-- Kukako teitä muistaa? -- toisti Taneli. -- Mistäpä minä sen
tietäisin? Eräs pienoinen hienohipiäinen keikari, joka hyvin mahtuisi
takinhihaani! -- Ja jättiläispoika naurahteli ylenkatseellisesti.
Samassa nähtiin ovessa takkatulen valossa hoikkavartaloinen, kalliiseen
turkistakkiin puettu nuorukainen; leveäreunainen hattu, jota hän sisään
tullessaan ei ollut päästään ottanut, varjosti hänen kasvojaan, niin
että vain hänen parraton leukansa ja hienot vaaleat kasvonsa, jotka
olivat taistellessa ruudinsavusta vähän mustuneet, olivat näkyvissä.
Syntyi äänettömyys huoneessa. Kummallinen tunne valtasi Bertelsköldin.
-- Mene, Taneli, mene ystäväni! -- sanoi majuri. -- Tällä nuorella
herralla on ehkä jotakin kahdenkeskistä puhuttavaa.
Taneli meni, luoden tyytymättömän katseen outoon vieraaseen. Hän näytti
luonnonlapsen tarkalla vaistolla aavistavan, että äsken tulleesta voisi
tulla kilpailija, joka sysäisi hänet pois majurin suosiosta, jota hän
tähän saakka aivan riidattomasti oli nauttinut.
Syntyi uusi äänettömyys, jota ei kumpikaan näyttänyt tahtovan
keskeyttää. Viimein nousi Bertelsköld puoleksi ylös vuoteeltaan ja
sanoi: -- Nuori mies, te olisitte saattanut valita paremman turvapaikan
kuin tämä on. Mutta lienette ehkä pakolainen jostakin poltetusta
talosta?
-- Koko valtakunta on kuin poltettu talo, -- sanoi vieras sointuvalla
äänellä, joka ajoi veret Bertelsköldin kalpeille kasvoille. -- Ihmiset
etsivät ystäviänsä; mistä heidät löytävät; yksi asunto ei ole toistaan
huonompi.
Haavoitetun ajatukset sekaantuivat, hänen päänsä vaipui kovalle
päänalustalle. Houreisia sanoja kuului hänen huuliltaan. -- Hevoseni!
-- huusi hän; -- hevoseni! Hakatkaa päälle, pojat, hakatkaa! He vievät
tuon naisen muassaan, ja meidän täytyy pelastaa hänet!
Tuota pikaa oli vieras hänen vierellään, asetti päänalustan paremmin ja
laski sievän valkoisen kätensä majurin korkealle kaarevalle otsalle.
Mutta haavoitettu jatkoi: -- Ratsasta, Taneli, kiireesti! Suitset
höllälleen, kannukset kupeisiin! Meidän täytyy löytää hänet, vaikka
henkemme menisi. Mutta varo, lapseni, ettet ratsasta talonpoikain
peltojen yli. Meidän täytyy säästää omaa maatamme! Kiireesti, Taneli,
kiireesti ... ei sinne, se tie vie Pultavaan ja Isokyröön ... tänne,
tänne, täällä on Narva ... täällä!
Taneli kuuli huudon, riensi huoneeseen ja tarttui vierasta kovasti
käsivarteen. -- Varo lumoamasta majuria, -- huusi hän; -- muuten heitän
sinut muurin yli hyppimään harakkaa vihollisen edessä! Se on ainoa
konsti, mihin kelpaat.
-- Taneli, Taneli! sinua etsitään, vihollinen hankkiutuu rynnäkköön! --
huudettiin ulkoa. -- Pitäkää häntä silmällä, ettei hän surmaa
majuriani! -- huusi Taneli ja riensi ulos. Ei kukaan nyt joutanut
Bertelsköldiä hoitamaan. Vieras puhalsi pieneen pilliin, ja vanha
Topias astui sisään. Lukija on arvattavasti jo tuntenut tämän äsken
tulleen samaksi nuoreksi matkustajaksi, jonka näimme hollantilaisen
aluksessa suolakauppoja tehtäessä.
Topias, harvapuheinen, Porin omituista murretta puhuva ukko, kävi
majurin haavoja tutkimaan ja pudisti päätänsä. -- Ovatko ne
vaarallisia? -- kysyi levottomasti hänen nuori herransa.
-- Voisivat tulla, -- vastasi ukko lyhyesti. -- Nämä Lapin tietäjät
luulevat siinä olevan kyllin, että vain sulkevat verenjuoksun
luvuillaan.
-- Niin käytä sitten ruohojasi ja jos saat hänet pelastetuksi, niin
valitse pitäjäsi paras maatila; minä ostan sen sinulle.
Topias nyökäytti päätänsä; hän katsoi tarpeettomaksi ruveta sen enempää
puhumaan näin selvästä asiasta, ja hetkisen kuluttua olivat haavat,
rinnassa ja käsivarsissa olevat neljä tahi viisi piikinpistoa ja yhtä
monta sapeliniskua taitajan kädellä sidotut. Sitten hän antoi
haavoitetulle jotakin juotavaa, jonka oli valmistanut pienessä pussissa
mukanaan kuljettamistaan ruohoista. Hourailu lakkasi; Bertelsköld
vaipui levolliseen uneen ja nukkui umpeensa 12 tuntia, sill'aikaa kuin
taistelu riehui muurien ympärillä, ja linnanväki töin tuskin sai uuden
rynnäkön torjutuksi.
Ilta oli jo tullut, kun hän rauhallisesti heräsi, tuntien itsensä
uudistuneista voimistaan onnelliseksi. Topias oli mennyt erään väsyneen
vartijan sijaan muurille vartioon; tuo hieno nuorukainen istui sängyn
luona eikä malttanut olla ilosta hiljaa huudahtamatta. Takkatulen valo
sattui nyt kirkkaammin hänen kasvoihinsa, joissa ei enää näkynyt ruudin
savua. Bertelsköld katseli häntä ihan äänettömänä; hänen silmistään
näkyi, ettei hän oikein tiennyt, istuiko hänen edessään ainoastaan
kauniin unennäön haamu.
-- Voitko nyt paremmin? -- kysyi vieras. -- Ei, noin kummallisesti et
saa minua katsella, -- lisäsi hän, punan taas noustessa haavoitetun
poskiin. -- Olisipa minun tosiaankin pitänyt närkästyä, ettei minua
heti tunnettu -- mutta minä annan sinulle anteeksi sillä ehdolla, että
_nyt_ tunnet minut ja kuuliaisesti mukaudut käskyihini.
Samassa tempasi nuorukainen päästään leveäreunaisen hattunsa, jota
tähän asti oli siinä pitänyt, ja Bertelsköld tunsi heti paikalla Eeva
Rhenfeltin, syntyisin Falkenberg, ihanat, uljaat ja päättäväisyyttä
osoittavat kasvot. Pitkä musta tukka oli vain poissa ja kaarelle
leikattu niskassa, ettei se omistajaansa ilmaisisi.
-- Mutta eikö tämä ole vain unennäköä! -- huudahti majuri -- ja
aavistaen rakastettunsa uhrauksen suuruuden, vierähti yksi ainoa iso
kirkas kyynelkarpalo hänen miehuullisesta silmästään.
-- Hiljaa, herraseni, en salli mitään mielenliikutusta; siitä saat
vastata uuden lääkärisi edessä. Lupaa kuunnella minua niinkuin siivo
lapsi, niin kerron sinulle sadun. Minä sain kesällä kirjeesi, jossa
uudestaan pyydät minua panemaan kaikki vaikuttimet liikkeelle,
hankkiakseni apua Suomelle. Mitäpä auttanee, että käännyn
neuvoskunnalta sitä pyytämään, ajattelin minä; neuvoskunta on kerran
ennenkin luvannut, mitä ei ole voinut täyttää. Minä hain käsiini
kuninkaan Stralsundista; se ei ollut helppoa, kuten ymmärrät, mutta
minä näin hänet...
-- Näitkö hänet, Eeva?
-- Hiljaa! Minä sekä näin että puhuttelin häntä. Hän muisti sinut
vallan hyvin...
-- Ah, hän muisti minut vielä!...
-- Hiljaa, jos luulet minua unennäöksi, niin älä pakota minua jälleen
katoamaan. -- Hän puhui sinusta kunnioituksella. -- Urhokas mies! sanoi
hän -- kuuletko, se on jo jotakin, kun Kaarle-kuningas sanoo miestä
urhokkaaksi! No niin, en tahdo sinua kovin ylpistyttää. Mitä siihen
apuun tulee, jota Suomelle pyysin ... niin kuningas lupasi, ettei hän
sitä unohtaisi, kun vain ensin oli suoriutunut preussiläisistä,
saksilaisista ja tanskalaisista. Sinun tulisi pitää puoliasi, sanoi
hän, niin kauan kuin voit...
Bertelsköld naurahti. -- Kun Kaarle-kuningas sanoo: niin kauan kuin
voit, niin se tietää: niin kauan kuin minulla on tynnyri ruutia
tähteenä räjäyttääkseni itseni ja linnan ilmaan. Onpa hyvä tietää;
juuri samaa olen jo kauan ajatellut.
-- Ei, se ei voinut olla kuninkaan tarkoitus, -- jatkoi Eeva
hämmästyksissään; -- minä olen vakuutettu siitä, että hän mieluummin
käyttää kättäsi siellä, missä se parhaiten voi olla hyödyksi
isänmaalle. No niin, minä palasin Tukholmaan. Smoolantiin; minä etsin
maaelämän rauhallisuutta tilallani. Turhaan; ajatukseni asustivat sinun
luonasi, sinun vaaroissasi ja kärsimyksissäsi, ne ajelivat minua yötä
ja päivää ja karkoittivat unen silmistäni. Kykenemätön kun olen aseita
kantamaan isänmaani hyväksi, niin mitäpä varten olisin elänyt, jollen
sinua varten! En voinut kauemmin enää kestää, minun täytyi etsiä sinut,
kuollakseni kanssasi, jos niin täytyy; enhän kumminkaan voi elää ilman
sinua! Suomen pakolaisten joukosta tapasin ukon, jolla oli uskallusta
seurata minua, uhrasin pitkät hiukseni sinulle, koska en, niinkuin
Karthagon naiset muinoin, voinut uhrata niitä isänmaalleni. Tahdoin
päästä Suomen puolelle, mutta millä keinoin? Menin erääseen
hollantilaiseen alukseen; me laskimme siellä täällä maihin, tehdäksemme
kauppaa suoloilla; mahdotonta oli löytää ainoatakaan turvallista
paikkaa ennenkuin perimmässä pohjolassa, Kemissä! Siellä erkanin
hollantilaisista, pyrkiäkseni hävitetyn maan kautta luoksesi. Enemmän
kuin kolme pitkää kuukautta olen minä harhaillut erämaissa tänne
päästäkseni -- Kustaa, sinun ei tarvitse hävetä minua, minäkin olen
kärsinyt sotaa, nälkää ja janoa. Mikä elämä noiden partiolaisten,
noiden sissien ja kivekkäitten seurassa, jotka elävät kuin rosvot
sakeimmissa metsiköissä ja äkisti hyökkäävät suksillaan esiin,
hätyyttääkseen vihollisen kuormastoa, kaapatakseen jonkin vartijajoukon
vangiksi, hakatakseen maahan jonkin retkeilijäjoukon, ja sitten taas
kadotakseen kuin sumu luoksepääsemättömiin lymypaikkoihinsa! Kaiken
kultani olin jo menettänyt, olinpa menettänyt toivonikin päästä enää
luoksesi, kun vihdoin viimein tapasin partiojoukon, jonka onnistui
päästä aina Oulunjärven jäälle asti ja sieltä yöllisen hyökkäyksen
tapahtuessa tänne Kajaanin linnaan!
-- Eeva, -- sanoi Bertelsköld liikutettuna, -- tiedätkö, että nyt olet
amatsoonien maassa, joilla, sen mukaan kuin Messenius ja Rudbeck
väittävät, ennen vanhaan on ollut valtakuntansa ja oikea pesäpaikkansa
täällä Kajaanissa? Kuka heistä on vetänyt sinulle vertoja rohkeudessa?