Eräänä lokakuun iltana vuonna 1715 oli hämärä jo heittänyt varhaisen
vaippansa Vaasan saaristossa olevan Pirkkiön saaren yli, kun eräs
hollantilainen kauppalaiva hyvin varovasti purjehti muutamaan niistä
lukemattomista salaloukoista, joita luonto vartavasten näkyy tänne
laatineen salakuljettajain pesäpaikoiksi. Sen purjeet olivat siniset,
jotteivät ne aaltojen väriä vasten niin silmään pistäisi; lippua ei
ollut; ei kuulunut ainoatakaan laukausta; kaikki oli laivassa niin
hiljaista, että se hämärässä pikemmin näytti merikotkalta, joka mustat
siivet levällään lentää liitelee aution rannikon yllä, hiipiäkseen
luotojen lomissa saaliinsa kimppuun kuin merimiesten reippaalta,
iloiselta tulolta ikävöityyn satamaan. Sama hiljaisuus vallitsi saaren
kivisellä lepikkorannallakin; ainoastaan siellä täällä nähtiin jokin
puoleksi rapistunut tölli ja sen nurkkain takana joku pakoileva
ihmisolento, joka hätäisen uteliaana katseli purjehtijaa, epätietoisena
siitä, oliko tuo ystävänä odotettava vaiko vihollisena pelättävä.
Laiva laski ankkuriin yhtä hiljaa kuin oli tullutkin, ja vesille
laskettiin vene, jolla varovasti soudettiin läheiseen rantaan, jonka
tehtyä kolme tai neljä aseilla hyvin varustettua miestä nousi maalle ja
lähti erästä tölliä kohti astumaan. Miesten lähestyessä syntyi vilkasta
liikettä mökkien asukasten kesken; naisia ja ukkoja kiirehti metsään
kintereillään parkuvia lapsia, ja ne, jotka vanhuuden tahi
raihnaisuuden tähden eivät ajoissa ennättäneet pakoon, kokivat
hätäisesti piiloutua kivien taa. Turhaan huusivat äsken tulleet heitä
seisahtumaan, pakolaisia ei voinut pidättää; kauhea, voittamaton pelko
oli heidät yht'äkkiä kokonaan vallannut.
Vieraat astuivat mökin ovesta sisään; valkea paloi vielä takassa; pata,
jossa oli illaksi keitettyä kehnoa, pettujauhon mustentamaa puuroa, oli
vielä tulella, rikkinäiset siikaverkot, joita juuri oli paikkailtu,
olivat vielä levällään lattialla; pahanpäiväinen sänky tuntui vielä
lämpimältä, luultavasti jonkun sairaan jäljeltä, joka äkisti oli
levoltaan temmattu; yksin maalaamattomassa kehdossakin viheliäisine
riepuineen oli jälkiä siitä, että siinä vast'ikään oli ollut asukas;
mutta ei yhtään elävää olentoa näkynyt; musta kissa vain oli mukavasti
sijoittunut tyhjään sänkyyn, ja köyristi vihaisesti selkäänsä
kutsumattomien vieraiden sisään tullessa.
-- Aika tyhmiä ihmisiä! -- huudahti merimiesten närkästynyt johtaja
hollanninkielellä. -- Tyhmää väkeä! Me panemme laivamme ja henkemme
alttiiksi auttaaksemme heitä vähän suoloilla, ja he karkaavat metsään
kuin päättömät kanat.
-- Lämmitelkäämme tässä vähän aikaa valkean ääressä, kapteeni, -- sanoi
eräs hänen matkakumppaneistaan. -- He luulevat meitä vihollisiksi;
siitä voi päättää, ettei vihollista ole näillä seuduilla. Alus on
hyvässä turvassa, ja totta kai asukkaat vähitellen palaavat.
-- Hiisi vieköön! Tuolla sängyn alla liikkuu jotakin, -- huusi taas
kapteeni. -- Hoi -- tule esille, kissa tai koira, vai mikä lienetkin!
Tule esille!
Näin sanottuaan pisti hän kätensä sängyn alle ja veti esille
kimpuroivan ja kiljuvan olennon, joka lähemmin katsoen havaittiin
valkeatukkaiseksi pojaksi, joka oli pelosta aivan suunniltaan. --
Katsohan petoa! -- kiljaisi kapteeni pyöräyttäen pojan kiivaasti pois
luotaan; -- puretko sinä minua käteen? Hyi, lurjus!
Neljä merimiehen kovassa nyrkissä olevaa veristä haavaa osoittikin nyt,
että tuo pieni villi oli puolustanut itseään niillä ainoilla aseilla,
mitkä luonto on ihmiselle antanut. Mutta kapteeni oli hyvänluontoinen
mies, ja ennenkuin veri oli kuivanut, oli hänen vihansa jo lauhtunut.
-- Hitto näitäkin mokomia Suomen äyriäisiä! -- naurahteli hän, pyyhkien
kättänsä pikisellä takinhihallaan.
-- Täällä lienee otettu koville näinä aikoina, koska lapsetkin ovat
oppineet puremaan kuin kissat.
Poika parkui vain edelleen täyttä kurkkua. -- Tukitko suusi, nulikka!
-- ärjäisi laivuri taas naurahtaen, otti valkoisen nisuisen laivakorpun
ja piti sitä pojan silmäin edessä.
-- Sanopas meille, missä isäsi ja äitisi ovat, niin saat tämän korpun!
-- lisäsi hän ystävällisesti ruotsiksi, sillä pirkkiöläiset puhuvat
ruotsinkieltä.
Poika sieppasi korpun tuota pikaa ja vei sen huulilleen. Hän ahmi sitä
silmillään, hänen huulensa alkoivat kouristuksentapaisesti värähdellä;
mutta hän ei käynyt siihen hampain kiinni, hän rusensi sen rikki
hyppysissään, katsoa töllisteli, kuinka muruset putoilivat lattialle,
eikä virkkanut sanaakaan.
-- Hitto vieköön tuommoiset ihmiset! -- huudahti laivuri jälleen. --
Näettekö mokomaa, lyön vetoa, että siitä on pitkät ajat, kun tämä poika
on selvää leipää syönyt, ja yhtäkaikki se pukari ei anna itseään
lahjoa. Kovat ajat, kovat ajat, koska kansa on käynyt noin
uppiniskaiseksi! -- Kas tässä poika! vielä yksi korppu -- riennä nyt
hakemaan isääsi ja äitiäsi ja sano heille, että me olemme heidän hyviä
ystäviään, jotka olemme tuoneet heille lastillisen suoloja.
Pienoinen kiisi ulos kuin nuoli. Merimiehet istuutuivat valkean ääreen
ja rupesivat puuroa maistelemaan. Se oli pohjaan palanutta, mustaa,
mahdotonta syödä, eikä ollut siinä suolan makuakaan. Vähäisten
ruokavarain joukosta löydettiin myöskin nuolella ammuttu keitetty lintu
ja hiilillä paistettu siian puolikas; kaikki ihan suolatonta.
-- Kovat ajat! -- toisti sääliväinen laivuri. -- Jos täällä olisi niin
viljalti tukaatteja kuin täällä on suuri puute suoloista, niin
tekisimme hyvät kaupat.
Muuan nainen kurkisti arasti ovesta sisään ja hänen jäljessään tuli
kohta muitakin. Vähitellen päästiin selville siitä, että vieraat olivat
rauhallisia hollantilaisia merimiehiä, jotka vihollisen risteileväin
sotalaivain välitse olivat uskaltaneet purjehtia köyhään pohjolaan,
tuomaan sinne sen ainoata välttämätöntä tuontitavaraa -- ainoata, jota
Skandinavia ja Suomenmaa välttämättömästi tarvitsivat ulkomailta saada
-- kalleinta, hyödyllisintä ja terveellisintä kaikista maustimista,
sitä, jonka ääretön arvo ainoastaan silloin huomataan, kun ollaan sen
puutteessa -- suoloja.
Tuskin oli tämä uutinen levinnyt, kun jo uusi ja iloisempi liike syntyi
pelästyneessä, hävitetyssä ja paljastetussa saaristossa. Sananviejiä
lähetettiin vielä samana iltana veneillä kaikkiin läheisiin saariin
antamaan tietoa tämän kalliin tavaran tulosta. Muutamissa tunneissa
keräytyi useita satoja henkiä, enimmin ukkoja, naisia ja lapsia --
sillä Pohjanmaan, samoin kuin koko valtakunnan miehet olivat
enimmäkseen tappotanterilla kaatuneet, paenneet pois pohjan perille,
Länsipohjaan, taikka myös vihollinen oli heidät maahan hakannut tai
vienyt vankeuteen. Nyt syksypuoleen oli kuitenkin osa niistä
saaristolaisista, jotka olivat Länsipohjaan paenneet, taas uskaltaneet
palata kotejaan katsomaan ja kenties korjaamaan talteen maahan
kaivamiansa arvokkaimpia esineitä. Sillä manteren puolelta oltiin nyt
vähäksi aikaa turvattuja; vihollisen sotaväki, 8000 rakuunaa ja 5000
kasakkaa, oli kenraalien Tshekinin ja Brucen johdolla lähtenyt
liikkeelle leireistään Vaasan ja Isokyrön muinoin rikkailta, nyt
tyhjiksi syödyiltä seuduilta edemmä pohjoista kohti. Saaristoa
rasittavat kaleerit olivat nyt lokakuussa enimmäkseen siirtyneet
etelään päin, tai pitkin rannikkoa seuranneet maaväen kulkua
suojellakseen itseään äkilliseltä hyökkäykseltä, jos sattuisivat
jäätymään aikaisin kiinni. Koko tienoo huoahti helpotuksesta, ja syksyn
myrskyt ja pimeys olivat nyt tervetulleemmat kuin koskaan ennen --
mitäpä olikaan luonnonvoimain raivo sodan onnettomuuksiin verraten!
Kaikki, jotka kynnelle kykenivät, riensivät tänne saamaan suoloja,
niitä oli jo kauan ostettu ja myyty harvinaistavarana, jonka maksuksi
riistettiin vaikka paita päältä; ja vielä tiukemmalla tietysti oltiin
sisämaassa ja maan pohjoisissa osissa. Täällä saaristossa myytiin
suoloja tuopittain ja korttelittain; ylempänä maassa mitattiin niitä
jumprun mitalla;[33] vielä ylempänä niitä myytiin lusikoittain, jopa
rakeittainkin ja viimein ei niitä saatu rahalla millään. Jo täälläkin,
jossa hätä ei ollut likimainkaan niin suuri, näkivät hollantilaiset
sekä säälittäviä että naurettavia kohtauksia. Kun muutamia
suolanrakeita tipahti mitatessa maahan, heittäysivät lapset niiden
päälle ja nuolivat maata. Äidit ojensivat rintalapsilleen näitä
kalliita rakeita, jotka heille olivat suurempiarvoisia kuin sokeri
meidän aikoinamme, ja vanhukset joiden oli täytynyt kuukausittain olla
tätä ikävöityä maustetta vailla, olivat mielestään nyt yht'äkkiä
rikastuneet, suolasivat ihastuksissaan kalansa ja lintunsa, leipänsä ja
särpimensä kirpeän suolaisiksi ja söivät sen heti mielihyvästä
irvistellen, ikäänkuin olisivat tahtoneet suolata itsensäkin tulevia
aikoja kestääkseen, kun tästä hyvästä tavarasta taas oli puute tuleva.
Kaupanteko alkoi jo myöhään illalla ja sitä kesti koko yökauden. Eihän
tietty, millä hetkellä vihollisen laiva voi tehdä tästä kaikesta
surkean lopun. Mutta mimmoista kauppaa! Suolat vietiin maalle, ja
halullisista ostajista ei ollut puutetta, mutta sitä suurempi oli puute
siitä, millä ostaa. Jos kenellä sattui olemaan kupariäyri tai
hopeatalari, oli se harvinainen löytö, joka vast'ikään oli kaivettu
rannalta kiviraunion alta tahi metsästä kuusen juuresta. Maine näistä
maanalaisista kätköistä on vielä sata vuotta sen jälkeen kummitellut
kansantaruissa ja houkutellut aarteenkaivajan ammattiin ihmisiä, jotka
ovat tahtoneet nopeasti ja vaivaa näkemättä rikastua. Kun vihollisia
vuonna 1714 tulvi maahan, ja kaikki, jotka paeta taisivat, pakenivat --
ja pakenivat niin, että mies, joka avopäin oli mennyt veräjälle, ei
ennättänyt palata lakkiaan ottamaan, ja vaimo, joka oli mennyt kaivolle
vettä noutamaan, ei ehtinyt muuta kuin huutaa lapsia mukaansa --
silloin kätkettiin paljon arvokkainta tavaraa, jota ei voitu muassa
kuljettaa, ensimmäisen sopivimman kiven, tai ensimmäisen sopivimman
puun ja mättään tahi pientaren alle. Mutta monet, jopa useimmatkin
paenneista eivät koskaan enää palanneet, ja ne harvat, jotka palasivat,
eivät enää muistaneet paikkaa, mihin olivat kiireissään tavaransa
kätkeneet; puu oli hakattu pois tahi oli rajuilma sen kaatanut; kiveä,
jonka piti olla merkkinä, oli mahdoton tuntea satojen muiden
samanlaisten kivien joukosta, mätäs oli sammaltunut, piennar oli
metsittynyt. Senpätähden oli harvinaista, että noita vähiä maahan
kaivetuita rahoja ja muita arvokaluja enää löydettiinkään, ja paljon
ovat sittemmin tuntemattomat sukupolvet jäljestäpäin löytäneet, ja
paljon on vieläkin kätkettynä Suomenmaan povessa. Mutta tapahtui kyllä,
niinkuin sanoimme, toisinaan niinkin, että kätköt olivat tallella, ja
nyt haettiin esille, mitä niissä oli, ja hollantilaisilta ostettiin
suoloja. Muutamain saaristolaisten oli onnistunut kuljettaa kalaa ja
tervaa salaisesti Länsipohjaan, jossa olivat tavarastaan saaneet vähän
rahaa, mikä nyt oli hyvään tarpeeseen. Mutta useimmilla ei ollut muuta
kuin kuivattua kalaa; mannermaalaisilla oli ainoastaan ketun- ja
oravannahkoja ja karhuntaljoja suoloihin vaihtaa, ja hollantilaiset
olivat kyllin viisaita ja harjaantuneita kauppiaita ottaakseen kaikkia
näitä tavaroita vastaan niiden kaikkein halvimmasta arvosta.