17. MYYRÄN KÄYTÄVIÄ JÄTTILÄISRAKENNUKSEN JUURELLA.

Niillä on hauska tuolla sisällä! -- kuiskasi toinen kahdesta turkkiin

kääriytyneestä kulkijasta, jotka eräänä iltana helmikuussa 1718

käyskelivät edestakaisin Kristinehamnin kaupungissa erään

suurenpuoleisen talon edustalla, jonka ikkunat olivat kirkkaasti

valaistut.

-- Nehän ovat ihan kuin tarjottimella! -- vastasi toveri

vieraanvoittoisella kielellä. -- Minkätähden ei uutimia ole laskettu

alas?

-- Siellä vietetään häitä. Prinsessa naittaa kamarineitsyensä Eleonoora

Uttermarkin henkivarusmestari David Geddalle. Näettekö, hyvä Siquier,

kuinka hyvin minä olen asioista selvillä, vaikka vasta puoli tuntia

sitten saavuimme kaupunkiin. Meidän maassamme ei ole tapana koskaan

laskea uutimia alas häitä vietettäessä. Se tietäisi huonoa avio-onnea.

Ja meidän majesteettimme tahtoo huolellisesti noudattaa vanhoja tapoja,

silloin kun ei näe hyväksi keksiä uusia.

-- Katsokaapa, katsokaapa vain, kuinka ne juoksevat tuolla sisällä kuin

päättömät kanat! Minun täytyy tunnustaa, kreiviseni, että jos tuo on

olevinaan tanssia, niin ei se juuri ole omansa herättämään suuria

ajatuksia tämän ihanan taiteen edistymisestä isänmaassanne.

-- Heittäkää, herra eversti, Versailles mielestänne, kun Ruotsiin

tulette. Olemme kyllä mekin oppineet astumaan _pas de deux_ ja _pas de

quatre_ Drottningholmassa, kun ajat olivat paremmat, se on, kun meidän

majesteettimme huvikseen keihästeli janitsaareja Benderissä. Mutta nyt

on tansseista tullut loppu. Meidän verrattomalla pyöreän pöydän

kuningas Arturillamme[36] on vahvemmat kädet kuin jalat, ja sentähden

hovilaiset tätä nykyä ovat huviksensa sokkosilla, kengänkätkösillä tahi

panevat toimeen vedenpaisumuksentakaisia ilveitä. Meidän majesteettimme

on kuin luotu sokoksi: ei ketään ole helpompi vetää nenästä. Häntä

petetäänkin oikein sydämen pohjasta. Yksi huutaa hänelle: -- hei!

täällä on Puolan kruunu! -- ja paikalla hyökkää hän sinne, side

silmillä. Toinen huutaa: -- hei, täällä on Suur-Mogulin parta! -- ja

hän juoksee sitä tavoittamaan. Kolmas huutaa: -- hei! täällä on

Kööpenhaminan avain! ja sinne hän rientää. Neljäs kuiskaisee: -- hei!

täällä on Englannin valtaistuin! -- ja niin hän ottaa vauhtia, kerralla

harpatakseen yli koko Pohjanmeren. Mutta ei kukaan ole häntä niin

taitavasti petkuttanut kuin eräs tunnettu naapuri, joka ei tosin ole

huutanut hei! vaan sen sijaan on ottanut häneltä pantin toisensa

perästä.

-- Pelkäänpä, kreiviseni, että kuninkaalla nyt on apunaan mies, joka on

hiukan kohottanut sidettä ja joka näkee selvemmin kuin me muut kaikki.

-- Mahdollista. Mutta varmaa on, että sama mies on suurin "hei"

huutajakin. Hän se on, joka on ottanut houkutellakseen tuon

kuninkaallisen sokon meidän kaikkien hyväksi iskemään päänsä seinään.

Antaa hänen vain jatkaa!

Siquier katseli liukkain ja oudoksuvin silmin matkatoveriaan. -- Olen

jo kauan tietänyt, -- sanoi hän, -- että kreivi Bertelsköld -- kenties

erästä vielä vaarallisempaa poikkeusta lukuun ottamatta -- on

vaarallisin hämähäkki kuninkaallisen sokkopaarman läheisyydessä; mutta

enpä olisi uskonut hänen onnistuneen kääriä parooni G:ä pauloihinsa --

Hiljaa! Me olemme kadulla, ja yksin kivet ovat ihastuksissaan tuohon

kuninkaalliseen kannukseen, joka niiden päällitse astuu. _Fi donc_,

Siquier, te olette liian kauan käynyt koulua Orleansin herttuan luona.

Joka lahjoo toisen puolen maailmaa vakoillakseen ja pettääkseen toista

puolta, siitä tulee viimein huono ihmistuntija. Raha voi paljon, herra

eversti, mutta intohimot voivat vielä enemmän. Täytyy osata käyttää

toista hyväkseen ja tehdä toinen vaarattomaksi. Görtz -- _au diable_,

puhunhan itseni pussiin -- se raastinrauta piti minun sanoa, on

tavattoman viisas ja samalla tavattoman intohimoinen mies. Hän on mies,

jossa on puoleksi kunnianhimoa, kolme kahdeksannesta kateutta, ja yksi

kahdeksannes vihaa. Hänelle nyt emme voi mitään, mutta antakaamme hänen

olla! Hän työskentelee meidän eduksemme!

-- Minä epäilen sitä. Mutta katsokaapa, tuolla on kuningas ikkunassa.

Hyvä ranskalainen pyssy ja pari liukasta luotia -- ja pohjoismaiden

kohtalo muuttuisi!

-- Ette ole epäonnistuneempaa pilaa puhunut, Siquier, siitä pitäen, kun

Orleansista lähdimme. Täällä Ruotsissa emme tapa leijoniamme -- me

annamme niiden ajaa otuksiaan, kunnes itse kaatuvat kuoliaina maahan.

-- Niinkuin tahdotte. Hän katselee meitä. Tulkaa, niin siirrymme vähän

syrjemmälle!

-- Eversti hyvä, ellei se olisi niin perin uskomatonta, voisin luulla

pahan omantunnon teitä vaivaavan. Tuolla huoneissa on kirkas valaistus

ja täällä pilkkoisen pimeä. Kas niin, no, lempo soikoon, sehän on juuri

meidän majesteettimme itse, joka on iskenyt kätensä prinsessan

käsivarteen. Voi poloinen ylhäisyyttäsi! Tietäkää, ystäväni, että

prinsessa on vähän ylpeä kauniista käsivarsistaan; muuta kaunista ei

hänessä tähän saakka olekaan huomattu. Mutta minä olen itse kuullut

hovin haavalääkärin vakuuttavan, että prinsessa aina, kun hovissa

leikitään, pitää varalla pullollisen lyijyvettä, sillä harvoin

tapahtuu, ettei prinsessa saisi paria mustelmaa veljensä hellyyden

muistoksi. Muiden paljaita käsivarsia meidän majesteettimme hieman

kainostelee. Mutta ei kainostele hänen korkeutensa Hessenin prinssi ...

näettekö vain, tuolla hän ajelee morsianta ... ooh, sehän käy sievästi

kuin sukkelan pyytäjän ainakin. _Diable_, lopuksi taidan tässä minä

saada pitää Gedda-parkaa hyvällä tuulella, sillä miksipä salaisin

teiltä, että minähän se olen, joka tämän avioliiton olen pannut

toimeen, sijoittaakseni kuuntelevan korvan prinsessan makuukamariin ja

toisen hänen majesteettinsa armeijaan ... tuhat tulimmaista!

-- Mikä teitä vaivaa? Äänenne vapisee.

-- Minunko? Te erehdytte.

-- Ei, minä pyydän teitä, älkää menkö enää lähemmä tuota

kynttilänvaloa. Ketä te katselette tuommoisella tarkkuudella? Ah,

ymmärränpä. Erästä naista ... vaaleata... viehättävän mustasilmäistä...

Te ette vastaa minulle, herra kreivi. Suvaitkaa minun sanoa teille yhtä

kohtelias sana kuin te minulle äsken! _Fi donc_, kuinka saattaa

sellainen diplomaatti kuin Torsten Bertelsköld tuolla tavalla hurmautua

kahteen mustaan silmään!

Bertelsköld ei vastannut. Hänen silmänsä olivat yhä vaan luodut erästä

ikkunaa kohti.

-- Tuo nainen lähenee nyt kuningasta, -- jatkoi ranskalainen

kevytmielistä puhettaan. -- Ymmärrän, hän on yksi niitä kärpäsiä, jotka

alinomaa kärventävät siipiään kynttilän liekissä. Kuningas kääntyy

toisaalle ... hän näyttää hämmästyvän, joutuvan hämilleen... Nainen

puhuttelee häntä... Vannonpa Ranskan auringon nimessä, että tuo nainen

puhuu rohkeita sanoja, koska leikki taukoo hänen ympärillään ja kaikki

katselevat häntä levottomasti. Mitä sillä naisella on kuninkaalle

sanomista?

-- Minun täytyy saada se tietää, -- mutisi Bertelsköld itsekseen ja

astui nopein askelin kuninkaallisen päämajan porttia kohti.

-- Sallikaa minun muistuttaa teille, -- kuiskasi ranskalainen

levottomasti, -- että etumme vaatii meitä huomiseen asti pysymään

tuntemattomina.

-- Se ei voi olla kukaan muu kuin hän ... mutta jos se on _hän_, niin

täällä on _eräs toinenkin_... Minun täytyy päästä siitä selville, --

jatkoi Bertelsköld ja oli jo portilla, kun Siquier tarttui häntä

käsivarteen. -- Yksi sana vain, -- sanoi ranskalainen. -- Se, joka

aikoo voittaa vastustajan joka on puoleksi kunnianhimoa, kolmeksi

kahdeksanneksi kateutta ja yhdeksi kahdeksanneksi vihaa, ei saa

käyttäytyä niinkuin hän olisi seitsemäksi kahdeksanneksi rakastunut ja

vain yhdeksi kahdeksanneksi diplomaatti.

-- Menkää hiiteen, herra! -- oli Bertelsköld vähällä huudahtaa, mutta

hymähti sen sijaan vain pilkallisesti ja virkkoi: -- Kyllä kuuluu,

ystäväni, että tulette hemmetärten hovista. Te erehdytte meidän

pohjoismaalaisten tunteisiin nähden. Minkä te luulette päivän

pilkahdukseksi, se on vain viluista, hallaista revontulta -- ja

kylmettyneitä kyyneliä, -- lisäsi hän itsekseen. -- Mutta te olette

oikeassa, -- jatkoi hän; -- on parempi, että palaamme majapaikkaamme;

sinne kokoontuu tänä iltana koko joukko väkeä anniskeluhuoneeseen.

Meidän majesteettimme ei suvaitse mässäystä mutta kun kuningas Artur

itse hyppää harakkaa pyöreän pöydän ympärillä, arvelevat saman pöydän

ritarit saattavansa tehdä samaa oluthaarikan ympärillä. Kenties saamme

kuulla jotakin uutta viereisessä huoneessa illastaessamme.

Tuumasta toimeen. Ennen pitkää olivat herrat tuossa täpötäydessä

ravintolassa, jossa olivat saaneet pienoisen huoneen, minkä ovi oli

auki anniskeluhuoneeseen. Siellä oli enimmäkseen aliupseereja, jotka

tänään olivat heittäytyneet huvittelemaan ja jo käyneet jotenkin

isoäänisiksi laskiaisoluesta.

-- Tulimmaista![37] -- huudahti yksi urhoista; -- meitä on nyt kohta

35,000 miestä; nyt pehmitämme tanskalaisen!

-- Koko maailman, Matti Stång, koko maailman! -- vastasi toinen

joukosta. -- Ensiksi nitistämme tanskalaisen, sitten preussilaisen,

sitten puolalaisen, sitten venäläisen, sitten englantilaisen, joka

pitää laivastoamme koiranaan, ja sitten turkkilaisen, joka käski meidän

mennä hiiden kattilaan _Carolus vivat!_

-- Ei, turkkilaisen annamme olla, -- kiljaisi kolmas -- Hän on parempi

kristitty kuin moni muu, hän sai meiltä selkäänsä ja suuteli sitten

saapastamme. Minä arvelen niin että kuningas ensin ottaa Saksan

makkarat ja sitten Ranskan rusinat. Se on helppo asia kuninkaalle, hän

voi, mitä tahtoo. Parisissa, veikkoseni -- siellä me tanssitamme

tyttösiä, ja jokaisesta kelpo miehestä pitää tulla kesän tultua

vähintäinkin herttua.

-- Kuulkaapa vain, -- kuiskasi närkästynyt Siquier. -- Karoliinilainen

olut kuohuu kuin samppanja.

-- Ne miehet ovat tutkineet historiaa paremmin kuin te, -- vastasi

Bertelsköld naurahtaen. -- Onpa tapahtunut kerran ennenkin, että eräs

noista olutrateista otti ruvetakseen Normandian herttuaksi.

Samassa astui eräs päämajasta vartiovuoroltaan päästetty vartija

sisään. -- Oletteko kuulleet mokomaa pojat? -- huusi hän. -- Piruhan

nyt riivaa naisia tähän aikaan.

-- No, mitä kuuluu? -- huudettiin.

-- Saakaas tänne oluthaarikka ensin, minulla on vilu kuin Suomen

sudella ja jano kuin moskovalaisella. Niin minä tulen kuninkaan luota

minä, ja koko päämajassa kulki ihan totena taruna, että eräs lemmon

nainen, jonka nimi on Rhen-, Rhen-, no olipa mikä hyvänsä, se vain,

että hän äskettäin on karannut moskovalaisten vankeudesta ja uhallaan

vannonut, että, niin pian kuin hän tapaisi kuninkaan, hän kysyisi

tältä, mihinkä hän on pannut Suomenmaan. Onpas mokomakin asia,

olemmehan menettäneet maatilkkuja useampiakin kuin ne pirtit siellä. No

niin -- piruko sinua riivaa, Stång, että kaappaat haarikan kädestäni?

-- hän tapasi kuninkaan, niinkuin sanoin, tänä iltana ja sanoi hänelle

ensi sanakseen: teidän majesteettinne, mihinkä olette pannut

Suomenmaan?... Niin, niin, ei ole hyvä mukista Caroluksen edessä, mutta

hänpä sen sanoi, hän. Ei, jumaliste, se nainen hätäillyt.

-- Ja mitä kuningas vastasi? Minä lyön vetoa, että hän vastasi

naiselle: tiedä huutia!

-- Niin, sepä tässä onkin merkillisintä, kuningas vain pyörähti

saappaansa korolla poispäin eikä vastannut mitään.

-- Niin, mitäpä hiidessä hän taisi vastatakaan noin ilkikuriseen

kysymykseen? Vie nyt hiiteen! Mokoma saakuri naiseksi!

-- Se on hän! -- ajatteli Bertelsköld itsekseen. -- Mikä nainen! Ja hän

olisi voinut tulla minun omakseni!

Välskärin kertomuksia 3 Siniset. Pakolainen. Erään nimen varjo. · 第 45 / 50 题