Se kolmekymmentäkuusi miestä käsittävä ylioppilas- ja teinijoukko, joka
v. 1713 lähti Turusta sotaan, oli jo kesällä 1713 huvennut puoleen
määräänsä. Muutamat olivat kuolleet ruttoon, toiset kaatuneet
vihollisen kuulista, ja viisi tai kuusi heistä oli katsonut paremmaksi
palvella Armfeltin johdolla säännöllisten sotajoukkojen riveissä.
Sitävastoin oli Bertelsköldin maine siitä, että hän oli rohkea sissi,
koonnut hänen lippunsa ympärille kaikista yhteiskuntaluokista koko
joukon nuoria miehiä, joista hän kumminkin valitsi ainoastaan
kaksitoista kelvollisinta, lähettäen toiset Armfeltin riveihin
astumaan. Bertelsköldin vapaajoukkoon kuului siis, siihen aikaan kun
Lybecker teki kuuluisan paluuretkensä, ainoastaan kolmekymmentä miestä,
mutta miestä semmoista, jotka mieluimmin taistelivat yksi kymmentä
vastaan -- rohkeita, neuvokkaita urhoja, jotka tunsivat kaikki tienoon
sopet ja piilopaikat paremmin kuin jos olisivat olleet siellä
syntyneitä, ja jotka kuin ukkosilma syöksähtivät metsistä huolettoman
vihollisen niskaan ja yhtä äkisti jälleen katosivat, tehtyänsä sille
joka kerta niin paljon vahinkoa kuin mahdollista. Semmoisia
vapaajoukkoja hiiviskeli useampia vihollisen selän takana ja parveili
sen ympärillä joka taholla, kaapaten sanansaattajia ja kuormastoja,
karaten päälle, hakaten maahan tai vangiksi ottaen siellä täällä
liikkuvia pienempiä osastoja ja useastikin häiriten vihollisen
parhaiten harkittuja sotasuunnitelmia. Kun ei vihollinen näille
sisseille mitään voinut, kosti se useinkin heidän tekonsa mitä
hirmuisimmalla tavalla seudun asukkaille, joiden, syystä kylläkin,
luultiin olevan yksissä tuumin rosvojen kanssa ja auttavan heidän
vehkeitänsä. Myöhemmät historioitsijat, niinkuin Lencqvist, ovat
sentähden pitäneet näitä sissejä hyvin suurta turmiota tuottaneina, ne
kun kiihoittivat niin paljon viatonta verta vuodattamaan; mutta varmaa
on, että maamme on oikein omiansa "pikku sodan" käyntiin, ja jos
vapaajoukot olisivat saaneet jotakin tukea maan säännölliseltä
sotavoimalta, niin ne epäilemättäkin olisivat vaikuttaneet suuresti
maan vapauttamiseksi. Kansantaruissa elävät heidän urotekonsa vielä
tänäkin päivänä, ja vielä tänäkin päivänä kertoo vanhus pirtissään
kummasteleville kuuntelijoilleen Luukkosen, Långströmin ja Löfvingin
urotöistä -- Kivekkäistä, Härkmannin pojista ja useista muista
muinaisuuden haamuista, jotka sadun salakätköisessä hämärässä ovat
saaneet miltei jumalaistarullisen merkityksen.
Vuodesta 1710 vuoden 1713 loppuun asti oli Vanha Suomi, eli oikeammin
Viipurin läheiset seudut ja Laatokan lounainen rannikko, suomalaisten
sissien varsinaisena temmellyspaikkana. Täällä tapaammekin elokuussa
viimeksimainittuna vuonna Bertelsköldin miehineen eräässä suuressa
metsässä Kivennavan pitäjässä, lähellä Rajajokea ja Pietarista
Viipuriin vievän valtatien pohjoispuolella.
Oli yö, ja alkava syyspimeä oli jo luonut pitkät varjonsa tuuheiden
kuusien ympärille, jotavastoin leimuava nuotiotuli valaisi korkeiden,
sammaltuneiden puunrunkojen välissä olevia kiviä ja mättäitä. Sitä
myöten kuin valo välähteli tai jälleen heikkeni, kohtasi sen
haaveellinen loimu etäisempiä tai lähempänä olevia esineitä, ja tässä
epävakaisessa, liekkuvassa valossa näytti siltä kuin metsän jättiläiset
olisivat tunkeutuneet ahtaammalle valkean ääreen, sill'aikaa kuin
pöllöt lentää räpistelivät oksalta oksalle ja sudet[20] säikäyksissään
lymysivät luoksepääsemättömiin rotkoihin.
Valkean ympärillä istui tai loikoi kaksikymmentä hyvästi varustettua
venäläisiin sotaviittoihin puettua miestä, jotka olivat ottaneet sekä
vaatetavaransa että ruokansakin viholliselta. Vast'ikään he olivat
lopettaneet yksinkertaisen ateriansa ja antoivat kutakuinkin hyvällä
viinillä täytetyn hopeapikarin -- sekin sotasaalis -- kiertää miehestä
mieheen. Tuon tuostakin herätti jokin outo metsästä kuuluva ääni heidän
huomiotaan, mutta kun he, sitä tarkemmin kuunneltuaan, olivat saaneet
selville, että ääni oli vain läheisten vartijain huutoa toisilleen tai
tuulen huminaa pitkissä kuusissa, jatkoivat he taas pakinoitaan
hauskalla huolettomuudella, joka osoitti, että he jo olivat tottuneet
seikkailijaelämäänsä näissä metsäisissä seuduissa.
-- Pitäisipä Bångin olla jo täällä, -- sanoi Bertelsköld, ja minä
toivon hänen tuovan hyviä uutisia. Jos vain saamme armeijan
kahtakymmentä penikulmaa likemmäksi, niin takaan, että Bruce Viipurissa
on näkevä aaveita keskellä päivää.
-- Ja joka yö näkevä unta Viipurin pamauksesta, -- lisäsi Miltopaeus,
yksi entisiä Turun koppivankejamme.
-- En osaa toivoa mitään ennenkuin näen Lybeckerin ratsastavan Turun
katuja pitkin istuen takaperin nälkäisen kuormakonin selässä,
lammasnahkainen turkki päällä ja kaksi pitkää jäniksen korvaa hatussa,
-- vastasi Israel Peldan, eräs toinen karsserihuoneen entisiä
asukkaita.
-- Hiiteen kaikki jäniksen korvat! -- jatkoi Bertelsköld. --
Tyhjentäkäämme tämä pikari huomisen retkemme menestykseksi. Viisitoista
ruudilla lastattua vaunua, kuusi arkkua kiväärinkuulia, kahdeksansataa
saksilaista kivääriä, sitten vielä läskiä ja paloviinaa, kaviaaria ja
hedelmiä ynnä muita herkkuja tsaarin omaa pöytää varten, sillä hänen
sanotaan aikovan käydä Viipurissa. Maksaapa vaivan koettaa, pojat! Olen
saanut tietää sen luotettavalta mieheltä. Vanha Eero on itse ollut
kuormia kuljettamassa, ja he levähtävät nyt tuskin puolen penikulman
päässä täältä Rajajoella. Lempo tiesi, minkätähden he eivät ole
lähettäneet kaikkia noita herkkujaan meritse, mutta kenties heillä on
ollut olevinaan vähän vihiä Ruotsin laivastosta. Saamme kyllä otella
noin 200:n miehen kanssa, paitsi kuormaväkeä, mutta kasakoita lienee
tuskin 40. Ja muiden kanssa me kyllä toimeen tulemme...
Nuo hurjat nuotion äärellä olevat miehet naurahtelivat. He pitivät
kasakoita arvossa, ne olivat urhokasta väkeä, mutta aina sitä sentään
tultaisiin toimeen 40:n donilaisen toverin kanssa.
-- Olen pitänyt huolta siitäkin, että esteitä on asetettu sinne tänne
tielle, niin että ainakin muutamat hevoset tulevat nilkuiksi. Sitä
paitsi houkuttelemme heidät tien viereen panemalla toimeen hälyytyksen
metsässä. Eerolla on poika, joka merkinantojen puhaltamisessa voi
kilpailla parhaimman henkivartijarakuunain torvensoittajan kanssa, ja
kasakat eivät viimein tiedä, mistä vaara uhkaa. Paha vain, etteivät
Långström ja Luukkonen nyt ole kanssamme.
-- He ovat aina tahtoneet menetellä omin päinsä, syyttäkööt siis
itseänsä! -- virkkoi Miltopaeus. Kateuden perisynti oli jo hiipinyt
näidenkin urhoollisten sissien sydämiin.
-- Isäni haamun nimessä! -- huudahti Bertelsköld suuttuen, -- sinun
pitäisi hävetä puhumasta pahaa miehistä, jotka palvelevat maatansa
paremmin kuin sinä ja minä. He katosivat kolme viikkoa sitten ja
kostuttavat kaiketi nyt Venäjän tannerta rehellisellä suomalaisella
verellään. Antaisin vasemman käteni, jos sillä voisin ostaa heidät
takaisin isänmaalleni!
Tuskin hän oli tämän sanonut, kun itäisellä puolella oleva vartiomies
huusi: "kuka siellä?" ja askelia kuului metsästä. Nuotion äärellä
levänneet miehet hyppäsivät pystyyn ja tarttuivat aseihinsa, valmiina,
kuten aina, henkensä uhalla taistelemaan voimallisempaa vihollista
vastaan, joka usein ajoi heitä takaa kuin metsän petoja ja mihin
hintaan hyvänsä koetti saada heidät tuhotuksi.
Ei viipynyt kauan, ennenkuin kaksi miestä astui valkean ääreen. He
olivat puettuina vangin vaatteihin ja niin lian ja tomun vallassa, että
oli miltei mahdoton tuntea heitä.
-- Kaarle-kuningas! -- huudahtivat miehet ja vaipuivat väsymyksestä
nääntyneinä valkean ääreen, kykenemättä vähään aikaan virkkamaan
enempää kuin nämä kaksi sissien yhteistä tunnussanaa.
-- Luukkonen! Långström! -- huudahti ihastunut Bertelsköld. --
Hopeapikari tänne! Ei koskaan ole maljaa kallistettu parempien urhojen
kunniaksi. Ja minkä näköisiä olette! Tuletteko suoraa päätä hornasta?
-- Moskovasta tullaan! -- läähätti Luukkonen vähän toinnuttuaan. --
Moskovasta, tahi oikeammin sanoen hirrestä! Vielä kulaus, veikkoset!
Kiitoksia paljon! Kuusi päivää olemme nyt olleet suden ajossa ...
suohon kyyristyneinä, sill'aikaa kuin kasakkain piikit ovat vinkuneet
korviemme ympärillä. Mutta mitäpä siitä ... nyt olemme taas täällä ja
tuomme hyviä uutisia.
Nuotiolla istuvat sijoittuivat äsken tulleiden ympärille, löivät heille
sydämellisesti kättä ja kehoittivat heitä kertomaan seikkailuistaan.
-- No niin, -- vastasi Luukkonen, mutta Långström oli ääneti ja joi, ja
taas oli ääneti ja joi, kunnes hän väsyneenä tuuskahti istualtaan
nukkumaan. Mutta viinirypäleen neste ja vaarasta pelastuminen olivat
irroittaneet harvapuheisen suomalaisen kielenkannan. -- Sen voi kertoa
pitkästi, -- jatkoi hän puhettaan, ja sen voi kertoa lyhyeenkin. Me
olimme kuulleet puhuttavan ruutikuormista, jotka nyt ovat tulossa, ja
olimme sentähden Rajajoen puolella tiedustelemassa. Vilahduksessa
olivat kasakat niskassamme, ja kun pari heistä oli kaatunut, saivat he
meidät kiinni ja veivät sitä tietä Pietariin. He tunsivat näet
Långströmin hänen ryysyisestä univormustaan, ja niin he veivät meidät
molemmat tsaarin eteen. Kun hän hetkisen aikaa oli meitä tutkinut, ja
me olimme valehdelleet niin hyvin kuin siinä kiireessä osasimme,
ärjäisi hän lyhyesti: "hirteen se koira!" Koska minä olin
talonpoikaisessa takissa, niin ymmärsin heti yskän ja aloin huutaa: --
"teidän tsaarillinen armonne, minä olen upseeri!" -- ja kaikeksi
onneksi oli äsken saamani majurinvaltakirja vielä povellani. Tsaari
silmäsi sitä ja rypisteli kulmiaan. Hänen kanssansa ei ole
leikittelemistä silloin, kun hän noin tekee, ja kaikki ympärillä
seisovat alkoivat vapista kuin haavanlehdet. Mutta hän viskasi vain
valtakirjan minulle takaisin ja ärjäisi: -- "Olenko minä velvollinen
kaikkia suomalaisia suomyyriä tuntemaan? Antakaa miehille sarkka
paloviinaa ja lähettäkää heidät Moskovaan; he voivat olla meille
hyödyksi." -- Sitten rupesi hän leppeämmän näköiseksi, taputteli meitä
olkapäälle ja sanoi ruotsiksi: -- svedski hund bra hund (Ruotsin koira
hyvä koira)! -- ja sitten hän käänsi taas venäjäksi ja sanoi meistä
pitävänsä, koska tappelimme kuin pikku perkeleet, ja meidän piti
opettaa hänen väkeänsä äkseeraamaan, -- sanoi hän... Jumala minulle
anteeksi antakoon, olinpa vähällä mielistyä moskovalaiseen! Lähinnä
omaa kuningastamme tuskin tunnenkaan parempaa miestä.
-- Entä sitten? Sinulla oli vielä kappale matkaa Moskovaan.
-- Ei, niin pitkälle emme päässeet. Meitä kyydittiin vankikyydillä ja
neljä miestä pantiin vartijoiksi. Kolmantena tahi neljäntenä yönä
lepäsimme jossakin kapakassa, ja vartijamme olivat tavallisuuden mukaan
hiukan nauttineet. Minä makasin valveillani enkä saanut unta, sillä
siteet pakottivat kalvosiani. -- Oletko hereillä Långström? -- kysyin
minä. -- Olen, -- sanoi hän, -- minä ajattelen, että saattaisimme
siirtyä tuonne pihalle. -- Sitäpä juuri minäkin tässä tuumin, -- sanoin
minä, -- kun vain saisin irti nuo saatanan siteet. -- Käännypä vähän
toisinpäin, -- sanoi hän -- ja viidessä minuutissa hän oli järsinyt
köydenpätkät poikki. Sitten minä päästin hänet siteistä, ja sitten
otimme sotamiesten kiväärit ja päällystakit heidän nukkuessaan ja vähän
ruokaa laukkuun ja lähdimme tiehemme. Mutta Långströmin pisti vihaksi,
että yksi lattialla kuorsaavista roistoista oli edellisenä päivänä
sivaltanut häntä patukallaan, ja kun mies oli hyvin ihastunut pitkään,
ruskeaan partaansa, otti Långström lähtiessämme sakset ja leikkasi
häneltä parran pois. Jonka tehtyä se junkkari heräsi ja alkoi rähistä,
mutta me sivalsimme häntä korvalle ja syöksähdimme ulos. Kaikeksi
onneksi ennätimme sulkea oven ulkopuolelta, niin että hädin tuskin
ehdimme ottaa kaksi hevosta, ja niin lähdimme ajamaan pimeässä yössä
täyttä laukkaa, tietämättä minnekä, koko kylä kintereillämme. Vihdoin
saavuimme suolle, ja meidän täytyi jättää hevoset ja olla kyyryllämme
liejussa koko seuraavan päivän. Mutta yöllä jatkoimme kulkua, ja sitä
teimme joka yö kaikkiaan kahdeksan vuorokautta, eläen nauriilla ja
marjoilla, ja kun niin sopi, varastimme hevosia kylistä. Eräänä iltana
tuli meitä vastaan kaksi tyttöä, kumpikin maitoastiataan kantaen;
silloin satoi rankasti, ja niillä raukoilla oli vilu. Odottakaas vähän,
huusi Långström. Sitten joimme heidän maitonsa ja annoimme heille
päällystakkimme sijaan. Kas sentähden, veikkoset, täytyy meidän nyt
tehdä kunniaa näissä ryysyissä.
-- Ei hätää mitään! -- huudahti Bertelsköld. -- Suuri Novgorod on
pitänyt huolen vaatteistamme. No niin, toverit, koska meidän yhteinen
hyvä onnemme on meidät jälleen yhteen saattanut, niin tahdotteko käydä
osallisiksi kunnon kepposeen?
-- Minä aioin ehdottaa juuri samaa teille, -- vastasi Luukkonen.
-- Siis lähdet yhdessä ruutikuormastoa ryöstämään?
-- Minä viisi piittaan teidän viheliäisistä ruutitynnyreistänne! Toist'
sorttia!
-- Ethän ainakaan aikone kokonaista arsenaalia?
-- Toist' sorttia!
-- Vankeja ottamaan? Joku eversti?
-- Toist' sorttia!
-- Kenraali?
-- Toist' sorttia!
-- Mitä hittoja, ethän ainakaan aikone väijyä...
-- Tsaaria!
-- Selitä tarkemmin!
-- Muutamilta kivekkäiltä,[21] jotka näillä tienoin liikkuvat, kuulin
vast'ikään, että tsaari, ainoastaan muutamien uskottujensa seuraamana,
huomenna syö päivällistä Menshikovin maakartanossa Valkeasaarella,
neljä penikulmaa täältä. Kun minulla ei ollut toivoa saada kokoon
enemmän kuin 10 tai 15 miestä, ja nekin olivat vielä harjaantumattomia
ratsastamaan, niin riensin sinua etsimään, ehdottaakseni teille, että
jakaisimme yritykseen yhdistetyn kunnian ja vaaran.
-- Ottaa tsaari vangiksi!
-- Miksei? Hän on urhoollinen mies, ja hänen henkivartijansa
puolustavat häntä viimeiseen verenpisaraan asti. Mutta pelkuriraukkoja
emme ole mekään. Mitä se tekee, jos puolet meistä kaatuukin, kun vain
toisten onnistuu tehdä enemmän kuin kokonaisen armeijan, enemmän kuin
Kaarle-kuninkaan itsensäkään on onnistunut!
-- Luukkonen, sinä olet talonpoika, ja minulla on kreivin arvonimi,
mutta tämä ylevä ajatus koroittaa sinut ylemmä kaikkia Ruotsin
valtakunnan kreivejä. Sinä olet oikeassa; mitä se tekee, jos sinä ja
minä ja me kaikki kaadumme tässä yrityksessä, kunhan vain kaksi meistä
jää viemään niin kallista saalista hyvään talteen! Tuossa käteni: me
koetamme.
-- Luukkonen! -- huudahti Miltopaeus, pudistaen vuorostaan rohkean
talonpojan kovaa kämmentä: -- sattui tässä äsken niin, että tulin
sinusta tyhmän sanan sanoneeksi. Nyt sen peruutan, ja sen, joka
uskaltaa muuta sanoa kuin että sinä olet paras kaikista kunnon miehistä
Auran ja Rajajoen välillä, vieköön Lybecker karvoineen päivineen.
-- Luukkonen olkoon päällikkömme tässä yrityksessä -- jatkoi
Bertelsköld. -- Minä ja me kaikki rupeamme hänen komennettaviksensa.
-- Entä ruutikuormasto ... musketit ... kaviaari ja kakki ne muut
herkut? -- muistutti Peldan, joka jo oli toivonut saavansa syödä
metsässä kerrankin hienon aterian.
-- Saadaksemme kotkan pyydystetyksi täytyy meidän jättää rastaat
rauhaan, -- vastasi Bertelsköld. -- Ei risahdusta, ei rasahdusta saa
kuulua mistään melskeestä näillä tienoin ennenkuin olemme
Valkeasaarella. Me odotamme sinun käskyjäsi, majuri Luukkonen.
Nyt tehtiin niin hyvä sotasuunnitelma kuin asianhaarat myönsivät.
Viipymättä oli liikkeelle lähdettävä ja yön pimeyttä käytettävä, että
metsäpolkuja myöten päästäisiin niin pitkälle kuin mahdollista
Inkerinmaahan, ja sitten päivän noustessa levähdettävä. Sitten piti
Luukkosen ja Bertelsköldin miesten, joita yhteensä oli hiukan
viidettäkymmentä, talonpojiksi pukeutuneina lähestyä maakartanoa
pienissä ryhmissä eri haaroilta ja niin pian kuin Luukkonen pistoolin
laukauksella oli antanut merkin, tehdä hyökkäys. Mutta koska oli
erittäin tähdellistä, että tehtäessä tämmöistä yritystä, jonka menestys
kokonaan riippui liikkeiden nopeudesta, hevoset olivat mukana, ja kun
niiden kuljettaminen liejuisilla metsäteillä oli mahdotonta, niin
päätettiin hankkia niin monta paria rattaita kuin voitaisiin saada ja
lähettää ne Bertelsköldin hevosten vetäminä pitkin suurta maantietä
määrättyyn yhtymäpaikkaan, ikäänkuin ne olisivat Viipurista palaavia
tyhjiä kuormakärryjä. Komento tässä toimessa uskottiin Miltopaeukselle,
joka mongersi venättä kotitarpeiksi ja jonka piti olla olevinaan se
komisarjus eli varusmestari, joka tavallisesti kulki semmoisten
kuormastojen mukana. Heinäin alle kärryihin kätkettiin satuloita ja
aseita, jotapaitsi neljä nopeinta hevosta valittiin tarvittaessa
kuljettamaan korkeata vankia ja hänen vartijoitaan Suomen rajan yli.
Kun nukkuva Långström vaivoin oli saatu hereille, riensivät kaikki
suurimmalla innolla panemaan tuumaansa täytäntöön.