Eräänä kauniina kesäaamuna heinäkuun lopulla v. 1715 purjehti pieni
ruotsalainen kuunari Stralsundin satamaan. Särkyneistä raakapuista,
puhkotuista purjeista ja höllällään riippuvista mastonuorista päättäen
oli alus vast'ikään joko kärsinyt ankaran merivaurion tai myös hädin
tuskin pelastunut vihollisen kuulien keskestä. Jälkimmäinen oletus
osuikin oikeaan. Tordenskiöldin ja Sehestedin tanskalaiset laivueet
risteilivät herroina näillä vesillä, ja likeltä piti, ettei yritys
päästä lyhyen kesäyön pimeässä lävitse puikahtamaan, käynyt tälle
rohkealle purjehtijalle kalliiksi. Se oli pelkäämättä vaihtanut
laukauksia parin kolmen tanskalaisen fregatin kanssa ja sen oli viimein
onnistunut lähellä Rügenin rantaa päästä matalammalle vedelle, missä
isot laivat eivät enää voineet sitä seurata. Nyt oli se pelastunut ja
tervehti reippaasti linnaa ruotsalaisella tunnusmerkillä, jota antaessa
kaksi leimauksen ja paukauksen seuraamaa kevykäistä savupatsasta
tuprahti ilmaan laivan keulalaidalla.
Eräs hieno ja kalpea herrasmies, joka oli puettu kalliiseen
soopeliturkkiin, vaikka kirpeä merituuli jo aikoja sitten oli
luovuttanut valtansa lauhoille maatuulille, ilmestyi nyt peräkannelle
kiikarilla katselemaan noita ammottavia tykinsuita. Hänen kääntyessään
laivan päälliköltä jotakin kysymään, kuvastui hänen muuten kylmissä
kasvoissaan äkillinen hämmästys, kun hän aivan selkänsä takana näki
tavattoman kauniin, solakan naisen, joka samalla uteliaisuudella kuin
hän itsekin katseli linnan varustuksia.
-- Sanovatko silmäni totta? Rouva Rhenfelt täällä, ja minä en ole
osannut aavistaakaan, missä suloisessa seurassa olen tullut Ystadista!
-- huudahti soopeliturkkiin puettu herra.
-- Se johtuu siitä, että kreivi Torsten tällä matkalla kaiken aikaa on
vartioinut kajuuttaa, -- vastasi Eeva Rhenfelt vähän kärkevästi, linnaa
yhä katsellen. -- Ei edes ottelu tanskalaisten kanssa voinut herättää
kreiviä hänen tyynestä rauhastaan.
-- Mitä minun mielestänne olisi pitänyt tehdä, ihana Eeva? -- vastasi
Bertelsköld vähän närkästyen -- sillä hänen oli vaikea tunnustaa
oikeata syytä, joka ei ollut pelko, vaan meritauti, -- antautua
alttiiksi teidän pureville pistopuheillenne ja samalla tanskalaisten
kuulille, se olisi ollut samaa kuin joutua kahden tulen väliin. Mutta
suvaitkaa minun kysyä, mikä tuottaa Stralsundille sen onnen, että se
saapi vastaan ottaa näin pelättävän lisävoiman muuriensa sisäpuolelle?
Lyön vetoa, ettei rouva Rhenfelt tavoittelekaan vähempää kuin ollakseen
Ruotsin Jeanne d'Arc.
-- Ja mikä on saanut kreivin ensi kerran elämässään lähtemään sotaan
valtakunnan vihollisia vastaan ja näin tavattomasti panemaan alttiiksi
Ruotsin diplomaattisen tulevaisuuden?
-- Eräs vähäpätöinen asia, eräs neuvoskunnan antama lähetystoimi, joka
toivottavasti kyllä onnistuu, saatuani armollisen sotaneuvoksettaren
liittolaisekseni. Minä olen huomauttava hänen majesteetilleen, ettei
Stralsundilla enää ole mitään hätää. Ei tarvitse muuta kuin käyttää
teidän pistopuheitanne paalutukseksi linnan ympärille: kyllä vainen
tanskalaiset ja preussilaiset niihin seivästyvät _Eh bien_, teemmekö
rauhan?
-- Kun valtioviisaat puhuvat rauhasta, he tarkoittavat sotaa. Minä
tyydyn sodanjulistukseen.
-- Kuulkaa minua, Eeva, tehkäämme se sanomattoman suuri uhraus, että
siedämme toinen toistamme. Vaikka olemmekin vihollisuudessa keskenämme,
niin olen yhtäkaikki teidän ystävänne enemmän kuin luulettekaan. Kun
teidänlaisenne järkevä nainen...
-- Oh, herra kreivi, te alatte imarrella! Totta on, teidän asemanne on
arveluttava, te tarvitsette vaikutusvaltaa hänen majesteettinsa luona,
mutta kääntykää kernaammin jonkun toisen puoleen, joka paremmin voi
teitä auttaa.
-- Jättäkää nuo pistopuheenne, näettehän, etteivät ne minuun pysty. Kun
sanon teitä järkeväksi naiseksi, niin olen lausunut teille suurimman
kohteliaisuuden, minkä mies voi naiselle lausua...
-- Te erehdytte; silloin hän lausuu hänelle suurimman kohteliaisuuden,
kun sanoo häntä sydämelliseksi.
-- Sallikaa minun puhua loppuun. Te olette vielä vähän harvinaisempi,
te olette lujaluontoinen nainen. Minä pyydän, älkää minua keskeyttäkö;
miksikä teitä imartelisin? Tiedänhän, että vihaatte minua. No niin,
vihatkaa minua, jos niin haluttaa, mutta tehkäämme liitto, sillä me
voimme vahingoittaa toisiamme vihollisina ja auttaa toisiamme ystävinä.
Sallimus on saattanut meidät yhteen kaidalle laudalle, johon sama kuula
helposti olisi voinut sattua. Aika on lyhyt, minä käytän tilaisuutta
hyväkseni ja pyydän teitä vaimokseni.
-- Vaikka vihaamme toisiamme?
-- Minä kunnioitan teitä, ja te pelkäätte minua. Siinä kaikki, mitä
tarvitaan.
-- Te petytte. Minä en pelkää enkä tarvitse teitä.
-- Te olette itsenäinen ja rohkea; kaksi ominaisuutta, jotka voivat
saattaa teidät korkeimpaan loistoon tai myös pikaiseen kukistumiseen,
aina sen mukaan, kuinka niitä käytätte. Miettikää kerran elämänne
päämäärää, miettikää sitä vakavasti ja viisaasti, niinkuin taidatte,
jos tahdotte. Jos viisaasti mietitte, tulette huomaamaan, että
prinsessa kumminkin kerta on tuleva kuningattareksi, ja silloin teillä
minun puolisonani on mahdollisuuksia äärettömiin. Mutta jos sidotte
kohtalonne nykyisyyteen, joka riippuu minkä tanskalaisen tykkijunkkarin
kuulasta hyvänsä, ja jos hylkäätte liiton minun kanssani, niin etsikää
itsellenne ajoissa leskenmaja Smoolannin kaukaisista metsistä, sillä
maailma on kohta unohtava, että Eeva Rhenfeltiä oli olemassakaan.
-- Oletteko puhunut puhuttavanne, herra kreivi...?
-- En vielä. Teissä on vielä eräs kolmas ominaisuus, joka tekee
tyhjäksi kaikki teidän järkenne laskelmat. Te olette hieman haaveileva,
armollinen rouva, ja siihen olette tavallanne oikeutettukin, sillä koko
Ruotsin kansa, ja erittäinkin sen naismaailma, on nyt -- te muiden
mukana -- viisitoista vuotta umpeensa haaveillen ihaillut samaa miestä
ja samoja poikamaisuuksia. Te näette, mihin se on vienyt, ja seuraus
tulee olemaan teillekin sama. Haaveksikaa, haaveksikaa vain
kahdennestatoista Kaarlestanne ja te heitätte todellisuuden ja
syntyperäisen asemanne luotanne, ajatellaksenne unelmia, valhekuvia,
kangastuksia -- kunniata, joka viimein hajoaa riekaleiksi, ja
korkeutta, jota viimein ei säiky kamarineitsytkään. Ja puhuakseni
lopuksi tuosta hiukan romanttisesta mieltymyksestä minun veljeeni...
-- Millä oikeudella, herra kreivi...?
-- Malttakaa mielenne, minä pyydän; tosin on tämä hyvin arka kohta,
mutta parastahan on, että viritämme kitaran kielet täysin sointuviksi,
niin ne eivät häiritse meidän duettoamme, armollinen rouva. Niin,
puhuakseni siis tuosta hiukan romanttisesta mieltymyksestänne minun
veljeeni, niin saan sanoa teille, etten sitä ensinkään pelkää. Teidän
taipumuksenne on hyvin luonnollinen. Kustaassa on miehuutta, ja
Stralsundissa oleva alkukuva luo aina hiukan heijastusta Lapinmaassa
olevaan jäljennökseensä -- sillä tällä haavaa Kustaa luullakseni on
Lapinmaan tienoilla; hänen urotekonsa eivät enää mahdu mihinkään muuhun
osaan Eurooppaa. Mutta nähkääs, jos teidän taipumuksenne on mahdollinen
ja ymmärrettävä, niin on hänen sitä mahdottomampi ja käsittämättömämpi.
Minä panen Drottningholman linnan vetoon suomalaista savupirttiä
vastaan, että Kustaa, aina siitä asti, kuin hän lähti, on ollut
kasakkain tappamiseen niin kokonaan innostunut, ettei hän hetkeäkään
ole joutanut teitä muistamaan, ihana Eeva...
-- Niinkö luulette kreivi? -- vastasi Eeva Rhenfelt pilkallisesti,
näyttäen Bertelsköldille kirjettä, jonka kankeasta, kuin hiilihangolla
kirjoitetusta osoitteesta Torsten heti tunsi veljensä Kustaan käsialan.
-- Se ei minua liikuta, -- vastasi kreivi ylpeästi. -- Olen puhunut
puhuttavani ja pyydän teiltä vastausta.
Kuunari oli lähestynyt satamaa vasten olevia ulkovarustuksia ja
valmistui ankkuria laskemaan. Nuori leski näytti linnan katselemiseen
niin kiintyneen, ettei hän enää huomannutkaan peräkannella olevaa
vieruskumppaniaan. Sattumalta pudotti hän sillävälin matkalaukkunsa;
hovimies, kreivi Torsten otti sen ylös ja ojensi sen leskelle, sitä sen
enempää ajattelematta.
-- Antakaa minulle sisällys, niin kreivi saa pitää kuoren, -- sanoi
Eeva Rhenfelt huolettomasti, linnan varustuksia yhä tähystellen.
Nyt vasta huomasi Bertelsköld, että matkalaukku oli tehty viheriästä
sahviaanista yhteenkäännetyn korin muotoiseksi.[32] -- Tämä on siis
vastauksenne? -- kysyi hän purren huultaan.
-- Näettekö, -- jatkoi sotaneuvoksetar, joka, kiikari silmän edessä, ei
ollut kreiviä kuulevinaankaan; -- näettekö, tuolta kaukaa heittelevät
tanskalaiset ja preussilaiset mörssärit pommeja Stralsundiin. Teille
käy vaaralliseksi, kreivi Torsten, mennä niitä vastaan kynä miekkana ja
mustetolppo kilpenä. Mutta vielä arveluttavammaksi käy kohdata tuolla
linnassa häntä, jonka tarkka silmä on pystyvä teihin paremmin kuin
luulettekaan. Aina te puhutte viisaista laskelmistanne. Kuinka te
voitte niiden avulla minulle selittää, että tuo kuningas, joka palaa
peräti voitettuna, yhden ainoan matkatoverin kera, puoli Eurooppaa
vastassaan, joka tulee valtakuntaan vielä köyhempään, vielä enemmän
paljastettuun kuin mitä hän itse on -- kuinka voitte selittää, että
pelkkä varmuus hänen paluustaan, hänen sinisen takkinsa ja keltaisen
vyönsä pelkkä näkeminen ikäänkuin taikaiskulla varustaa muurit
kanuunoilla, meret laivastoilla, polkee maasta esiin uusia armeijoja,
karaisee joka käden, elähyttää joka rinnan ja, jos se olisi
mahdollista, herättää kaatuneetkin heidän verisistä haudoistaan? Kaksi
kuningasta piirittää häntä täällä monta vertaa suuremmalla
sotavoimalla; kaikkien laskelmien mukaan olisi Stralsundin jo pitänyt
antautua. Selittäkää siis, minkätähden kaikki pysyy pystyssä niin kauan
kuin hän pysyy, minkätähden kaikki toivovat niin kauan kuin hän elää,
ja minkätähden maailma, joka muuten aina menestystä myöten jakaa
ylistystään, tämän ainoan kuolevaisen suhteen on tehnyt poikkeuksen ja
ihmettelee häntä, jos mahdollista, vielä enemmän kovan onnen kuin
menestyksen päivinä? Kreivi Torsten, te olette sukkela luvunlaskija; te
laskette yhteen ja vähennätte ainoastaan ihmiskunnan pieniä numeroita
ja saatte niistä vain pieniä summia ja murtolukuja; mutta te unohdatte,
että yksi ainoa suuri numero saattaa merkitä enemmän kuin lukemattomat
pienet ja voittaa arvossa kaikkien teidän laskujenne tulokset. Olkaamme
suorat: minä en pidä suuriin päihin kätketyistä pienistä sieluista, ja
te, kreivi Torsten, olette epäilemättäkin liian suuri valtioviisas
katsoaksenne niin huonoa luvunlaskijaa kuin minä sen suurempaa huomiota
ansaitsevaksi... Ankkuri on laskettu, arpa on heitetty. Nöyrin
palvelijanne, kreiviseni!
-- Olkoon menneeksi, -- vastasi Bertelsköld suutuksissaan, -- tepä sen
sanoitte, kopea nainen, arpa on heitetty; te tahdotte leikkisotaa, ja
sotaa tulettekin saamaan -- mutta sotaa, jossa taistellaan elämästä ja
kuolemasta! Hyvästi!