Vuodet 1711 ja 1712 menivät ilman suurempia sotatapauksia. Venäläisiä
joukkoja liikkui hävitysretkillä Viipurista käsin; Venäjän laivasto
ilmaantui saaristoon; mutta tsaari Pietarilla oli yllin kyllin huolta
turkkilaisista eikä hänellä ollut aikaa ajatella Suomea. Varsovan luona
voittajana suoriutunut kreivi Nieroth, rehellinen ja uskalias, mutta
ikänsä ja kivulloisuuden heikontama sotavanhus, sai ylipäällikkyyden
tässä maassa ja teki yrityksen valloittaakseen takaisin Viipurin. Se
epäonnistui tykistön ja ruokavarain puutteessa. Ei voitu hänen
nostoväkeänsäkään, joka oli huonosti varustettua, saada säännölliseen
piiritykseen ryhtymään, vaan karkasi se lipuiltaan kotiseuduilleen
takaisin. Viipurin kohtalo oli tähtiin kirjoitettuna.
Nieroth kuoli vuoden 1712 alussa, ja heinäkuussa samana vuonna kuningas
määräsi Lybeckerin jälleen ylipäälliköksi, kenties juuri sentähden,
että neuvoskunta oli tehnyt niin paljon kanteita häntä vastaan.
Benderin mellakka lensi nyt huhun siivillä ympäri Euroopan, ja
rauhoittunut tsaari alkoi katsella pohjoiseen päin. "Kaarle XII on
hullu", huusivat yhteen ääneen sen ajan valtiomiehet, ja tsaari Pietari
oli luultavasti samaa mieltä. Ainakin oli Ruotsin leijona menettänyt
kaikki toiveensa Konstantinopolissa, ja tsaari sai nyt huoletta ruveta
valloittamaan Suomea ja siten täydentämään valtaansa Itämerellä.
Ensimmäisen iskun kotkan kynsistä sai Helsinki. Tätä tapausta kuvailee
Henrik Forsius topografisessa kertomuksessaan vuodelta 1757 seuraavin
sanoin:
"Vuonna 1713 rukoussunnuntaina klo 11 a.p. tuli tänne Venäjän
merilaivasto vihamielisessä aikomuksessa; ja koska tsaari silloin,
miltei kenenkään tietämättä, vedätti aluksensa Herttonaisten salmen
yli, niin eivät täkäläiset suomalaiset rykmentit[18] tästä
hämmästyneinä voineet tehdä hänelle mitään sanottavaa vastarintaa, vaan
olivat pakotetut, kyynelet silmissä, täältä paetessaan itse pistämään
kaupungin tuleen. Venäläinen astuu sitten esteettömästi maihin ja jakaa
miehistönsä siten, että yksi osa kokee sammuttaa julmaa tulenliekkiä
kaupungissa, mutta ei voita tällä työllään sen enempää, kuin että saa
muutamia puoleksi palaneita hirsiä ja meripuoteja sekä rannalla olevia
taloja pelastetuksi. Toisella osalla joukoistaan hän ajattaa meidän
pakenevaa väkeämme takaa, mutta pysähtyy vähän kulussaan, kun meidän
väkemme ylimennessään oli polttanut kaksi Hämeentullin luona likellä
kaupunkia olevaa siltaa. Kuitenkin on venäläinen niin väsymätön, että
jäljelle jääneistä hirsistä tekee lautan ja vie väkensä yli. Sillä
välin saivat meidän miehemme aikaa kokoontua tekemään vastarintaa
Vanhassakaupungissa, mutta täytyi heidän kumminkin häiriötilaan
jouduttuaan väistyä vihollisen tieltä. Venäläinen saa nyt kaikki paikat
haltuunsa, mutta on pari päivää sen jälkeen, kun meidän ruotsalainen
kaleerilaivastamme saapuu paikalle, pakotettu lähtemään täältä takaisin
Porvooseen; josta se syksypuoleen tulee Helsinkiin jälleen, jolloin
suuremmalla rohkeudella valloittaa kaupungin, ja pitää sen vallassaan
1721 vuoteen asti. Pakolaiset, joilla tähän aikaan oli suurempi
turvallisuus metsän petojen keskellä kuin kotonaan, alkoivat nyt
vähitellen parempaa toivoen hiipiä esiin. Jos venäläinen ei olisi pois
lähtiessään jättänyt eheiksi kasarmejaan, jotka se täällä ollessaan oli
rakentanut lähiseuduilta sinne kuljetetuista huoneista, niin asukkaat
eivät olisi tienneet, mihin päänsä pistivät. He ovat kumminkin
lauhemman ilman toivossa tyytyväiset siihen, että entisten hyvin
rakennettujen huoneittensa ja kalliimman tavaransa sijaan saavat
sijoittua muutamiin äkkipikaa kelvottomasti rakennettuihin ja
pilaantuneihin kasarmeihin. Asukasten verellä tahrattu tuhka
hämmästyttää heitä niin, että he vaivoin voivat tuntea entiset
tonttipaikkansa."
Helsinki poltettiin, kun ei ollut aikaa eikä hevosia korjaamaan pois
sinne koottuja runsaita varoja. Muutamat sanovat sen tapahtuneen
Lybeckerin käskystä, ja varmaa on, että neuvoskuntakin häntä siitä
paljon moitti. Lybeckerillä oli erinomainen kyky herättää närkästystä
ja nurjaa mieltä. Kesällä hän tahtoi venäläisten lähetessä polttaa
Turunkin -- "vihollista vahingoittaaksensa." Se kyllä saatiin
estetyksi, mutta paljas huhu siitä herätti yleistä suuttumusta
Lewenhaupt ei näy unohtaneen esikuvaansa Lybeckeriä, kun hän 29 vuotta
myöhemmin häpeällisellä pakomatkallaan pistätti Haminan kaupungin
tuleen.
Urhoollinen Kaarle Kustaa Armfelt, joka silloin oli Uudenmaan jalkaväen
kenraalimajuri, peräytyi Helsingistä Suomen pääarmeijan luo Porvooseen,
ja nyt odotettiin taistelua. Mutta kohta lähestyi Venäjän laivasto, ja
Lybecker peräytyi pois tieltä Mäntsälään sekä sieltä vielä ylemmäksi
Hämettä kohti. Sillaikaa hävitti vihollinen rantamaata ja koko seutua
Porvoon ympärillä. Samaan aikaan tuli sekä nuhteita neuvoskunnalta että
lisäväkeä armeijalle. Lybecker samosi nyt takaisin Porvooseen, ja
täällä tapaamme hänet jälleen kesällä 1713.
Porvoo, joka Viipurin kukistumisen jälkeen oli viimeinen vielä säilynyt
kaupunki idän puolella, oli paljon kärsinyt 11. päivänä toukokuuta 1708
tapahtuneesta venäläisten hyökkäyksestä, jolloin 300 miehisen
retkikunnan onnistui anastaa tämä linnoittamaton kaupunki. Tosin
asettui 80 kaupungin nuorta miestä sillalle vihollista vastaan ja ajoi
sen takaisin, jolloin vihollinen menetti 50 miestä; mutta seuraavana
aamuna nousi tämä uudestaan maalle Tarkkisissa, löi puolustajain
järjestämättömän joukon, ryösti kaupungin ja poltti osan siitä sekä
läheiset maalaistalot. Tämän onnettomuuden ja sitä seuranneen
ruttotaudin jälkeen ei Porvoo vielä ollut tointunut, puolet sen
asukkaista oli kuollut tai hajaantunut sinne tänne, ja vanha
jyrkkäkattoinen ja teräväharjainen tuomiokirkko katseli äänettömän
vakavasti noita ahtaita, mutkaisia ja puoleksi poltettuja katuja ja
noita sotilaslaumoja, joita päämajan ympärillä vilisi.
Kaupungissa ja sen lähitienoilla oli vilkasta liikettä. Osa sotajoukkoa
oleskeli teltoissa sillä korkealla hiekkatöyräällä, jota kutsutaan
Linnanmäeksi, ja joka on muinaisten varustusten jäännös, toiset taas
majailivat läheisissä herraskartanoissa, jotavastoin nostoväki, jolla
ei ollut telttoja saatavilla, oli ryhmittäin asettunut Näsinmäelle,
vastapäätä kaupunkia. Satojen leirivalkeain savu nousi sinistä elokuun
taivasta kohti, ja rummut rämisivät maahan sotketuilta viljavainioilta
ja ryöstetyiltä naurismailta.
Suomen sotavoima oli taas karttunut 9,000:ksi mieheksi, jotka olivat
sekä sotaan kykeneviä että taistelunhaluisia ja joista noin puolet oli
säännöllistä sotaväkeä ja loput nostoväkeä. Tieto ja tunto siitä, että
oli vähemmälläkin voimalla lyöty suuri venäläinen sotajoukko Narvan
luona, asui vielä jokaisen rinnassa, eikä siis voittoa epäillyt kukaan.
Jo vihdoin viimeinkin, niin monen häpeällisen ja vaivalloisen
peräytymisen jälkeen, oli nyt siis saatava toden takaa taistella, ja
ensi kerran pitkästä kotvasta kaikuivat taas iloiset ja rohkeat
sotalaulut Suomen koivujen alla.
Kun siis kenraali Lybecker päällystönsä kanssa ratsasti sotajoukkojensa
katselmusta pitämään, unohti sotamies vanhan kaunansa ja tervehti häntä
kaikuvin hurraahuudoin siinä varmassa vakaumuksessa, että tämä
katselmus ennusti rohkeata hyökkäystä joko Helsinkiä kohti, jossa
vihollisen voima oli vähäpätöinen, tai Viipuria vastaan, jossa kovimpia
kolahduksia, mutta suurempi kunniakin oli odotettavana.
Nämä toiveet kiihtyivät aina ilmeiseksi riemuksi, kun tieto tuli
onnellisista retkistä, joita suomalaiset partiojoukot sekä idässä että
lännessä olivat äskettäin vihollisen vahingoksi tehneet. Vähän matkaa
Porvoosta sijaitsevan Jakarin kartanon herra, eversti Ramsay, oli
alustalaisistaan kokoamansa vapaajoukon kanssa retkeillyt aina
Helsingin porteille asti ja toi tänne vankeja yli neljänkymmenen;
niiden joukossa kaksi upseeria. Idässä oli Bertelsköld vapaajoukkonsa
avulla anastanut ison kuormaston Viipurin tienoilla, ja sitten vielä
saanut kiinni erään lähetin, joka kuljetti tärkeitä kirjeitä
sotaministeriltä Pietarista. Korpraali Bång, joka vei nämä kirjeet
ylipäällikölle, ilmoitti, että osa Karjalan väestöä oli aseissa rohkean
talonpojan Sallisen johtamana; että pelkäämätön Luukkonen, yhdessä
alipäällikkönsä Långströmin kanssa vehkeili vihollisen selän takana, ja
että lopuksi Bertelsköld toivoi voivansa katkaista kaiken maitse
ylläpidettävän yhteyden Viipurin ja Pietarin väliltä, jos vain voisi
luottaa Suomen etenevään sotajoukkoon.
Ylipäällikkö otti vastaan nämä sanomat vähän hämillään. Korkeimmasta
käskystä hän oli vähän ennen antanut Luukkoselle majurin valtakirjan
sekä nimittänyt Långströmin kapteeniksi. Mutta partiolaiset eivät
olleet hänelle mieleen. Hän ei ollut hurraahuutoja kuulevinaankaan. Hän
näki niissä epäsuoran kehoituksen taistelemaan; hän tunsi väkensä.
Juromielisenä ratsasti hän Armfeltin rinnalla, peitellen toisinaan
nolouttaan muutamilla äreillä, nostoväen kirjavia pukuja ja heidän
tomppelimaista kiväärin kantotapaansa koskevilla muistutuksilla.
-- En vastaa näistä miehistä paraatirintamassa, mutta kun he ovat
silmätysten vihollisen kanssa ja kun kymmenen askelen päässä
laukaistaan, silloin käyn takuuseen heistä, -- vastasi urhoollinen
Armfelt vähän närkästyen. -- Teidän ylhäisyytenne antakoon vain heille
tilaisuutta siihen.
-- Johan ne lurjukset Viipurin luona näyttivät, mihinkä kelpaavat, --
jatkoi Lybecker. -- Eivätkö pötkineet käpälämäkeen kuin lammaslauma
heti, kun kuulivat koiran haukunnan.
-- Ei, teidän ylhäisyytenne, he eivät paenneet sentähden, että
pelkäsivät vihollista; he pakenivat sentähden, kun eivät saaneet
kohdata sitä mies miestä vastaan käsikähmässä, ja saman he tekevät
nytkin, jos eivät saa tapella. Heidän reppunsa ovat kohta tyhjät,
viljat heidän pelloillaan ja niityillään ovat korjaamatta. Kuinka
saattaa teidän ylhäisyytenne vaatia heitä kestämään pitkällistä
leirielämää, kun he eivät näe siitä muuta seurausta kuin alituisia
marsseja eteen- ja taaksepäin, sill'aikaa kun vihollinen estämättä
hävittää maata heidän ympärillänsä! Tämän väen kanssa ei suoriteta
liikkeitä, vaan taistellaan. Pitääksemme sotajoukkomme koossa meidän
täytyy taistella.
-- Me olemme liian heikot, meidän täytyy odottaa lisäväkeä.
-- Ja sill'aikaa, kun me saamme muutamia satoja miehiä lisää, saa
vihollinen kymmeniä tuhansia. Sill'aikaa, kun säännölliset joukkomme
ehkä saavat pari komppaniaa alokkaita lisäkseen, luopuu kenties
kaksituhatta nostoväen miestä lipuistaan. Kaunis vuodenaika menee ohi,
ja kohta tekevät syyssateet tiet mahdottomiksi kulkea. Teidän
ylhäisyytenne, meidän täytyy taistella!
-- Jos tiet tulevat mahdottomiksi kulkea, niin on siitä enin haittaa
viholliselle. Meille on eduksi, että viivytämme sitä niin kauan kuin
mahdollista.
-- Sill'aikaa, kun vihollinen elämöi tulella ja miekalla ... kun maa
vuotaa verta ... kun närkästys, katkeruus ja häpeä täyttää kaikkien
mielet! Ei, teidän ylhäisyytenne, sillä kannalla kuin asiat nyt ovat,
ei tuumita, vaan toimitaan. Meillä on nyt 9,000 miestä, ja vihollisella
tuskin on enempää kuin 12,000 yhteen paikkaan koottuna. Jos emme nyt
tohdi taistella, niin meillä kolmen viikon perästä ei ole enempää kuin
puolet näistä joukoista, jotavastoin vihollinen sillä ajalla on
kasvattanut voimansa kahta vertaa suuremmaksi. Tässä ei ole
valitsemisen varaa, meidän täytyy tapella!
-- Herra kenraalimajuri, te tiedätte minun ajatukseni ja hänen
majesteettinsa selvän käskyn. Tahtoni on, että keskeytämme tämän
puheen, ja te tekisitte paremmin, kun harjoittaisitte väkeänne edes
kaikkein yksinkertaisimpiin käsitemppuihin. Lempo vieköön, nuo miehet
tekevät kunniaa kuin rupikonnat!
-- Suvaitkaa minun vielä tehdä yksi kysymys! Aikooko teidän
ylhäisyytenne odottaa vihollista tänne?
-- Minä toimin niinkuin asianhaarat vaativat.
-- Mutta jos se käy kimppuumme, niin toivon, että pidämme paikkamme.
Asemamme on edullinen...
-- Minä olen sanonut herra kenraalimajurille, että minä toimin niinkuin
asianhaarat vaativat ja minä olen käyttävä teidän miekkaanne, jos sitä
tarvitsemme. Haluatteko olla päivällisellä luonani?