Kolme tahi neljä päivää oli kulunut siitä, kun lähetystön sihteeri
kreivi Torsten Bertelsköld, jonka Tukholman neuvoskunta oli lähettänyt
viemään tärkeitä tietoja kuninkaalle, saapui Stralsundiin, eikä ollut
vieläkään päässyt kuninkaan puheille. Milloin hänen majesteettinsa oli
poissa Rügenin saarella, milloin hänellä oli jotakin tekemistä
vihollisen kanssa, milloin hän oli parooni Görtzin kanssa kahdenkesken
huoneeseensa sulkeutuneena. Näytti siltä kuin kuningas tahallaan olisi
tahtonut nöyryyttää neuvoskuntaa käyttäytymällä tylysti sen
lähettilästä kohtaan; tai epäili hän syystä kyllä, että lähettiläs
virallisten tointensa ohessa oli kreivi Hornilta saanut salaisia
käskyjä urkkia tilannetta, tiedustella kuninkaan aikeita, kuulustella,
miten hänen itsensä laita oli ja salaa vehkeillä Görtziä vastaan, joka
tuota pikaa oli kohonnut kaikkia mahtavia mahtavammaksi.
Bertelsköld meni kenraali Dükerin luokse. -- Niin, mitä voimme tehdä?
-- vastasi Düker vähän ilkeästi. -- Tulkaa illalla kanssani
Ranskanportin sivuvallitukselle, niin siellä kenties saamme vähän
loma-aikaa pommeilta. Sillä tavalla diplomaatit tavallisesti
puhelevatkin Kaarle XII:n kanssa.
Nyt jätämme kumminkin hovimiehen vähäksi aikaa, seurataksemme Eeva
Rhenfeltiä, joka tähän asti yhtä turhaan oli koettanut päästä kuninkaan
puheille. Ei yksikään päälliköistä tohtinut häntä ilmoittaa; tiedettiin
hyvin kyllä, että pohjan leijona katsoi kauniit naiset aivan
liikanaisiksi leirissä ja linnassa; ja missä Aurora Königsmark oli niin
loistavasti tappiolle joutunut, siellä ei muillakaan naisilla ollut
toivoa paremmin menestyäkseen.
Luultavasti oli kuitenkin kuninkaan lähimmässä seurueessa joku, joka,
ollen ritarillisempi ja tunteellisempi kuin hän, oli antanut kauniille
leskelle viittauksen; sillä samana päivänä kuin Bertelsköld kävi
Dükerin luona, nähtiin rouva Rhenfeltinkin jalkaisin -- sillä kaikki
vaunut oli otettu sotatarkoituksiin -- kävelevän Ranskanporttia kohti.
Kuta likemmä muureja hän tuli, sitä kovemmin jyrisi häntä vastaan
vihollisen pommitus; haavoitettuja kannettiin paareilla
ulkovarustuksilta, katuja tukkivat kuormavaunut, porvarien vaimot
palasivat tyhjiä koreja kantaen miestensä luota valleilta, ja kaikki
osoitti sitä vilkasta, pauhuista elämää, joka on niin tavallista
piiritetyssä linnassa.
Eeva Rhenfelt ei ottanut pelästyäkseen. Hän meni portista sisään eikä
ollut kuulevinaankaan vartijain varoituksia, jotka kielsivät häntä
menemästä vihollisten kuulain saavutettaviin. Kenties sykähti hänen
naisellinen sydämensä vähän kovemmin, kun hänen lähellään pommin
sirpale särki erään jo rikki ammutun huoneen seinää, tai kun vereksiä
verisiä jälkiä näkyi maassa hänen jaloissaan; mutta hän vain kulki
eteenpäin. Ratsumiehiä tuli täyttä laukkaa häntä vastaan, viitaten
häntä takaisin kääntymään; yksityisiä sotaväenosastoja riensi hänen
ohitsensa, aina heittäytyen maahan pitkälleen, kun heidän tottunut
silmänsä keksi jonkin kaitaisen suitsuavan juovan pään päältä. Pari
kertaa täytyi tämän rohkean naisen seurata heidän esimerkkiään; hän
kyyristyi maahan, lentävä hirviö räjähti rikki, ja sirpaleet lentelivät
pyrynä hänen ympärillään. Mutta hän vain jatkoi kävelyään, huolimatta
huudoista ja varoituksista.
Viimein saapui hän osoitetulle varustukselle. Sen nimi oli Carolus,
siinä oli 14 kanuunaa ja se oli Ranskanportin parhaita varustuksia.
Ruotsin sinikeltainen sotalippu liehui vallilla repaleiksi ammuttuna,
mutta uljaana ja ylpeänä vieläkin, niinkuin tuo lannistumaton sankari,
joka siellä oli komentajana.
Vavisten, ei vaaraa, vaan sitä väkevää henkeä, joka tuolla sisällä
vaaraa uhmasi, astui Eeva Rhenfelt varustukseen. Ei kukaan häntä
estänyt, ei kukaan hänestä välittänyt. Ei ollut siihen aikaa
kenelläkään. Saksilaiset, jotka luultavasti arvasivat kuninkaan olevan
siellä, olivat edellisenä yönä luoneet uuden juoksuhaudan ja ampuivat
nyt noin 30:llä kanuunalla Carolus-varustusta tuskin 600-700:n askelen
päästä. Ammunta oli niin kiivasta, että se olisi voinut peloittaa
vahvempiakin hermoja. Melkein joka silmänräpäys upposi kuula
maavalliin, ryöpyttäen multaa ympärillä seisovain päälle, tai tuhoutui
kanuuna, tai putosi pommi vallin syrjään, räjähti ja uursi syviä juovia
hiekkaiseen maahan. Useimmat ruotsalaisten tykeistä olivat jo pilalla,
mutta uusia pidettiin varalla, ja seitsemän rautakitaa pystyi vielä
antamaan viholliselle sanan sanasta. Neljä tahi viisi ammuttua miestä,
joita ei oltu ennätetty korjata pois, makasi tuossa kädettöminä ja
jalattomina. Ainakin kaksikymmentä haavoitettua koetti verissään itse
ryömiä vallitukselta pois. Eeva katseli heitä; ei yksikään heistä
vaikeroinut, heidän kuultiin vain peläten arvelevan, että kuninkaan
voisi käydä samoin. Neljä miestä oli nostanut erään kuninkaan
adjutantin, joka vast'ikään oli haavoittunut hänen vierellään,
kantopaareille ja haavuri oli juuri lopettanut ensimmäisen sitomisensa.
Ei kukaan pitänyt haavoitetuista mitään huolta. Kaikki linnoituksessa
olevat miehet, luvultaan noin 200 tai 300, joilla kädet ja jalat vielä
olivat ehjinä, puuhasivat ja raatoivat niin, että hiki valui heidän
ahavoituneita poskiaan pitkin, kantaen kuulia ja ruutia, ladaten,
tähdäten ja laukaisten, sill'aikaa kuin toiset korjasivat maavallia,
jota vihollisen kuulat alinomaa särkivät. Kun vielä ajattelee, että
koko linnoitus oli sakean savun peitossa, ja jyrinä niin ankara, että
maa tärisi jalkain alla, niin voi saada jonkinlaisen käsityksen siitä,
mitä tämä rohkea nainen sai kokea astuessaan Carolus-varustukseen,
päästäkseen sen miehen puheille, jota hän ei mitenkään ollut saanut
tavata vaarattomammassa paikassa.
Yhtäkaikki astui hän sisään. Jotakin valtavaa liikkui hänen sykkivässä
sydämessään. Oliko se hetken oma suurenmoisuus, vai oliko se jonkin
väkevämmän hengen läheisyys, joka hurmasi sen ja hurmasi hänet. Sitä
hän ei tiennyt, mutta hän tunsi kasvavansa tasaväkiseksi vaaran kanssa.
Hänestä tuntui, että kaikki tämä oli niin kuin olla pitikin; Kaarle
XII:n puheilla käynti ei voinut toisin tapahtua.
-- Pois tieltä, naiset! -- ärjäisi hänen takanaan eräs tuima tykkimies,
joka kiireisesti lykkäsi edellään ruudilla kuormattuja käsikärryjä, ja
samassa tunsi rouva Rhenfelt pyörän käyvän hennon jalkansa yli. Hän oli
vähällä huudahtaa tuskasta, mutta hillitsi itsensä. -- Missä kuningas
on? -- kysyi hän.
-- Missäs muualla kuin tuolla Saksansurman luona, -- vastasi mies.
Hän ei edes joutanut kummastelemaan, että tämmöinen vieras oli
Carolus-varustuksessa. Kielimurteesta Eeva heti tunsi hänet
suomalaiseksi. Suomalaisen soturin tapasi siihen aikaan melkein joka
paikasta, paitsi sieltä, missä häntä parhaiten olisi tarvittu --
Suomesta.
Kulkija läheni Saksansurmaa; se oli tämän varustuksen järein kanuuna ja
enimmin alttiina vihollisen tulelle, jonkatähden se jo kahdesti oli
vioittunut. Luultavasti oli Kaarle-kuninkaalla juuri siksi sen luona
päämajansa.
Savua oli niin sakealti, että Eeva vasta vajaan 7:n tahi 8:n askelen
päästä näki ja tunsi kuninkaan. Tämä seisoi rikkiammutuilla
tykkiteloilla, nojaten vasemmalla kädellään rintavarustukseen, ja oli
niin korkealla, että pää ja hartiat jäivät suojattomiksi. Oikeassa
kädessä hänellä oli kiikari, jolla hän näkyi tarkasti katselevan
saksilaisten vastapäätä olevia pattereita. Alempana rintavarustuksen
vieressä seisoivat Ranskan lähettiläs, kenraali Croissy, suosikki
Grothusen, Turkinmaalta seurannut matkatoveri Otto Fredrik Düring sekä
kenraalit Bassewitz ja Dahldorf, kaikki neljä urhoollisia miehiä, jotka
sallimus oli määrännyt Stralsundissa kuolonsa kohtaamaan. Vähän matkan
päässä heistä puhelivat kenraali Düker ja Torsten Bertelsköld
keskenään. Tuo hieno valtiomies oudoksui silminnähtävästi asemaansa;
hän ei ollut tottunut tällaisiin puheillakäynteihin.
Eeva Rhenfelt odotteli ääneti ja apein mielin, että hänet
huomattaisiin. Mutta häntä ei huomattu. Kuulat jatkoivat hurjaa
karkeloaan hänen ympärillään tuiskuttaen hiekkaa hänen päällensä.
Samassa räjähti vinkuva pommi multavallia vasten niin likellä
kuningasta, että hän silmänräpäyksessä peittyi savuun ja pölyyn.
Kenraalit syöksähtivät luo, valtioviisaat unohtivat hymynsä, Eeva
Rhenfeltin valtasi tunne, ikäänkuin kuula olisi puhkaissut hänen
sydämensä. Mutta ei aikaakaan, kun jo nähtiin kuninkaan astuvan alas
tykkiteloilta; hän oli vain hukannut hattunsa. -- Se ei ampunut
huonosti, se mies! -- huudahti kuningas. -- Dahldorf, sanokaa numero
kahden miehille, että he ampuvat liian ylös. Düring, astu ratsaille,
ota muutamia kanssasi ja puhdista tuolla oikealla oleva nisuvainio;
heidän sala-ampujansa tekevät meille haittaa. Maltahan, parasta on,
että itse ratsastan sinne.
-- Jos teidän majesteettinne lähtee ratsastamaan, luulevat nuo koirat
teidän pakenevan, -- vastasi Düring sukkelasti, koska katsoi
arveluttavaksi antaa herransa ja mestarinsa ratsastaa nisuvainioon,
joka oli täynnä vihollisen pyssymiehiä.
-- Niinpä jään paikalleni; -- sanoi kuningas iloisesti hymyillen; --
arvelen, että kestämme vielä iltaan asti, ja sitten yöllä korjaamme
vallin. Tänne jo hattuani etsimään!
Croissy, kohtelias ranskalainen, tarjosi hänelle omaansa, mutta
kuningas naurahti eikä ottanut sitä vastaan. Hattu oli eräällä
rintavarustuksen ulkonemalla, ja kaksi likinnä seisovaa tykkimiestä
kiipesi alas sitä noutamaan. Mutta ennenkuin tämä onnistui, ammuttiin
toiselta jalka poikki ja tuskissaan tarttui hän katokseen kiinni, ettei
putoisi. Toiselta, joka tahtoi auttaa häntä, luiskahti jalka ja hän
suistui alas.
Kuningas suutahti. -- Auttakaa tuota miestä! -- huusi hän katsoen
Bertelsköldiin, joka ei kestänyt hänen katsettaan, vaan loi silmänsä
alas, kenties ensi kerran eläessään.
Grothusen ja Bassewitz heittäytyivät rintavarustukselle ja saivat
haavoitetun suurimmalla vaivalla ylös, juuri kun hänen kätensä oli
laukeamaisillaan. Kaarle XII:n tapana ei ollut säästää suosikkejaan
enemmän kuin itseäänkään.
-- Kuka te olette ja mitä te tahdotte? -- kysyi kuningas tuimasti,
tarkastettuaan Bertelsköldiä nopeasti kiireestä kantapäihin.
Kreivi, joka oli luonnoltaan rohkea, pian tointui hämmästyksestään ja
alkoi alamaisuudessa esittää asiaansa, selittäen mahdottomaksi saada
uusia sotaveroja kootuksi ja anoi kuparirahan uuden pakkokurssin
viivyttämistä, joka pakkokurssi oli yksi parooni Görtzin suurimpia
kultalähteitä.
Kuningas keskeytti hänet äkisti: -- Minä tiedän, mitä tahdotte sanoa.
Sanokaa neuvoskunnalle terveisiä, että tanskalainen ja saksilainen
kysyvät meiltä raudalla; me tahdomme vastata heille teräksellä. Ettekö
ole kreivi Hornin yksityissihteeri?
-- Neuvoskunta on määrännyt minut palvelemaan hänen ylhäisyyttänsä...
-- Neuvoskunta määräilee paljonkin, jota kerta tulemme tarkemmin
tutkimaan. Herranne on kasvanut päätään pitemmäksi, sittenkun viimeksi
tapasimme toisemme.
Bertelsköld ei virkkanut mitään. Hän näki tuon tunnetun, myrskyä
ennustavan punan nousevan Kaarle XII:n poskille ja kuninkaan ylähuulen
pari kertaa kohoavan ylöspäin. Kreivi oli kyllin viisas vaietakseen.
Kuningas käänsi hänelle selkänsä ja meni käskyjään antamaan.
Mutta samassa tarttui hänen oikeanpuolinen kannuksensa Eeva Rhenfeltin
hameeseen, hän kiskaisi jalkansa irti, ja helmaa repesi vähän. -- Mitä
teillä on täällä tekemistä? -- huudahti hän nähtyään suureksi
kummastuksekseen mustaan samettiin puetun naisen ruudinsavun ja
kuolevien keskellä.
Eeva Rhenfelt huomasi hetken tärkeyden, notkisti tuota pikaa polvensa
ja huudahti: -- Teidän majesteettinne, armoa Suomenmaalle!
Kuningas säpsähti. -- Mitä teillä on minulle sanomista? Puhukaa!
-- Teidän majesteettinne, minä syytän neuvoskuntaa ja vetoan teidän
kuninkaalliseen armoonne. Neuvoskunta lupasi heti Isokyrön tappion
jälkeen lähettää apua Suomeen, mutta sen sijaan jätettiin kenraali
Armfelt aivan avuttomaksi ja hänen täytyi peräytyä Länsipohjaan. Hänen
äärimmäiset etuvartijansa ovat nyt Kemissä, koko maa on vihollisen
vallassa, ja ainoastaan Kajaanin linnassa tekee Suomen puolustajien
viimeinen jäännös vielä vastarintaa. Teidän majesteettinne, te olette
suuri ja jalomielinen, Suomi on vuodattanut verta teidän kuninkaallisen
huoneenne edestä ja vuodattaa vielä tänäkin päivänä kaikissa teidän
taisteluissanne. Pelastakaa Suomenmaa! Lähettäkää sille armeija, taikka
antakaa sille takaisin sen omat sotamiehet, ja he voittavat teidän
majesteetillenne jälleen jalokiven, joka on kalleimpia teidän
kruunussanne!
Naisen näin puhuessa räjähti taas pommi muutamain askelien päässä
hänestä, kaksi miestä sai surmansa hänen vierellään, ja verta pirskahti
hänen mustalle samettihameelleen. Mutta urhea nainen ei liikahtanut
paikaltaan.
Kaarle XII katseli häntä miltei kummastellen. Leppeä hymyily levisi
hänen tuimille huulilleen, hän ojensi Eevalle kätensä ja sanoi: --
Nouskaa ylös! Minua ilahduttaa, että ruotsalainen nainen ei pelkää.
-- Kuka on käskenyt teitä puhumaan minulle Suomenmaan puolesta? --
kysyi hän edelleen leppein kasvoin.
-- Eräs, jolla on ollut kunnia taistella teidän majesteettinne lippujen
alla Narvasta Pultavaan asti ja joka on vannonut taistelevansa
viimeiseen asti syntymämaansa puolesta -- majuri Kustaa Bertelsköld,
joka tätä nykyä on Kajaanin linnassa.
-- Vai hän, minun reipas karhun-kurikoitsijani! Uljas poika! Sanokaa
hänelle terveisiä minulta, että pitäköön puoliaan niin kauan kuin voi.
Jos Jumala tahtoo ja minä elän, emme me jätä Suomenmaata avuttomaksi,
kun vain ensin olemme suoriutuneet näistä tanskalaisista ja
saksilaisista. Tätä nykyä meillä on yllin kyllin tekemistä. Hyvästi. Te
ette pelkää, te, mutta menkää nyt kaupunkiin takaisin, täällä käy
teidän työlääksi olla. Eversti Wolfrath, saattakaa tätä naista.
-- Minä olen muistuttava teidän majesteettianne lupauksestanne, --
sanoi Eeva Rhenfelt ja kosketti huulillaan kuninkaan karkeaa,
vastahakoista kättä.