Vielä muistanet, ystävällinen lukija, ne muinaiset päivät, jolloin
aikansa suurin historioitsija ja eräs ihana saksalainen ruhtinatar
huokailivat Kajaanin linnan muurien sisäpuolella. Seuraa siis meitä
vielä kerran tuonne kauas pohjolaan, noiden harmaiden muurien luo,
pauhaavan Ämmäkosken ääreen. On talvi nyt niinkuin silloinkin; valkea
lumi peittää kuusien oksat, ja jää kurottaa voimatonna äärimmäistä
reunaansa ärjyvää putousta kohti, jota se ei voi sulkea jähmettyneeseen
syliinsä. Mutta seutu linnan ympärillä ei ole enää niin autio kuin
ennen. Pieni kaupunki sen vierellä vilisee sotaväkeä; kaikki lähiseudun
pirtit ja mökit ovat täynnä harmaita takkeja, ja kun niihin ei
likimäärinkään koko armeija mahdu, on joen rannalle pystytetty
rivittäin lautakojuja, ja kun ei edes niissäkään ole sijaa yhä
eteneville joukoille, on lumesta luotu majoja, jotka sisäpuolelta on
verhottu niinimatoilla ja varustettu ovilla ja pienillä ikkunoilla,
jotka lasiruutujen asemesta on telttakankaalla peitetty.
Venäjän armeija kenraali Tshekinin johtamana piiritti Suomen viimeistä
jäljellä olevaa varustusta, Kajaanin linnaa. Nopea oli miesten vaihdos
tässä tilapäisessä leirissä. Neljä tuhatta miestä marssi tänne
joulukuun alussa v. 1715, ja tammikuun alussa seuraavana vuonna oli jo
enin osa niitä kadonnut maan päältä. Mutta eivät puolustajain miekat
eivätkä kuulat olleet heitä kaataneet niinkuin elomiehen viikate oljet,
vaan kaataja oli Egyptin surmanenkeli, joka muinoin hävitti Sanheribin
sotajoukon ja joka nyt hävittävän sotaruton hahmossa tapaili satoja ja
tuhansia piirittävästä sotajoukosta. Kaksi suurta parakkia oli
sairaalaksi laitettu; yhä tuotiin niihin uusia sairaita; yhä korjattiin
niistä pois toisia, jotka olivat taistelunsa loppuun taistelleet ja nyt
saivat käydä levolle pohjolan lumen alle. Niin kauhistava oli
mieshukka, että kun 3000 miestä verestä väkeä tammikuussa taas tuli
leiriin, ei sotaan kykenevä miehistö vähän ajan kuluttua ollut
suurempi, vaan pienempi kuin piirityksen alussa kuukautta sitä ennen.
Kuitenkin oli tämä voima mahdottoman suuri piiritettyjen voimaan
verraten. Majuri Fieandtilla oli linnan puolustajina 50 invaliidia,
ontuvia, rampoja ja silmäpuolia Suomen armeijan loppumiehiä, joiden
apuna oli muutamia tuolla salaperäisellä ja pelätyllä "sissien" nimellä
tunnetuita partiolaisia, kaikki sydäntynyttä ja ryysyihin puettua
väkeä, jotka olivat tottuneet viikoittain ja kuukausittain tappelemaan
ilman katon suojaa, ilman muuta ruokaa kuin pettuleipä, nuolella
ammutut oravat ja tautiin kuolleet hevoset. Nämä puolustautuivat
sellaisella miehuudella, jota sopii verrata karoliinien kauneimpiin
urotekoihin tänä ylen epätoivoisena aikana. He torjuivat rynnäkön
toisensa perästä ja tekivät yöllisiä hyökkäyksiä linnasta, ei tosin
toivossa voittaa mitään ratkaisevaa etua, vaan lisätäkseen vihollisen
ruoka- ja ampumatarpeilla linnan omia niukkoja varoja. He taistelivat
yötä ja päivää ilman mitään avun toivoa, ollen enemmän kuin 30
penikulman päässä lähimmistä ruotsalaisista sotajoukoista -- he
taistelivat ilman pelastuksen toivoa menetetyn maan puolesta, jonka
koko avara ala aina tähän äärimmäiseen kolkkaan asti oli vihollisen
vallassa -- oman onnensa nojaan jääneinä ja kuninkaansa unohtamina,
jonka edestä he kuitenkin vertansa vuodattivat -- ja maailman
unohtamina, joka ihmetellen ja säälien katseli toisia etelämpänä olevia
taistelijoita tässä suuressa Kaarle-kuninkaan ja hänen miestensä
kuolonkamppauksessa -- joka päivä nälkää, vilua, tautia ja pakolaisten
vaikeroimisia kärsien ahtaissa linnan holveissa. Ja he eivät horjuneet,
eivät napisseet eivätkä koskaan valittaneet. Joka aamu ja ilta pitivät
he rukouksia keskimmäisessä holvissa, jossa Paltamon rovasti Cajanus,
joka koko perheensä kanssa oli linnaan paennut, totisen jumalanpelon
järkkymättömällä levollisuudella kehoitti heitä aina kuolemaan asti
lujina pysymään. Ja kun he lukivat harvoja rivejänsä ja kun milloin
mikin heistä havaittiin haavojen tai taudin takia kykenemättömäksi
sotimaan, silloin nähtiin näiden riutuneiden, ryysyisten, ruudinsavusta
mustuneiden haamujen vapaaehtoisesti astuvan tyhjiksi jääneille
paikoille; he nukkuivat tuntia vähemmän, he tekivät työtä tuntia
kauemmin, he vuodattivat verta vähän enemmän kuin ennen, he kävivät
yksi monen verosta, he olivat joka paikassa läsnä -- ja vihollinen näki
kummakseen puolustajain luvun pikemminkin karttuvan kuin hupenevan. --
Vaeltaja, sinä, joka pohjolan kesäpäivänä astuskelet kukistuneen
Kajaanin linnan soralla, älä käy välinpitämättömänä näiden muurien
ohitse; nosta hattuasi niiden haamujen edessä, jotka näillä raunioilla
aaveilevat, sillä oli aika, jolloin tämä vähäinen maan kolkka oli ainoa
paikka, mikä oli Suomesta tähteenä, ja urhoollisia Suomen miehiä olivat
ne, jotka täällä vuodattivat verensä isänmaansa edestä!
Tuskin olisi kumminkaan puolustajain urhoollisuus mitään auttanut, jos
vihollinen olisi saanut järeätä tykistöä muassaan tuoduksi. Onneksi se
oli sille mahdotonta. Se ampui pienillä kenttätykeillä ja kranaateilla,
jotka eivät mitään mahtaneet lujille muureille, ja linna, jonka tykistö
oli vielä surkeammassa tilassa, vastasi ammuntaan hyvästi tähdätyllä,
hyvin säästävästi käytetyllä kivääritulella. Sen ohessa ammuttiin
molemmin puolin nuolillakin; kalmukit ja muut säännöttömät joukot
olivat siihen aikaan hyvin harvoin pyssyillä varustettuja, ja
suomalaiset kävivät usein jouseen käsiksi ruutia säästääkseen -- se oli
ikivanhan jousella ampumisen viimeinen aika, sillä Isonvihan jälkeen ei
jousia enää käytetty ja niitä löytyy vain maasta tai vanhoista
romukätköistä, ja ne ovat usein luukoristuksilla kauniisti silattuja ja
varustettuja teräskaarella, jota vuosisadat ovat ruostuttaneet ja jota
nykyajan käsivarret eivät enää kykene jännittämään.
Eräässä linnan kammiossa, jonka pieni rautaristikolla varustettu ikkuna
oli Ämmään päin, makasi kookas nuori mies, pahojen haavain uuvuttamana
ja kykenemättömäksi käyneenä halvalta vuoteeltaan nousemaan. Hänen
partansa oli kasvanut pitkäksi, hänen silmänsä olivat kuopalla; hänen
jäntevä, nyt hervoton kätensä lepäsi sängyn syrjällä, koneentapaisesti
pidellen nukkea, jonka eräs pienoinen tyttö vast'ikään oli hänelle
antanut. Cajanuksen perhe asui näet viereisessä huoneessa, ja
haavoitettu katseli aikansa kuluksi lasten leikkiä. Ajan luonnetta
kuvaavaa oli, että nukellakin oli pieni puumiekka kupeellaan. Pienet
tyttösetkin leikkivät sotaa, vieläpä rintalapsetkin olivat niin
tottuneet tykkien jyskeeseen ja kuulain rätinään linnan muuria vastaan,
ettei niitä enää muulla kehtolaululla tarvittu nukuttaa.
Haavoitettu soturi oli Kustaa Bertelsköld. Oli ilta. Eräs nuori mies
astui sisään, istuutui sängyn syrjälle ja katseli haavoitettua hellällä
ystävyydellä. Kehittymättömistä, lapsimaisista kasvoista päättäen oli
äsken tullut tuskin vielä ennättänyt nuoruuden ikään, ja todella olikin
hän vasta 12:n tai 13:n vuoden vanha. Mutta pituudessa hän veti jo
vertoja Bertelsköldille, joka oli seitsemän jalan pituinen. Tämä nuori
jättiläinen, joka sittemmin kasvoi kahdeksan jalan ja neljän tuuman
pituiseksi, oli Taneli Cajanus, rovasti Juhana Cajanuksen pojanpoika,
Gyllenhjertan aatelista sukua.
-- Tänä yönä tehdään hyökkäys -- sanoi tämä kummallinen poika
miellyttävästi hymyillen; -- ja nyt hankimme majurille pisaran viiniä.
Sitäpaitsi ovat halot lopussa, ja päästyämme kerta venäläisten
limppujen makuun ei pettuleipä enää tahdo maistua.
-- Tuleeko hyökkäys pitkällekin ulottumaan? -- kysyi Bertelsköld.
-- En tiedä; mutta Manamansalossa sanotaan olevan sissejä; meidän
täytyy pyrkiä niin kauas kuin suinkin sille suunnalle, ja ruutimiina on
luotu räjäytettäväksi heti, kun olemme linnaan palanneet. Olipa hyvä,
että valtasimme ne kolme tynnyriä ruutia viimeisessä hyökkäyksessä;
meillä on nyt sitä tarpeeksi asti räjäyttääksemme vaikka koko linnan
ilmaan.
-- Se kai tässä viime lopussa täytynee tehdäkin, vai mitä luulet,
Taneli? -- sanoi haavoitettu sankari surullisesti hymyillen.
-- En minä sentähden Ämmään hyppää, -- sanoi poika uljaasti. -- Kaikki
portit selkoselälleen -- tuhat vihollista kimppuumme, ja jos ei kukaan
muu halua viedä sytytintä ruutikellariin, niin minä sen teen. Mutta
hyvästi nyt, majuri; älkää maatko valveilla ampumista kuunnellen, kyllä
se käy hyvästi, ja ennenkuin päivä koittaa, tuon minä majurille
pullollisen hyvää viiniä -- jos silloin vielä elän.
Ilta kului. Yö tuli. Sydänyön aikana, kun kuu oli peittynyt paksuihin
pilviin, kuului hälinää linnan läntiseltä puolelta, samalta suunnalta,
mistä Ämmän putouksen ikuinen pauhu kuului pohjoisen talviyön
hiljaisuudessa. Haavoitettu sotilas ei saanut unta: hän kuunteli
tottunein korvin jokaista laukausta, jokaista aseen kalskausta, joista
voisi arvata tappelun menon. Mutta kovin vaillinaiset olivat tällä
tavoin saadut tiedot. Hän huomasi lähimmissä huoneissa valkeata.
Hyökkäys oli mitä rohkeimpia, ja sinä yönä nukkuivat linnassa
ainoastaan pienet lapset, joilla ei ollut mitään aavistusta vaarasta.
Enemmän kuin puolet varusväestä oli mennyt ulos; alun neljättäkymmentä
miestä kolmea tahi neljäätuhatta vastaan. Muut seisoivat vartiossa,
käsi sytyttimellä, sormi liipasimessa kiinni. Vieläpä naisetkin
seisoivat vartiossa, valmiina laukaisemaan, ja lapsia, joilla kullakin
oli määrätty paikkansa, mihin heidän piti ruutia ja kuulia kantaa,
lohduteltiin sillä makealla toivolla, että he saisivat palkakseen
kupillisen maitoa niistä viidestä tai kuudesta lehmästä, jotka linnassa
vielä olivat elossa.
Vihollinen ei kumminkaan liikkunut, joko sentähden, että se pelkäsi
väijytystä, tai kenties oli varma saaliistaan eikä huolinut ruveta
miehiään hukkaamaan. Sekava hälinä ilmaisi kumminkin, että koko
vihollisen leiri oli jalkeilla. Jo viimein, viiden tahi kuuden pitkän
tunnin kuluttua kuului taas aseitten kalsketta aivan muurien viereltä,
ja pohjoispuolinen portti avattiin palaaville. Bertelsköld kuunteli.
Laukauksista ja hälinästä voi hän arvata, että palaavien vain hädin
tuskin ja kovasti taistellen onnistui päästä linnaan takaisin. Kuinka
kernaasti olisi haavoitettu karoliini luopunut vaikka vasemmasta
kädestään, saadakseen olla mukana ja taistella oikealla!
Vaikka huone oli etelään päin, ei tammikuun aamun ensimmäistä
sarastusta vielä näkynyt, kun nuori jättiläinen syöksähti huoneeseen,
kantaen kädessään vähäistä saviastiaa. -- Juokaa majuri, juokaa! --
huusi hän, -- se tekee teille hyvää! -- ja niin puhuen vaipui hän
tainnoksiin sotilaan vuoteen viereen.
Naiset riensivät sisään ja saivat hänet jälleen tointumaan. Bertelsköld
puristi kiitollisena hänen kättänsä. -- Se pisara on maksanut enemmän
kuin viinipisara maksaakaan -- sanoi hän liikutettuna.
-- Älkää minusta huoliko, -- sanoi poika, joka vuoti verta useista
lievistä haavoista. -- Minä olen tehnyt tehtäväni; olen hakannut maahan
viisi tai kuusi vihollista; se ei paljon auta. Mutta sissit olen
tavannut ja auttanut heitä tänne. Me ryntäsimme aina Oulunjärven jäälle
asti ja puhalsimme torviin, niin että Hiiden linna tuolla etäällä
kajahteli. Me olemme ottaneet halkoja, mutta emme muonaa. Palatessamme
oli meillä puolet vihollisen voimasta vastassamme. Ei ainoakaan meistä
olisi tullut takaisin, ellei Ämmä olisi auttanut meitä kuluttamalla
jäätä altapäin, niin että se murtui vihollisen alta ja tempasi heistä
ainakin satakunnan syvyyteen. Mutta voiton me ostimme kalliisti --
kovin kalliisti, majuri, sillä puolet meidän miehistämme kaatui tai
joutui vangeiksi. En tiedä, onnistuiko viidentoista tahi kahdenkymmenen
päästä portille. Mutta meillä on kymmenen ripeätä sissiä muassamme, ja
niiden joukossa yksi, joka heti kysyi majuria.
-- Ripeitä poikia! -- huudahti Bertelsköld. -- Kuka vielä muistaa, että
minäkin olen elossa?