Seuraavana aamuna oli tämä vähäinen joukko, ylen vaivalloisia
taipaleita metsien kautta kiireesti kuljettuaan, lähellä Rajajokea ja
ainoastaan puolen penikulman päässä Valkeasaaresta. Varhainen elokuun
aurinko oli jo tunnin ajan kultaillut koivujen latvoja, kun joukko
paneusi levähtämään, saadakseen uusia voimia vaaralliseen yritykseensä.
Onneksi oli seutu sodan takia suureksi osaksi autioksi joutunutta ja
ilmankin niin täynnä pohjattomia soita, joiden läpi Laatokan ääretön
vedenpaljous tihkuu maanalaisten norojen kautta merta kohti, että
pakoilevat ilvekset, sudet ja ketut tähän asti olivat ainoat elävät
olennot, jotka näyttivät tahtovan vastustaa kivekkäiden tunkeutumista
Inkerinmaahan.
-- Olisipa Löfving nyt kanssamme, -- virkkoi Luukkonen; -- liukkaampaa
miestä vihollista vakoilemaan ei ole toista. Långström koettakoon
onneaan; hän tuntee täällä joka pensaan, eikä ole monta tuntia siitä,
kun viimeksi olimme täällä.
Långström, joka nyt oli yhtä väsymätön kuin yöllä oli ollut uninen,
otti yhden kivekkäistä mukaansa ja lähti seutua tutkimaan. Aamupäivä
oli jo pitkälle kulunut ja toverit alkoivat jo pahinta pelätä, kun hän
vihdoinkin palasi. Maakartano, sanoi hän, oli täynnä venäläisiä ja
suomalaisia uudisasukkaita -- luvultaan ainakin sadan paikoille --
jotka kaivoivat ojia, istuttivat puutarhoja ja rakentelivat komeita
kivirakennuksia. Komppania Preobrashenskin kaartia oli majoitettu
likimpään kylään virstan päähän rakennuspaikalta; tuskin oli
kolmeakymmentä sotamiestä enempää itse kartanossa, ja nämäkin olivat
heittäneet kiväärinsä pois ja riisuneet takkinsa kaivaakseen ja
muuratakseen -- niin innokkaasti joudutti tsaari tätä työtä. Hän oli,
ainoastaan Mesnhikov ja kamaripalvelija muassaan, ratsastanut aivan
lähitse sitä latoa, jonka lattian alla sissit piilivät. -- Tuskin oli
viittätoista askelta välillämme, -- sanoi Långström; -- minä olisin
aivan hyvin voinut ampua hänet pistoolillani; mutta minä ajattelin
itsekseni: olkoonpa vaikka itse perkele, mutta liian hyvä hän on
kaatumaan noin häpeällisellä tavalla kunniallisen sotamiehen kädestä,
ja tuskin on kolme viikkoa siitä, kun hän lahjoitti minulle henkeni.
Niinpä annoin hänen ratsastaa ja, sen verran kuin ymmärsin, sanoi hän
Menshikoville, että hänen pitäisi tuoda enemmän väkeä Suomesta, ne
ymmärtäisivät paremmin viljellä suomaita, sanoi hän. Johon Menshikov
vastasi, että hän oli tänne tuotattanut kolmattakymmentä suomalaista
tyttöä ja naittanut heidät venäläisille orjilleen, sillä eduksihan
olisi aina rotujen sekoittaminen toisiinsa, sanoi hän. Ja se näytti
tsaaria huvittavan.
Kun he nyt olivat selvillä siitä, että uhkayritystä saattoi koettaa,
jaettiin joukko sopimuksen mukaan pieniin osastoihin ja niin lähdettiin
sykkivin sydämin matkalle maakartanoa kohti.
Lähetäkseen sitä täytyi seikkailijaimme kulkea erään alavan, mutta
viljavan lakeuden yli, jommoista Inkerinmaa on melkein laidasta
toiseen. Muutamat siellä täällä kellertävät ohravainiot, joita
hävittävien sotien jälkeen taas oli ruvettu viljelemään, odottivat,
tähkät täysinäisinä, elomiehen sirppiä ja soivat samalla hyvää suojaa
eteenpäin hiipiville aina kartanoon saakka. Täten onnistui kahden
Bertelsköldin ja Långströmin johtaman parven kenenkään huomaamatta
päästä maakartanon portille asti.
Samoin lähenivät muutkin parvet, Luukkosen, Peldanin ja erään
kivekkään, Toivosen, johtamina esteettömästi samaa määräpaikkaa
vastaisilta suunnilta pitkin maantietä, selitettyään muutamille
nenäkkäille kasakoille olevansa rajapitäjien työmiehiä, jotka tsaarin
käskystä olivat tulleet tänne työhön osaaottamaan. Kaikki näytti
hyvästi menestyvän; ainoastaan Miltopaeusta ei näkynyt hevosten kanssa.
Häntä odotettiin odottamistaan, mutta mahdotonta oli kauemmin odottaa.
Tsaari istui päivällisillä tuolla sisällä; hänen tarkkaa
kotkansilmäänsä peljättiin, jos hän tulisi ulos ja sattuisi huomaamaan
valepukuun puetut.
Luukkonen aikoi juuri antaa hyökkäysmerkkinsä, kun samassa alkoi kuulua
sekavaa melua maantieltä, ja heti sen jälkeen nähtiin moniaiden noista
odotetuista hevosista ilman kärryjä ja satuloita laukkaavan maakartanoa
kohti, selässään muutamia seikkailijoistamme. Täyttä neliä heidän
jäljessään tuli alun toistakymmentä kasakkaa. Syynä tähän oli niinkuin
sittemmin kuultiin, että kasakat olivat tahtoneet ryöstää kärryt, kun
tarvitsivat niitä kuormastoa varten. Mutta nyt olivat aseet ja satulat
heinäin alle kätketyt. Miltopaeus tinki siis vastaan niin kauan kuin
suinkin, mutta puhui itsensä venäläisillä lauseparsillaan niin
loistavasti pussiin, että viimein muuan kasakoista jokseenkin
armottomasti kosketti häntä piikkinsä varrella. Tätä loukkausta
urhoollinen ylioppilas ei voinut enää suvaita, ja yks' kaks' keijotti
mies piikkinensä maassa. Tappelua ei voitu välttää, sissit tempasivat
aseensa rattailta ja heidän onnistui hetkiseksi karkoittaa viholliset,
ei kuitenkaan kauemmaksi aikaa kuin että kymmenen hevosta ehdittiin
riisua ja yhtä monta kivääriä ottaa myötä, jonka jälkeen koko joukko,
ystävät ja viholliset, täyttä lentoa riensivät Valkeasaarta kohti.
Luukkonen näki heti, ettei tässä ollut aikaa siekailla ja laukaisi
yhden niistä pistooleista, jotka hän oli kätkenyt takkinsa alle,
portilla seisovaa henkivartijaa kohti. Tämän merkin kuultuaan
hyökkäsivät kaikki sissit esiin, nostaen kovaäänisen sotahuutonsa
"Kaarle-kuningas!" ja tunkeutuivat kartanon pihalle.
Täällä loikoili noin parikymmentä miestä henkivartioväkeä huolettomassa
rauhassa päivällislepoaan pitäen ja he olivat asettaneet kiväärinsä sen
vähäisen puuhuoneen seinämälle, jonka kohta piti väistyä komean
kivirakennuksen tieltä. Ennenkuin he ennättivät aseittensa luo, olivat
sissit jo siellä ennen heitä, ja näiden onnistui, nyt hyvästi
varustettuina, muutamilla kiivailla iskuilla ajaa heidät puolitekoisten
matalain muurien ulkopuolelle.
Tämä oli vasta alkuleikkiä siihen varsinaiseen taisteluun, joka tähtäsi
suurempaan saaliiseen. Heti ensimmäisen kehoitushuudon kuultuaan
karkasi Bertelsköld pääovea kohti, tunkeutuakseen taloon ja
saavuttaakseen tarkoituksensa ennenkuin puolustajat ennättivät tointua
hämmästyksestään. Mutta siellä kohtasi häntä heti kookas henkivartija,
joka seisoi vahtina eteisessä ja esti hänet pääsemästä sisään. Hurja
taistelu syntyi tämän ja Bertelsköldin välillä -- taistelu jättiläisten
kesken, sillä molemmat olivat yhtä pitkät ja väkevät. Jo viimein pääsi
kreivi, ollen harjaantuneempi miekkailemaan, voitolle; uskollinen
henkivartija kaatui paikalleen sotamiehen tavoin, ja Bertelsköld
tunkeutui eteenpäin.
Siellä kohtasivat häntä uudet vastukset. Ovet oli jo ehditty salvata
sisäpuolelta.
-- Ikkunain kautta sisään! -- huusi Luukkonen. -- Ei ollut aikaa murtaa
ovia.
Långström hyppäsi ensimmäisenä sisään. Hän oli tullut keittiöön.
Tuoksuvat paistit höyrysivät siellä vielä, mutta ei kellään ollut aikaa
niitä nauttia. Långström sysäsi lähimmän oven auki ja oli nyt keskellä
kiljuvia naispalvelijoita. Mutta kun kohteliaisuus hienompaa sukupuolta
kohtaan ei koskaan ollut kuulunut tämän miehevän kapteenin tapoihin,
oli se tällä kertaa hänen mielestään yhtä vähän paikallaan kuin
muulloinkaan. Päästäkseen eteenpäin survaisi hän sentähden heitä
jotenkin lemmettömästi sekä eteen että taakse, mutta huonolla
menestyksellä. Näiden orjain uskollisuus hallitsijaansa kohtaan oli
yhtä suuri kuin eteisessä seisoneen jättiläisenkin. He takertuivat
sissin jalkoihin, heittäysivät lattialle hänen jalkainsa eteen, hänen
täytyi astua heidän ylitsensä. Isoa miekkaansa ei Långström kumminkaan
hennonut käyttää, ja niin sai taas muutamia minuutteja hukkaan
kuluneeksi.
Sill'aikaa ja ennenkuin hyökkääjät ehtivät ruveta vartioimaan huonetta
joka haaralta, oli useampia henkilöitä hypännyt ikkunoista ulos ja
päässyt kedolle pakoon. Yksi näistä, tavattoman väkevä ja vikkelä, oli
murtautunut Luukkosen miesten välitse ja antanut likimmäiselle
vastustajalleen Toivoselle kuolinhaavan.
Muutamat luulivat häntä tsaariksi ja tahtoivat ajaa häntä takaa. Mutta
toiset väittivät nähneensä tsaari Pietarin sisimmäisen huoneen
ikkunassa ja tunteneensa hänet hänen nauhoitetusta hatustaan ja
tummanvihreästä, kullalla kirjaellusta takistaan. Sissit eivät
uskaltaneet hajaantua ja riensivät sentähden murtamaan sisimmän huoneen
ovea; tätä käytti ruhtinas työhuoneenaan maakartanossa oleskellessaan.
Täällä kohtasi heitä ylen kiivas vastarinta. Ovi oli suljettu
kaikenlaisilla huonekaluilla, ja kun se vihdoinkin saatiin sysätyksi
saranoiltaan, vastaanotettiin ryntääjät pistoolinlaukauksilla. Kaksi
heistä haavoittui; huone oli savua täynnä. Mutta savun lävitse nähtiin
tsaari ja yksi hänen kamaripalvelijoitaan kumotun kirjoituspöydän
suojassa ja paljastetut miekat kädessä, valmiina puolustautumaan
viimeiseen asti.
-- Antautukaa, teidän majesteettinne! -- sanoi Bertelsköld saksaksi. --
Vastustus on mahdotonta, ja teidän majesteettianne kohdellaan kaikella
sillä kunnioituksella, joka teidän korkealle asemallenne kuuluu.
Tsaari ei virkkanut mitään, mutta kamaripalvelija otti vastataksensa.
-- Polvillesi, orja, puhuessasi kaikkien venäläisten itsevaltiaan
kanssa! -- huusi hän. -- Suuri tsaari ei antaudu rosvojen vangiksi;
heidän velvollisuutensa on anoa häneltä armoa.
-- Me emme ole orjia emmekä rosvoja, -- vastasi Bertelsköld ylpeästi,
-- vaan upseereja ja sotamiehiä hänen ruotsalaisen majesteettinsa
palveluksessa. Minä pyydän teitä, teidän majesteettinne, älkää
pakottako meitä väkivaltaa käyttämään, sillä minä vannon kruununne
nimessä, että teidän täytyy seurata meitä, ja heti!
-- Hänen tsaarillinen majesteettinsa suostuu kuulemaan teidän
ehtojanne, -- sanoi kamaripalvelija jälleen, kuiskattuaan muutamia
sanoja herransa korvaan.
-- Hän kuluttaa aikaa! -- huusi Luukkonen. -- Hänen väkensä kokoontuu
joka haaralta. Ottakaa hänet kiinni!
Bertelsköld ymmärsi kyllä hyvin, että jokainen silmänräpäys oli kallis
ja hyppäsi sentähden pitemmittä mutkitta pöydän yli tsaariin käsiksi,
samalla kun Långström hirmuisella miekallaan oikaisi kamaripalvelijan
lattiaan. Miekka väännettiin taistelevan hallitsijan kädestä, ja
Bertelsköld kantoi hänet hänen kiivaasta vastarinnastaan huolimatta
vahingoittumattomana portaille.
-- Kuolema ja kadotus! -- huusi Långström, kun oli tultu savusta ulos
ja kirkas päivänpaiste valaisi vangitun kasvoja; -- eihän tämä olekaan
tsaari.
-- Hän se on! -- huusivat toiset; -- me tunnemme hänen kullalla
kirjaellun takkinsa ja hattunsa!
Luukkonen, joka vähän ennen oli ollut pelätyn hallitsijan kanssa
tekemisissä, tunkeusi esille ja pyyhkäisi ruskeat hiukset vangin
otsalta syrjään. -- Ei, sanoi hän pettymystä ja harmia ilmaisevalla
äänellä; -- tämä ei ole tsaari! Jumala meitä auttakoon, hän on päässyt
käsistämme!
-- Enkö minä sitä sanonut, -- huusi joku kivekkäistä. -- Se oli tsaari,
joka hyppäsi ikkunasta ulos ja halkaisi Toivoselta otsan.
Niin olikin. Vanki oli vain pukeutunut tsaarin hyvin tunnettuun hattuun
ja takkiin ja asettautunut ikkunaan, pettääkseen vihollisia ja
viivyttääkseen heitä niin kauan kuin mahdollista, kunnes hänen herransa
ennättäisi päästä hyvään turvaan. Menshikov oli niin ikään päässyt
pakoon. Rohkea yritys oli mennyt kokonaan myttyyn.
-- Sinä saat meille maksaa tämän kepposen, sinä kavala koira! -- huusi
Långström vihan vimmassa, kohottaen surma-aseen vangin pään päälle.
-- Iske vain, jos mielesi tekee, -- sanoi venäläinen uhkamielisesti. --
Minä olen vain herrani ja ruhtinaani halvin orja, mutta minä tiedän
kuolla hänen edestään, jos niin on pyhien tahto, ja hän on pitävä
huolen vaimostani ja lapsistani. Miksi viivyttelet, veren tahraama
mies? Etkö näe, että tsaari, minun herrani, on päässyt pauloistanne ja
on kostava teille minun puolestani. Iske siis!
Mutta Långström ei iskenytkään.
-- Ei, -- sanoi Bertelsköld, -- tämä mies on vain tehnyt
velvollisuutensa ja menetellyt herransa suhteen niin kuin itsekukin
meistä olisi tehnyt oman herransa suhteen. Antakaa hänen mennä,
Vanki laskettiin irti. Nämä hurjat sissit, jotka itse kuolemaan saakka
uskollisina taistelivat kuninkaansa edestä, ymmärsivät ensimmäisessä,
huonosti menestyneestä yrityksestä johtuneessa närkästyksessäänkin
kunnioittaa sitä uskollisuutta, jolla Venäjän kansa kaikkina aikoina on
vuodattanut vertansa hallitsijainsa edestä. Totta kyllä on, että tämä
kansa menetteli näin siksi, että se katsoi sitä itsestään selväksi
asiaksi, kun sitävastoin lännen vapaat miehet seurasivat vakaumustansa;
mutta molempain uhraukset, molempain alttiiksiantavaisuus ja molempain
käytöstapa olivat lopuksi kumminkin samat.
-- Ratsaille toverit! Ratsaille! -- kaikui Luukkosen ääni. Ja jopa aika
olikin täpärällä. Hajaantuneet kaartilaiset olivat yhtyneet kartanoon
ratsastavaan kasakkajoukkoon ja uhkasivat sulkea sisseiltä paluumatkan.
Osa työmiehiäkin alkoi kirvein ja rautakangein piirittää kartanoa. Joka
haaralta nähtiin maalaisia rientävän hätään ja etäämpänä tupruava pöly
ilmaisi, että Preobrashenskin kaarti, luultavasti tsaarin itsensä
komentamana, oli tulossa kurittamaan näitä rohkeita sissejä.
Taistelua oli kestänyt tuskin kahtakymmentä minuuttia kauemmin, mutta
vaara kävi joka hetki yhä suuremmaksi. Vähäisestä suomalaisten joukosta
oli jo yksi kuollut ja kaksi haavoittunut. Onneksi oli kymmenen miestä
jäänyt hevosia vartioimaan. Mutta nämäkin olivat ilman satuloita, ja
hevosia olisi tarvittu neljänkymmenen paikoille. Vaikka kaksikin miestä
olisi samalla hevosella ratsastanut, olisi sittenkin puolet joukosta
ollut hukassa, jolleivät kasakat olisi tuoneet kartanoon niitä hevosia
ja kärryjä, jotka he vähän ennen olivat Miltopaeukselta ryöstäneet.
Luukkonen huomasi sen ja käski kymmenen ratsumiehen Bertelsköldin ja
Långströmin johdolla karata kasakkain päälle, sill'aikaa kun toiset
täyttä karkua juoksivat työmiesten kimppuun, hajoittivat heidät vähällä
vaivalla ja anastivat kärryt hevosineen, joiden avulla kohta pääsivät
maantielle ja sitten, kiivaasti ajaen, rajalle ja Suomen metsiin.
Bertelsköld ja Långström saivat nyt kahdeksan toverinsa kanssa,
satulattomain hevosten selässä istuen ja ilman avun toivoa,
rynnistää enemmän kuin sadan sotamiehen ja talonpojan sekä kolmen-,
neljänkymmenen kasakan muodostaman joukon läpi, samalla kun kaarti
pikamarssissa kiirehti kartanoa kohti. Heidän tuhonsa näytti
välttämättömältä; mutta nämä urhoolliset, kaikenlaisissa vaaroissa
karaistut sissit eivät hätääntyneet. Odottamatta päällekarkausta
kävivät he itse ahdistajiin käsiksi, hyökäten ensiksi vaarallisimpain
vihollistensa, kasakkain kimppuun.
Mutta tulisen rohkeat ja taistelunhaluiset kasakat käyttivät kuitenkin
hyväkseen sitä etua, mikä heillä oli pitkistä piikeistään ja
oivallisista hevosistaan, ja pyörähtivät syrjään, karatakseen sivulta
ja takaa vastustajainsa päälle. Tilanne kävi tukalaksi; kaksi sissiä
kaatui piikkien lävistäminä, ja kolmannen, Miltopaeuksen, joka suistui
hevosen selästä, otti jalkaväki riemuiten vangiksi.
Bertelsköld joutui tästä onnettomuudesta aivan raivoihinsa. Muistettava
on, että hänellä oli jättiläisen voimat ja että hän sen lisäksi vielä
oli aikansa rohkeimpia ratsastajia, lapsuudesta pitäen ikäänkuin
kasvanut kiinni hevosen selkään.
Hän oli huomannut, että kasakkain johtajalla oli erinomaisen hyvä
hevonen, paljon parempi kuin kellään muulla, ja että hän sentähden kävi
vaaralliseksi heille kaikille, kun hän milloin hyvänsä voi pyörähtää
heidän sivuitsensa ja karata heidän päällensä takaapäin. Bertelsköld
ratsasti nyt häntä kohti ja oli samalla hevosen selästä putoavinaan,
niin että hän, pitäen harjasta kiinni, jäi hevosen kupeelle riippumaan.
Heti oli kasakka hänen rinnallaan kohottamassa pitkää piikkiään hänet
tuhotakseen, mutta samassa oli Bertelsköldkin jälleen pystyssä, tarttui
kasakkaa oikealla kädellään rinnuksiin ja nosti hänet pois satulasta,
jolla aikaa hän vasemmalla kädellään kävi irtonaisen hevosen ohjiin
kiinni ja tempasi sen mukaansa. Tässä kummallisessa asennossa,
kuljettaen potkivaa vastustajaansa suoralla kädellä edessään ja
karkuuttaen hänen hevostaan perässään, ratsasti nyt tämä mahtava
karoliini jalkaväen kimppuun, huolimatta luodeista ja sapeliniskuista,
ja viskasi vankinsa suin päin keskelle tiheintä joukkoa. Kauhistunut
joukko hajausi joka haaralle, luullen paholaisen itsensä ratsastavan
heidän keskellään -- mutta enin kaikista hämmästyi Miltopaeus, jonka
käsiä oli juuri ruvettu sitomaan selän taakse. Nyt antoi Bertelsköld
hänelle hevosensa ja hän itse otti kasakan hevosen, jonka tehtyä
molemmat riensivät Långströmin avuksi, joka tunnetulla kauhealla
lyömämiekallaan hakkasi kuin vimmattu ympärilleen.
Päästyään taas satulaan ja nauttien siitä riemusta, mikä valtaa
intohimoisen ratsastajan hyvän hevosen selässä, hevosen, joka pärskyy
kuin tulenliekki ja on väkevä kuin myrsky, oli Bertelsköld nyt kokonaan
kuin toinen mies mielestään, ja sen saivat hänen vastustajansa kohta
tunteakin. Vuorostaan pyöri hän nyt nuolen nopeudella joka haaralla
heidän ympärillään, hätyyttäen ehtimiseen heitä suojattomilta puolilta,
ja ratsastaja toisensa perästä suistui päistikkaa maahan hänen
surmaavan säilänsä iskuista. Samoin kuin muinaisajan taistelijoilla
näytti hänelläkin olevan taiottu rautapaita; piikit ja iskut
kimmahtivat takaisin tästä raivoavasta Herkuleesta, joka paiskasi nurin
niskoin kaikki, mikä tielle sattui, ja kohta kallistui voitto sissien
puolelle. Joka mies sai nyt uutta rohkeutta ja tappeli neljän miehen
voimalla; "Kaarle-kuningas! Kaarle-kuningas!" kaikui heidän
sotahuutonsa, ja kun vihollinen alkoi epäillä olevansa tekemisissä
jonkin Suomen armeijan etujoukon kanssa, hajautui se hurjasti paeten
joka haaralle, juuri kun kaarti lähestyi kartanoa tuskin pyssynkantaman
matkan päässä.
Bertelsköld ja hänen joukkonsa katsoivat parhaaksi olla odottamatta sen
tuloa. Kaksi miestä menetettyään ja vieden muassaan useampia
haavoitettuja he karkasivat tiettömiä metsiään kohti, jättäen
taistelupaikalle, paitsi Toivosta ja noita kahta ratsastajaa, enemmän
kaatuneita ja haavoittuneita vihollisia kuin mitä nykyaikana kuullaan
mainittavan tavanmukaisissa sotatiedonannoissa. Suureksi harmikseen
täytyi heidän jättää sinne toivonsa tuosta suuresta saaliista, joka
olisi koko sodan menoon vaikuttanut niin arvaamattomasti; mutta heidän
mieltään rauhoitti kuitenkin tieto siitä, että taas olivat voittajina
päässeet noin tuiki epätasaisesta taistelusta ja että he, niin
vähälukuiset kuin olivatkin, kumminkin olivat uskaltaneet ryhtyä
urotekoon, joka olisi jäänyt tekemättä kokonaisilta armeijoiltakin.