7. VOITTOJEN KIRJA.

Isojen, rajujen myrskyjen raivotessa, jotka kukistavat valtakuntia,

pyyhkäisevät pois valtoja ja kääntävät ajan virran uusia uria

kulkemaan, katoaa tuhansia huokauksia kuulumattomina niiden pauhinaan.

Kuninkaat, sotapäälliköt, valtiomiehet seisovat niissä kuin huojuvat

mastonhuiput meren kuohuissa; ken lukee ne lukemattomat aallot, jotka

hyökyvät heidän ympärillään, kimmeltävät hetkisen aikaa laskevaa

aurinkoa vasten ja sitten painuvat alas, unohdettuina kadotakseen.

Historia piirtää muistiinsa ainoastaan suuret joukot ja huiput, noiden

uhrien summat, noiden kyynelten virran; yksityiskohdat katoavat ja

virkoavat kuitenkin yhä uudestaan eloon; ihmissydän sykkii aikojen

sisimmässä alati samaa sykintäänsä.

Edellisessä luvussa kerrottujen tapausten jälkeisenä päivänä sykki

kolme semmoista sydäntä kreivitär Liewenin kabinetin kodikkaassa

hämärässä. Useita vuosia olivat he olleet ajan myrskyjen erottamina,

jokainen heistä oli syvistä haavoista verta vuotanut ja kuitenkin

kohtasivat he toisensa murtumattomina, vaikkeivät enää olleetkaan

samanlaisia kuin ennen nuoruuden ensi kukoistuksen aikana, jolloin

elämä liekehti heille ruusunpunaisena nuoren kuninkaan hovissa;

kohtasivat toisensa olentojensa pohjalta muuttumattomina, yhtä jaloina,

yhtä rakastavina, elämän koettelemuksista vain karaistuneina. Kätensä

sydämelleen painaen voivat nämä kolme harvinaisen jaloa ihmistä sanoa

toisilleen, että he neljäntoista myrskyisen vuoden kuluessa eivät

hetkiseksikään olleet luopuneet velvollisuudestaan, rakkaudestaan ja

muistoistaan!

Kustaa Bertelsköld oli värväystensä tähden pakotettu viipymään

Tukholmassa. Hän oli suostunut sisarensa luona majailemaan, ja hän oli

nyt ulkonaisesti jotensakin entisessä kunnossaan; parta oli ajettu ja

asetakki tarpeenmukaisesti paikkailtu. Olipa hänet saatu tulemaan

naistenkin seuraan -- hänet, joka ei ollut rohjennut naista silmiin

katsoa aina tuon vaarallisen, Aurora Königsmarkin luona vietetyn illan

jälkeen! Mutta nämä naiset olivatkin vain hänen sisarensa, kreivitär

Liewen, ja heidän molempien lapsuudenystävä Eeva Falkenberg, tätä nykyä

Rhenfeltin leski, jotka olivat saaneet tämän yksipäisen soturin yhdeksi

illaksi jäämään luoksensa. He olivat saaneet hänet houkutelluksi

kertomaan muutamia seikkailujaan -- lyhyitä, reippaasti kerrottuja

juttuja, joissa tavallisimmin kuningas, välistä Horn, Lewenhaupt tahi

Armfelt, mutta ei koskaan hän itse, olivat kertomuksen päähenkilöinä.

Ja naiset vuorostaan kuvailivat hänelle voittojen tuottamaa ihastusta,

tappioiden tuottamaa tuskaa, sitä hirveätä, kuukausittain kestänyttä

epätietoisuutta, joka näiden sotaisten harharetkien aikana oli milloin

ihastuttanut, milloin kiusannut ja kiduttanut kotona olevia.

Oli kumminkin eräs kipeä kohta, jota kaikki olivat vältelleet

koskettamasta, kunnes Bertelsköld kovalla kourallaan tarttui sisarensa

hienoon, pehmeään kätöseen, katsoi häntä hellästi ja uskollisesti

silmiin ja virkkoi: -- Ebba, minulla on sinulle terveisiä Eerikki

Falkenbergilta!

Kreivitär oli vaiti, ja hänen herttaiset silmänsä, joista kyynelten

lähde ei koskaan ollut kaukana, kostuivat vähitellen, kunnes kirkkaat

vesihelmet alkoivat niistä pisaroida pitkin hänen armaita poskiaan. Hän

vain nyökytti päätään merkiksi siitä, että hän oli ymmärtänyt veljensä

ajatukset.

-- Yöllä vasten Pultavan taistelua, -- jatkoi Bertelsköld, -- ja vähän

ennen keskiyötä lepäsimme me kumpikin valveilla saman vartiotulen

vierellä ja sanoimme jäähyväiset toisillemme. Jos minä kaadun, sanoi

Eerikki Falkenberg, niin tervehdä sisartasi ja sano, että minä kaaduin

kuningastani ja isänmaatani puolustaessa, hänen kuvansa sydämessäni,

viimeiseen asti... Lopun tiedät. Hän kaatui seuraavana päivänä

puolenpäivän aikaan, meidän suojatessamme kuninkaan paluuretkeä; ja

minä ennätin vain puristaa hänen kättänsä, sillä ei ollut enää aikaa

viipyä.

Molemmat naiset olivat kyyneleihinsä sulaa. Eeva Rhenfelt puristi

Bertelsköldin kättä. -- Veljeni haamu kiittää teitä minun

välitykselläni siitä, että olette perille saattanut hänen terveisensä,

-- sanoi hän hellästi.

-- En ole voinut tehdä sitä ennen, -- sanoi Bertelsköld -- ja pusersi,

tietämättään, ojennettua kättä niin kovasti, että kaunis Eeva puri

huultaan tuskasta. Bertelsköld havaitsi sen ja punastui kovasti; se oli

vain hänen tottumattomuuttaan, kun harvinainen sattuma oli saattanut

hänet naisten seuraan.

-- Tietänettekö myöskin, kreivi Kustaa, -- sanoi Eeva häntä

rauhoittaakseen -- tietänettekö, että teidän sisarenne suri viisi

vuotta veljeäni, ja kun hän vuosi sitten suostui rupeamaan kreivi

Liewenin puolisoksi, niin se tapahtui vain sillä ehdolla, että hän aina

vast'edeskin saisi kantaa surupukuaan kaikkialla, missä eivät hovitavat

välttämättä vaadi iloisempia värejä... Mutta se siksensä. Kreivi Kustaa

on täällä niin rakas ja harvinainen vieras, ettemme saa näillä

surullisilla muistoilla pelottaa häntä pois.

-- Eeva hyvä, -- puuttui kreivitär puheeseen, -- suvaitse minun vedota

vanhaan ystävyyteesi. Kutsu häntä sinuksi!

-- Jos ei kreivillä ole mitään sitä vastaan ... vastasi Eeva Rhenfelt,

ja ennenkuin kyynel oli ehtinyt kuivua hänen pitkiltä mustilta

silmäripsiltään, ilmaantui jo entinen veitikka silmäkulmaan.

-- Minullako? -- toisti Bertelsköld kovin hämmästyen, ja toivoi

varmaankin jo olevansa sadan penikulman päässä kasakkain piikkien

keskellä Isokyrön jäällä.

-- _Allons_, -- sanoi kreivitär; -- olkoon se siis päätetty. Meitä on

tässä kolme ikäänkuin samasta juuresta, samasta ajasta, samoista

iloista ja samoista suruista kasvanutta. Harjoittakaamme kerta mekin

kolmen kesken valtioviisautta ja tehkäämme keskenämme hyökkäys- ja

puolustusliitto ... tietystikin mieheni suostumuksella. Eihän tiedä,

mitä voi tapahtua. Me saatamme kaikki tulla tarvitsemaan luotettavaa

ystävää.

Bertelsköldin ei sopinut kieltää kättänsä, mutta nyt hän varoi liian

kovasti puristamasta. Hänestä tuntui niinkuin hänen kättänsä polttaisi,

kun hän kosketti Eeva Rhenfeltin kättä. Kreivitär hymyili. Se onni,

että hänellä taas oli rakastettu veli luonaan, kuivasi pian kyynelten

lähteen.

-- Tunteeko urhokas veljeni erästä kirjaa -- _le voici!_ -- Ja samassa

ojensi kreivitär hänelle vihreisiin, vähäisen kullalla silattuihin

sahviaanikansiin sievästi sidotun muistikirjan; kannet osoittivat

kumminkin selvästi, että sitä usein oli auottu.

Kustaa Bertelsköld avasi kirjan ja luki sen ensimmäiseltä sivulta Ebban

käsialalla kirjoitetut sanat:

"_Voittojen kirja Kustaa Aadolf Bertelsköld. Anno 1700_."

Tämä koski karoliinin sydämen herkkään paikkaan. Hän nauroi ja itki

yhtä rintaa; hän heittäytyi niin rajusti sisarensa kaulaan, että tämä,

joka oli vähällä tukehtua, väkisin kiskoutui irti hänen sylistään.

-- Koska muutamat henkilöt tässä seurassa kenties ovat unohtaneet,

miten tämän pikku kirjan laita on, niin tahdon verestää heidän

muistiaan, -- jatkoi kreivitär. -- Sattuipa eräänä kauniina

talvipäivänä, että minun pikapäinen veljeni näki hyväksi heittää

hovipalvelijan Kustaa Otto Douglasin Drottningholman portaista alas,

siitä syystä, että Douglas sanoi suomalaisia aatelismiehiä tolvanoiksi,

jotka eivät hävenneet kuninkaan linnassa keskenänsä puhua rumaa

äidinkieltänsä, suomea. Tästä uroteostaan sai veljeni arestia, ja

päästyään sieltä joutui hän riitaan Eeva Falkenbergin kanssa, joka

nuhteli häntä hänen hovipalvelija parkaa kohtaan näyttämästään

miehuudesta, mutta uskalsi epäillä, tokko hän yhtä uljaasti esiintyisi

valtakunnan vihollisia vastaan. Minun uusi kirjani, johon ei vielä

ollut mitään kirjoitettu, oli juuri silloin hänen edessään pöydällä;

herra Kustaa otti kirjan ja sanoi, lehtiä lukematta: sen Eeva neiti

tietäköön, etten palaa Tukholmaan, ennenkuin minulla on voitto tai

ainakin kunniallinen kahakka kirjoitettavana joka ainoalle tämän kirjan

lehdelle... Ja koska hän lähti matkalle seuraavana päivänä ja nyt

ensikerran neljäntoista vuoden kuluttua palaa Tukholmaan, on aika lukea

lehdet ja katsoa, onko hän pitänyt sanansa.

-- Se on totta, -- sanoi Eeva Rhenfelt. -- Miehen tulee näyttää, että

nuorukainen on pitänyt sanansa.

Kreivi Kustaa alkoi selailla kirjaa. Useimmille lehdille oli jo

kirjoitettu Ebban käsialalla. Ensimmäiseltä lehdeltä luki hän:

_Tiberup, 25. p. heinäkuuta_ 1700. Toiselta: _Narva, 20. p.

marraskuuta_ 1700. Ja samoin yhä edelleen, lehti lehdeltä, vuosi

vuodelta, voitto voitolta, aina onnettomaan vuoteen 1709 asti. Mutta

siihen loppuivat muistiinpanot, ja 10 tahi 15 lehteä oli vielä

kirjoittamatta.

Välskärin kertomuksia 3 Siniset. Pakolainen. Erään nimen varjo. · 第 35 / 50 题