Oli paukkuva pakkasaamu tammikuussa 1716. Kajaanin linnan päällikkö,
majuri Fieandt oli kutsunut sotaneuvoston kokoon linnan keskimmäiseen
holviin. Emme saa ajatella loistavaa, komeissa vormupuvuissa olevaa
esikuntaa. Siinä oli vain linnan puolustusväki, niin monta kuin sillä
hetkellä muureilta liikeni. Mikä seura! Kahdenkymmenen paikoille
nälkiintyneitä ja ryysyisiä haamuja, paleltuneita, uupuneita ja
vertavuotavia viimeisen, melkein kaiken yötä kestäneen rynnäkön
jälkeen, jonka he epätoivon hurjistuneella rohkeudella olivat
torjuneet. Kaikki linnan ruoka- ja halkovarat olivat loppuneet.
Viimeinen lehmä oli teurastettu, viimeinen lavitsa, jopa lasten
makuusijatkin oli polttopuiksi särjetty. Oli niin kylmä, että hengitys
nousi kuin savu kaikkien huulilta, ja kädet tarttuivat kiinni
jäätyneihin kiväärinpiippuihin.
Asiain näin ollen oli vihollinen ehdottanut armoille antautumista,
pakkosovintoa. Linnan päällikkö katsoi velvollisuudekseen ilmoittaa
siitä väelleen, mutta hänen käytöksestään havaittiin jo heti kohta,
ettei hän tehnyt sitä niinkään paljon neuvoa kysyäkseen kuin
osoittaakseen kunnioitusta urhoollisille miehille, jotka olivat
kalliisti ostaneet kunnian saada päättää omasta kohtalostaan.
Eräs äsken tulleista sisseistä astui esiin ja kehoitti suostumaan
vihollisen tarjoukseen. Hän oli tuonut surullisia sanomia lännestä.
Kemissä ollut suomalaisten vartijajoukko oli vähän ennen joulua
voitettu ja hajoitettu. Rangaistukseksi talonpoikain vastarinnasta ja
kun Pohjanmaan lääni ei ollut tehnyt uskollisuuden valaa, oli tullut
ankara käsky hävittää koko pohjoinen maakunta Kemistä etelään päin sekä
viedä lapset ja nuoriso vankeuteen. Paljon lumen tähden tätä oli vaikea
panna toimeen metsäisillä seuduilla, mutta alku oli tehty metsättömässä
Limingassa ja sieltä alaspäin Pyhäjoen Yppärinkylään asti. Jatkuva
vastarinta saattaisi Kajaanin seudut saman kohtalon alaiseksi. Hän,
puhuja, ei pitänyt henkeään suuremmassa arvossa kuin ammuttua
etulatinkia, mutta hän ei tahtonut ottaa tuhansien onnettomuutta
omalletunnolleen.
-- Mikä on majurin ajatus? -- kysyi Fieandt Bertelsköldiltä, joka,
lääkkeistä ja levosta vähän voimistuneena, oli tullut sotaneuvostoon
saapuville.
-- Minun ajatukseni -- vastasi haavoitettu, -- on, että teemme
velvollisuutemme. Kuningas on lähettänyt meille semmoiset terveiset,
että _meidän tulee pitää puoliamme niin kauan kuin voimme_, ja jokainen
meistä tietää, mitä se merkitsee. Onko meillä ruutia?
-- Muutahan meillä ei olekaan, -- vastasi Fieandt olkapäitään
kohauttaen.
-- Niinpä arvelen minä, -- sanoi Bertelsköld, -- että urhoolliset
karoliinit eivät huoli turhiin puheisiin aikaansa haaskata. Me annamme
heidän tehdä vielä yhden rynnäkön, suljemme keskimmäisen holvin, ja kun
linna on vihollisia täynnä, räjäytämme itsemme ja heidät ilmaan.
-- Juuri niin, -- vastasi Fieandt kylmästi. -- Se on minunkin
ajatukseni. Onko vielä ketään, jolla on jotakin lisättävää?
-- On, -- vastasi rovasti Cajanus. -- Linnassa on, paitsi
haavoitettuja, enemmän kuin 70 naista ja lasta. Minä ehdotan, että me
sitä ennen lähetämme heidät pois linnasta, ei kenraali Tshekinille,
vaan eversti Mannsteinille. Minä tunnen hänet, hän on lempeä ja
inhimillinen, hän on säästävä heitä. Minä jään linnaan luoksenne;
ennenkuin ruutikellari sytytetään, nautimme me Herran leipää ja viiniä.
Syntyi hälinää kokoontuneiden joukossa. -- Miksikä lähettäisimme naiset
häpeään ja lapset orjuuteen? Ennemmin kuolkoot kaikki meidän kanssamme.
Eeva Rhenfelt oli miehenpukuunsa puettuna pistäytynyt rovastin puhuessa
ulos ja toi nyt uusia jäseniä sotaneuvostoon. Ne olivat naisia ja
lapsia -- näytelmä, jota voi ajatella, mutta ei kuvata! Näiden itkusta
nääntyvien, kuihtuneiden viattomien raukkain paljas ilmestyminen
saattoi kyynelet noiden jäykkien soturien silmiin. -- Antautukaamme!
Antautukaamme! -- huusivat äidit, koettaen kylmällä povellaan
lämmitellä kangistuneita lemmittyjään.
-- Pois naiset! pois lapset! Onneton oli se päivä, jolloin sallin
heidän turvautua linnaan! -- huudahti Fieandt.
Mutta he eivät lähteneet. He tarttuivat kiinni miestensä vaatteihin ja
pitkittivät vain tuota sydäntä vihlovaa huutoaan: -- Antautukaamme!
Antautukaamme! Meitä ei saa lähettää vihollisen luo. Ennemmin tahdomme
täällä kuolla teidän kanssanne!
-- Pois, pois! -- komensi linnan päällikkö samalla tuimalla äänellä,
kääntyen itse poispäin, ettei kukaan näkisi petollista kyyneltä hänen
silmännurkassaan.
-- Kuuletteko vain? kuuletteko? -- kiljui eräs äiti vimmoissaan. --
Mekö pois! Tiedättekö, minkätähden hän niin sanoo? Sentähden, että hän
itse on kahdesti karannut vihollisen käsistä. Hän tietää hyvin kyllä,
ettei hänellä itsellään ole mitään armoa odotettavana, ja sentähden
tahtoo hän syöstä meidät kaikki turmioon.
Fieandt kalpeni. Tuota hän ei ollut ajatellut. Häntä, nuhteetonta
sankaria, syytettäisiin siitä, että hän olisi epätoivoissaan viatonta
verta uhrannut. -- Mitä sanot sinä mieletön nainen! -- huusi hän.
Sanomaton sekasorto syntyi tuossa hälisevässä joukossa. -- Ruutia!
Ruutia eikä kyyneliä! -- kuultiin Bertelsköldin sanovan. Samassa
sattuivat hänen silmänsä tuohon hoikkaan, mustatukkaiseen ja
kirkassilmäiseen nuorukaiseen. -- Mikä on sinun ajatuksesi? --
kuiskasi hän hämillään, voimatta kestää noiden armaiden silmien
katsetta.
-- En pyydä mitään itselleni; enpä edes sinullekaan, kuiskasi Eeva
vastaukseksi. -- Mutta ajattele näitä onnettomia. Antautuminen
viimeisessä hätätilassa ja kunniallisilla ehdoilla ei ole vielä koskaan
soturin kunniata tahrannut.
Rovasti Cajanus kuuli nämä sanat. -- Minä ehdotan, sanoi hän, -- että
räjäytämme itsemme ilmaan, ellei meille tarjota parempaa kuin
pakkosopimusta. Mutta jos meille luvataan esteetön lähtö, sotilaille
heidän aseensa ja muulle väelle yksityinen omaisuutensa, niin
antautukaamme.
-- Naiset ja papit! -- huudahti suuttunut linnanpäällikkö. -- Ei
kuningas ole antanut minulle Suomen viimeistä linnaa pois
lahjoitettavaksi.
-- Ruutia! Ruutia! toisti Bertelsköld.
-- Hänkin on karannut vihollisen käsistä! -- huusi vimmastunut äiti. --
Voi, voi, noita sotaherroja! He tahtovat viedä meidät kaikki muassaan.
Meidän veremme tulkoon heidän päällensä!
-- Kuuletko? -- kuiskasi nuorukainen Bertelsköldin korvaan.
-- Leipää! Leipää! -- itkivät lapset, ja heidän pienet huulensa olivat
niin siniset vilusta, että hampaat kalisivat.
-- Tulkaa, -- sanoi Fieandt synkeällä äänellä Bertelsköldille. -- En
kestä tätä kauemmin. Jättäkäämme sielumme Jumalan huomaan ja
räjäyttäkäämme mitä pikimmin itsemme iankaikkisuuteen. Seitsemän
tynnyriä ruutia oli tuolla alhaalla. Sekunnissa se on tehty. Tulkaa!
Bertelsköld meni. Mutta jättiläispoika Taneli Cajanus astui heidän
tiellensä. -- Antakaa minulle sytytin, -- kuiskasi hän reippaasti, --
niin lupaan, että laukeaa. Mutta ei ennenkuin äitini ja sisareni ovat
menneet pois linnasta.
-- Uskallatko mukista? -- karjaisi suuttunut Fieandt -- Pois tieltä,
poika!
-- En askeltakaan, ennenkuin äitini ja sisareni ovat porttien
ulkopuolella! -- jatkoi poika samaan ääneen ja salpasi oven kookkaalla
ruumiillaan.
Fieandt veti miekkansa. Hänen kätensä oli aina ripeämpi kuin hänen
kielensä. Paltamon jättiläinen olisi saanut loppunsa, ellei Bertelsköld
olisi pidättänyt kohotettua kättä.
-- Tehkäämme hyökkäys eteläisestä portista! -- kuiskasi hän. -- Se on
parempi. Poika päästäköön sill'aikaa naiset ulos pohjoisesta ja
pitäköön sitten sanansa ruutikellarista.
-- Olkoon menneeksi, -- sanoi Fieandt. -- Meitä ei ole enää
kahtakymmentäkään asekuntoista miestä, mutta meitä on tarpeeksi monta
kaatumaan hyvässä seurassa.
Samassa tuli ilmoitus muureilta, että vihollinen läheni tiheinä mustina
riveinä jäätä myöten, uudistaakseen rynnäkkönsä itäiseltä puolelta,
jossa väsynyt linnanväki ei enää ollut voinut pitää avantoja auki
kovassa pakkasessa. Läntiselle puolelle, joka oli Ämmään päin, oli
mahdoton paeta; pohjois- ja eteläpuolella juoksi virta kahtena niin
vuolaana haarana linnan vähäisen saaren ympäri, että jää ei olisi
mitenkään kestänyt suurempaa joukkoa, vaan vienyt sen varmasti
vaanivaan hautaan.
Sotaneuvosto hajausi; itsekukin riensi taas paikalleen, mutta uupuvin
voimin ja särjetyin sydämin.
Airut tuli ja kysyi viimeisen kerran, tahtoiko linna antautua.
-- Tahtoo, -- huusi rovasti Cajanus niin kovasti, että kaikki sen
kuulivat. -- Me antaudumme, mutta vain sillä ehdolla, että saamme
esteettömästi lähteä perheinemme, aseinemme ja viedä yksityisen
omaisuutemme kanssamme.
-- Niin, niin, me antaudumme, -- kiljui sama äiti, joka vast'ikään niin
pahasti oli purkanut kiukkuaan linnan päällikölle.
Fieandt aikoi juuri antaa jyrkän kieltävän vastauksen, kun Cajanus
tarttui häntä käsivarteen ja osoitti erästä vallinsarven nurkkaa. Muuan
nainen istui siinä, lapsi rinnoilla; he eivät liikkuneet, eivät enää
valittaneet. He olivat kuolleet nälkään ja viluun.
Fieandt antautui.
Vastoin kaikkea luuloa vihollinen suostui ehtoihin. Ei tiedetty
Kajaanin linnassa, että jos linna vielä viikon päivät olisi pitänyt
puoliansa, olisi vihollisen täytynyt piirityksestä luopua. Niin
hirveästi olivat taudit tehneet tuhoa noissa ahtaaseen leiriin
sullotuissa joukoissa, että pitempi viipyminen luultavasti olisi
tuottanut koko vihollisen armeijalle perikadon. Jos saa uskoa
senaikaisia ilmoituksia, oli Kajaanin pieni linna jo maksanut
piirittäjille noin 4,000 miestä.
Antautua! Ilkeältä soipi tämä sana soturin korvissa. Ei milloinkaan ole
antautumiseen ollut enemmän syytä kuin nyt, ja yhtäkaikki surivat
Kajaanin linnan harvat urhoolliset puolustajat sitten kaiken
elinaikansa sitä, ettei heille oltu suotu samaa kunniakasta kohtaloa,
mikä oli tullut monen muun karoliinilaisen linnan osaksi, jotka
kukistuessaan olivat haudanneet tuhansia vihollisiakin alleen.
Levitettiin olkia molempain virranhaarain heikolle jäälle, valettiin
vettä olkien päälle, annettiin sen jäätyä ja lujennettiin kuljettava
kohta vielä hirsillä ja laudoilla. Tätä hätävaraista siltaa myöten
astuivat puolustajat ulos ja piirittäjät sisään. Urhoolliset upseerit
vihollisen puolella tuskin uskoivat silmiään, nähdessään tämän
vähäisen, ryysyisen, menehtyneen joukon, joka kokonaisen kuukauden
päivät oli puolustanut Kajaanin linnaa ja jossa oli kolme ukkoa, naista
ja lasta yhtä sotakykyistä miestä kohden. Kenraali Tshekinin suuttumus
oli ääretön. Hänen sanotaan heti paikalla tahtoneen hakkauttaa heidät
maahan, mutta silloin oli eversti Mannstein irroittanut miekan vyöltään
ja vannonut luopuvansa palveluksestaan, jos niin tapahtuisi. Sen ajan
historia on täynnä moisia väkivallantekoja; eivät mitkään kansat, eivät
ruotsalaiset enemmän kuin suomalaisetkaan aina jaksaneet taistelun
vimmasta puhtain käsin erota. Mannsteinin sanat kumminkin tepsivät;
useimmat vangit saivat pitää henkensä, mutta vietiin pois ryöstettyinä
ja puoleksi alastomina ankarassa pakkasessa. Rovasti Cajanus, jota
syytettiin siitä, että hän oli viimeiseen saakka yllyttänyt linnanväkeä
vastarintaan vietiin anoppinsa ja lastensa kanssa Turun linnaan,
Haavoitettu Bertelsköld sai Mannsteinin käskystä reen ja vietiin pois
muiden muassa. Hänen sivullaan astuivat muiden vankien muassa tuo
hoikka nuorukainen, vanha Topias ja jättiläispoika Taneli. Tämä
katsahteli tuon tuostakin taaksensa, niin että majuri vihdoin kysyi,
oliko hänestä hauskaa nähdä isäinsä linna vihollisten vallassa.
-- Ei, -- sanoi poika. -- Haluaisin vain nähdä, ovatko ne virittäneet
valkean isäni pohjoisessa tornissa olevan huoneen takkaan.
-- Ja mitäpä se meihin enää kuuluisi?
-- Ei juuri erittäin. Olen vain puhkaissut uunin arinan ja sen alla
olevan lattian ja johtanut reiän kautta kaksi tulilankaa
ruutikellariin. Se on, niinkuin majuri tietää, juuri takan alla.
-- Poika, mitä olet tehnyt?
-- En mitään. Olen vain pitänyt sanani.
Ei sinä päivänä kuitenkaan mitään kuulunut. Mutta toisena aamuna,
vankien ja näiden vartijain vielä lepäillessä noin kahden peninkulman
päässä linnasta, tärähdytti räjähdys maata ikäänkuin etäisen ukkosen
jyrähdys, salaman kaltainen liekki punersi pilviä, ja sakea, musta
savu- ja sorapatsas tuprahti taivaanrannalle siltä suunnalta, missä
linna oli. Silloin kouristuivat jättiläispojan nyrkit kokoon, ja hänen
tummissa silmissään nähtiin ikäänkuin vastavälähdys tuohon katoavaan
leimaukseen, joka nyt valaisi Paltamon harmaata talvista taivasta.
-- Mikä se oli? -- kysyivät hämmästyneet vangit.
-- Se oli Kajaanin linna, joka lensi ilmaan! -- kuiskasi jättiläispoika
suomeksi, sanomattomalla riemulla hampaitaan kiristäen.
-- Niin, -- sanoi Bertelsköld surullisesti, -- se oli Suomen viimeinen
linna, joka nyt kukistui![35]
Näin loppui lyhyt taru Kajaanin linnasta. Sen raunioista ovat vielä
tänä päivänä muurit jäljellä, ja ovat ne nyt sen sillan tukena, joka
virran poikki johtaa maantien Kajaanin kaupungista Paltamon kirkolle.
Vielä tänäkin päivänä silmäilevät petäjiä kasvavat kukkulat synkästi
Suomen viimeisen, Isonvihan kauhujen aikaisen taistelun näyttämöä; --
vielä tänäkin päivänä on niinkuin toisinaan näkisi Fieandtin mahtavan
varjon surevana seisovan holvien raunioilla; vielä tänäkin päivänä
liikkuu siellä jättiläispojan haamu, palava sytytin kädessä, etsien
kellaria, jossa ruudin salaperäinen voima vaaniskeli linnan kohtaloa;
ja vielä tänäkin päivänä tietää Ämmän kumea kohina kertoa
muinaisaikaista tarua linnan kukistumisesta ja karoliinien urotöistä
perimmässä pohjolassa.