-- Ei minulla ole voittoja enää! -- huudahti Kustaa Bertelsköld
puoleksi leikillään, puoleksi surumielin, katsellessaan tyhjiä lehtiä
vuoden 1709 jälkeen.
-- Taikka myös kunniallinen kahakka -- sehän luvattiin! -- sanoi hänen
sisarensa, jonka hyvä sydän aavisti, että voitetun karoliinin sydäntä
sentään mahtoi kirveliä, vaikka hän hymyilikin.
-- Minäkin suostun siihen, -- kiirehti Eeva Rhenfelt lisäämään. --
Suostun sitä kernaammin, kun Narva, Väinäjoki, Klissova, Holofzin,
Varsova, Thorn ja niin monet muut voitot, jotka täyttävät pitkiä sivuja
historian lehdillä, tässä täyttävät vain yhden ainoan lehden, yhden
ainoan rivin voittojen kirjassa, jonka tekijä on Kustaa Aadolf
Bertelsköld.
-- Jonka tekijä on Kaarle XII, -- oikaisi Bertelsköld.
-- Niinkuin tahdot. Jonka tekijä on nykyajan ja ehkä kaikkienkin
aikojen suurin kirjailija tämänlaisen kirjallisuuden alalla, mutta joka
on painettu hänen soturiensa verellä ja sidottu kansiin, joiden
kullattu reunakoriste on tehty Ruotsin kansan viimeisestä tukaatista.
Jatka; yksi kahakka siis jokaisen jäljellä olevan lehden osaksi!
-- Olkoon menneeksi. Minä myönnyn esitykseen sillä ehdolla, että
kahakka ei pääty tappioon ja että asekunnia jää tahrattomaksi.
-- Tiedän tappioita, jotka ovat tuottaneet katoamattoman kunnian, kun
voitto sitävastoin on tuottanut varsin vähän. Ja ilmankin -- milloinka
ovat ruotsalaiset häväisseet aseitaan, lieneepä voitto tahi kova onni
sitä seurannut?
-- Soisin voivani tähän vastata: eivät milloinkaan. Mutta
kirkkaimmatkin aseet voivat joskus saada tahran, ja me olemme kaikki
kuolevaisia, jotka emme voi tehdä kerta tehtyä tekemättömäksi, vaikka
jäljestäpäin katkerasti kadummekin, mitä taistelun riehuessa olemme
rikkoneet. No niin, minä kirjoitan, koska minun on pidettävä sanani.
Mutta siitä on kauan aikaa, kun viimeksi olen kynää ja mustetta
käsitellyt.
-- Siltäpä näytätkin, ystäväiseni, -- sanoi Ebba leikillään. Ja
Bertelsköldin ensimmäinen kirjallinen yritys olikin iso mustetahra
voittojen kirjaan.
-- Kovin kamaloita variksenjalkoja nämä ovat noin hienolle paperille,
-- vastasi soturi hämillään, mutta jatkoi kuitenkin kirjoitustaan ja
oli vähitellen täyttänyt jokaisen lehden jollakin nimellä ja
päivämäärällä, aina siihen saakka, kun kirjoitti "_Pälkäne 6. päivänä
lokakuuta_ 1713." Viimeinen lehti jäi kumminkin kirjoittamatta.
Molemmat naiset katselivat kirjan uutta sisältöä -- isoja, jäykkiä
kirjaimia, piirretyt juuri kuin miekan kärjellä. -- Entä viimeinen
lehti! -- huudahtivat molemmat yhteen ääneen.
-- Tyhjä!
-- Ja miksi ei Isokyröä?
-- Me jouduimme tappiolle.
-- Mutta vasta mitä urhoollisinta vastarintaa tehtyänne, vasta sitten,
kun kahdesti olitte ajaneet vihollisen pakosalle ja vallanneet 6
kanuunaa, niinkuin itse olet kertonut...
-- Me jouduimme tappiolle, sanon minä.
-- Kaksituhatta suomalaista kaatui mitä kauneimmassa järjestyksessä,
rivi rivin, mies miehen viereen, upseerit komppaniainsa, aliupseerit
ruotunsa etunenässä; he kaatuivat kunnialla saaduista haavoistaan,
askeltakaan paikaltaan väistymättä ja kaatuneitten vihollisten
ympäröiminä. Sinä olet soturi, Kustaa, ja kiellät tältä tappiolta sijan
voittojen kirjassa!
-- Kaatua osaa jokainen kuormastopoika. Iskeä osaa jokainen
palkkasotilas. Mutta tehdä velvollisuutensa!... Sitä emme tehneet
Isokyrössä, ja sentähden se päivä ei tule Ebban kirjaan. Meidät kaikki,
jotka sen päivän jälkeen jäimme elämään, olisi sotaoikeuteen vedettävä.
-- Mutta Armfelt, sinä, te kaikki, ratsuväkeä lukuun ottamatta,
taistelittehan te verrattoman miehuullisesti aina loppuun asti.
-- Ratsuväkeä lukuun ottamatta, niin kyllä. Olkoon syy kenen hyvänsä,
mutta meillä ei ole tapana jäädä elämään semmoisten päivien jälkeen.
Asia on mutkaton; kaadutaan vain, eikä siitä ole sen enempää sanomista.
Minä puolestani tein voitavani saadakseni saman lopun kuin muutkin,
mutta koska en taistelematta voinut sitä saada, satuinkin pääsemään
hengissä. Älkäämme siitä enää puhuko.
-- Mutta mitä kirjoitamme viimeiselle lehdelle?
-- Sitä en tiedä. Ehkä uskoo Eeva sen köyhälle soturille toistaiseksi
velaksi, uusien voittojen korkoa ja luotettavaa, hänen sydänverensä
vahvistamaa velkakirjaa vastaan.
-- Toistaiseksi on petturi.
-- Sitten en tiedä, mitä tehdä.
-- Ellet pane itseäsi pantiksi, -- keskeytti Ebba. -- Se olisi
luotettavampi pantti kuin sydänveresi, jota jokainen vihollisen kuula
on vaatimassa.
-- Ei Eeva tahdo niin halpaa panttia, eikä se olekaan minun vallassani
tätä nykyä, -- vastasi Bertelsköld ja taittoi huomaamattaan sievät
englantilaiset sakset, jotka oli ompelupöydältä ottanut.
Eeva katseli ikkunasta ulos ja rummutti ruutua vasten "Kaarle XII:n
marssia Narvan luona".
-- Tiedänpä vielä yhden keinon, -- jatkoi kreivitär, jonka oli
hauska nähdä, millaiseen pulaan hän oli saattanut yhden sen ajan
urhoollisimpia miehiä ja yhden sen ajan uljaimpia naisia. -- Etkö voi
sitä arvata?
-- Minä olen varsin huono arvoituksia selittämään, -- vastasi Kustaa.
-- Anna Torstenin arvata minun puolestani, hän osaa tehdä sen paremmin
kuin minä.
-- Epäilenpä, olisiko Torsten nyt samaa mieltä minun kanssani, --
naurahti Ebba, -- ja sentähden on parempi, että me kolme liittolaista
arvaamme yhdessä. Tässä on yksi lehti, johon on kirjoitettu: "_Würgen
20. päivänä tammikuuta_ 1702." Ystäväni on sen ehkä unohtanut. Tahdon
siis muistuttaa hänelle, että hän on saanut voiton, joka syystä kyllä
voi käydä kahdesta, sillä paitsi hänen majesteettiaan kuningas Kaarle
XII:ta Kustaa Bertelsköld arvattavasti on ainoa kuolevainen, joka
yhdeksäntoistavuotiaana on voittamattomana eronnut Aurora
Königsmarkista.
-- Siis tarkoitat...? -- Että kirjoitamme viimeiselle lehdelle: Saldoa
yksi voitto vuodelta 1702. Hyväksytään maksettavaksi: Eeva Rhenfelt,
syntyjään Falkenberg.
-- Hyväksytään, -- vastasi Eeva.
-- Protesteerataan, -- väitti Bertelsköld.
-- Mitä? huudahti kreivitär. -- Oletko siis pettänyt? ... olet kenties
sortunut taistelussa?
-- En, mutta...
-- Salli minun virkistää muistiasi erään asian suhteen, joka kenties
tekee suotavammaksi, että viimeinenkin lehti on täyteen kirjoitettuna.
_Voici_. Samassa kirjeessä, päivätty Narvassa 7. päivänä joulukuuta
1700, jossa ystäväni kertoo lupauksestaan, minkä hän teki Tukholmasta
lähtiessään, luetaan vielä: "Ja tähän vastasi Eeva Falkenberg: en sitä
usko; kornetti saa olla iloinen, kun saa karhuja nuijia; johon minä
sanoin: mitä neiti lupaa minulle, jos tapahtuu niinkuin olen sanonut?
Ja siihen sanoi hän: sitten saa kornetti pyytää minulta mitä hyvänsä,
en ole sitä kieltävä. Onko se varma? sanoin minä. Niin varma, sanoi
hän, kuin kukko Jaakopinkirkon tornissa; ennen se laulaa kuin minä
teidät petän." -- No niin, eikö Eeva Rhenfelt tahdo täyttää Eeva
Falkenberg^ lupausta?
-- Toivoni on Pyhän Jaakopin kukon varassa, -- vastasi Eeva hymyillen.
-- Niinpä siis, -- sanoi kreivitär, -- jos voittojen kirjaan tulee
viimeinen lehti kirjoitetuksi, on tämän velkakirjan omistajalla oikeus
nykyiseltä sotaneuvoksen leskeltä, vapaasukuiselta rouva Eeva
Rhenfeltiltä, syntyjään Falkenberg, vaatia sitoumuksen täysi summa,
nimittäin _mitä hyvänsä_.
-- Minä vetoan tornin huipussa olevaan oraakkeliin, -- toisti Eeva
samaan tapaan.
-- Kun velkakirja on kirjoittamatta, joutuu, paha kyllä, laillisinkin
saaminen mitättömäksi, -- huudahti Bertelsköld, yhtyen pilaan hänkin.
Näin armaiden opettajattarien koulussa käy edistyminen nopeasti.
-- Näin harvinaisessa riita-asiassa täytyy poiketa tavallisesta
oikeudenkäyntijärjestyksestä, -- jatkoi kreivitär. -- Minä ehdotan
riitapuolille sovintoa. Velkakirja kuoletetaan, mutta velkoja ottaa sen
sijaan kiinnityksen velalliseen.
Riitapuolet eivät virkkaneet mitään. Molemmat tunsivat hyvin kyllä,
että koko heidän elämänsä onni nyt oli kysymyksessä. Aina ensimmäisen
nuoruuden ajoilta oli Eeva Falkenbergin kuva lähtemättömäksi juurtunut
tämän urhoollisen karoliinin sydämeen; tämä kuva oli kulkenut hänen
kanssaan sadoissa taisteluissa, tappotanteren surmain keskellä ja
yöllisen vartiotulen ääressä yksinäisiä ajatuksia hautoessa; se oli
varjellut häntä lukemattomista vaaroista hänen hurjan, monivaiheisen
sotilaselämänsä retkillä, ja tätä armasta kuvaa sai hän kiittää siitä,
etteivät hänen huulensa koskaan olleet naisen huulia kohdanneet ja että
hän tähän hetkeen asti, kolmanteenkymmenenteen ensimmäiseen
ikävuoteensa saakka, oli säilyttänyt ensimmäisen nuoruudenajan kaiken
kainouden ja viattomuuden. Eeva taasen -- leskeksi jääneenä
kahdeksankymmen vuotisen ukon jälkeen, jonka riutuvaa elämää hän
ystävyydestä oli kaksi vuotta alttiiksi antautuen holhonnut -- millä
ihastuksella hän olikaan kuullut puhuttavan noista voitoista, joiden
maine täytti maailman ja joihin hänen lapsuuden ystävänsä otti
kunnialla osaa! Mitä lumousta olikaan hänen uljas ja ylevä luonteensa
tuntenut kaikista noista tarumaisista vaaroista ja seikkailuista! Kuta
vanhemmaksi hän tuli, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että vain
tällainen mies, mies tämän sanan uljaimmassa merkityksessä, ansaitsisi
hänen rakkautensa. Ja nyt, yhdeksänkolmatta vuoden iällä, jolloin
naisen rakkaus on koko hänen elämänsä, -- nyt seisoi hänen edessään tuo
tarujen sankari, kainona niinkuin hän itsekin, yhtä hehkuvana, mutta
yhtä äänetönnä, ja leikkiä laskettiin siinä sanoin, jotka, miten
milloinkin sattuivat, kuitenkin aina sisälsivät kummallekin kokonaisen
tulevaisuuden. Sentähden oli Kustaa Bertelsköld vaiti. Sentähden oli
Eeva Rhenfelt vaiti. Kevään myrskyt humisivat lumisin siivin
ikkunaruutuja vasten, ja huoneessa syntyi pitkällinen rajujen tunteiden
täyttämä hiljaisuus.
Bertelsköld nousi istuimeltaan ja otti hattunsa. Jäähyväiset oli
pitkäksi ajaksi sanottava. Ebba Liewen tunsi sen ja otti puhuakseen. --
Kustaa, sydänkäpyseni -- sanoi hän hellästi, -- elämäsi on tähän asti
ollut pelkkiä vaaroja ja taisteluita; ei kukaan rohkene epäillä sinun
urhouttasi. Sinä olet tähän asti ollut maanpakolainen, jonka nuoruus on
huvennut verenvuodatuksissa vierailla mailla; mutta isänmaasi tarvitsee
sinua yhtä hyvin täällä kotona meidän luonamme. Sinä et saa enää elää
yksistään kunnian vuoksi. Sinun pitää elää meidänkin tähtemme, jotka
sinua rakastamme, sisaresi ja -- Eevan vuoksi. Älä lähde enää luotamme;
jää tänne Ruotsiin! Kreivi Horn tarvitsee sinun kokemustasi; kenties
kättäsikin, jos tanskalaiset hyökkäävät päällemme. Jää meidän
luoksemme!
-- Älä puhu siitä! Minä ymmärrän hyväntahtoisuutesi -- teidän
ystävyytenne; eikö Ruotsi olisi minulle rakas! Mutta minä olen Suomessa
syntynyt; Suomi on oman onnensa nojaan heitetty ja mitä suurimmassa
hädässä; jos jäisin teidän luoksenne, silloin hylkäisin syntymämaani.
-- Koko Suomi on vihollisen vallassa, se on menetetty, ja sinä et _voi_
sitä pelastaa. Jää meidän luoksemme.
-- Jos se on menetetty, ja jos en voi sitä pelastaa, niin voinpa
kumminkin kuolla sen edestä. Minun täytyy palata Suomeen.
-- Ajattele, mitkä sanomattomat vaivat sinua odottavat; en puhu
vaaroista, sillä niitä sinä ylenkatsot -- mutta olla kuin metsän peto
vihollisten ajettavana noissa asumattomissa metsissä, nääntyä nälkään
ja viluun ilman mainetta, ilman voittoa tuossa hävitetyssä maassa,
jossa ei enää ole majaakaan, missä voit saada lepoa ja hoitoa,
sittenkun taisteluissa olet veresi hukkaan vuodattanut! Oi, jää meidän
luoksemme!
-- Lumi on useasti ennenkin ollut vuoteeni ja taivaan tähtinen laki
öinen kattoni. Minä lepään siellä levollisemmin kuin kotona sinun
luonasi pehmeimmällä vuoteella.
-- Kotona meidän luonamme sinulla on muutakin kuin lepoa, muutakin kuin
hyvää hoitoa, on mainehikas toiminta-ala! Täällä on sinulla muutakin
kuin sisar -- ah, en puhukaan itsestäni! -- on sydän, joka on sykkinyt
sinulle kaikissa kohtaloissa, sydän niin jalo ja uljas kuin omasi on,
sydän, jota Ruotsin urhoollisimmat aatelismiehet tulevat sinulta
kadehtimaan. Jää tänne Kustaa! Siellä kaukana odottavat sinua erämaat,
yksinäisyys, pakkanen, pimeys, epätoivo, kuolema -- täällä onni,
ystävyys, valo, rakkaus, elämä! -- Valitse!
-- Olen valinnut. -- Hyvästi Ebba.
Sisar heittäytyi hänen syliinsä. -- Eeva, Eeva! -- huusi hän, -- auta
minua pidättämään häntä! Sinä voit sen tehdä, sinä.
Mutta Eeva Rhenfelt astui yleväryhtisenä lähemmä, ja hänen silmänsä
loistivat uljuudesta. Ennenkuin kukaan vielä arvasi hänen
tarkoitustaan, oli hän tarttunut kynään ja ripeällä kädellä
kirjoittanut voittojen kirjan viimeiselle lehdelle:
"_Tukholma 24. päivänä maaliskuuta_ 1714."
-- Mitä olet kirjoittanut? -- kuiskasi Ebba. -- Tämänkö päivän?
-- Tämän päivän.
-- Voitonko?
-- Voiton suurimman.
-- Entä lupauksesi?
-- Se täytetään, jos ja milloin kreivi Bertelsköld siis vaatii. Mene
Jumalan haltuun, jalo, uljas sankari, taistelemaan onnettoman maasi
puolesta. Tullet takaisin tahi et muistanet minua tahi unohtanet --
lupaukseni on luettavana voittojen kirjan viimeisellä lehdellä!