-- Auf Wiedersehen!
Ja molemmat päälliköt erosivat -- Lybecker tyytyväisenä, että oli
päässyt kuulemasta muistutuksia mieheltä, jota hän sekä pelkäsi että
vihasi ja jonka rinnalla hän sotilaana tietystikin tunsi itsensä
tuhatta kertaa huonommaksi -- Armfelt sitävastoin harmissaan ja punoen
päässään keinoa, miten hän, niinkuin muinoin Themistokles, pakottaisi
ylipäällikön taistelemaan. Tuskin hän oli asuntoonsa palannut, kun jo
istui kirjoittamaan seuraavaa kirjettä vaimolleen Loviisalle, syntyisin
Aminoff, Isnäsin kartanoon:
Rakas Loviisani!
Tämä vain pikimmältään, antaakseni sinulle edeltäkäsin tiedon
mahdollisesta käynnistäni siellä, jos tulisimme voitetuiksi ja
pakotetuiksi Ruotsiin pakenemaan. Tilanne täällä on toivoton,
armeija kapinassa, ruokavarat lopussa ja ampumavarat viimeisistä
sateista perin pilaantuneet. Toivon, ettei vihollinen toki
hätyytä meitä tänäpäivänä eikä huomennakaan tässä kovin
epäedullisessa asemassa, sillä jos niin onnettomasti kävisi,
niin aavistan edeltäkäsin, että tappiomme on oleva täydellinen
ja välttämätön. Ole kumminkin hyvässä turvassa, minä pelastan
meidät kaikki, unohtaakseni sinun uskollisessa sylissäsi onnen
epävakaisuuden. Suutele pientä Kustaatani, ja anna Stoltin
harjoitella häntä ahkerasti sotatemppuihin; muutamain päiväin
kuluttua olen kenties luonanne ja kahden viikon perästä
Ruotsissa. Hyvästi! Kuolemaan asti sinun K.K.A.
Porvoossa, 4. p:nä elok. 1713.
Kenraali sinetöi kirjeen ja helisti kelloa. -- François! -- sanoi hän
uskolliselle kamaripalvelijalleen, joka oli seurannut häntä
Ranskanmaalta ja oli kyllin harjaantunut siihen aikaan ylen tärkeään
toimeensa, ymmärtääkseen puolesta sanasta isäntänsä tahdon, -- haluatko
ansaita kaksikymmentä tukaattia?
Ranskalainen naurahteli. -- Teidän armollanne on erinomainen taito
kiihoittaa intoani, muistuttaen minua siten entisistä iloisemmista
päivistä -- Valenciennes'ssä esimerkiksi...
-- Vaiti, veitikka. Ei nyt ole kysymys nuoruuden hullutuksista. Hanki
itsellesi niin pian kuin suinkin talonpoikaispuku ja ompele tämä kirje
takkisi vuorin ja päällystän väliin, mutta, älä ompele sitä kovin
taitavasti ... ymmärrätkö?
-- Eikö kovin taitavasti? Hyvä.
-- Lähde sitten kuljettamaan tyhjiä pyttyjä ja mitä muuta rojua satut
saamaan vihollisen etuvartijain ohitse. He ovat tuskin kahden
penikulman päässä täältä, Sipoossa. He ottavat sinut vangiksi,
ymmärrätkö?
-- Hyvä. He ottavat minut vangiksi.
-- Ja sitten sinut lunastetaan takaisin, ellei sinua sitä ennen
hirtetä.
Kamaripalvelija veti ilveillen suunsa irviin.
-- Toivon, että tämä kirje tulee olemaan sinun pelastuksesi. Sinua
tutkitaan -- sinä puhut itsesi pussiin -- sinua ahdistetaan,
tarkastetaan, ja kirje, joka sinun piti viedä Isnäsiin, löydetään.
Välttääksesi hirsipuuta sinä valehtelet minkä osaat meidän huonosta
asemastamme ja annat viimein, paljon tingittyäsi, houkutella itsesi
rupeamaan vihollisten oppaaksi, johtaaksesi heidät huomenna varhain
äkkiarvaamatta päällemme. On hyvin mahdollista, että Lybecker
vuorostaan hirtättää sinut palattuasi, mutta olethan siihen silloin jo
tottunut. Maltahan -- nyt muistuu mieleeni, että voisimme paeta
Mäntsälän puolelle. Sinun tulee jollakin sukkelalla tavalla huomauttaa
siitä vihollisille ja toimittaa niin, että he lähettävät sotaväkeä
meidän selkämme taa ja jos mahdollista joka taholta kiertävät meidät.
Joka taholta, kuuletko, oo, se olisi suurenmoista se! Kun ovat ottaneet
sinut hirrestä alas, niin teen sinut hovimestarikseni ja korotan
palkkasi kahta vertaa suuremmaksi.
-- Teidän armonne käskyjä olen säntilleen noudattava. Rohkenen vain
alamaisimmasti anoa...
-- Puhu vain suusi puhtaaksi. Ethän ainakaan kahtakymmentä tukaattia
lisää?
-- _Fi donc_, kuinka teidän armonne saattaa semmoista minusta ajatella?
Minä rukoilen vain kaikkein nöyrimmästi, että jos he ottaisivat minut
_liian myöhään_ alas ylhäisestä asemastani, teidän armonne siinä
tapauksessa piirrättäisi seuraavan kirjoituksen haudalleni: Tässä lepää
uskollinen velikulta, joka eli ja kuoli herransa koirankureja
täyttäessään.
-- Hyvä, hyvä, -- nauroi Armfelt, -- anomuksesi on kohtuullinen ja se
täytetään. Mutta suoria nyt tiehesi, sillä muuten pelkään, että
peräydymme huomenna.
-- Kas niin, sinä urhokas ylipäällikkö! -- huudahti kenraali
kamaripalvelijan mentyä. -- Olet kutsunut minut päivällisille tänään;
suokoon Jumala, että vuorostani voisin kutsua sinut hyvälle aamiaiselle
huomenaamuna.[19] François ei ole mikään tyhmä poika, hän on syöttävä
heille tämän tarinan kuin mämmikakun. Jospa nyt vain kiertäisivät
meidät joka puolelta! Tahtoisinpa, jumaliste, kerran saada pakotetuksi
tuon kurjan pelkurin todenteolla tappelemaan!
Päivä sai kuluneeksi, ja Armfelt oli erinomaisen hyvällä tuulella.
Vaikka olikin suorapuheinen, ei hän malttanut olla silloin tällöin
ylipäällikköä pistelemättä. Päivällispöydässä tuli puheeksi Rutger von
Ascheberg, joka yöllä karkasi Czarnieckin puolalaisten kimppuun
Kunitzin luona ja hakkasi heidät maahan. -- Czarniecki oli narri, --
puuttui Armfelt puheeseen; -- miksi hän ei vuojustanut hevosiaan ja
paennut laivastoon!
Lybecker sai pitää hyvänään tämän pilkallisen viittauksen kuuluisaan
peräytymiseensä Inkerinmaalta. Mutta Czarnieckin kohtalo lienee
herättänyt hänessä joitakin pahoja aavistuksia, koskapa hän yön
tullessa lähetti vakoojia kaikille suunnille pitämään silmällä
vihollisen liikkeitä.
Armfelt sitävastoin ratsasti sotajoukkoja tarkastamaan tullakseen
vakuutetuksi -- ilman että kukaan huomasi hänen tarkoitustaan -- siitä,
että kaikki vartijat olivat paikoillaan ja että hajalla olevat osastot
olivat helposti kokoon saatavissa. Nostoväen leiristä kuljetutti hän
salaa pois kaiken paloviinan, ja uusmaalaisensa antoi hän nukkua
täysissä varusteissa ja kiväärit ladattuina, sanoen syyksi sen, että
oli huomenna varhain lähdettävä seutua tarkastamaan.
Yö oli jo pitkälle kulunut, kun eräs vakoojista täyttä laukkaa palasi
Lybeckerin luo tuoden sen sanoman, että hän Sipoon puolelta oli kuullut
vahvan ratsujoukon lähenevän. Kohta sen jälkeen tuli toinen ja
kolmaskin, molemmat tuoden samanlaisen ilmoituksen, että vihollinen oli
liikkeellä pitkin koko linjaa Mäntsälään päin. Lybecker, jota ei
suinkaan käy soimaaminen siitä, ettei hän olisi ollut _varovainen_,
antoi heti kohta kaiken ratsuväkensä nousta ratsaille ja samota tuota
pohjoisesta päin uhattua paikkaa kohti, jonka jälkeen jalkaväki sai
käskyn lähteä liikkeelle. Kuormasto koottiin ja kaikki, mitä ei käynyt
tuota pikaa mukaan ottaminen, poltettiin tahi turmeltiin.
Armfelt raivosi. Hänen tuumansa oli ennen aikojaan tullut ilmi, mutta
hän toivoi vielä sittenkin, että vihollinen koettaisi käyttää tätä
näennäistä häiriötä hyväksensä. Mutta turhaan. Venäläiset, jotka eivät
tavanneetkaan suomalaisia valmistumattomina, eivät jatkaneet
hyökkäystään, vaan palasivat entisiin asemiinsa. Vähäpätöinen kahakka
kasakkain ja Uudenmaan ratsuväen välillä oli ainoa seuraus tästä
laajalle tähdätystä yöllisestä äkkiyllätyksestä.
Kun armeija neljä päivää ankarasti marssittuaan taas pysähtyi
Pälkäneellä, puhkesi kauan pidätetty viha Suomen armeijassa ilmi
tuleen. Upseereilla ja erittäinkin sotamiesten lemmikillä Armfeltilla
oli tekemistä saadakseen täydellisen kapinan estetyksi. -- Miksi emme
saa tapella! -- huusivat sotilaat ja syljeskelivät harmissaan sitä
kirjallista päiväkäskyä, jossa ylipäällikkö velvoitti heitä
järjestykseen ja sotakuriin. -- Miksi emme saa tapella! -- toisti
nostoväki närkästyksissään. -- Senkö vuoksi olemme niin monta
penikulmaa samonneet kotiseuduiltamme ja kärsineet kaikenlaisia vaivoja
ja vastuksia, että häpeällisesti palaisimme sinne takaisin,
laukaisematta kertaakaan kivääriämme, kun vihollinen sillä välin vie
meiltä maat ja mannut!
-- Miksikä laukkailemme ympäri maata kuin ajetut jänikset vihollisen
meitä pilkatessa ja nauraessa. Emmekö ansaitsisi, että poikanulikat
joka kylässä osoittaisivat meitä sormellaan, ja että omat naisemme
ajaisivat meidät luudan varrella takaisin!
-- Korkein päällikkömme pötkii pakoon kuin jänis rumpua! Pitääkö meidän
suvaita, että maamme kavalletaan! Pitääkö meidän suvaita, että vaimomme
ja lapsemme myydään kuin kynityt kanat ensimmäiselle moskovalaiselle,
joka säikäyttää kenraalin pakosalle!
-- Hakekaamme käsiimme suurin pönttö Pälkäneen kirkonkylästä,
pistäkäämme kenraali siihen ja heittäkäämme järveen! Vahinko pönttöä,
ei kenraalia...
-- Niin pojat, ja sitten otamme Armfeltin päälliköksemme.
-- Ja lähdemme uudelleen vihollista vastaan, vastarintaa tehdäksemme.
-- Mitä nyt, te hävyttömät lurjukset! -- ärjäisi Armfelt, joka juuri
ratsasti ohitse. -- Tunnetteko sotalakeja ja tiedättekö, mikä
rangaistus kohtaa sitä, joka pitää kapinallista puhetta korkeinta
päällikköä vastaan?
-- Hurraa! Hurraa Armfeltille! -- oli sotamiesten vastaus.
-- Eläköön kuningas! -- vastasi Armfelt. -- Malttakaa mielenne pojat!
Ei kapinaa, muuten täällä silmuksia liikutetaan. Niin totta kuin Jumala
auttaa, sanon minä teille, että me saamme tapella, jos ei tänäpäivänä,
niin jonakuna toisena päivänä. Pitäkää nyt suunne kiinni, minä menen
kenraalin luokse.
Armfelt meni ja tapasi kenraalin ankarassa sananvaihdossa nostoväen
lähettämän lähetystön kanssa, jonka johtajana oli eräs uljas nuori
talonpoika Lauri Larsson Isokyröstä, yksi heidän itsensä valitsemia
päälliköitä. Lybecker oli tavallisuutensa mukaan ottanut heidät
ylenkatseellisesti vastaan ja haukkunut heitä kulkureiksi ja
roistoväeksi, jotka eivät kelvanneet muuhun kuin rottain tavalla
syömään armeijan muonavarat suuhunsa.
Talonpojat olivat kovasti kiihkoissaan. -- Me emme kärsi mitään
herjauksia teidän puoleltanne, herra Takaperin, tai miksi teitä
sanottaneen! -- puhkesi nuori Larsson suomeksi sanomaan. -- Me emme ole
roistoväkeä emmekä kulkureita, vaan vapaita kunniallisia talonpoikia,
jotka olemme tulleet tänne uhraamaan henkemme ja veremme maamme ja
kuninkaamme edestä, emmekä semmoisten herrain haukuttaviksi, joiden
suurin miehuus on heidän suuressa suupalttisuudessaan. Me emme
ole maan hylkyväkeä, vaan pikemmin sen mehu ja ydin ja se aine, josta
Kaarle-kuningas nyt kolmenatoista vuotena on ottanut ne sotajoukot,
joilla hän on voittonsa saavuttanut. Ja sen sanomme teille, kenraali,
koska niin vähän huolitte suuren kuninkaamme esimerkistä, että jos ette
nyt anna meidän pysähtyä ja tapella, vaan aiotte vielä kerran antaa
meidän narreina juosta ympäri maata, niin me vapaat talonpojat heitämme
teille hyvästit ja palaamme jälleen kotiimme, ja sitten saatte vastata
Jumalan ja kuninkaan edessä siitä, kuinka olette tämän onnettoman maan
kanssa menetellyt.
-- Vangitse tuo petturi! -- huusi kenraali vartijasotamiehelle.
Mutta Armfelt astui väliin. -- Antakaa heidän mennä, herra kenraali, --
sanoi hän sillä ankaralla totisuudella, joka vielä toistasataa vuotta
jälkeenpäin näkyy tämän uljaan ja urhoollisen karoliinin kuvassa. --
Antakaa heidän mennä, jos henkenne on teille kallis, sillä se on
hiuskarvan varassa!
Lybecker kalpeni. -- Mitä puhutte, herra kenraalimajuri, -- sanoi hän,
annettuaan talonpojille merkin, että poistuisivat. -- Kauan olen jo
tiennyt, että tekin olette vihamiehiäni, mutta en ole uskonut teidän
rohkenevan uhmailla kuninkaan käskyjä, jotka hän minun välitykselläni
antaa. Ei, herraseni, niin helposti ette voi astua sijaani.
-- Hävetkää! -- sanoi Armfelt, nähtyään, että he olivat kahdenkesken.
-- Hävetkää, herra kenraali, noin puhuttelemasta miestä, jonka avutta
tällä hetkellä armeija olisi ilmi kapinassa. Teidän arkuutenne ja
nurinkuriset marssinne ovat saattaneet maamme viholliselle alttiiksi ja
sekä sotamiehet että nostoväen epätoivoon. Viimeisen kerran kehoitan
nyt teitä muuttamaan menettelyänne ja vastustamaan vihollista. Ellette
sitä tee, en voi enää sotaväestä vastata.
-- Se on minun asiani. Minä tottelen kuninkaan käskyjä enkä tarvitse
teidän neuvojanne.
-- Suomi on hukassa -- ja se tapahtuu teidän tähtenne! Ajatelkaa, herra
kenraali, että tämä häpeä tahraa nimeänne tulevain sukupolvien
silmissä!
-- Onko teillä mitään muuta minulle sanottavana?
-- On. Minä näen, että ummistatte korvanne sekä järjen että kunnian
käskyiltä. Hyvä on, hallitus on käytöksenne tuomitseva. Minä olen
menettelevä niinkuin velvollisuuteni ja omatuntoni vaativat. Hyvästi!
Ja Armfelt poistui, jättäen Lybeckerin neuvottomuuden ja pelon valtaan.
Kenraali alkoi jo hämärästi aavistaa, että hänen tehtävänsä oli
lopussa, ja hänen aavistuksensa kävi toteen. Peräytyminen Porvoosta oli
ratkaiseva tapaus. Talonpojat luopuivat joukoittain armeijasta, ja
suuri osa sotamiehiä seurasi heidän esimerkkiään. Muutamia viikkoja
tämän onnettoman paluuretken perästä oli Suomen sotajoukko ilman
taistelua huvennut vähempään kuin puoleen määräänsä, ja puute ja
alakuloisuus lamauttivat niidenkin rohkeuden, jotka vielä lippuja
seurasivat.