Käsittääksemme, mikä merkitys oli tällä katumellakalla, joka toisissa
olosuhteissa olisi päättynyt vain vähäiseen rähinään ja tuottanut
hiukan ansiota lasimestarille, on meidän muistettava, että neuvoskunta
oli äskettäin määrännyt säädyt tyhjin toimin hajalle, että
tyytymättömyys oli yleinen, asema epätoivoinen, mitä kummallisimpia
huhuja kuninkaasta oli kulkemassa, kaikki puolueet olivat riidassa
keskenään ja pääkaupunki melkein kokonaan vailla sotaväkeä. Ei kukaan
voinut edeltäpäin arvata, miten kaikki päättyisi, jos sattumalta jokin
kipinä sytyttäisi kaikki tulenarat aineet palamaan.
Tulossa oleva sotavoima oli eräs äskettäin kokoonpantu Uplannin
rykmentin varakomppania, enimmäkseen ihan nuoria rekryyttejä, joita
muutamat Maunu Stenbockin jäljelle jääneistä helsingborgilaisista,
Tönningenin tappiossa pelastuneista sotamiehistä olivat aseiden
käyttöön harjoittaneet. Komppania seisahtui lähimpään kadunkulmaan ja
päällikkö komensi: Jalalle -- vie! Näytti siltä kuin tahdottaisiin
hieroa rauhaa väkijoukon kanssa, joka eneni ehtimiseen. Kaikkien
katseet kääntyivät nyt kreivi Hornin asuntoon; odotettiin tämän
kuuluisan neuvosherran näyttäytyvän. Mutta hän ei tullutkaan; hän
halveksi rauhan hieromista kapinallisen roistoväen kanssa.
Katu oli nyt kokonaan suljettu. Eräät vaunut, joissa nähtävästi oli
maaseudulta tulevia matkustajia, eivät päässeet tungoksessa eteen eikä
taapäin. Muutamat vallattomat pojat sivalsivat hevosia ruoskalla, ne
hyppäsivät pystyyn ja työnsivät vaunuja takaperin väkijoukon päälle.
Lähinnä seisovat siirtyivät syrjään, haukkuivat ajajaa ja uhkailivat
kaataa vaunut. Eräs naisen ääni käski ajajaa hillitsemään hevosia,
mutta se oli mahdotonta; melu ja tungos oli hurjistuttanut ne.
Samassa tunkeutui tavattoman kookas ja hartiakas mies väkijoukon läpi.
Sotainen ryhti ja harmaalla talonpojan takilla peitetyt univormun
jäännökset osoittivat miehen ammatin; mutta kulunut, huolimaton puku
sekä tuo kummallinen, hänen alkujaan jaloilla ja kauniilla kasvoillaan
elehtivä riutunut, miltei hurjistunut ilme tekivät hänet pikemmin
rosvon näköiseksi, joka vasta oli tullut metsästä ja nyt ihmeekseen
huomasi olevansa keskellä pääkaupungin vilinää.
Muukalainen näytti huomanneen vaaran, johon vaunut olivat joutuneet, ja
työnteli vankoilla käsivarsillaan väkijoukkoa pois tieltään meikein
niinkuin harjaantunut uimari halkoo aaltoja uidessaan. Ennen pitkää
seisoi hän vaunujen vieressä, tempasi oven auki ja huusi selvällä
ruotsinkielellä vaunuissa olevalle vallasnaiselle, että tämä astuisi
ulos eikä hätäilisi, sillä hän kyllä veisi hänet hyvään turvapaikkaan.
-- Minä en pelkää, -- vastasi nainen, joka oli tavattoman kaunis,
surupukuun puettu ja näöltään 30-vuotias; -- mutta onhan yhtä
mahdotonta jäädä tähän seisomaan kuin ajaa eteenpäin. Olkaa hyvä ja
viekää minut tässä vastapäätä olevaan kreivi Hornin asuntoon.
Outo mies ei vastannut, hänen jo ojennettu kätensä vaipui alas, ja hän
seisoi tuokion liikkumatonna. Sillaikaa tunki väkijoukko päälle, ja
ahdinko kävi niin ankaraksi, että tuskin voi liikauttaa kättä tai
jalkaa vaunujen vierellä.
-- No...? -- sanoi mustiin puettu nainen malttamattomasti. -- Tekö
tässä pelkäättekin?
-- Jalkaisin ette pääse kulkemaan, -- vastasi vieras epäröiden.
-- Niin, olkaa siis hyvä ja kantakaa minut. Näytättepä kantaneen
raskaampiakin taakkoja ja rynnänneen tiheämpienkin muurien läpi.
Vaikka taalalaishattu oli syvälle painettuna muukalaisen otsalle ja
hänen poskensa kaikenlaisista tuulista ahavoituneet, saattoi kuitenkin
nähdä, kuinka hän punastui. Mutta tässä ei ollut aikaa viivytellä. Hän
nosti kauniin taakkansa keveästi kuin lapsen vasemmalle käsivarrelleen,
samalla kun oikealla kädellään alkoi työnnellä väkijoukkoa syrjään
niinkuin myrsky huojuttaa aaltoilevaa viljavainiota. Molemmin puolin
häntä kaatui kiroilevia ja kiljuvia yksi toisensa perästä. Jo viimein
hän pääsi osoitetun talon portille. Siellä laski hän taakkansa maahan
ja asettautui puolustamaan kantamansa naisen eteen, sillä portti oli
suljettu.
Joko lienevät lähinnä seisovat närkästyneet muukalaisen vähän
kovakätisestä kohtelusta, tai lienee häntä siinä portin edessä
seistessään ruvettu luulemaan kreivin väkeen kuuluvaksi, oli miten oli,
ei kestänyt kauan, ennenkuin väkijoukon kiukku kääntyi portin luona
seisovaa miestä vastaan. Ensimmäisten herjaussanojen jälkeen alettiin
heitellä kiviä ja keppejä heilutella. Mies ei kumminkaan näyttänyt
vaarasta mitään välittävän. Hänen ainoana tarkoituksenaan oli olla
kilpenä kaikkia niitä aseita vastaan, jotka voisivat sattua mustiin
puettuun vallasnaiseen. Pari lähinnä seisovaa miestä, eräs vaskisepän
kisälli ja muuan oluenpanijan renki, lienevät luulleet tätä pelon
ilmaukseksi ja astuivat rohkeasti esiin tarttuakseen tuota pitkää
miestä kaulukseen ja heittääkseen hänet maahan sekä antaakseen hänelle
selkään. Mutta tästä erehdyksestä oli heille käydä hullusti.
Muukalainen tarttui kummallakin kädellään miehiä rinnukseen, nosti
heidät molemmat suoralla kädellä ylös maasta ja paiskasi heidät sitten
niin ankarasti kenttään, että kaikki jäsenet rutisivat, ja veri
purskahti molempain urhojen suusta ja sieraimista.
Voimanosoitus vaikuttaa aina kansaan, varsinkin, kun se on noin
tavaton, ja ruotsalaisen mieli haltioitui siihen aikaan
hämmästyttävistä uroteoista, siinä määrin, että ympärillä seisovain
mieliala yht'äkkiä vaihtui kunnioitukseksi, miltei ihastukseksi,
jotavastoin kaatuneita alettiin pilkata. -- Kas, siinä sinua
koputettiin, kupariseppä! Siinä sait näppäyksen henkitappiisi,
oluenpanija! -- kiljui joukko.
-- Hän tuolla portilla ei olekaan mikään kyyhkysen poika! Ken haluaa
koettaa uudestaan?
-- Antakaa hänen olla! -- huusi eräs toinen ääni. -- Ettekö näe tuota
pitkää säilää, joka riippuu hänen talonpoikaisen takkinsa alla? Ettekö
hoksaa, pöllöt, että hän on kuninkaan sinisiä poikia?
-- Aa ... onko hän kuninkaan sinisiä! Onpa kyllä, sen näin heti hänen
otteistaan. Eläköön Kaarle-kuningas!
-- Eläköön hänen reippaat poikansa! Hurraa!
-- Kas, näetkö vain? Mies nostaa hattuansa. Olipa tyhmästi, että
ruvettiin toraamaan sinisen kanssa. Kuulepas, sinä portin luona seisova
toveri, älä ole leikkipuheista milläsikään, tule juomaan lasi meidän
kanssamme, me panemme kolme äyriä mieheen ja annamme noiden toisten
riidellä kreivin kanssa niin paljon kuin heitä ikinä haluttaa.
-- Kiitoksia vain, -- vastasi vieras leppyneenä noista sen kuninkaan
kunniaksi kohotetuista eläköönhuudoista, jonka nimeä mainittaessa hän
aina hattuaan kohautti. -- Minulla on teille terveisiä tuotavana, --
lisäsi hän, -- mutta niistä saamme sitten jutella. Auttakaa minua nyt
saamaan tämä nainen turvalliseen paikkaan.
-- Odottakaa, -- vastasi eräs hansikkaiden tekijä, joka oli asioissa
ylhäisten kanssa, -- jättäkää se asia minun huolekseni. Kreivi
Bertelsköld! Kreivi Bertelsköld!
Vieras punastui taas, mutta huomasi samalla, että huuto tarkoitti
erästä toista henkilöä, joka taas näkyi ikkunasta. Hansikkaiden tekijä
vaihtoi tämän kanssa vielä muutaman sanan, eikä kauan kestänyt
ennenkuin portti avattiin, ja Torsten Bertelsköld tuli näkyviin,
tarjoten kätensä mustiin puetulle naiselle. -- _Madame Rhenfelt_! --
huudahti hän. -- Kätenne, pyydän; nyt saatatte olla aivan huoleti.
-- Kiitän teitä, kreiviseni, mutta suvaitkaa minun tuoda urhoollinen
puolustajani muassani! -- sanoi sotaneuvos Rhenfeltin nuori leski,
sillä hän se oli. Mutta pitkä vieras oli jo kadonnut.
-- Lundberg, -- huusi kreivi Torsten eräälle palvelijalle, -- hae
käsiisi se pitkä mies, joka seisoi tässä portilla ja anna hänelle tämä
rahakukkaro. Olen onnellinen, Eeva hyvä, voidessani pelastaa teidät.
Seuratkaa minua, kreivittären huoneet tuolla ylhäällä ovat toki onneksi
pihalle päin.
Mustapukuinen nainen seurasi häntä. Mutta vielä portilla katsahti hän
taaksensa ja virkahti ikäänkuin ajatuksissaan: -- Kummallinen mies!
Tahtoisin kuitenkin mielelläni saada itse kiittää häntä.
-- Älkää olko millännekään, -- vastasi kreivi Torsten hymyillen; -- hän
kenties jo parhaillaan istuu kapakassa ja juo kuninkaan onneksi.
Hänenlaisillaan miehillä on aina tarpeeksi aihetta maljan
tyhjentämiseen.
-- Hänen käytöksessään oli kuitenkin jotakin... Mutta te saatatte olla
oikeassakin. Kummallista! Minä tiedän vain yhden, joka voisi hänelle
voimissa vertoja vetää.
-- Ja kuka se olisi, jos rohkenen kysyä?
-- Teidän veljenne.
-- Mikä päähänpisto! Mutta te tarvitsette lepoa. Tulkaa, niin menemme
kreivittären luo.