet.
-- Mitä te, herra eversti, pidätte minun sinisistä pojistani? -- kysyi
kuningas, joka aina joutui hämilleen puhellessaan muukalaisten kanssa
ja tarttui ensimmäiseen tarjolla olevaan puheenaiheeseen.
-- He lienevät voittamattomia, sillä te olette, sire, osannut
harjoittaa heidät yhtä koviksi Boren kuin Marsin nuolia vastaan, --
vastasi Siquier käyttäen senaikaisten hovimiesten korukasta kuvakieltä.
Kuningas hymyili; harvoin hän oli vielä hymyllä vastannut kenenkään
ranskalaisen kohteliaisuuteen. Tänään oli hänen mielestään tuossa
puheessa perää. -- Kyllähän ne hiukan lumiräntää kestävät, -- sanoi hän
iloisesti, -- mutta en takaa, kuinka auringon helteessä puhkunevat. Jos
joskus saamme tilaisuuden käydä tervehtimässä teidän ranskalaista
majesteettianne, tulee minun olemaan hauska nähdä, että ne kestävät
koetuksen.
-- En luule, sire, että kuninkaani saattaa toivoa saavansa nähdä niin
arvokkaita vieraita, -- vastasi Siquier satutettuna kansansa arimpaan
kohtaan. -- Mutta jos teidän majesteettinne sotajoukot joskus
kunnioittaisivat Ranskanmaata siellä käymällä, luulen varmaan, että
heidät otettaisiin lämpimästi vastaan.
Kuningas nauroi ja palasi prinssin, Siquierin ja esikuntansa kanssa
päämajaan. Tällä aikaa oli siellä sattunut kohtaus, joka hyvin kuvaa
sen ajan laatua ja mielialaa.
Kaikki tiesivät, että parooni Görtzin saman päivän iltana piti lähteä
Ahvenanmaalle. Ulkomaisia lähettiläitä, ruotsalaisia virkamiehiä ja
onnenonkijoita kaikista kansoista tunkeili mahtavan suosikin
vierashuoneessa. Mutta samalla oli myös kaksinkertaiset vartijat
asetettu hänen asuntonsa ympärille, koska ei hänen suuri mahtavuutensa,
eipä edes kuninkaan läsnäolokaan voinut suojella häntä siltä
sanomattomalta vihalta, jota Ruotsin sekä ylhäiset että alhaiset miltei
kaikki tunsivat häntä kohtaan.
Kreivi Torsten Bertelsköld, joka kulki täällä kreivi Hornin ja
neuvoskunnan asioilla, oli nyt tämän mahtavan paroonin ja rahaministerin
puheilla. Että he sydämensä pohjasta vihasivat toisiansa, sen he hyvin
kyllä tiesivät. Sitä kohteliaammin he toisiaan kohtelivat; olisipa
luullut heitä parhaimmiksi liiketuttaviksi. Kopea ruotsalainen kreivi
esitti mitä notkeimmalla alamaisuudella tukalan asiansa, jonka
tarkoituksena oli saada estetyksi väkivaltaisin kaikista sen ajan
julmista kiskomisista, nimittäin kaikkien liikkeessä olevien rahalajien
poisto pakkolunastuksella valtion obligatioihin ja uuteen ala-arvoiseen
rahaan; jonka jälkeen kaikki vanha raha oli oleva kielletty ja
takavarikkoon otettava.[38] Holsteinilainen parooni, vaikka oli yhtä
ylpeä kuin ruotsalainenkin, oli tällä kertaa sulaa hunajaa. Hän oli
muka puolestaan taipuvainen kaikkeen mahdolliseen sääliväisyyteen,
mutta valtakunnan tila, armeijan tarpeet ja majesteetin tahto ... mikä
neuvoksi? Eihän hän voinut rahoja munia. Kaikki riippui rauhasta, ja
hän puolestaan olisi tekevä mitä voisi taivuttaakseen kuninkaan
itsepäisyyttä, mutta majesteetti _voilá tout_; kääntykää kuninkaan
puoleen! -- Ei ole luultavaa että Bertelsköld, yhtä vähän kuin
neuvoskuntakaan uskoivat onnistuvansa; heidän etujensa mukaista oli
pikemminkin viedä hädänalainen asema äärimmilleen ja toimia vain näön
vuoksi. Sitä innokkaammin ja lämpimämmin puhui asianajaja; tietysti
turhaan. -- Tämä oli vain yksi niitä historian monia esimerkkejä,
jolloin toisella puolen on omavaltainen ministeri, joka vierittää
kaiken syyn yksinvaltiaan niskoille ja pesee kätensä lumivalkean
viattomiksi, ja toisella puolen puolue-edut, jotka hoilottavat ja
huutavat maansa perikadon partaalla, mutta salavihkaa ovat mukana sitä
jouduttamassa päästäkseen sitä pikemmin varman saaliin jakoon.
Kun molemmat herrat arvelivat kylliksi puhuneensa näön vuoksi, alkoi
naamio heistä kummastakin tuntua tukalalta. -- Minulla ei ole mitään
lisättävää, -- sanoi Bertelsköld, nousten pois lähteäkseen. -- Teidän
ylhäisyytenne vastatkoon valtakunnan ja omantuntonsa edessä niistä
toimenpiteistä, joihin tulee ryhdyttäväksi -- ja joihin on ryhdytty.
-- Toimenpiteistäni, _herra lähetystön sihteeri_, minä olen vain
kuninkaalle tilivelvollinen, ja minä luulen, ettei teillä eikä kellään
muullakaan ole omantuntoni kanssa mitään tekemistä, -- vastasi Görtz
eikä noussut istuimeltaan, niinkuin kohteliaisuus noin korkeasukuista
miestä hyvästellessä olisi vaatinut. Parooni Görtz jätti harvoin yhtään
tilaisuutta käyttämättä Ruotsin aatelistoa nöyryyttääkseen ja juuri
tämä ärsyttävä ylenkatse se sittemmin, enemmän kuin mikään muu,
saattoikin hänen päänsä pyövelin kirveen alle.
Bertelsköldin kielellä pyöri jo kärkevä vastaus, kun samassa
ikkunanruutu kilahti, kivi lensi sisään ja putosi juuri suosikin
jalkojen eteen. -- Ruotsin kansa vastaa teidän ylhäisyydellenne minun
sijastani; saatte ollakin vakuutettu siitä, että vielä kerta tulette
saamaan ansionne mukaisen palkan, --virkkoi Bertelsköld jääkylmästi,
kumarsi ja lähti.
Görtz naurahti pilkallisesti: -- Tuommoisia ovat kaikkina aikoina
puolueiden todistukset, -- sanoi hän ja helisti kelloa. -- Kutsu
Hollannin lähettiläs sisään!