Tieto hollantilaisten tulosta oli levinnyt laajalle pitkin rannikkoa,
ja vene toisensa perästä lähti sieltä yön pimeydessä purjehtimaan tätä
kallista tavaraa hankkiakseen. Mitä ei voitu muassa kuljettaa,
kaivettiin kaksinkertaisilla pohjilla varustettuihin kellareihin ja
kaivoihin tai kätkettiin latoihin ja ulkohuoneisiin. Kaksi päivää ja
kaksi yötä anniskeli hollantilainen kauppalaiva suolojaan
pirkkiöläisille. Kauppa olisi ollut hollantilaisille hyvinkin
edullinen, ellei köyhyys olisi ollut niin suuri. Heidän aluksensa
sisältö oli laadultaan aivan erikoinen. Turkiksia kaikenlaisia, jyviä,
pikeä, tervaa, käsin sahattuja lankkuja, villoja, pellavia, kankaita,
vieläpä villapaitoja ja sarkapuseroitakin oli otettu vaihtotavaroina
suoloista ja niitä sovitettiin nyt sekaisin laivaan niin hyvin kuin
taidettiin. Eikä kuitenkaan täällä Suomen rannikon miltei
varakkaimmassa seudussa oltu saatu kaupaksi puoltakaan lastia tätä
kaivattua, välttämättömän tarpeellista tavaraa.
Hollantilaisten joukossa oli kaksi matkustajaa, jotka eivät ottaneet
osaa kaupantekoon, vaan tuon tuostakin kävivät maissa ja puhuttelivat
milloin yhtä milloin toista suomalaista, kysellen heiltä, miten maassa
oltiin ja elettiin. Toinen näistä, hoikka nuorukainen, hattu syvään
hienoille kasvoille painettuna, kääntyi aina tuon tuostakin
malttamattomasti ja kysyvästi katsellen rotevan, harmaapäisen
kumppaninsa puoleen, joka vanhan palvelijan kunnioittavalla
tuttavallisuudella joka kerta päätänsä pudistaen vastasi: -- Ei vielä!
ei vielä!
Suolan ostajain joukossa oli eräs iäkäs talonpoika, kahden noin 14- ja
16-vuotiaan poikansa kanssa. Hänen kookas vartensa ja noita muita
köyhiä arvokkaampi ulkomuotonsa näytti herättävän tuon nuoren
muukalaisen huomiota, ja hän kysyi hyvällä herrasmiehen ruotsilla hänen
nimeänsä.
-- Lauri Larsson eli Perttilä Isokyröstä, -- kuului suomeksi hänen
lyhyt vastauksensa, jonka palvelija heti tulkitsi herralleen.
-- Ovatko nämä teidän poikianne? -- kysyi muukalainen taas.
-- Kaksi kahdeksasta jäljellä -- vastasi mies jurosti, kääntyen
poispäin nostamaan uutta suolasäkkiä laivan kyljessä olevaan
veneeseensä.
-- Perttilä! Perttilä! -- toisti muukalainen, muististaan jotakin
tapaillen, niinkuin tämä nimi ei olisi ollut hänelle aivan tuntematon.
-- Se oli, muistaakseni, Bertelsköldin nykyisen kreivillisen suvun
perintötalo.
Mies katsahti herraan, mutta ei vastannut mitään.
-- Tunnetteko kenties erään samannimellisen miehen -- majuri Kustaa
Bertelsköldin?
Talonpojan ahavoittuneet kasvot sävähtivät tummanpunaisiksi, ja
hetkisen aikaa kului ennenkuin hän vastasi: -- Muistanenhan sen miehen,
joka vei minulta kuusi reipasta poikaa -- kaikki täysikasvuisia, kuuden
jalan ja kahden tuuman pituisia miehiä, joilla oli voimaa kädessä ja
rohkeutta rinnassa.
-- Isä parka! -- sanoi muukalainen säälitellen. -- Voineehan
kaipuutanne kuitenkin lieventää tieto siitä, että poikanne ovat
kaatuneet kuninkaan ja isänmaansa puolesta urhoollisen miehen johdolla
taistellessaan.
Perttilä oli taas ääneti. Hänen surunsa oli liian katkera salliakseen
hänen, Tuomas Haanen[34] tavoin, siunata kohtaloaan siitä, että oli
saanut uhrata kuusi poikaa isänmaan puolustukseksi.
-- Vanhus, -- sanoi muukalainen taas, -- jos voitte hankkia minulle
luotettavan oppaan erämaiden halki Kajaanin linnaan, niin palkitsen
teidät runsaasti siitä avusta.
Talonpoika naurahti surullisesti, miltei surkuttelevasti -- Kaikki,
jotka paeta voivat, pakenevat tästä maasta, jota Herran vitsaus etsii;
ylt'ympäri näkee vain verta, tuhkaa ja viheliäisyyttä, metsän pedot
kuljeksivat useissa ennen niin rikkaissa kylissä, ja ihmiset
piiloutuvat metsissä niiden luoliin; kaikki tiet ja polut vilisevät
vihollisia; kaiken maailman kullalla saatte tuskin suojaa päänne päälle
tahi leipäpalasta nälkäänne -- ja te aiotte Kajaanin linnaan! Te
olette, herra, nuori, nuori ja kokematon; kuulkaa neuvoa vanhan miehen,
jonka käy sääliksi kauniita parrattomia kasvojanne. Palatkaa sinne,
mistä olette tullut; ehkä teillä siellä on äiti, joka valmistaa joka
ilta teille vuoteen, tahi sisar, joka sukii teidän mustan tukkanne,
taikka morsian, joka hyväilee teidän punaisia poskianne, taikka kenties
vanha isä, joka kerta on itkevä kuullessaan, että vihollinen piikillään
on naulannut teidät Suomen hongan runkoon tahi sitonut teidät satulansa
nuppiin ja niin pakottanut teidät juoksemaan avojaloin lumessa, kunnes
henkenne heititte. Palatkaa, nuori mies: vielä on teillä aikaa. Jos
kuolemaa etsitte, niin etsikää sitä sen leppeämmässä muodossa jollakin
vieraalla sotatanterella; täällä ei ole mitään sotatannerta, ainoastaan
tuntemattomia kipuja ja unohdettuja hautoja. Menkää! Mitä täältä
etsitte? Täällä ei vallitse ainoastaan kuolema, täällä vallitsee
toivottomuus!
Näin puhuttuaan hyppäsi ukko laivan kupeella olevaan veneeseensä,
viittasi äänettömän jäähyväisen ja oli kohta kadonnut erään niemen
taakse. Synkein mielin katseli muukalainen hänen katoamistaan. -- Mikä
nyt neuvoksi? -- sanoi hän epäröiden itsekseen.
-- Mennään hollantilaisen muassa, -- sanoi hänen takanaan palvelijan
ääni, -- Täällä ei käy maalle nouseminen, rannikko on vihollisen
vallassa, ja erämaat tällä vuodenajalla mahdottomat kulkea.
Hollantilainen on tänään päättänyt mennä edemmä pohjoista kohti, kun ei
saanut enempää kuin puolet lastistaan myydyksi. Meidän täytyy mennä
hänen muassaan.
-- Sinä olet oikeassa, Topias, -- vastasi muukalainen.
-- Meidän täytyy koettaa pohjoisempaa.
Hollantilainen lähtikin seuraavana yönä purjehtimaan, jatkaen
vaarallista kulkuaan pohjoista kohti. Oli kuultu, että vihollisen
päävoima tätä nykyä majaili Kokkolassa ja sen ympäristöllä, jonne
jäljelle jäänyt kaleerilaivastokin oli siirtynyt, ollakseen yhteydessä
maa-armeijan kanssa. Rohkea purjehtijamme painui sentähden likemmä
Ruotsin rannikkoa, kunnes oli tullut ryöstetyn Uudenkaarlepyyn väylän,
poltetun Pietarsaaren ja Kokkolassa olevan päämajan sivuitse. Mutta
tultuaan Kalajoen kohdalle läheni hän taas Suomen rantaa ja teki
vieläkin varovaisia yrityksiä pohjoista kohti tiedustellakseen,
uskaltaisiko maihin laskea. Hän koetti sentähden tavoittaa pakolaisia
merellä; näiden pelko oli niin suuri, että he heittivät arvokkaimmat
lastinsa mereen, päästäkseen paremmin pakenemaan. Hollantilainen ei
ollut mikään paha mies; aluksi hän kiroili "noita aasin päitä" ja
lopuksi antoi hyvät lahjat "noille kurjille raukoille". Hoikka
muukalainen ja hänen Topiaksensa olivat tulkkina. Ja "ei vielä" vastasi
lyhyesti aina tuon tuostakin Topias.
-- Me tiesimme, -- kertoivat pakolaiset, -- että vihollinen 13 000:n
miehen suuruisena joukkona oli leirissä Kokkolan kaupungin ja pappilan
pelloilla. Mutta kun se ei näyttänyt aikovan sen edemmä ja kun meillä
oli vahva vartijajoukko Siikajoella, mahdollisia partiojoukkoja
pidättämässä, niin palasivat elokuun lopussa sekä papit että
talonpojat, jotka sitä ennen olivat Kemiin paenneet. Vuoden 1714
syysvilja seisoi valmiina pelloilla; joka rukiinjyvä oli aarre, ja
kenpä ei olisi tahtonut korjata, mitä korjata voitiin! Leikkaamiseen ei
ollut aikaa, pellot niitettiin viikatteilla; puimiseen ei ollut aikaa,
lyhteet pantiin rattaille, ja joilla vielä oli hevonen, ne ajoivat
sillä pohjoista kohti, mutta useimmat valjastivat itsensä ja vaimonsa
kuorman eteen, ja lapset lykkäsivät perästä, ja pienimmät pantiin
olkien päälle. Moni haki nyt käsiinsä, mitä oli kätkenyt ja mitä ei
ollut ennättänyt ensimmäiselle pakoretkelle lähtiessään mukaansa ottaa;
ja niin nähtiin nyt taas loppumattomia ratasjonoja maantiellä, kaikki
menossa pohjoiseen päin. Se, joka oli ollut edellisen vuoden kohtaloita
kokemassa, sai nyt taas nähdä saman surkeuden kuin silloin, kun
vihollisen kaleerit laskivat maihin Lapuanjoen suussa, sillaikaa kun
kasakat hyökkäsivät maantietä eteenpäin. Yksi ainoa jonon jälkipäästä
kuuluva huuto voi säikyttää satoja edellä ajavia; jyvät ja tavarat ja
vaatteet viskattiin tien viereen; jos hevonen oli rattaita vetämässä,
riisuttiin se valjaista, ja se, joka ennätti, ratsasti tiehensä; jos
pyörä meni rikki, ei ollut aikaa sitä korjata, ja kaikki täytyi jättää
vihollisen hyväksi. Mies etsi vaimoaan, äiti etsi lapsiaan, lapset
äitiään, eksyneinä tuohon suureen kiirehtivään joukkoon. Ja vihdoinkin
tuli vaara toden takaa. Siikajoen vartijajoukolla, joka oli pelkästään
talonpoikia, ei ollut sen parempia päälliköitä kuin eräs vanha maalari
ja muuan juoppo aliupseeri. He eivät ymmärtäneet asettaa etuvartijoita
ja saivat äkkiarvaamatta vihollisen kimppuunsa. Mannstein ja
Tsherkasnikoff karkasivat ratsuväen kanssa heidän kimppuunsa ja löivät
ja hajoittivat koko vartijajoukon, jonka tehtyään he samaa vauhtia
riensivät aina Liminkaan ja Ouluun asti ahdistellen pakolaisia
takaapäin. Mitä sitten tapahtui, sen voi paremmin ajatella kuin sanoa.
Monta pappia ja herrasmiestä otettiin nyt vangiksi ja vietiin sitten
Turkuun, mutta jäljelle jäänyt väestö pakeni metsiin, ja -- niin
lopettivat pakolaiset puheensa -- koko maa Siikajoen ja Oulun välillä
on tällä hetkellä asumaton, suitseva erämaa.
Hollantilainen rypisti kulmiaan ja jatkoi kulkuaan. Täällä ei ollut
mitään ansaittavaa.
Oulun kohdalla hän vaihtoi laukauksia erään venäläisen kaleerin kanssa,
joka vielä myöhään syksyllä oli pakolaisia tavoittelemassa. Kevyt
purjealus käytti hyväkseen sitä etua, mikä sillä oli raskassoutuiseen
kaleeriin nähden, lähetti sille sivu mennessään muutamia hyvästi
tähdätyitä kuulia laitaa vasten ja jatkoi vaarallista kulkuaan näillä
tuntemattomilla vesillä, missä paremmatkin merikartat kuin ne, joita
siihen aikaan käytettiin, parinkymmenen vuoden perästä käyvät
kelvottomiksi maan kohoamisen ja veden vähenemisen vuoksi.
Vihdoinkin lokakuun viimeisinä päivinä laski alus ankkurinsa Suomenmaan
suurimman joen, valtavan Kemin suulle, alkoi siinä tehdä edullista
kauppaa asukasten kanssa. Kemissä majailivat siihen aikaan Suomen ja
Ruotsin armeijan äärimmäiset etuvartijat eversti Boijen komennon alla,
noin neljän- tahi viidensadan miehen suuruinen osasto säännöllistä
sotaväkeä, jolla oli apunaan melkein yhtä paljon nostoväkeä. Seutu oli
siis ainakin siksi hetkeksi turvattu, ja koska se tähän asti oli sodan
rasituksista vähemmin kärsinyt, niin että _ainoastaan_ puolet väestöstä
oli surmattu tahi hajoitettu ja kenties _ainoastaan_ kolme neljättä
osaa seudun omaisuudesta oli mennyt sotaveroiksi tahi hävinnyt
viimeisten vuosien onnettomuuksissa, niin oli suoloilla täällä hyvä
menekki ja niitä voitiin ostaa osaksi myöskin kovalla rahalla.
Eritäinkin kelpasivat hollantilaisille ne raskaat leimatut vaskiharkot,
jotka muutaman ajan, niinkuin Spartan rautaraha, kiersivät liikkeessä
kullan ja hopean verosta, ja joita, sittenkun niitä kohta taas
ruvettiin ala-arvoisilla rahamerkeillä pois vaihtamaan, useissa paikoin
kätkettiin maahan, tullakseen sadan vuoden perästä sieltä esille
kaivettaviksi ja suomalaisiksi kahvipannuiksi taottaviksi.
Muukalainen kysyi Topiakseltaan, ja tämä, kysyttyään neuvoa
asiantuntevilta, antoi vihdoin viimeinkin vastaukseksi, että "nyt voisi
koettaa"; jonka jälkeen molemmat, herra ja palvelija, oppaan seurassa
lähtivät vaaralliselle matkalleen Suomen ainoaan jäljellä olevaan
varustukseen, vähäiseen Kajaanin linnaan.