Nyt oli tapahtunut se, minkä jo edeltäpäin voi aavistaa. Lybeckerin
peräydyttyä Pälkäneelle jäi maan koko eteläinen osa alttiiksi
viholliselle, joka pian otti sen haltuunsa. Anastettuaan Helsingin
lähti se viipymättä Turkua kohti, löi eversti Stjernschantzin, joka
800:lla miehellä koetti viivyttää sitä Karjanjoen sillan luona, ja
marssi kaupunkiin elokuun 28. päivänä, joka oli viimeinen rukouspäivä
sinä vuonna. Kaikki virkakunnat, yliopisto ja suurin osa asukkaita
olivat paenneet pelättyä vihollista, joka nyt tapasi kaupungin puoleksi
palaneena. Turussa oli näet vuonna 1711 ollut suuri tulipalo -- joten
Inkeri-noidan ensimmäinen ennustus oli käynyt toteen. Venäjän
sotajoukot asettuivat sentähden leiriin linnankentälle. Tsaari itsekin
saapui kohta sen jälkeen ja asui Wittfoothin talossa sillan luona.
Turkuun tulonsa muistoksi hän lyötätti mitalin, jonka etupuolella oli
hänen rintakuvansa ja takapuolella Herkules nuijallaan ajamassa
Neptunusta vaunuista mereen. Sen alle oli piirretty: Turku 8. päivänä
syyskuuta 1713. Kaupungin avaimet riippuvat nyt voitonmerkkeinä
Pietari-Paavalin kirkossa tsaarien valkoisten marmorihautain kohdalla.
Tähän aikaan, jolloin alinomaisia pikku kahakoita oli Suomen
maaseuduilla -- kun vihollinen yhä eteni ja maan säännöllinen
sotajoukko peräytyi -- vie meidät tapausten virta jälleen Mainiemen
linnaan, josta kertomuksemme ei ole tiennyt mitään sitten vuoden 1697,
jolloin linna reduktsionin johdosta peruutettiin kruunulle. Silloin
mainittu ehdotus, että tämä suuri tila ja sen loistoisa herraskartano
määrättäisiin Turun läänin rykmentin everstin puustelliksi, ei näy
toteutuneen, koskapahan Kuusiston kartano, sittemmin niinkuin ennenkin,
näkyy olleen sitä tarkoitusta varten määrättynä. Sen sijaan oli kruunu
pitkällisen sodan takia syntyneen ylen tiukan rahapulansa poistamiseksi
koettanut saada myydyksi muitten kartanoiden mukana Mainiemenkin. Mutta
Suomen aatelistokin oli reduktsionin ja sodan vaikutuksesta niin
köyhtynyt, ettei kellään sen jäsenistä näin epävakaisina aikoina ollut
halua ruveta ostajaksi, jonka tähden kartanoa yhä vielä hoiti kruunun
puolesta mies, jonka lukija edellisistä kertomuksista muistanee,
nimittäin rehellinen ja reipas mestari Pietari, jonka jo kreivi
Bernhard Bertelsköld nimitti isältään perimänsä tilan haltijaksi ja
voudiksi -- sama Pietari, joka lapsena ollessaan sai voionmaalaisen
hevosen lahjaksi Kaarle XI:ltä tuon kuuluisan Saltvikin pappilan
läheisyydessä tapahtuneen metsästyksen aikana.
Tämä kunnon mies, jolla nyt 46:n vuoden ikäisenä oli monta kovaa
kannettavana aikain epävakaisuuden vuoksi, istui eräänä iltana
yksinkertaisessa asunnossaan tililaskujaan tarkastaen, sill'aikaa kun
vaimo ja lapset hänen ympärillään silpivät papuja, jotka vast'ikään oli
poimittu isosta, puoleksi metsittyneestä puutarhasta, kun yht'äkkiä
koputettiin suljettua porttia. Koko perhe kavahti kolkutuksen kuultuaan
istualtaan, sillä he odottivat joka päivä vihollisen tuloa, joka jo
ennen oli marssinut siitä ohi neljän tai viiden penikulman päässä
olevaan Turkuun; mutta kun Mainiemi oli syrjässä, oli se tähän asti
säilynyt noilta pelätyiltä vierailta.
Pietari-mestari meni sykkivin sydämin ottamaan selkoa siitä, oliko
heidän pelossaan perää, ja näki nyt portinvartijan ikkunasta
kolmattakymmentä ratsastajaa, jotka olivat pysähtyneet portin
ulkopuolelle. Oli jo jotensakin pimeä, mutta sen hän luuli näkevänsä,
ettei ratsastajilla ollut pitkiä piikkejä eikä korkeita lakkeja,
niinkuin hän oli pelännyt, vaan että ne pikemminkin olivat kuin
siviiliviittoihin pukeutuneita metsästäjiä ja omaan kansaan kuuluvia.
Vähän levollisemmalla mielellä päätti hän siis avata ikkunan ja kysyä,
keitä he olivat, jotka näin myöhään illalla tulivat linnan tätä nykyä
niukkaa vieraanvaraisuutta hyväkseen käyttämään.
-- Hyviä ystäviä! -- vastattiin ulkopuolelta. -- Sanokaa
Pietari-mestarille terveisiä, että Kustaa Bertelsköld, jota muinoin
kutsuttiin Mainiemen kreiviksi, on täällä muutamain ystäväinsä kanssa
yösijaa pyytämässä.
Pietari ei malttanut edes vastatakaan, vaan harppasi tuota pikaa portin
luo. -- Jumala varjelkoon, -- sanoi hän, ja kyyneleitä herahti hänen
rehellisiin harmaisiin silmiinsä; -- Jumala varjelkoon Mainiemen
porttia olemasta milloinkaan suljettuna rakastetun herrani pojalta
taikka keneltäkään muilta, joita hän ystävikseen sanoo.
-- Niinpä niin, kunnon Pietari, -- sanoi kreivi, -- riennähän panemaan
tulta takkaan ja anna hevosille vähän heiniä. Me olemme tänään
ratsastaneet seitsemän penikulmaa kelvottomia teitä, ja venäläinen on
kintereillämme. Me aioimme auttaa Stjernschantzia Turun puolustuksessa,
mutta kuulen, että olemme myöhästyneet. No, sinä ja perheesi voitte
hyvin?
-- Niin hyvin kuin näinä surullisina aikoina käy voiminen, -- vastasi
vouti näyttäen tietä vieraille. -- Vanha äitini käski sanoa teidän
armollenne terveisiä. Hän nukkui viime kesänä otolliseen aikaan tästä
pahasta maailmasta 74:n vuoden iässä, hurskaana ja Jumalalle
otollisena, niinkuin hän oli elänytkin.
-- Vai niin, että vanha Kreeta-muori on tämän ajallisen elämän
jättänyt! -- sanoi Bertelsköld liikutettuna. -- Hän oli isä vainajani
nuoruudenystävä ja valonsäde tämän maailman pimeydessä... Mutta me
häiritsemme sinua kodissasi, kunnon ukkoseni. Etkö saattaisi majoittaa
meitä joihinkin linnan huoneisiin.
-- Teidän armonne täytyy tyytyä minun omaan huoneeseeni, -- sanoi
vouti; -- siellä on lämpimämpi. Ystäviänne varten saatan siivota
linnan alakerroksen ison salin. Luulen, että takkaan voi vielä virittää
tulen. Voi, armollinen herra, linna on nyt toisen näköinen kuin
kahdeksantoista vuotta sitten sieltä lähtiessänne!
Näin sanottuaan vouti riensi tekemään tarpeellisia valmistuksia
vierasten vastaan ottamiseksi, ja Bertelsköld jäi ajatuksiinsa
suurelle, pimeälle linnanpihalle. Kuu, joka samassa pilkisti esiin
syksyisten pilvien raosta, valaisi surullisesti hänen isäinsä linnan
päätyä, tämän linnan, jota hän ei ollut nähnyt sen mahtavuuden
päivien jälkeen. Myrsky oli kiskonut kattopellit osaksi irti,
särkenyt korkeiden ikkunain ruutuja ja pidellyt pahoin niitä suuria
sankarien kuvia, joita oli linnan seinillä. Linna oli rakennettu
kolmikymmenvuotisesta sodasta ryöstetyillä aarteilla. Sen raudankovan
sotilaan jälkeläinen, joka kenties oli tahrannut näitä aarteita
paljolla verellä ja verikylvöstään niittänyt kirouksia, seisoi nyt
synkkämielisenä noiden rapistuneiden muurien vieressä, joiden
sisäpuolelle hän astui kuin muukalainen pimeänä iltana. Hänen
seikkaileva elämänsä oli opettanut hänelle keinon, miten sodassa
rikastutaan, ja vastoin tahtoakin tunki hänen mieleensä ajatus, joka
muistutti tuota vanhaa sananlaskua: "Mitä synnillä ja vääryydellä
kootaan, se surulla ja murheella menetetään."
Bertelsköld oli vaipunut niin syvälle näihin surullisiin ajatuksiin,
että tilanhoitajan viimein täytyi muistuttaa häntä siitä, että
takkavalkea ja tuota pikaa laitettu illallinen jo häntä odottivat. --
Teidän pitää tulla muoriani katsomaan, -- sanoi hän. -- Kelpo muori,
vaikka jo kappaleen matkaa kukoistusaikaansa tuonnempana! Hänen nimensä
on Larsson, isä on vaasalainen kauppias, ja me tulimme tutuiksi
kuusitoista vuotta sitten, kun teidän isänne, kreivi vainajan kanssa
kävin siellä ostamassa jyviä sinä suurena nälkävuonna.
Astuttiin tilanhoitajan yksinkertaiseen, mutta hauskaan asuntoon, jossa
Bertelsköld otettiin vastaan liikuttavalla kunnioituksella ja
herttaisuudella. Vuosia oli vierinyt siitä, kuin tämä urhoollinen
karoliini -- jolla ei ollut kotia koko avarassa maailmassa -- oli
tuntenut kodin hiljaista onnea ympärillään. Hänen levoton, koditon
henkensä oli niin kauan ajelehtinut elämän myrskyisellä merellä, että
hän miltei oli unohtanut, mitä rauha ja tyytyväisyys, mitä rakkauden
hymyilyt ja oman takan lempeä valo ovat ihmissydämelle. Hänet valtasi
tunne, niinkuin hän kerran taas olisi ollut _kotonaan_, ja hän kuunteli
ystävällisellä osanotolla hyväntahtoisen tilanhoitajan kertomuksia
kaikista Mainiemen kohtaloista niinä kuutenatoista vuotena, jotka
olivat kuluneet siitä, kun se joutui pois entiseltä isännältään: kuinka
kruunu ei ollut määrännyt mitään varoja linnan ja puutarhan kunnossa
pitämiseen, joten ne olivat saaneet rapistua; kuinka hyvästi avaroita
tiluksia oli viljelty ja kuinka rahvas oli tullut hyviin varoihin
kreivi vainajan kyläkoulun ja muiden älykkäiden toimenpiteiden
vaikutuksesta, kunnes sota ja rutto olivat temmanneet puolet miehiä
auran kurjesta; ja kuinka kreivi vainajan muistoa vieläkin siunattiin
siitä avusta, jolla hän hirmuisina katovuosina oli pelastanut
alustalaisensa nälkään kuolemasta.
Nämä kertomukset keskeytyivät, kun joku uudelleen kolkutti portille, ja
mestari Pietari, luottaen urhoollisiin puolustajiinsa, meni avaamaan.
Kohta hän toi mukanaan nuoren, talonpoikaisessa puvussa olevan miehen,
jonka jäntevä vartalo osoitti yhtä paljon voimaa kuin hänen viekkaat
silmänsä ilmaisivat älyä ja sukkeluutta.
-- Löfving! -- huudahti Bertelsköld hämmästyksissään ja samalla
iloissaan. -- Sinäkö täällä, reipas poikaseni! Ja me kun luulimme sinun
jo aikoja sitten kiikkuvan kunniallisen miehen tavoin venäläisessä
niiniköydessä.
-- Ei vielä! -- vastasi kuuluisa sissi ja vakoilija Tapani Löfving
iloisella äänellä. -- Minä tulen Turusta, jossa olen käynyt tsaarin
omassa keittiössä ja myynyt neljä tiuta munia. Kokilta ja kokkipojilta
sain jotenkin tarkat tiedot kaupungissa vallitsevasta tilanteesta;
siellä emme tätä nykyä voi mitään saada toimeen, mutta minä lähetin
sanansaattajan Taubelle Ahvenanmaan saaristoon, että hän voisi käydä
tervehtimässä kaupunkia kaleereillaan, sillä minä panin liikkeelle
semmoisen huhun, että olin nähnyt koko Ruotsin laivaston saaristossa.
Ja kun mieleeni juolahti, että pitäisihän tässä ansaita jotakin
omaankin pussiin, niin tekeydyin tyhmäksi ja olin vahingossa
virkkavinani jotakin niistä lihavista vasikoista, joita talonpojat
olivat vieneet kätköön eräälle Paraisten pitäjään kuuluvalle saarelle.
Heti he alkoivat pakottaa minua opastamaan heitä sinne. Paljon
tingittyäni suostuinkin siihen viimein, ja niin me lähdimme, alikokki
ja kaksi muuta miestä, paisteja pyydystämään. Sitten minä vein heidät
yksinäiselle kalliolle, jossa vedin pistoolit takkini alta sanoen
heille: tenka tänne! -- jonka he heti ymmärsivät ja alkoivat rukoilla
armoa. Näin otin heiltä kaksi kivääriä ja kaksi sapelia, mutta kun ne
eivät mihinkään kelvanneet, niin möin ne kahdeksasta talarista
talonpojille. Ja minä sain sitä paitsi kauniin pussillisen Venäjän
ruplia; mutta vangit jätin kalliolle vasikoita hakemaan... Kiitoksia
viimeisestä, Pietari-mestari. Tässä ovat ne kymmenen talaria, jotka
jäin teille velkaa, kun autoitte minua olkikuormassa kasakoita pakoon
pääsemään. Tahdon nyt sanoa teille jotakin, eikähän haittaa, että
majurikin sen kuulee. Vihollinen on kolmensadan askelen päässä täältä.
-- Vihollinen! -- huudahti Pietari-mestari. Tämä ainoa sana oli
silmänräpäyksessä ajanut veret iloisen perheen kasvoilta ja niinkuin
myrskyilma puhaltanut pois sen hiljaisen onnellisuuden kangastuksen,
joka vast'ikään oli Bertelsköldiä ihastuttanut.
-- Kulkiessani syrjätietä lehtokujan lähitse näin tien vieressä
kasakan, joka oli tienoota tähystelemässä. Heitä oli varmaan
useampiakin tuolla ulompana kylässä.
-- Olet oikeassa, -- sanoi Bertelsköld. -- Olisihan minun pitänyt se
arvata. Olihan meillä illan suussa heitä parvi kintereillämme; mutta me
tahdoimme ehtiä linnaan ennen yötä emmekä pysähtyneet heitä
kurittamaan. Jos tunnen sinut oikein, et häntä suinkaan niin vähällä
päästänyt?
-- Karkasin häneen käsiksi, niin ettei hän voinut käyttää pitkää
piikkiään, ja koetin kiskoa häntä hevosen selästä, mutta kun hän ei
tahtonut tuumaan tyytyä, täytyi minun iskeä häntä vasten otsikkoa. No,
sitten hän ei enää virkkanut mitään. Paha vain, että hevonen pääsi
menemään; se kenties kantelee kieliä.
-- Me emme saa menettää silmänräpäystäkään, vaan meidän täytyy paikalla
valmistautua puolustamaan linnaa! -- huudahti uhkaavasta vaarasta
innostunut Bertelsköld. -- Kaiken ruudin ja kaikki aseet, mitkä voitte
hankkia, kunnon Pietari, viette isoon saliin. Käskekää renkien nukkua
vaatteet yllä tämä yö. Olkaa huoleti; naiset ja lapset levätkööt
rauhassa. Löfving -- ota kaksi miestä mukaasi ja mene tiedustelemaan
sill'aikaa, kun minä asetan vartijoita linnan ympärille.
Käskyt täytettiin. Nyt syntyi vilkas liike koko Mainiemessä. Lyhtyjä
kiiteli pihan yli, ja valkeita välkkyi autioista linnan ikkunoista.
Astuessaan isoon saliin tapasi Bertelsköld toverinsa aterialla, jonka
Pietari-mestari tuota pikaa oli heille valmistanut. Vielä kerran kulki
pikari miehestä mieheen Mainiemen linnassa. Nyt juotiin viimeisiä
tähteitä kellarin vanhoista varastoista; kunnon vouti ei ollut ennen
tahtonut niihin koskea. -- Tämän puoliankkurillisen jaloa Unkarin
viiniä, -- sanoi hän, -- löysin maan alta sorasta, ja päätin sen
tyhjennettäväksi ainoastaan entisen rakastetun herrani pojan onneksi.
Jumala varjelkoon teidän armoanne kaikissa vaaroissa ja suokoon teidän
vielä kerran ja parempinakin aikoina palata tänne takaisin ja isäntänä
istua isäinne pöydän ääressä!
Tuskin oli hän tämän sanonut, kun samassa kuului kova jysähdys ja heti
sen jälkeen pölähti tomua seinämällä. Kantaisän, kenraali Bertelsköldin
kuva oli raskaine kehyksineen pudonnut paikoiltaan ja pudotessaan
lohkaissut kiviä ja savea seinästä.
Bertelsköldin huulet vetäytyivät synkkään hymyyn. -- Isäni isä, --
sanoi hän, -- vastaa tähän omalla tavallaan amen. Kenties nyt viimeisen
kerran rehelliset soturit tyhjentävät maljojaan näiden muurien
sisäpuolella.
-- Älkää niin sanoko! Me tahdomme puolustaa niitä viimeiseen
verenpisaraan asti! -- huudahtivat sissit.
-- Kaatukoot nämä muurit, kun vain maamme pysyy pystyssä! -- jatkoi
Bertelsköld. -- Mainiemen hyväksi en tahdo hukata teistä ainoatakaan,
ellei siitä ole maallemme hyötyä.
-- Ei, -- vastattiin. -- Me olemme täällä Turkuun vievän valtatien
varrella ja saatamme tehdä viholliselle paljon vahinkoa. Me puolustamme
Mainientä.
-- No, Jumalan nimessä! -- huudahti päällikkö. -- Mutta käykäämme nyt
hetkeksi levolle; huomenna kyllä tarvitaan taas voimia.
Tilanhoitaja antoi nyt levittää olkia lattialle, ja väsyneet soturit
oikoilivat mielihyvällä kangistuneita jäseniään. Mutta sallimuksen
kirjaan oli kirjoitettu, että he, samoin kuin Muhametin soturit, saivat
sanoa: "paratiisissa saamme levätä!"
Löfving palasi. Hän oli talonpojaksi pukeutuneena käynyt keskellä
vihollisten joukkoa, kun nämä, sata ratsumiestä luvultaan, olivat
majoittuneet Arvion kylään. Hän oli istunut heidän nuotionsa ääressä,
juonut heidän kanssansa, valehdellut heille kuin aika poika ja
varastanut heiltä hevosen. Pitäisipä, arveli hän, koettaa vielä tänä
yönä yllättää heidät, sillä he odottavat varhain aamulla melkoista
jalkaväen joukkoa avukseen ja aikovat epäilemättä silloin käydä
hätyyttämään linnaa.
Sissit olivat heti valmiit. Ravistaen itsestään iltaunensa suloisen
raukeuden he kavahtivat ylös hevosiaan satuloimaan ratsastaakseen
uudelleen ulos pimeään yöhön. Semmoista oli heidän elämänsä.
Sill'aikaa Pietari ryhtyi sellaiseen varotoimeen, että vielä samana
yönä lähetti kaksi uskollista palvelijaa linnan kaikkien naisten ja
lasten kanssa eräälle kaukaiselle meren saaristossa olevalle saarelle,
jonne hän jo sitä ennen oli kuljetuttanut kalleimmat tavaransa.
Surun kyyneliä vuodattaen nämä kunnon ihmiset pakenivat -- niinkuin
siihen aikaan niin moni muu Suomessa pakeni -- rakkaasta kodistaan,
jota eivät milloinkaan enää luulleet näkevänsä. Eivät suinkaan
Pietari-mestarinkaan tunteet olleet iloisinta laatua, kun hän
saatettuaan perheensä matkalle yksinään palasi linnan autioon pihaan.
Mutta eipä hän ollut niitä miehiä, jotka väistyvät paikaltaan; hän
tahtoi viimeiseen asti varjella kruunun omaisuutta ja palvella entisen
rakastetun herransa poikaa nyt uhkaavissa vaaroissa.
Hänen palatessaan alkoivat jo päivän ensimmäiset säteet kultailla
linnan katolla kirkuvia tuuliviirejä, ja hevosten kavioiden kapsetta
kuului tieltä. Pietari-mestari kuunteli sykkivin sydämin; ääni läheni,
ja kohta karkuutti ensin yksi, sitten toinen, ja sitten useampia
sissejä yht'aikaa, ja viimein Bertelsköldkin hevosineen linnan pihaan.
Kaikki olivat niin verissään ja pölyissään, että heitä tuskin voi
tunteakaan. Heillä oli ollut kova ottelu kylässä, sillä vihollinen oli
herännyt hevosten hirnunnasta ja tehnyt miehuullista vastarintaa.
Kaikeksi onneksi olivat vihollisen ratsumiehet hajallaan siellä täällä
taloissa eivätkä voineet yön pimeydessä saada selkoa hyökkääjäin
vähäisestä lukumäärästä. Neljäkymmentä miestä oli maahan hakattu;
kolmekymmentä vankia ja yli kuusikymmentä hevosta tuotiin saaliina.
Bertelsköldin väestä oli kaksi kaatunut ja kuusi saanut haavoja tässä
yöllisessä taistelussa.
Kun vangit oli salvattu linnan kellariin ja hevoset korjattu tilaviin
talleihin, heittäytyivät soturit tuiki väsyneinä olkilyhteille
pitkäkseen ja nukkuivat muutamien minuuttien kuluttua niin levollisesti
kuin elomies, joka illalla on korjannut viljansa öisen pakkasen
pantavilta. Päällikölle ja kaikille niille, joita tarvittiin linnan
vartioimiseen ja haavoitettujen sitomiseen, ei kuitenkaan lepoa
riittänyt. Myöskin Löfving, joka oli kenties kaikista tehokkaimmin
ottanut tuohon yölliseen seikkailuun osaa, nousi jo varhain aamulla
taasen hevosensa selkään vakoiluretkelle lähteäkseen.
Kello kymmenen tienoissa aamupäivällä hän tuli taas takaisin tuoden sen
tiedon, että odotettu vihollisen jalkaväki, neljäsataa miestä kolmen
kenttäkanuunan kanssa, oli tulossa linnaa kohti. Pakolaiset olivat
luultavasti jouduttaneet sen marssia ja tappioistaan kertoen
yllyttäneet sen kostonhimoa. Nyt oli siis päätettävä, paettaisiinko
vastakkaiselle suunnalle vai hengen uhallako taisteltaisiin monin
kerroin lukuisampaa ja vimmastunutta vihollista vastaan.
Vähän aikaa keskusteltuaan valitsivat sissit jälkimmäisen vaihtoehdon.
He tarkastivat joukkoaan, jossa, sairaita lukuunottamatta, oli vain
kolmekolmatta miestä; mutta kun tähän vähäiseen joukkoon liittyi vielä
mestari Pietari linnaan jääneine palvelijoineen ja joukko lähikylistä
tulleita pakolaisia, niin Bertelsköldin vähäisen armeijan lukumäärä
nousi kuitenkin viidenkymmenen miehen paikoille, jotka kaikki oli hyvin
varustettu viholliselta äsken otetuilla aseilla. Paitsi tätä oli
Pietari-mestari linnan alimmaiseen kellariin kätkenyt koko joukon
kruunun ruutia, jota ei oltu ennätetty korjata pois vihollisen
lähestyessä. Havaittiinpa vielä, että ne kuusi vanhaa, pientä tykkiä,
joilla ennen onnellisimpina aikoina oli tervehdyslaukauksia ammuttu,
olivat käyttökelpoisessa kunnossa, vaikka ne kuulain puutteessa olikin
pienillä kivillä ladattava.
Tuskin oli ehditty ryhtyä tarpeellisimpiin valmistuksiin, kun
vihollinen puolenpäivän aikaan alkoi näyttäytyä Turun puolelta
tulevalla tiellä. Ensin se läheni varovasti pienissä parvissa, peläten
väijytyksiä; mutta kohta kävi se rohkeammaksi ja lähetti jääkärijoukon
tunkeutumaan linnan ja meren välillä olevaan puistoon. Tämä yritys oli
kaikin mokomin estettävä, sillä puistossa olevat kukkulat olivat
korkeammalla kuin linna, ja olisi vihollinen siellä saanut vanhat
niinipuut suojakseen. Bertelsköld oli sentähden asettanut parhaimmat
pyssymiehensä sinne, ja jääkärit ajettiin tappion kärsineinä takaisin.
Tämä oli vain alkusoittoa. Vihollinen oli vast'ikään saanut kokea,
kuinka vaarallista on yön viettäminen näiden hurjain seikkailijain
läheisyydessä ja toivoi sen vuoksi voivansa jo ennen iltaa valloittaa
tämän varustamattoman maakartanon, jota vain kourallinen talonpoikia ja
metsäritareita puolusti. Se tuotatti siis viipymättä esiin
kenttätykkinsä ja asetti ne kiväärinkantamattomiin siitä matalasta
tiilikivimuurista, joka ympäröi linnan pihaa. Jo kello 2 aikaan
alkoivat kuulat rapista muuriin ja linnan seiniin saamatta kuitenkaan
mitään muuta aikaan kuin että sieltä täältä varistivat rappausta
seinistä ja rikkoivat ikkunanpieliä. Ei yhtään laukausta, ei yhtään
hiiskausta kuulunut linnasta vastaukseksi tähän tehottomaan
hätyytykseen. Ainoastaan nuo vanhat, sinikeltaiset liput -- samat,
joita ennen muinoin iloisemmat tuulet olivat liehuttaneet kreivitär
Bertelsköldin juhlallisissa tuliaisissa -- liehuivat vieläkin rohkeasti
ja yllyttävästi ylimyksellisen aateliskartanon viidestä pienestä
tornista.
Vihollinen alkoi tuskastua. Tehdäksensä asiasta kerrassaan lopun,
lähetti se kolme komppaniaa puistoa valloittamaan, sill'aikaa kuin sen
muu väki hätyytti linnaa etu- ja itäpuolelta.
Tämän oli Bertelsköld jo edeltäpäin arvannut. Sill'aikaa, kun toinen
puoli hänen väkeään teki viholliselle vastarintaa puistossa, hyppäsi
hän kahdenkymmenen nopeimman miehensä kanssa ratsaille, ratsasti
takaportista ulos, teki kierroksen ja iski vihollisen kylkeen puiston
muurin läntiseltä puolelta. Jos ukkosen nuoli olisi lyönyt ryntääjien
keskeen, eivät he olisi voineet siitä enemmän hämmästyä kuin tästä
äkillisestä, arvaamattomasta, hirmuisesta hyökkäyksestä. He hajautuivat
kuin akanat tuuleen, kaatuivat kuin kypsynyt vilja viikatteen tieltä,
ja kun melkein koko heidän ratsuväkensä oli viime yönä tuhottu, ei
heillä ollut muuta neuvoa kuin kiivetä kiviaidan yli puistoon ja yhtyä
toisten kanssa linnan puolustajia ampuen ahdistamaan. Kuormasto, aseet,
ampumavarat ja tykit, sanalla sanoen koko vihollisen sotavarasto joutui
täten Bertelsköldin valtaan, ja hänen kuultiin sittemmin monesti
sanovan, että olisipa hänellä vain ollut kaksikymmentä miestä enemmän
väkeä linnan ulkopuolella ja saman verran lisää puistossa, olisi
vihollinen sillä kertaa joko joutunut vangiksi tai olisi se hakattu
maahan viimeiseen mieheen asti.
Vähäinen ratsastajajoukko oli hädin tuskin ennättänyt naulata nuo kolme
kanuunaa umpeen, kun sovittu merkki, punainen lippu keskimmäisen tornin
huipussa, ilmaisi Bertelsköldille, että linnassa oltiin ahtaalla. Hänen
täytyi sentähden heti paikalla kääntyä takaisin ja ajaa täyttä laukkaa
portille. Täällä kohtasi hänet Pietari-mestari, joka oli saanut haavan
käsivarteensa ja huusi: -- Jumalan tähden, teidän armonne, rientäkää
puistoon! He ovat valloittaneet Floran linnan ja ampuvat sieltä
tulikuulia linnaan!
-- Floran linnan! -- toisti Bertelsköld niiden lapsuuden muistojen
valtaamana, joita tämä kauan unohduksissa ollut nimi johdatti hänen
mieleensä. -- Siellähän prinssi Talvilumi ja prinssi Syysyö kerran
leikillään voitoista taistelivat.[22] Nyt me käymme samaan leikkiin,
mutta totta tehden!
Ennenkuin Pietari ennätti vastata, olivat Bertelsköld ja hänen
hevostensa selästä hypänneet miehensä jo täydessä karussa puistoa
kohti. Tilanne ei ollut kehuttava. Ne kaksikymmentä pyssymiestä, jotka
oli asetettu tänne vihollista vastaan, hupenivat avaraan puistoon ja
voivat ainoastaan sieltä täältä, puiden suojassa seisoen, kaataa jonkun
vihollisen, voimatta estää heitä tiheiden lehtokäytäväin ja entisten,
nyt jo rappeutuneiden kasvihuoneiden välitse tunkeutumasta aina
korkeimmalle ja keskimmäiselle kummulle asti, joka ennen muinoin komean
huvihuoneensa mukaan oli saanut nimekseen "Floran linna." Tappiostaan
kovin kiukustunut vihollinen alkoi täältä ampua linnan ikkunoihin ja
heitellä tulipalloja niiden vierellä olevien vanhojen puuhuoneiden
katoille, joissa Pietari-mestari ja hänen perheensä oli asunut. Linnan
ikkunoista ampuivat tosin pikku tykit kivikuuliaan parhaan taitonsa
mukaan ja joka laukauksen jälkeen kuului kahinaa niinipuiden latvoista,
samalla kun katkenneita oksia putoili maahan. Mutta tämä tykistö oli
vain lasten leikkiä eikä voinut vihollista kummulta karkoittaa.
Vielä kerran kokosi Bertelsköld väkensä; heitä oli nyt enää vain
kolmekymmentä. Mutta huolimatta siitä, oliko heitä enemmän vai
vähemmän, ja välittämättä sadan pyssyn tulesta, ryntäsivät kaikki
kumpua kohti. Täällä taisteltiin nyt viimeinen murhaava taistelu
Mainiemestä -- mies miestä, miekka miekkaa vastaan. Ei milloinkaan
ollut Kustaa Aadolf Bertelsköldin raudankova käsi semmoisella raivolla
paiskinut kenttään kaikkia, jotka sen tielle sattuivat; eivät
milloinkaan olleet hänen urhonsa niin vastustamattomasti rynnänneet
vihollisen horjuvien rivien keskeen. Vaikka vastarinta olikin
urhoollista, syöstiin venäläinen kuitenkin kukkulalta alas. Floran
linna tulvehti kaatuneiden verta, ja lammikon vesi punoitti. Vielä
kerran näytti voitto hymyilevän Mainiemen urhokkaille puolustajille,
mutta se oli hyvästijättöhymyily -- viimeisen toivonsäteen heijastus
Mainiemen lipuilla koristettuihin torneihin, jotka sallimus oli
määrännyt kukistumaan.
Tuskin oli Bertelsköld saanut kukkulan valtaansa, kun hänen takanaan
ruvettiin huutamaan, että linna alkoi palaa. Hän katsahti taakseen.
Ilta loi jo varjojaan korkeaan rakennukseen, ja neljästä tai viidestä
paikasta näkyi jo katonrajasta esiin luikertelevien tulenliekkien
punaista hohdetta. -- Linnaan pojat! -- huusi hän jylisevällä äänellä.
-- Jos meidän onnistuu sammuttaa valkea, ei vihollinen enää tohdi meitä
hätyyttää, ja voitto on meidän!
Nämä sanat kuultuaan kaikki riensivät linnaan. Mutta he tulivat
myöhään. Sakea, tukahduttava savu esti pääsemästä ylisille tulta
sammuttamaan. Kun linnan vierellä olevat puurakennuksetkin leimahtivat
tuleen, oli kaikki sammutusyritykset heitettävä sikseen.
Koko väki rummutettiin sentähden koolle isoon saliin ja sai käskyn
lähteä paluumatkalle. Pietari-mestari ja muut haavoittuneet nostettiin
kärryihin, jotavastoin taisteluun kykenevät miehet, tiheinä riveinä ja
vastarintaan valmiina, asettuivat hevosineen kuormien ympärille.
Bertelsköld oli ryhtynyt kaikkiin näihin toimenpiteisiin rauhallisesti
ja kylmäverisesti, mutta nyt viimeisen kerran isäinsä linnasta
lähtiessään kadotti hän rohkeutensa. Hän tahtoi sentään vielä kerran
sanoa jäähyväiset isossa asesalissa oleville sukunsa kuville. Hän
riensi sinne.
Palavista puuhuoneista nouseva liekki loisti kirkkaasti korkeista
ikkunoista sisään valaisten savulla täytettyä salia kuin päivänpaiste.
Kantaisän uudelleen seinälle nostettu kuva näytti synkein ja uhkaavin
silmin katselevan jälkeläistään, ja liekkien lekkuvassa valossa näytti
siltä kuin nuo kolmikymmenvuotisen sodan aikaiset rautaan puetut urhot
olisivat alkaneet liikkua ja tahtoneet astua ulos kehyksistään. Katkera
tunne vihlaisi karoliinin sydäntä. Hänen veljensä Torsten oli
huolimattomuudessaan jättänyt taulut korjaamatta; niiden täytyi hävitä,
hänen sukunsa mainehikkaiden muistojen täytyi kadota, eikä hän voinut
niitä pelastaa. Kantaisä oli aaltoihin hautautunut; hänen kuvansa oli
tulessa palava. Tutkimaton sallimus, mikä oli tarkoituksesi?
Vielä kerran katsahti Bertelsköld taaksensa. Silloin kohtasivat häntä
taulusta nuo unohtumattoman kauniit, haaveilevat silmät, joilla Regina
von Emmeritz kerran oli lumonnut hänen kovan isänisänsä. Pojanpoika
seisoi kuin kivettyneenä -- nuo mustat silmät säihkyivät, nuo
ruhtinaallisen ihanat piirteet näyttivät elehtivän; leppeä,
sanomattoman haikea hymy väreili jalon ruhtinattaren vaaleilla
huulilla ... hän tahtoi puhua... Mitä hän tahtoi sanoa?
Mutta oven suusta kuului nyt hätäilevä ääni: -- Tulkaa Jumalan nimessä,
herra kreivi! Pietari-mestari käskee sanoa, että holvi on täynnä
ruutia...
Bertelsköld syöksyi ulos. Hänen väkensä oli jo portilla; sanoma
ruudista joudutti kaikkien juoksua. Ja niin riennettiin pois illan
pimeydessä, eikä yhtään vihollista ollut näkyvissä.
Oli jo päästy pohjoiseen päin vievälle tielle, kun Bertelsköld äkisti
pysähdytti hevosensa ja katsoi taaksensa. Hänen isiensä linna oli nyt
joka taholta liekkien ympäröimänä -- yhtenä ainoana suunnattomana
tulipatsaana, jonka hohde kirkkaasti valaisi tienoota.
-- Vangit! -- huudahti Bertelsköld. -- Onko kukaan päästänyt vankeja
pois kellarista?
Kaikki olivat vaiti. Ei ollut kellään ollut aikaa ajatella näitä
onnettomia.
-- Kaksi vapaaehtoista seuratkoon minua, -- jatkoi kreivi, -- muuten
ratsastan yksinäni, ja muut saavat jatkaa marssiaan.
-- Seis, teidän armonne! -- huusi Pietari. -- Panette henkenne
alttiiksi! Muutamissa silmänräpäyksissä on tuli ehtinyt holviin.
-- Vihollinen on itse sytyttänyt linnan; vastatkoon siis
vangeistaankin! -- virkkoivat toiset.
-- Hävetkää! -- vastasi Bertelsköld kiivaasti. -- Ystävä tahi
vihollinen -- ovathan he ihmisiä hekin, nuo kolmekymmentä vankia! -- Ja
näin sanottuaan ajoi hän täyttä laukkaa linnaan takaisin. Kaksi miestä
lähti hänen mukaansa -- hänen uskollinen Bånginsa ja rohkea, neuvokas
Löfving.
Linnanpiha oli niin savun peitossa ja kuumuus niin ankara, että he
suurimmalla vaivalla ja mitä suurimman vaaran uhalla pääsivät kellarin
ovelle. Se oli raudasta, vahvalla lukolla suljettu, eikä avainta
löydetty mistään. Mutta vaaran enetessä enenivät yhä Bertelsköldin
jättiläisvoimatkin. Hän kiskaisi isoista portaista polttavat rautaiset
kaiteet; toiset seurasivat esimerkkiä; vankka ovi lenkousi heidän
ponnistuksistaan ja halkesi. He hyökkäsivät sisään ja tapasivat vangit
kuumuudesta puolikuolleina. Heidät oli pihalle kannettava ja sieltä
puistoon. Onneksi oli jo joukko sotarosvoja vihollisen puolelta tullut
saalista hakemaan, Bertelsköld viskasi rahakukkaronsa vangeille, jätti
heidät heidän maanmiestensä hoitoon ja saapui tovereinensa syrjätietä
puiston kautta takaisin maantielle.
Täällä seisautti hän vielä kerran hevosensa. Kirkkaassa tulen valossa
näki hän vihollisten yhä tiheämpinä ryhminä parveilevan niin likellä
linnaa kuin suinkin oli mahdollista. Tuli oli jo ennättänyt
perustuksiin asti. Viiden minuutin ajan tulipalo vielä punasi pilvistä
iltataivasta... Yht'äkkiä tärisytti silloin maata hirvittävä pamaus ...
hevoset vavahtivat ... raskas tuhkanharmaa savu- ja sorapatsas kohosi
linnasta ja tukahdutti tuossa tuokiossa hohtavan valkean, niin että
äsken kirkkaasti valaistu seutu yht'äkkiä kävi pilkkoisen pimeäksi.
Sitten seurasi rapiseva kivisade joka taholta tuli kiviä alas
tunkeutuen maahan usean jalan syvyyteen. Koko tuo korkea, vast'ikään
vielä niin komea linna oli viisine torneineen kadonnut maan päältä
haudaten raunioittensa alle kaikki elävät olennot kahden pyssynkantaman
piirissä.
Sillä paikalla, missä Mainiemen linna muinoin seisoi, nähdään nyt
kauniin merenlahden rannalla vähäinen, varakas, pitkien koivujen
ympäröimä talonpoikaistalo. Entinen puisto on laidunhakana, karjan
kellot kilisevät, ja paimentyttö laulelee yksinäisiä laulujaan siellä,
missä ylhäiset neidit muinoin tanssivat Floran linnan kukkulalla.