Isojen, rajujen myrskyjen raivotessa, jotka kukistavat valtakuntia,
pyyhkäisevät pois valtoja ja kääntävät ajan virran uusia uria
kulkemaan, katoaa tuhansia huokauksia kuulumattomina niiden pauhinaan.
Kuninkaat, sotapäälliköt, valtiomiehet seisovat niissä kuin huojuvat
mastonhuiput meren kuohuissa; ken lukee ne lukemattomat aallot, jotka
hyökyvät heidän ympärillään, kimmeltävät hetkisen aikaa laskevaa
aurinkoa vasten ja sitten painuvat alas, unohdettuina kadotakseen.
Historia piirtää muistiinsa ainoastaan suuret joukot ja huiput, noiden
uhrien summat, noiden kyynelten virran; yksityiskohdat katoavat ja
virkoavat kuitenkin yhä uudestaan eloon; ihmissydän sykkii aikojen
sisimmässä alati samaa sykintäänsä.
Edellisessä luvussa kerrottujen tapausten jälkeisenä päivänä sykki
kolme semmoista sydäntä kreivitär Liewenin kabinetin kodikkaassa
hämärässä. Useita vuosia olivat he olleet ajan myrskyjen erottamina,
jokainen heistä oli syvistä haavoista verta vuotanut ja kuitenkin
kohtasivat he toisensa murtumattomina, vaikkeivät enää olleetkaan
samanlaisia kuin ennen nuoruuden ensi kukoistuksen aikana, jolloin
elämä liekehti heille ruusunpunaisena nuoren kuninkaan hovissa;
kohtasivat toisensa olentojensa pohjalta muuttumattomina, yhtä jaloina,
yhtä rakastavina, elämän koettelemuksista vain karaistuneina. Kätensä
sydämelleen painaen voivat nämä kolme harvinaisen jaloa ihmistä sanoa
toisilleen, että he neljäntoista myrskyisen vuoden kuluessa eivät
hetkiseksikään olleet luopuneet velvollisuudestaan, rakkaudestaan ja
muistoistaan!
Kustaa Bertelsköld oli värväystensä tähden pakotettu viipymään
Tukholmassa. Hän oli suostunut sisarensa luona majailemaan, ja hän oli
nyt ulkonaisesti jotensakin entisessä kunnossaan; parta oli ajettu ja
asetakki tarpeenmukaisesti paikkailtu. Olipa hänet saatu tulemaan
naistenkin seuraan -- hänet, joka ei ollut rohjennut naista silmiin
katsoa aina tuon vaarallisen, Aurora Königsmarkin luona vietetyn illan
jälkeen! Mutta nämä naiset olivatkin vain hänen sisarensa, kreivitär
Liewen, ja heidän molempien lapsuudenystävä Eeva Falkenberg, tätä nykyä
Rhenfeltin leski, jotka olivat saaneet tämän yksipäisen soturin yhdeksi
illaksi jäämään luoksensa. He olivat saaneet hänet houkutelluksi
kertomaan muutamia seikkailujaan -- lyhyitä, reippaasti kerrottuja
juttuja, joissa tavallisimmin kuningas, välistä Horn, Lewenhaupt tahi
Armfelt, mutta ei koskaan hän itse, olivat kertomuksen päähenkilöinä.
Ja naiset vuorostaan kuvailivat hänelle voittojen tuottamaa ihastusta,
tappioiden tuottamaa tuskaa, sitä hirveätä, kuukausittain kestänyttä
epätietoisuutta, joka näiden sotaisten harharetkien aikana oli milloin
ihastuttanut, milloin kiusannut ja kiduttanut kotona olevia.
Oli kumminkin eräs kipeä kohta, jota kaikki olivat vältelleet
koskettamasta, kunnes Bertelsköld kovalla kourallaan tarttui sisarensa
hienoon, pehmeään kätöseen, katsoi häntä hellästi ja uskollisesti
silmiin ja virkkoi: -- Ebba, minulla on sinulle terveisiä Eerikki
Falkenbergilta!
Kreivitär oli vaiti, ja hänen herttaiset silmänsä, joista kyynelten
lähde ei koskaan ollut kaukana, kostuivat vähitellen, kunnes kirkkaat
vesihelmet alkoivat niistä pisaroida pitkin hänen armaita poskiaan. Hän
vain nyökytti päätään merkiksi siitä, että hän oli ymmärtänyt veljensä
ajatukset.
-- Yöllä vasten Pultavan taistelua, -- jatkoi Bertelsköld, -- ja vähän
ennen keskiyötä lepäsimme me kumpikin valveilla saman vartiotulen
vierellä ja sanoimme jäähyväiset toisillemme. Jos minä kaadun, sanoi
Eerikki Falkenberg, niin tervehdä sisartasi ja sano, että minä kaaduin
kuningastani ja isänmaatani puolustaessa, hänen kuvansa sydämessäni,
viimeiseen asti... Lopun tiedät. Hän kaatui seuraavana päivänä
puolenpäivän aikaan, meidän suojatessamme kuninkaan paluuretkeä; ja
minä ennätin vain puristaa hänen kättänsä, sillä ei ollut enää aikaa
viipyä.
Molemmat naiset olivat kyyneleihinsä sulaa. Eeva Rhenfelt puristi
Bertelsköldin kättä. -- Veljeni haamu kiittää teitä minun
välitykselläni siitä, että olette perille saattanut hänen terveisensä,
-- sanoi hän hellästi.
-- En ole voinut tehdä sitä ennen, -- sanoi Bertelsköld -- ja pusersi,
tietämättään, ojennettua kättä niin kovasti, että kaunis Eeva puri
huultaan tuskasta. Bertelsköld havaitsi sen ja punastui kovasti; se oli
vain hänen tottumattomuuttaan, kun harvinainen sattuma oli saattanut
hänet naisten seuraan.
-- Tietänettekö myöskin, kreivi Kustaa, -- sanoi Eeva häntä
rauhoittaakseen -- tietänettekö, että teidän sisarenne suri viisi
vuotta veljeäni, ja kun hän vuosi sitten suostui rupeamaan kreivi
Liewenin puolisoksi, niin se tapahtui vain sillä ehdolla, että hän aina
vast'edeskin saisi kantaa surupukuaan kaikkialla, missä eivät hovitavat
välttämättä vaadi iloisempia värejä... Mutta se siksensä. Kreivi Kustaa
on täällä niin rakas ja harvinainen vieras, ettemme saa näillä
surullisilla muistoilla pelottaa häntä pois.
-- Eeva hyvä, -- puuttui kreivitär puheeseen, -- suvaitse minun vedota
vanhaan ystävyyteesi. Kutsu häntä sinuksi!
-- Jos ei kreivillä ole mitään sitä vastaan ... vastasi Eeva Rhenfelt,
ja ennenkuin kyynel oli ehtinyt kuivua hänen pitkiltä mustilta
silmäripsiltään, ilmaantui jo entinen veitikka silmäkulmaan.
-- Minullako? -- toisti Bertelsköld kovin hämmästyen, ja toivoi
varmaankin jo olevansa sadan penikulman päässä kasakkain piikkien
keskellä Isokyrön jäällä.
-- _Allons_, -- sanoi kreivitär; -- olkoon se siis päätetty. Meitä on
tässä kolme ikäänkuin samasta juuresta, samasta ajasta, samoista
iloista ja samoista suruista kasvanutta. Harjoittakaamme kerta mekin
kolmen kesken valtioviisautta ja tehkäämme keskenämme hyökkäys- ja
puolustusliitto ... tietystikin mieheni suostumuksella. Eihän tiedä,
mitä voi tapahtua. Me saatamme kaikki tulla tarvitsemaan luotettavaa
ystävää.
Bertelsköldin ei sopinut kieltää kättänsä, mutta nyt hän varoi liian
kovasti puristamasta. Hänestä tuntui niinkuin hänen kättänsä polttaisi,
kun hän kosketti Eeva Rhenfeltin kättä. Kreivitär hymyili. Se onni,
että hänellä taas oli rakastettu veli luonaan, kuivasi pian kyynelten
lähteen.
-- Tunteeko urhokas veljeni erästä kirjaa -- _le voici!_ -- Ja samassa
ojensi kreivitär hänelle vihreisiin, vähäisen kullalla silattuihin
sahviaanikansiin sievästi sidotun muistikirjan; kannet osoittivat
kumminkin selvästi, että sitä usein oli auottu.
Kustaa Bertelsköld avasi kirjan ja luki sen ensimmäiseltä sivulta Ebban
käsialalla kirjoitetut sanat:
"_Voittojen kirja Kustaa Aadolf Bertelsköld. Anno 1700_."
Tämä koski karoliinin sydämen herkkään paikkaan. Hän nauroi ja itki
yhtä rintaa; hän heittäytyi niin rajusti sisarensa kaulaan, että tämä,
joka oli vähällä tukehtua, väkisin kiskoutui irti hänen sylistään.
-- Koska muutamat henkilöt tässä seurassa kenties ovat unohtaneet,
miten tämän pikku kirjan laita on, niin tahdon verestää heidän
muistiaan, -- jatkoi kreivitär. -- Sattuipa eräänä kauniina
talvipäivänä, että minun pikapäinen veljeni näki hyväksi heittää
hovipalvelijan Kustaa Otto Douglasin Drottningholman portaista alas,
siitä syystä, että Douglas sanoi suomalaisia aatelismiehiä tolvanoiksi,
jotka eivät hävenneet kuninkaan linnassa keskenänsä puhua rumaa
äidinkieltänsä, suomea. Tästä uroteostaan sai veljeni arestia, ja
päästyään sieltä joutui hän riitaan Eeva Falkenbergin kanssa, joka
nuhteli häntä hänen hovipalvelija parkaa kohtaan näyttämästään
miehuudesta, mutta uskalsi epäillä, tokko hän yhtä uljaasti esiintyisi
valtakunnan vihollisia vastaan. Minun uusi kirjani, johon ei vielä
ollut mitään kirjoitettu, oli juuri silloin hänen edessään pöydällä;
herra Kustaa otti kirjan ja sanoi, lehtiä lukematta: sen Eeva neiti
tietäköön, etten palaa Tukholmaan, ennenkuin minulla on voitto tai
ainakin kunniallinen kahakka kirjoitettavana joka ainoalle tämän kirjan
lehdelle... Ja koska hän lähti matkalle seuraavana päivänä ja nyt
ensikerran neljäntoista vuoden kuluttua palaa Tukholmaan, on aika lukea
lehdet ja katsoa, onko hän pitänyt sanansa.
-- Se on totta, -- sanoi Eeva Rhenfelt. -- Miehen tulee näyttää, että
nuorukainen on pitänyt sanansa.
Kreivi Kustaa alkoi selailla kirjaa. Useimmille lehdille oli jo
kirjoitettu Ebban käsialalla. Ensimmäiseltä lehdeltä luki hän:
_Tiberup, 25. p. heinäkuuta_ 1700. Toiselta: _Narva, 20. p.
marraskuuta_ 1700. Ja samoin yhä edelleen, lehti lehdeltä, vuosi
vuodelta, voitto voitolta, aina onnettomaan vuoteen 1709 asti. Mutta
siihen loppuivat muistiinpanot, ja 10 tahi 15 lehteä oli vielä
kirjoittamatta.