Seuraukset Lybeckerin onnettomasta peräytymisestä näyttäytyvät pian
sekä hänelle itselleen että koko maallekin. Hänet pantiin kuninkaan
tietämättä pois viralta ja kutsuttiin vastaamaan toimistaan
neuvoskunnan edessä. Siellä hänet viimein julistettiin syyttömäksi, kun
Armfelt jalomielisesti otti häntä puolustaakseen. Tällä välin hän oli
ankarasti riitautunut piispa Gezeliuksen kanssa ja vaati nyt hyvitystä
piispalta. Tästä syntyi uusi ja katkerampi oikeudenkäynti, joka päättyi
siten, että Lybecker todistettiin syylliseksi tuohon tunnettuun
lausumaansa: "Ellei piru peri kuningasta, ei meillä ole toivoakaan
rauhasta". Tämä vähäinen, ajattelemattomasti lausuttu sana luettiin
hänelle suuremmaksi syyksi kuin koko Suomenmaan menetys. Hänet
tuomittiin henkensä, kunniansa ja omaisuutensa menettäneeksi, sai armon
kuolemanrangaistuksesta uudenvuodenpäivänä 1718, mutta kuoli muutamia
kuukausia sen jälkeen, enemmän surkuteltavana kuin tahallisena
rikollisena, sillä historia on puhdistanut hänen muistonsa kavalluksen
häpeästä, vaikkei olekaan voinut vapauttaa häntä siitä taakasta, jolla
hänen aikalaistensa viha häntä painoi.
Syyskuussa 1713 urhoollinen Kaarle Kustaa Armfelt sai ylipäällikkyyden
Suomessa, mutta silloin oli jo myöhäistä korjata Lybeckerin erehdyksiä.
Suurimmillaan ollessa oli hänen sotaväessään vain 6,000 miestä, ja maan
koko eteläinen osa oli venäläisten hallussa. Estääkseen heitä
pääsemästä edemmäs, asettui hän vastarintaan Kuokkalan solassa
Pälkäneellä, keskellä Hämettä. Mutta varhain eräänä sumuisena
syysaamuna, lokakuun 6. päivänä 1713, onnistui 7,000 venäläisen päästä
hirsilautoilla Pälkäneen järven yli ja hyökätä Armfeltin niskaan. Mitä
urhoollisinta vastarintaa tehtyään täytyi tuon vähäisen suomalaisen
joukon peräytyä, menetettyään 12 kanuunaa, 8 lippua ja enemmän kuin 500
-- muutamat sanovat 1,000 miestä. Tampereella tahtoi Armfelt taaskin
pysähtyä; mutta täällä horjui ensi kerran suomalaisen sotamiehen, eli
oikeammin sanoen, vielä tähteinä olevan nostoväen sitkeä kestävyys.
Puolialastomat, nälkiintyneet ja kylmissä syyssateissa marssiessaan
peräti väsyneet miehet seurasivat samaa tapaa mihinkä Lybeckerin aikana
olivat tottuneet, ja karkasivat niin isoissa joukoissa tiehensä, että
Armfelt oli pakotettu peräytymään Vaasan tienoille. Enin osa nostoväkeä
oli näiltä seuduilta; täällä he varmaankin tulisivat tekemään
vastarintaa viimeiseen mieheen.
Sillä välin samosi Venäjän armeija Tampereen, Pirkkalan ja Hämeenkyrön
kautta Poriin. Marraskuu kului sinne marssittaessa, ja talvi tuli
aikaiseen ja oli ankara.
Joulukuun alussa teki Venäjän ratsuväki partioretken Närpiön ja
Kristiinankaupungin suunnalle ja ryösti seutua. Suomen armeija keräytyi
sentähden Sulvaan, ja talonpoikaisia vartijoita asetettiin Laihialle ja
Ilmajoelle. Täällä, Kauhajoen kappelissa, tapaamme nyt jälleen Kustaa
Bertelsköldin vähäisen vapaajoukkonsa kanssa uutterasti harjoittamassa
talonpoikia aseidenkäyttöön ja sotakuriin, jossa toimessa reippaat
veljekset Gabriel ja Israel Peldan ovat hänelle apuna. Hänen
joukkoonsa, jonka miesluku vähitellen oli kasvanut 290:een liittyi
vielä kuusi Larssonin veljestä Isokyröstä vanhimman veljen Laurin
johtamina, saman miehen, joka Pälkäneellä puhui talonpoikain puolesta
Lybeckerin edessä. Vihollinen pysyi kuitenkin talvimajoissaan, ja niin
sai joulu- ja koko tammikuu v. 1714 kuluneeksi ilman erityisiä
seikkailuja tulevia tapauksia odottaessa.
Mutta helmikuun alkupuolella tuli sanoma, että vihollinen oli lähtenyt
Porista ja kulki talviteitä ja Hämeenkyrön ja Ikaalisten jäätyneitä
järviä myöten pohjoista kohti. Talonpoikaiset etuvartijat saivat
helmikuun 12. päivänä käskyn rientää Kurikan kappeliin vihollisen
liikkeitä vakoilemaan ja saapuivat sinne kaksi päivää marssittuaan.
Oli hämärä kuutamoyö, ja vakoilijat olivat ennättäneet kolme
neljännestä penikulmaa Luopan kylän eteläpuolelle, kun saatiin tietää,
että vihollisen etuvartijat olivat vajaan penikulman päässä metsän
toisella puolen. Nyt oli sen asemaa tutkittava ja aikeita urkittava
niin likeltä kuin mahdollista. -- Ystävät, -- sanoi Bertelsköld, --
hevosemme eivät voi päästä lumen ja metsän läpi. Onko joukossa kuutta
reipasta suksimiestä, jotka uskaltavat panna henkensä alttiiksi
kuninkaan ja isänmaan puolesta?
-- Herra majuri, -- vastasi Lauri Larsson kerkeästi, -- meitä on juuri
niin monta veljestä kuin haluatte, ja aina lapsuudestamme asti olemme
tottuneet erämaissa susien jäljissä hiihtämään. Käskekää, ja me olemme
valmiit.
-- Oikein puhuttu, kunnon Larsson, -- vastasi päällikkö. -- Jos sanani
jotakin merkitsevät kenraalin korvissa, niin on se kynä teroitettu,
joka on allekirjoittava upseerinvaltakirjasi. Mutta varokaa aukeita
ketoja; jos kasakat saavat teidät kiinni, olette hukassa.
-- Ei hätää mitään, -- vastasi talonpoika, -- ellemme päivän koittaessa
ole palanneet, viekää terveisiä vanhalle isällemme. Ja mitä
upseerinvaltakirjaan tulee, herra majuri, niin kiitoksia paljon, mutta
siitä en välitä. Sukumme pitää kansasta kiinni, ja te olette ainoa
aatelismies, jonka kanssa tähän asti olen kättä pudistanut. Jumalan
nimessä, eteenpäin mars!
-- Uppiniskaista, kansanvaltaista sukua nuo Larssonit! -- sanoi
Bertelsköld Gabriel Peldanille. -- Isäni ja isäni isä ovat olleet
riidassa heidän kanssansa. Mutta reippaita miehiä, jumal'auta, ja
rehellisiä talonpoikia!
-- He asuvat vieläkin entisen talonpoikaiskuninkaan Perttilän talossa,
-- vastasi Peldan; ainoastaan yksi haara samaa sukua on kauppiaina
Vaasassa. Mutta tulkaa, levähtäkäämme muutamia tunteja tuolla torpassa.
Yö kului eivätkä Larssonit palanneetkaan. Päivä alkoi valjeta eikä
heitä vieläkään näkynyt. Nyt lähti Bertelsköld kymmenen miehen kanssa
erästä kaartotietä metsän ympäri ratsastamaan ja sai tietää, että
vihollinen jo oli lähtenyt liikkeelle siitä autiosta kylästä, jossa se
oli levähtänyt. Mutta hevosten jäljet veivät eräälle lakealle, miltei
lumettomalle metsän liepeessä olevalle niitylle, ja täältä löydettiin
Larssonit. He olivat nähtävästi uskaltautuneet liian likelle kylää, ja
luultavasti vihollisen ratsumiehet olivat lumettomalla maalla heidät
saavuttaneet. Kaikki kuusi lepäsivät vierekkäin verisillä mättäillä
kuoleman uneen vaipuneina; tapettu hevonen ja veriset kylään vievät
jäljet osoittivat, että he olivat myyneet nuoren henkensä kalliiseen
hintaan. He olivat kaatuneet kuin veljekset ainakin; ei yksikään ollut
yrittänyt luopumaan toisista, ja niinkuin veljekset haudattiinkin nuo
kaikki kuusi vieretysten.
Surumielin riensivät Bertelsköld ja hänen toverinsa yhtyäkseen
pääjoukkoon. Tämä vähäinen alkutapaus oli ikäänkuin suuren, verisen
Isokyrön taistelun enne.
Kun Armfelt helmikuun 16. päivänä sai varman tiedon vihollisen
lähenemisestä, kutsuttiin koko päällikkökunta Isokyrön pappilaan
neuvottelua pitämään. Useimmat äänestivät taistelua vastaan, ja
olletikin ratsuväen päällikkö, kenraalimajuri de la Barre, vetäen
mielipiteensä syyksi sen, että tuskin puolet niistä vapaaehtoisista,
joita joka haaralta tulvasi sotajoukkoon, vielä oli ennättänyt saapua.
Mutta urhoollinen Armfelt oli nähnyt surullisia esimerkkejä
peräytymisen seurauksista; hänen sotilaskunniaansa oli loukattu
Tukholmasta tulleilla nuhteilla, joissa tätä urhoollisista
urhoollisinta oli syytetty siitä, että hän muka, niinkuin sanat
kuuluivat, "arasteli omaa nahkaansa." Hän vaati taistelua, eikä hän
ollut ainoa, joka sitä vaati. Ulkopuolella odottavat sotamiehet
pistivät lakkinsa pistimiensä neniin, vaatien isolla äänellä taistelua,
ja talonpojat lisäsivät siihen, että jos heidän kotiseutunsa nyt
jätettäisiin vihollisen hävitettäväksi, he miehissä luopuisivat tästä
katalasta armeijasta, joka ei osannut muuta kuin paeta vaaraa.
Päätettiin siis taistella, ja Suomen sotajoukko, jossa silloin oli
4,500 miestä säännöllistä väkeä ja 1,500 miestä Isokyrön, Vähäkyrön,
Laihian, Mustasaaren, Vöyrin ja Maalahden pitäjistä sekä Vaasan
kaupungista saatua nostoväkeä,[23] asetettiin vainioille kahden puolen
jäässä olevaa Kyrönjokea, niin että selän suojana oli sula, kuohuva
koski ja laajat erämaat ja kivikkomäet. Lähellä oleva, kuusi taloa
käsittävä Napuen kylä, joka oli lähes neljän penikulman päässä kaakkoa
kohti Vaasasta, revittiin ja siirrettiin rintavarustukseksi. Tässä
asemassa odotettiin vihollista kolme päivää pakkasessa sellaisessa,
jommoista ainoastaan Kaarle XII:n soturit olivat tottuneet kestämään.
18. päivänä ilmaantui joukko vihollisen ratsuväkeä, ja sitä
tervehdittiin päämajasta tykinlaukauksilla, "jotka", sanoo aikakirja,
"surulliseksi enteeksi eivät osuneet sen paremmin kuin että
ammuttiin hevonen etuvartijana seisovan piispa Gezeliuksen
aatelisratsastajan alta", jonka jälkeen venäläiset, asemaa hyvinkin
likeltä tarkasteltuaan, taas vetäytyivät takaisin.
Helmikuun 19. päivänä puolenpäivän aikaan nähtiin Venäjän armeijan
täydessä marssissa tulevan jäätynyttä jokea pitkin. Sen suuruuden
arvioivat venäläiset itse 8,384:ksi, mutta ruotsalaiset 15-20:ksi
tuhanneksi mieheksi, ja sen päällikkönä oli urhoollinen ruhtinas
Galitzin, joka sittemmin valloitetun Suomenmaan ylimmäisenä päällikkönä
"lempeydellään ja jalomielisyydellään pystytti itselleen ikuisen
muistopatsaan onnettomain asukasten sydämiin". Armfelt oli siis saanut
arvoisensa vastustajan, ja vaikka ei yksikään suomalainen olisi
epäillyt, kummalleko heistä hän enemmin olisi voiton kunnian suonut,
voitiin todellakin sanoa, että kumpikin olisi sen ansainnut yhtä hyvin
soturina kuin ihmisenä. Armfelt ratsasti ennen taistelua pitkin
rintamaa väkeänsä tarkastaen ja rohkaisi miehiään, jotka paleltuneissa
sormissaan tuskin voivat kiväärejään pidellä, lyhyellä puheella ja
rukouksella. He olivat, sanoi hän, "maan viimeinen sotajoukko ja heihin
perustui maan viimeinen toivo." Heidän tunnussanansa tuli olla "Jumalan
avulla", ja Jumala oli totisesti auttava heitä, jos he yksimielisesti
ja miehuullisesti taistelisivat, niinkuin olivat luvanneet, viimeiseen
verenpisaraan asti.
"Jumalan avulla!" kajahuttivat sotamiehet vastaukseksi, ja taistelu
alkoi. Eräs venäläinen osasto nousi jäältä pohjoiselle joenrannalle,
yhtyi erääseen toiseen, metsästä tulevaan joukkoon ja kävi suomalaisten
vasemman sivustan kimppuun. Samalla sytyttivät venäläiset Turpalan
talon, ja suomalaiset maahan revityistä huoneista tehdyn varustuksensa.
Taivas, joka kaiken aamua oli ollut pilvessä, alkoi nyt itäisen myrskyn
raivotessa viskoa lunta, joten sekä savu että lumiräntä ajautuivat
vasten suomalaisten silmiä, niin että he tuskin näkivät vihollistaan.
Mutta eipä sittenkään malttanut vasemman sivustan jalkaväki odottaa
vihollisten hyökkäystä, vaan ryntäsi rohkeasti eteenpäin ja ampui,
niinkuin sen päälliköt olivat oppineet Kaarle XII:n koulussa,
ensimmäisen laukauksen vasta kymmenen askelen päässä vihollisesta.
Seurauksena siitä olikin, että vihollisen ensimmäiset rivit kaatuivat
toistensa päälle ja loput heitettiin kiivaasti takaisin. Mutta ne
keräytyivät uudelleen ja tekivät hyökkäyksensä toistamiseen. Sillä
välin oli kumminkin suomalaisten oikea sivusta pyörähtänyt jään yli
vasemman avuksi. Venäläisten toinen hyökkäys torjuttiin sentähden vielä
suuremmalla menestyksellä. Nyt hyökkäsivät suomalaiset vuorostaan ja
valtasivat viholliselta 6 tykkiä, jotka viipymättä tähdättiin
venäläisiä kohti. Turhaan ratsastivat kasakatkin, helpomman voiton
toivossa, nostoväen tiheisiin riveihin; heidät lyötiin verissä päin
takaisin, ja taistelu kääntyi silminnähtävästi venäläisten tappioksi.
Ruhtinas Galitzin seurasi levottomana näitä liikkeitä ja kutsutti
lähimmät päällikkönsä neuvotteluun. Noin hurjistunutta väkeä vastaan,
sanoivat he, olisi pantava kaikki alttiiksi, sillä jos vielä kolmaskin
hyökkäys torjuttaisiin, olisi Venäjän armeija auttamattomasti hukassa
näissä rämeissä ja metsissä, aseellisten talonpoikain keskellä.
Päätettiin siis hyvässä järjestyksessä peräytyä; ja kenraali Bruce
lähetettiin neljän rakuunarykmentin kanssa estämään Suomen
ratsuväkeä häiritsemästä peräytyviä. Kun nyt Bruce oli tätä käskyä
toimeenpanemassa, ja ennenkuin hänen väkensä oli ainoatakaan pistoolia
laukaissut, kummastui hän suuresti nähdessään de la Barren käännähtävän
poispäin ja komentavan peräytymään,[24] ja sen hän teki semmoisella
kiireellä, että kun viimeinen ratkaiseva taistelu alkoi, Suomen
ratsuväen päällikkö oli jo puolen penikulman päässä taistelukentältä
Komssilan tilalla, jossa hän kehoitti nimismies Gumsea pakenemaan. Näin
jäi Suomen jalkaväen oikea sivusta suojattomaksi, ja Bruce sai heti
käskyn antaa rakuunainsa astua alas satulasta ja rynnätä päälle. Hän
tapasi ensiksi talonpojat ja onnistui hänen saada heidän rivinsä
epäjärjestykseen. Samalla kääntyi Venäjän karkoitettu jalkaväki
takaisin ja syöksähti kolmannen kerran suomalaisia kohti, jotka nyt
joutuivat joka haaralta paljon lukuisamman vihollisen saarrokseen. Ja
nyt alkoi yksi noita hirvittäviä verilöylyjä, joiden muistoa eivät
vuosisadatkaan saa häipymään ja joissa urhoolliset sankarit
taistelevat:
ei pelastukseen enää luottain,
vaan kuolemaa vain yhdess' vuottain.
Koko Suomen jalkaväki oli ikäänkuin puristettu keihäistä ja pyssyistä
muodostuneen kehän sisään, josta laukaukset välähtelivät savun ja
lumipyryn läpi. Armfelt teki kaiken, mitä hänen aikalaisensa ja tulevat
polvet voivat häneltä vaatia näin ratkaisevassa tilanteessa. --
"Sydämeni on vielä tänä päivänä pakahtua" -- sanoo eräs läsnä ollut --
"ajatellessani, kuinka kenraalimajuri, sotamiehiä liikuttavasti
kehoitellen, ratsasti edestakaisin; kuinka sotamiehet rohkeudella, jota
tuskin voi todeksi uskoa, lupasivat taistella kuolemaansa asti ja sillä
välin, nähdessään vihollisten suuren paljouden, kyynelet silmissä
lankesivat polvilleen ja rukoilivat Jumalalta apua ja sitten
taistelivat viimeiseen hengenvetoon asti. Näin siellä silloin monta
kaatunutta suomalaista, jotka kangistuneissa käsissään vielä pitelivät
kiväärejään, joiden pistimet olivat uponneet niin ikään kaatuneitten
vihollisten ruumiiseen." -- Eikä se ollutkaan mikään lammaslauma, joka
aitaukseen ajettuna vastustelematta antaa teurastaa itsensä. Ne olivat
hurjistuneita miehiä, jotka jokaisesta saamastaan iskusta antoivat
kaksi takaisin ja jotka ammuttuaan ruutinsa loppuun, hakattuaan
miekkansa poikki ja taitettuaan pistimensä vielä sittenkin
paleltuneilla kourillaan tarttuivat kiväärin kuumenneeseen piippuun ja
löivät perän palaisiksi vihollisen päähän. Kerta toisensa jälkeen
koetettiin järjestää murtuneita rivejä ja rynnätä vihollisten läpi;
joka kerta kaatuivat upseerit komppaniansa etunenässä; joka kerta
heitettiin nämä takaisin jalkaväen veristä, kokoon puristettua
keskustaa kohti. Ainoastaan kolme komppaniaa Turun läänin ratsuväkeä
puolusti miehuullisesti aseittensa kunniaa Akseli Buren sekä Kuhlfeltin
ja Freudenfeltin johdolla, joista ensimmäinen kaatui ja jälkimmäiset
pahoin haavoittuneina pääsivät pakenemaan.
Kolme tuntia taistelu riehui, ja kun se päättyi, oli Suomen sotajoukko
tuhottu. Kolmatta tuhatta miestä lepäsi kaatuneena verisellä hangella:
sotamiehet ruoduittain, talonpojat pitäjittäin, upseerit niin miehissä,
että kolmen rykmentin tähteitä viime lopussa komensi eräs aliupseeri.
Venäläistenkin tappio oli suuri, mutta sen korvasi yllinkyllin
saavutettu voitto, josta oli seurauksena Suomen valloitus.
Armfelt itse oli viimeisiä tappotanterella ja oli vähällä joutua
vangiksi. Muutamain harvain kanssa riensi hän halki metsän Laihialle ja
sieltä Vaasaan. Mutta vasta Kokkolassa kokoontuivat jälleen Suomen
viimeisen sotajoukon tähteet, jotka nyt, kun de la Barre oli pitänyt
huolta omiensa pelastamisesta, olivat suurimmaksi osaksi ratsuväkeä; ja
hyvin harvinaista oli, sanoo senaikainen aikakirja, nähdä jalkaväen
upseeria, joka hengissä oli päässyt tappelusta, mutta sitä useampia
nähtiin ratsailla istuneita.
Näin päättyi siis Isokyrön onneton taistelu, joka sen pohjoiseen
paikkaan ja sen kestäessä vallinneeseen ankaraan pakkaseen sekä myöskin
taistelijain urhouteen ja mieshukkaan nähden -- noin kolmas osa
taistelevista jäi tappotanterelle -- on huomattavimpia tapahtumia
kaikkien maiden sotatapahtumain joukossa. Onnettaret näyttävät
määränneen tämän seudun Suomenmaan kohtalojen uhrialttariksi; sillä
yhdeksänkymmentä neljä vuotta sen jälkeen tapahtui eräänä pilvisenä
syyspäivänä Oravaisten taistelu tuskin neljän ruotsinpenikulman päässä
Isokyrön tappotanterelta, ja kun aurinko meni mailleen valaistuaan
näitä molempia päiviä ja näitä molempia kenttiä, pimeni siihen aikaan
eläneiden ihmisten toiveiden yö niin synkäksi, ettei enää uskottu
huomispäivän koittavankaan heidän verta vuotavassa, muserretussa
isänmaassaan.
Mutta Kustaa Aadolf Bertelsköldistä tarina kertoo, että hän ja hänen
urhoollinen joukkonsa koko taistelun ajan seisoivat tulisimmassa
taistelussa vasemmalla sivustalla. Siellä olivat hänen miehensä, yksi
toisensa perästä, kaatuneet hänen rinnaltaan; hartiakas, rehellinen
Simon Bång, uskollinen ja reipas Miltopaeus ja kaikki entiset
ylioppilaat, paitsi Peldanuksen veljeksiä, kaatuivat siellä
kunniakkaista haavoista viimeisessä taistelussa isänmaan puolesta. Ja
silloin oli Bertelsköld kuolemaa etsien hyökännyt vihollisen tiheimpiin
joukkoihin; mutta kaikki väistyi, kaikki sortui hänen hurjain iskujensa
alla, ja miltei tietämättään ja tahtomattaan hän pääsi vihollisten
läpi, ja oli seuraavana päivänä, kummeksien itsekin, että vielä oli
elossa, Vaasan seuduilla. Kerrottiin, että hän tällä pakomatkallaan oli
ajanut de la Barrea takaa kostaakseen hänelle kaiken sen häpeän, kaiken
sen vahingon, jonka tämä oli saanut aikaan Isokyrössä; mutta Suomen
ratsuväen päällikkö oli jo ennättänyt melkoisen matkan häntä edelle,
eikä käynyt häntä enää saavuttaminen. Varmaa on, että Bertelsköld kohta
sen jälkeen katosi, ja se luulo oli yleinen, että hän rajattomassa
raivossaan joutui surman suuhun tai venäläisten vangiksi. Oliko tässä
arvelussa perää, sen saamme nähdä seuraavasta kertomuksesta.
Sillä kedolla, jota helmikuun 19. päivänä 1714 monen urhoollisen miehen
veri kostutti, aaltoilee nyt joka kesä heiluvana satona se oivallinen
jyvälaji, joka on tunnettu vaasanrukiin nimellä. Se imee ytimensä mehun
sankarien luista, jotka lahovat vihannoivien sarkojen alla
tuomiopäivään asti; ja välistä tapahtuu vielä nytkin, että kun aura
uurtelee tuttua vakoa, kolahtaa sen rautaista vannasta vasten
ruostuneita miekan kappaleita tai jokin muinoin jäntevän ja taisteluun
harjaantuneen käsivarren haurastunut jäännös. Se leveä virta, jonka
jäätyneellä pinnalla niin moni mies on viimeisen kerran hengähtänyt,
juoksee hiljaisesti kohisten näiden viljavien ketojen halki, ja sen
tasaisilla ranta-ahteilla kohoaa miellyttäviä kyliä, joiden punaisiksi
maalatuissa kauneissa taloissa asuu uutteria ihmisiä. Koko maisema on
niin hyvin viljellyn ja varakkaan näköistä, että vaeltaja kummastellen
kysyy, onko Luojan tarkoitus se, että rauha niittäköön, missä sota on
kylvänyt. Metsä on kadonnut tai siirtynyt kauas syrjään; ainoastaan
kivikkomailla tuolla kaukana kylän takana nähdään vieläkin noita seudun
raivaamattomuuden ajoista asti säilyneitä jylhiä kalliomöhkäleitä,
jotka kerran olivat Suomen sotajoukon tukipaikkoina. Väestön
luonteessakin on vielä ikäänkuin arpi muinaisista taisteluista;
jonkinlainen hurjuus asuu sen uutteran, rauhallisen mielen pohjalla, ja
kun talven lumi taas tupruten hillittömästi pyyhkäisee yli avaran
lakeuden, on ikäänkuin vieläkin kuulisit Armfeltin komentohuudot,
Brucen rakuunain ja lumipyryssä pakenevan suomalaisen ratsuväen
kavioiden kapseen, joiden alle Suomen toivo kerran tallattiin.
Sekä Isokyrön että Oravaisten yöstä on nyt päivä koittanut. Sen aurinko
ei ole tarpeeksi synkkä ainoastaan muinaisuuden hautoja valaistakseen,
mutta ei myöskään kyllin iloinen luodakseen ainoastaan iloisia ja
ruusuisia värejä tulevaisuuden tuntemattomiin kohtaloihin.