Kreivi Hornille saapuneet ilmoitukset vahvistivat kohta sen, että tämä
kokenut valtiomies oli arvannut oikein. Eräs tavattoman pitkä, oudosti
puettu soturi oli ilmaantunut väkijoukkoon ja alkanut voimakkaasti
vastustaa rauhan vaatimuksia. Hän oli yksinkertaisella ja miltei
raa'alla sotamiehen kielellä, joka parhaiten pystyikin kuulijoihin
puhunut heille kuninkaan ihmeellisistä sankaritöistä ja hänen
erinomaisesta alttiiksiantavaisuudestaan; kuinka hän ei milloinkaan
ollut säästänyt itseään enemmän kuin halvin sotamieskään; kuinka hän
kourallisella urhoollisia miehiään oli tuhansia voittanut ja oli
vieläkin voittava; kuinka hänen suurin virheensä oli se, että hän oli
luullut ja vieläkin luuli ruotsalaisia voittamattomiksi; kuinka hän nyt
oli kovassa pulassa ja varmasti toivoi, että vaikka koko maailma hänet
hylkäisi, hänen kansansa ei sitä tekisi; kuinka hän kerran vielä oli
palaava ja rautakädellään musertava kaikki valtakunnan viholliset;
kuinka se hänen mieltänsä pahoittaisi, jos ruotsalaiset hänen poissa
ollessaan alkaisivat luulla omaansa ja hänen asiaansa menetetyksi;
kuinka vihollinen nyt oli valloittanut Itämerenmaakunnat ja viimeksi
Suomenkin, joka kaikkina aikoina oli niin uskollisesti vertaan
vuodattanut ja taistellut Ruotsin etuvartijana; kuinka Armfeltin
armeija äskettäin oli kamppaillut verrattoman urhoollisesti, mutta
joutunut tappiolle Isokyrössä de la Barren pelkuruuden tähden, ja
kuinka häpeällistä olisi ruotsalaisille, jos he tässä ylen suuressa
hädässä jättäisivät tuolla puolen merta olevan aseveljensä apua vaille.
Seuraus tästä oli tuo kiihkeästi kajahtava uusi sotahuuto, ja
väkijoukko pakkausi uudelleen kreivi Hornin asunnon ympärille pyytämään
pikaista apua hävitetylle Suomelle.
Nämä sanomat saatuaan katselivat neuvosherrat toisiaan vähän hämillään.
-- Koko maailma tietää siis, että olemme kärsineet tappion
Pohjanmaalla, mutta hallitus ei tiedä siitä mitään, -- sanoi
Falkenberg.
-- Onhan mahdollista, -- vastasi Horn, -- että joku yksityinen henkilö
on ennättänyt Merenkurkun poikki, ennenkuin Armfeltin sanansaattaja
ehtii tuoda sanoman Tornion kautta.
-- Oli miten oli, sanansaattaja on talteen otettava ja häntä tarkoin
kuulusteltava, -- arveli Gyllenstjerna.
-- Se pitkä soturi seisoo portilla ja anoo päästä teidän ylhäisyytenne
puheille, -- ilmoitti lähetti Lundberg, joka taas oli ollut ulkona
tiedustelemassa.
-- Laske hänet sisään, -- vastattiin lyhyesti.
Kaikkien katseet kääntyivät ovea kohti. Torsten Bertelsköld, joka tällä
aikaa oli hoitanut yksityisiä asioitaan ja selittänyt sotaneuvos
Rhenfeltin ihanalle leskelle, kuinka väärin tämä tekisi, jos hän, joka
oli syntynyt ja kasvatettu elämään mitä loistoisimmassa asemassa,
kuluttaisi elämänsä kukoistusajan maatilallaan Smoolannissa, havaitsi
harmikseen, ettei hänen mielistelynsä mitään vaikuttanut. Kaunis rouva
Rhenfelt näytti hajamieliseltä, ja hänen ihailijansa tarkka silmä
huomasi hyvin, että nuo kauniit silmät, samoin kuin muidenkin silmät,
olivat ilmeisellä mielenkiinnolla luodut ovea kohti, josta tuota kovan
onnen sanansaattajaa odotettiin sisään astuvaksi.
Torsten Bertelsköld arvasi syyn. -- Teitäkin, kaunis Eeva, -- sanoi hän
pisteliäästi, -- miellyttävät niinkuin muitakin naisia kummalliset
asiat. Pelkään kuitenkin, että nuo Suomen pirttien onneaan ajelevat
ritarit ovat pitäneet mielessään vain toisen puolen muinaisten ritarien
tunnussanasta. Meidän aikamme ritarit ovat _Orlando furiosoltanne_[29]
oppineet pitämään kunniaa suuressa arvossa, mutta kauneutta sitä
vähemmässä, ja suuresti erehtyisin, jos ei esim. veljeni, joka on niin
mainio jäsen tuossa kuljeksivassa ritarikunnassa, pitäisi suuremmassa
arvossa hevosta kuin hovinaista, ja katsoisi, että on paljon
kunniakkaampaa valloittaa jokin Pohjanmaan räme -- kuin Tukholman
hempein naisensydän.
-- Te olette kenties oikeassa, -- vastasi Eeva Rhenfelt, -- ja mitä
veljeenne tulee, niin voivat asiat paljon muuttua neljässätoista
vuodessa, jotka ovat kuluneet siitä, kun hänet viimeksi näin. Mutta
sitä en usko, että Kaarle-kuninkaan välinpitämättömyys sentään estää
ketään Euroopan ruhtinatarta, ketään Euroopan naista, _häntä_
ihailemasta, häntä rakastamastakin, jos joku rohkenisi kurottaa
rakkautensa niin korkealle.
-- Olen kyllä kuullut sanottavan, että naisen sydämeen ratsastetaan
suorinta tietä pölyisin saappain ja verisin kannuksin, mutta en ole
voinut uskoa ovien olevan niin selkoselällään. Miesten ja naisten osat
mahtavat näinä aikoina olla vaihdoksissa, koska luulen, että
kaunottaret väkisin tahtovat ensi askelen astua. Mutta jättäkäämme tämä
asia siksensä. Minä odotan hyvin malttamattomasti tuota Suomesta
tullutta sanansaattajaa. Olemme joutuneet tappiolle; veljeni oli
epäilemättäkin taistelussa, ja kun tuntee hänen uhkarohkeutensa, voisin
sanoa hänen hurjapäisyytensä...
-- Niin te, kreiviseni, toivotte, että tämä urhoollinen ja ritarillinen
sotilas ei enää ole oleva esteenä, kun valtioviisaus ryhtyy vähemmin
vaarallisia voittojaan voittamaan...
-- Rouvaseni, meillä ei ole mitään perintöä toisiltamme kadehdittavana,
-- vastasi Torsten Bertelsköld vihastuen.
Samassa astui soturi sisään.
Eeva Rhenfelt tunsi heti suojelijansa, joka pari tuntia sitten oli
kantanut hänet väentungoksen läpi. Hänen eriskummaisessa puvussaan ja
harmaassa talonpoikaisessa takissaan, joka oli vedetty miltei
repaleiksi kuluneen sinisen asetakin päälle, näkyi merkkejä äskeisestä
kadulla syntyneestä ahdingosta, ja nuo partaiset posket, jotka eivät
moneen aikaan olleet partaveistä nähneet, tekivät hänet villiytyneen
näköiseksi ja olivat omituisena vastakohtana hänen muutoin komealle
vartalolleen ja jaloille, miehuullisille kasvoilleen -- vastakohtana,
jonka tuo loistava seura ja hovilaisten huolelliset vaatteet tekivät
vieläkin tuntuvammaksi.
Vieras itsekin nähtävästi huomasi esiintymisensä outouden; hän kävi
hämilleen ja tapaili sanojaan.
-- Astukaa lähemmä! -- sanoi kreivi Horn sillä ylhäisen kohteliaalla
äänellä, millä hänen asemassaan oleva mies puhuttelee alhaisempaansa,
kun tämä pelkästä kunnioituksesta kadottaa rohkeutensa. -- Olette
tahtonut puhutella minua. Mikä on nimenne?
-- Nimeni ei ollut tuntematon silloin, kun minulla oli kunnia lainata
teidän ylhäisyydellenne hevoseni Narvan luona, tai kun minun suotiin
Väinäjoen, Klissovin ja Thornin luona taistella teidän ylhäisyytenne
komennossa, -- vastasi vieras uljuudella, joka sopi hänelle
oivallisesti, parrasta ja sarkatakista huolimatta.
-- Mitä! -- huudahti kreivi tuolla tuttavallisella äänellä, jolla hän
aina puhutteli vanhoja asekumppaneitaan -- ja missä rykmentissä
palvelitte -- _au diable_, minä olen unohtanut nimen; suokaa se minulle
anteeksi, kunnon ystäväni!
-- Nimeni on Kustaa Aadolf Bertelsköld, siihen aikaan henkirakuunain,
sittemmin henkivartijain kornetti; ja tätä nykyä jälleen henkirakuunain
majuri teidän ylhäisyytenne palvelukseksi.
Ylhäinen seura sai suuret silmät, ja Torsten Bertelsköld kaikista
suurimmat. Ollen mestari teeskentelemään, tervehti hän heti kohta
veljeään mitä herttaisimmalla sydämellisyydellä. Tähän yhtyi kreivi
Hornkin, ja kilvan riennettiin nyt äsken tulleelle huomaavaisuutta
osoittamaan. Ainoastaan kreivitär Horn osoitti, ollen hämmästyvinään,
niitä selviä jälkiä, joita odottamattoman vieraan märät, kannuksilla
varustetut saappaat olivat kalliille matoille jättäneet.
Kustaa Bertelsköld irroittautui pian kyselevien käsistä ja astui suoraa
tietä kreivi Hornin eteen ja sanoi yht'äkkiä:
-- Teidän ylhäisyytenne! Armfelt on voitettu ja Suomi menetetty. Minä
olen henkeni uhalla tullut Merenkurkun yli ja ratsastanut tänne yötä ja
päivää pyytämään pikaista apua. Toivon teidän ylhäisyytenne sentähden
suovan anteeksi, että tällä tavoin astun teidän eteenne.
-- Mikä onnettomuus! -- huudahti kreivi Horn panematta mitään huomiota
viimeisiin sanoihin. -- Herra kreivillä on luultavasti ilmoituksia ja
ohjeita kenraalimajuri Armfeltiltä?
-- Minä jouduin taistelussa pääjoukosta erilleni ja murtauduin Vaasaan;
sieltä tulin Pirkkiön saaristoon ja sieltä jäitse Länsipohjaan.
-- Tehkää hyvin ja kertokaa taistelun meno.
Kustaa Bertelsköld kertoi sen.
-- Se on ääretön onnettomuus, -- jatkoi Horn totisena. -- Valtakunnan
varat ovat tyhjentyneet; on aivan mahdotonta lähettää suomalaisille
täältä mitään apua.
-- Teidän ylhäisyytenne lienee oikeassa. Ja yhtäkaikki -- suokaa
anteeksi rohkeuteni -- ei sovi, ei saa Suomea menettää. Ruotsin varat
ovat lopussa, mutta sillä on toki vielä kädet vapaina kotonansa. Kun
oman ruumiin jäsen on vaarassa, kun veri omaa verta, sydän omaa sydäntä
avuksi huutaa, silloin täytyy pelastuskeino keksiä. Teidän
ylhäisyytenne tietää, mitä Suomi on ollut Ruotsille ja mitä se tällä
hetkellä vielä on. Se puolustautuu vielä niinkuin viimeinen urho
valtakunnan ulkovarustuksilla, mutta se sortuu ylivoiman alle, se
vuodattaa verensä kuiviin, se kuolee. Teidän ylhäisyytenne! Suomi
_täytyy_ pelastaa, vaikka se maksaisi kaiken, mitä meillä on, oikean
kätemme ja puolet elämästämme!
-- Nuori mies, -- sanoi Gyllenstjerna, -- hallitus on tekevä, mitä se
suinkin voi, sen enempää ei saata kukaan järjellinen mies vaatia
meiltä. Rahavarastomme ovat tyhjät...
-- Me otamme hopeat pöydiltämme...
-- Se on jo tehty. Prinsessa itse syö tina-astioista.
-- Timantit kuninkaan kruunusta! Tukaatit lastemme säästölaatikoista.
Vihkisormuksen äitimme kädestä!
-- Miksi ei toteutettaisi Stjerneldin esitystä, että Breitenfeldin,
Lützenin, Varsovan ja Narvan voittomerkit olisi säätyjen suostumuksella
huutokaupalla myytävä! -- huudahti Falkenberg pisteliäästi.[30]
-- Eikö mitään muita keinoja löydy? Asetettakoon vapaajoukkoja.
-- Naiset, lapset ja ukot kyntävät peltoja. Tilat joutuvat autioiksi.
Koko Skoonessa tuskin on 12,000 miestä.
-- Ne 12,000 lähtekööt sotaan! Lapset asettavat kiväärin ukkojen
olkapäille ja laukaisevat. Äidit valmistavat ruutia ja valavat luoteja.
Tyttäret puolustavat Ruotsia, niinkuin Värendin tytöt muinoin tekivät.
-- Tanska karkaa niskaamme.
-- Ruotsilla on useampi kuin yksi Stenbock.
-- Joka haaralta vihollisia, kateutta ja petosta; kaikkialla odotetaan
Ruotsin sortumista.
-- Kuningas tulee!
-- Rauha -- mutta ei kuningas voi meidät pelastaa.
-- Jalot herrat ja valtakunnan hallitusmiehet! -- puhkesi Suomen
sanansaattaja sanomaan, ja kuuma kyynel vieri hänen miehekästä,
ruskettunutta poskeaan pitkin -- kun on taisteltava hengen, veljen
asunnon, tyttären kunnian puolesta -- silloin ei ole aikaa arveluun.
Silloin ei kysytä, mistä ase saadaan ja kuka sillä lyö -- silloin
lyödään nyrkillä, silloin taotaan, niinkuin karthagolaiset muinoin,
miekkoja porttien saranoista, liesien arinoista ja viimeisestä aurasta!
Naiset leikkaavat hiuksensa köysienpunontaan, ja lapset antavat
viimeisen paitansa sotavöiksi... Oi, jalot herrat, huomenna riennän
takaisin Suomeen; älkää kieltäkö minua viemästä sinne lohdutusta,
toivoa -- sillä toivoton taistelu on taistelua kuolema povessa. Kreivi
Horn, jalo, urhoollinen kreivi Horn, te olette niinkuin minäkin
suomalainen syntyjänne! Nämä toiset herrat ja kuninkaan neuvokset ovat
rehellisiä, viisaita ja isänmaataan rakastavia miehiä -- minä pyydän
heitä antamaan anteeksi soturille, joka puhuu kotimaansa puolesta ja
joka jo ammoin on unohtanut taidon asettaa sanansa niinkuin ehkä
vaadittaneen valtakunnan korkeimmasti uskottujen miesten edessä --
mutta he voivat vielä ajatella Ruotsin olevan ilman Suomea -- me,
kreivi Horn, emme voi sitä ajatella -- me emme jaksa enää elää, jos
Suomi kuolee -- pelastakaa se! pelastakaa se! muuten täytyy meidän
hukkua sen pirstaleihin!
Kreivi Horn nousi istuimeltaan. Vaikka hänen mielenmalttiaan olikin
monesti koeteltu, vaikka hänen ryhtinsä olikin järkähtämättömän luja,
oli hänen äänensä nyt kuitenkin tavattoman lämmin. -- Herra kreivi, te
olette puhunut niinkuin mies, ja minä olen varma siitä, että me kaikki
täällä ymmärrämme toisiamme. Minä lupaan teille, että niin pitkälle
kuin valtani ulottuu, on kaikki tehtävä, mitä tehdä voidaan. Enempää en
saata, en saa luvata. Onko teillä mitään erityistä ehdotettavaa?
-- Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne, että koetan täällä Tukholmassa
saada toimeen vapaaehtoisten värväystoimiston?
-- Tehkää se, jos sillä voitte jotakin saada aikaan. -- Ja koska
vast'ikään olette pitänyt puheen tuolla ulkona väkijoukossa, niin
koettakaa, kreivi hyvä, jälleen tyynnyttää mieliä. Sitten pyydän teitä
hyväntahtoisesti olemaan luonani tänä iltana; meillä on vielä teiltä
paljon kyseltävää.
Kustaa Bertelsköld kumarsi ja poistui. Hänen mennessään seisoi Eeva
Rhenfelt häntä vastassa ja puristi hänen kättään. -- Jumala teitä
siunatkoon, kreivi Kustaa, ja suokoon sydämenne toivon toteutuvan! --
sanoi hän äänellä, joka pani tämän naisia kainostelevan soturin kasvot
punaisina hehkumaan,
Väkijoukko oli jo suureksi osaksi hajaantunut -- olkien liekki oli
leimahtanut ja sammunut, hätä ja huolet jäähdyttivät pian heidän
innostuksensa. Paikalle jääneet saivat tyytyi siihen puolinaiseen
lupaukseen, jonka neuvoskunnan herrat olivat uskaltaneet antaa ... ja
vähitellen hajaantuivat hekin.
Bertelsköld tuli takaisin. Kaiken iltaa puhuttiin Suomesta. Sieltä oli
niin paljon ja niin surullista kerrottavaa; aivan vähän tiedettiin
siitä Tukholmassa. Parast'aikaa puheltaessa kello löi 7. Silloin
keskeytti kreivi Horn puheensa puolilauseeseen, koko talonväki
kutsuttiin sisään, Raamattu avattiin, ja kaikki kävivät polvilleen
iltarukoukseen, niinkuin sen ajan hurskas tapa vaati.
Kun taas oli noustu ylös, jatkoi kreivi puhettaan siitä, mihin oli
lopettanut. -- Hyvät herrat kanssaveljeni, -- sanoi hän, --
keskustelkaamme nyt siitä kirjeestä, joka tänään tuli hänen
majesteetiltaan ja joka koskee -- prinsessan kihlausta.