Urhoollisen puolustuksen perästä oli Viipuri, oman onnensa nojaan
heitettynä, ollut pakotettu suostumaan pakkosovintoon 10. päivänä
kesäkuuta, ja Stjernstrålen täytyi suuremman osan kanssa jäljellä
olevia sotilaitaan antautua sotavangiksi ja jättää viholliselle 140
kanuunaa, 8 mörssäriä ja melkoinen määrä kaikenlaisia sotatarpeita.
Vielä samana vuonna 3. päivänä syyskuuta täytyi Käkisalmen linnan
231:ne kanuunoineen, 40:ne mörssäreineen ja 381,00:ne ruutinauloineen
antautua, sittenkun sen vähälukuinen, kolmen- tai neljänsadan miehen
suuruinen vartijaväki kahden viikon päivät oli puolustanut linnaa
enemmän kuin kymmenkertaista voimaa vastaan. Ikuisiksi ajoiksi oli
Ruotsi nyt kadottanut Suomen ja Laatokan. Hirveitä väkivaltaisuuksia
harjoitettiin Viipurin ympärillä olevissa pitäjissä, hurjia tekoja,
hirmuisuuksia, joiden muistoa vuosisadat tuskin ovat voineet hävittää
ja joille ainoastaan Pohjanmaalla muutamia vuosia myöhemmin tehdyt
ilkityöt vetävät vertoja. Emme tahdo uudistaa surullisia muistoja,
tahdomme äänettöminä käydä niiden ohitse ja muistuttaa vain, että
Venäjän sotajoukkojen ankara kuri ja ylimalkaan sääliväinen käytös
maata kohtaan myöhemmissä sodissa ei onneksi ole voinut antaa mitään
käsitystä Isonvihan kauhistuksista.
Mutta niinkuin tuomion enkelit olisivat tyhjentäneet kaikki vihansa
maljat tänä onnettomana aikana, tuli vielä kolmas murhanenkeli
etsimään, mitä nälkä ja sota olivat tähän hävitettyyn maahan tähteeksi
jättäneet. Ajan synkästä kohdusta syntyi uusi maanvaiva, hävittävä
rutto, joka verkalleen levisi pohjoiseen ja läntiseen osaan Euroopan
mannerta. Vaikka olikin kotoisin itämailta, näytti se saaneen alkunsa
Puolan ja Galizian tappotanterilta nousevista myrkyllisistä höyryistä
keskellä Kaarle XII:n voittoretkiä vuonna 1707, ja tapasi
leviämiselleen yleensä otolliset olot niissä puutteissa ja suruissa,
jotka sotia seurasivat. Tutkimaton, luonnon salaisissa työpajoissa
puhjennut hämmennys näytti nyt, samoin kuin suurina nälkävuosina,
irroittelevan terveyden ja elämän liitoksia. Hirmuiset kylmät talvet
susilaumoineen, tukalan kuumat kesät, maanjäristykset ja katovuodet
olivat kulkutaudin edelläkävijöitä. Nälkään ja kurjuuteen
nääntymäisillään olevat, Virosta ja Liivinmaalta lähteneet pakolaiset
levittivät hävitystä Suomen ja Ruotsin rannikoille. Syyskuun 9. päivänä
rutto tuli kahden liiviläisen naisen tuomana Helsinkiin. Saastuneet
huoneet suljettiin heti kohta, ja kaikki meren puolelta tulevat
pakolaiset vietiin kaukaiseen, saaristossa olevaan luotoon (Suureen
Mjölöhön?). Mutta kulkutauti yltyi yhtäkaikki ja tappoi kolmessa
kuukaudessa 1,185 henkeä tästä silloin vielä pienestä kaupungista.
Sitten se ilmaantui Porvooseen ja tappoi 652 henkeä, jonka perästä se
levisi edelleen pitkin rannikkoa ja sisämaahan päin. Suurinta osaa
Suomea, vieläpä Ouluakin, kuritti tämä hirmuinen vieras. Muutamin
paikoin, niinkuin Janakkalassa ja Mäntyharjussa, se hävitti enemmän
kuin puolet väestöä, ja kokonaiset kylät jäivät autioiksi. Toiset
seudut pääsivät paljon helpommalla; muutamat näyttävät kokonaan
säästyneen.
Kertomuksemme vie meidät Turkuun. Ollaan saman onnettoman vuoden
lokakuun keskivaiheilla.
Niiden harvojen matkustajain joukossa, jotka siihen aikaan tärkeimpiä
asioitaan toimitellen kävivät Turussa, oli myöskin hyvä tuttavamme,
Bertelsköldin vapaajoukon korpraali Simon Bång. Hänen tulonsa sinne ei
ollut loistava; se tapahtui jalkaisin siten, että hän ohjista talutti
vanhaa rakuunahevosta, joka tähän asti oli häntä kuljettanut, mutta nyt
nälän ja monien vaivojen masentamana oli kaatumaisillaan. Kunnon Bång
tuskin enää tunsikaan syntymäseutuaan -- niin oli Turku muutamissa
kuukausissa muuttunut. Sumuinen ja raskas etelätuuli puhalteli hiljaa
kaupungin yli, savu painui alas, ja sameaksi käyneen Aurajoen rannat
olivat paksun vihreän liman peitossa. Nuo ennen väkeä vilisevät
rantasillat olivat autiot, yliopiston salit tyhjillään, kadut autiot,
torit kellastuneiden syyslehtien peitossa. Siellä täällä hiipi joku
inhimillinen olento hätäisesti ja kiireesti apteekkiin päin. Suljetut
huoneet olivat kuin äsken umpeenmuurattuja hautoja, ja useimmat ikkunat
oli valkeilla liinoilla verhottu. Tuon tuostakin jyrisivät raskaat
kärryt kaduilla. Niitä ajoi synkkänä ja verkalleen mies, joka päästä
jalkoihin asti oli verhottu mustasta vahakankaasta tehtyyn mekkoon ja
naamariin, joka teki hänen ulkomuotonsa kahta kamalammaksi. Näiden
kärryjen perässä juoksi toisinaan kiljuvia lapsia, muutamat itkien,
toiset pienillä nyrkeillään uhaten lyödä tuota julmaa miestä, joka ei
tahtonut antaa heille takaisin heidän isäänsä tai äitiänsä, joita hän
kärryissään kuljetti. Simon Bång ei ollut mikään itkunherkkä mies,
mutta tätä nähdessään hän käänsi silmänsä pois, ja pari suurta kyyneltä
vierähti hänen mustalle, takkuiselle parralleen.
Hän läheni nyt kaupungin keskustaa, arvokasta tuomiokirkkoa. Sen ovet
olivat auki, vaikka oli arkipäivä, ja urut siellä sisällä hymisivät
hautausvirttä. Kirkkomaalla sen ulkopuolella oli metelöivää kansaa.
Seppä, jonka jo tunnemme, Vasara-Jaakko, oli yöllä haudannut sinne
ruttoon kuolleen vaimonsa, ja tämä oli kovasti kielletty, sillä kaikki
ruttoon kuolleet oli vietävä kaupungin ulkopuolelle uuteen
hautausmaahan. Niin pian kuin rikos tuli tunnetuksi, otatti siis
maaherra Palmenberg, joka oli ankara herra, kuolleen ylös ja panetti
sepän vankeuteen. Mutta Vasara-Jaakko ei luopunutkaan niin helposti
siitä, minkä hän katsoi inhimilliseksi oikeudekseen. Hurjistuneena hän
hutki nokisilla nyrkeillään ympärilleen kuin vimmattu ja paiskasi
vartiomiehen toisensa perästä selälleen maahan. Väkijoukko kävi hänen
puolelleen, vartijat ajettiin tiehensä, ja kuollut pantiin jälleen
hautaan. Täydellinen laittomuus näytti jo päässeen vallalle.
Yhteiskuntajärjestyksen siteet olivat katkeamaisillaan, ja
vallattomuutta lisäämään sekaantui ryhmään joukko juopuneita kisällejä
ja merimiehiä, jotka edellisenä yönä olivat tyhjentäneet äskettäin
kuolleen kauppiaan viinivaraston.
Eräs vanha akka, silmät päässä hurjasti tuijottaen ja hiukset
hajallaan, kiipesi eräälle hautakummulle ja rupesi ennustamaan. Yksi
kiljuja toisensa perästä vaikeni hänen ympärillään ja vähitellen syntyi
äänetön hiljaisuus kirkkomaalla. Kaikki tunsivat Tyrvään Inkerin; hän
oli, samoin kuin Mainiemen noita-akka, jo kauan kulkenut ihmisten
kauhuna ja ollut tuomioistuinten tutkittavana. Puolella todistuksella
näytettynä noituuteen syylliseksi hän oli istunut tunnustuksilla
vankeudessa -- ollen yksi sen kauhistavan noitavainon viimeisiä uhreja,
josta on kerrottu Välskärin viidennessä kertomuksessa. Eipä toki
sentään oltu enää ihan niin varmoja kuin ennen semmoisten rikosten
mahdollisuudesta; tuomarit miettivät jo kauemman aikaa ennen kuin
uskalsivat tuomita ketään roviolla poltettavaksi. Eikä Inkeri ollutkaan
entisten aikain noitia. Häiriytyneessä mielikuvituksessaan hän pikemmin
piti itseään pyhimyksenä, nais-profeettana kuin paholaisen palvelijana,
ja hänen tapansa olikin manauksiinsa sekoittaa mitä ankarimpia
parannussaarnoja. Hänen hulluutensa olisi ollut varsin viatonta laatua,
jos hänen olisi annettu olla rauhassa, mutta nyt hän saattoi ymmälle
tuomarinsa, jotka eivät tienneet, hyväkö vai paha henki hänessä puhui.
Näin istui vanha Inkeri vuosikausia lukkojen ja telkien takana
tuomiotaan odottaen, kunnes hän nyt, tiesi kuinka, oli ruttotaudin
häiriöiden aikana päässyt irti.
-- Voi, voi sinua Turku! -- huusi akka vimmoissaan. -- Voi, voi sinua,
kirottu kaupunki, joka, niinkuin Israel, olet polttanut profeettasi ja
vetänyt tietäjäsi tuomioistuinten eteen ja heittänyt heidät virtaan
ihmisten pilkaksi! Minä sanon sinulle, että tuli on putoava taivaasta
ja pyyhkäisevä sinut pois maan päältä, kun vihan päivä tulee päällesi,
ja rovioiden kipinät leimahtavat ilmituleen ja polttavat sinut poroksi.
Voi, voi sinua, tuomiokirkko, joka olet porttisi avannut kiroamaan
pyhiä ja Jumalan vihittyjä! Minä sanon sinulle, kirkko, että näitä
sinun porttejasi ei suljeta ennenkuin hävityksen kauhistus seisoo sinun
pyhimmässä paikassasi, ja hevosten kaviot polkevat kuolleittesi
kammioita. Voi sinua, virta, joka olet niellyt Valpuri Kynin, minun
äitini äidin, ja muut hänen kaltaisensa, joilla on ollut profeettain
lahja! Minä sanon sinulle Aurajoki, että sinun aaltosi tulevat
punaisiksi verestä ja harmaiksi tuhkasta, ja tulen liekit kuivaavat
sinun urasi, ja vihollisen alukset tungeksivat sinun päälläsi niin
tiheässä kuin jääkappaleet suuressa kevättulvassa. Voi sinua,
hietamäki, joka olet lainannut maasi noita-akkain roviopaikaksi! Minä
sanon sinulle, että sinut peitetään kuolleiden hautaamattomilla luilla
ja kastetaan verellä ja sinä tulet olemaan kotkain ja sutten
pesäpaikkana. Voi sinua, metsä, joka olet lainannut puitasi rovioita
varten! Minä sanon sinulle, että sinä olet kaatuva vihamiehen kirveen
ja väkivallan liekkien edessä ja maan päältä hävitettävä, eikä ole
maasi enää ruohoa kasvava. Voi sinua, kansa...
-- No, mutta saattakaa nyt toki tuo hullu akka vaikenemaan! -- kuului
samassa maaherran voimakas ääni, kun hän hevosella ratsastaen oli
tullut paikalle järjestystä palauttamaan.
Ei kukaan tohtinut koskea ämmään. Koko lukuisassa joukossa ei yksikään
kohottanut kättänsä, eikä kukaan muu edes aukaissut suutansa,
käskeäkseen häntä vaikenemaan.
-- Voi sinua, Turun kansa, -- jatkoi hän, -- sinä, joka pesit kätesi
marttyyrien veressä ja ilkkuen nauroit heidän valitushuudoilleen! Minä
sanon sinulle, että sinä olet höystävä pellot ja kirkkomaat ruumiillasi
ja sinut hajoitetaan ympäri niinkuin akanat myrskyssä. Voi sinua, koko
suuren Suomen kansa, jonka synnit huutavat taivaaseen ja vaativat
kostoa! Minä sanon sinulle, että sinun vihamiehesi käyvät sinun
kimppuusi, ja katso, hän seisoo jo tupasi kynnyksellä, ja hän on tuleva
sisään ja hävittävä sinut ja sinun lapsesi, niin ettei yhtään harmaata
hiusta eikä yhtään imevää lasta sinusta säästetä, ja seitsemän vuotta
hän on sinua rautaisella valtikalla hallitseva ja hosuva sinut
kuoliaaksi ja tallaava sinut niinkuin rikkaruohon maan päältä. Voi
sinua kuningas...
-- Hakatkaa maahan tuo kirottu noita, hän herjaa kuningasta! -- huusi
maaherra vihan vimmassa. Mutta kauhistus oli herpaissut jokaisen käden
-- ei kukaan liikahtanut paikaltaan.
-- Voi sinua, kuningas! -- puhkesi akka sanomattomassa raivossa
huutamaan, -- voi sinua, Kaarle, Ruotsin, Göötan ja Vendien kuningas,
joka sanot itseäsi kristilliseksi ruhtinaaksi ja olet kuitenkin
uskottomain liitossa ja tahraat maailman verellä ja kauhistuksella!
Minä sanon sinulle, että sinun onnesi tähti on laskenut eikä ole
koskaan enää yön pimeydestä nouseva. Veriset ovat sinun askelesi, ja
veressä olet sinä turman tietä astuva, ja sinun vihollisesi tulevat
sinusta riemuitsemaan, ja ne, joita sinä enimmin uskoit, ottavat sinun
henkesi salaisesti yöllä...
Nyt tunkeusi maaherra ylenmäärin suuttuneena tietäjäakan eteen, ja
kaksi vartiomiestä rohkaisi mielensä ja astui esiin häntä kiinni
ottamaan.
-- Älkää koskeko minuun, -- huusi hän, -- minussa on rutto!
Miesten kohotetut kädet vaipuivat alas tämän taikaiskun tavoin
satuttavan sanan vaikutuksesta.
Mutta nyt olivatkin onnettoman naisen voimat rauenneet. Hän oli vähän
aikaa ihan ääneti. Sitten hän vaipui verkalleen alas, mutta hänen
huulensa liikahtivat vielä kerran vienosti ja hänen kuultiin sanovan:
-- Voi, voi Inkeriäkin! Synnissä hän on syntynyt ja on synnissä elänyt
ja synnissä puhunut, ja henki on tullut hänen päällensä hukuttamaan
häntä ja viemään häntä elävän Jumalan eteen...
Näin sanottuaan vaipui hän liikkumattomaksi maahan. Hänet nostettiin
ylös. Hän oli kuollut.
Väkijoukko hajaantui tämän tapauksen kamalan vaikutuksen alaisena.
Uhkamielisyyden kapinallinen henki oli ikäänkuin poispuhallettu joukon
mielistä. Tietäjäakan sanat olivat hillinneet myrskyn kuin rankkasade.
Seppä antoi mielellään viedä vaimonsa ruumiin pois; ei yksikään
virkkanut enää sanaakaan vastaan. Tulevaisuuden haamut, jotka kuoleva
vaimo oli esiin loihtinut, kummittelivat kaikkien mielessä.
-- Enemmän hietaa, enemmän hietaa haudoille! -- komensi taas maaherran
ääni... -- Ka, Bånghan se on! Minä tiedän asianne, ja olen vast'ikään
saanut vastauksen Tukholmasta. Hallitus on myöntynyt anomukseen.
Huomenna lähtee kirje kenraali Lybeckerille sisältäen sen
kuninkaallisen senaatin antaman kehoituksen -- sillä ylipäällikköä ei
käy käskeminen -- että hän antaisi kreivi Bertelsköldin vapaajoukon
toimia omin päinsä vihollisen vahingoksi. Jääkää hyvästi, minä toivotan
teille ja tovereillenne onnea!
* * * * *
Kaiken syksyä kesti terveydelle vahingollista, sumuista ilmaa --
myrskytöntä, sateetonta, hallatonta, lumetonta -- alinomaa raskas ja
pilvinen taivas, joka lyijyisen holvin lailla peitti onnetonta maata.
Ja tämän ahdistavan ilmakehän alla jatkoi rutto yhä edelleen
hävityksiään, ja raskas ja synkeä alakuloisuus vallitsi kaikkialla.
Vasta itse jouluyönä, jolloin maailman valkeus astui alas kuoleman
varjojen maahan, selkeni taipumaton taivas, ensimmäinen pakkanen tuli,
ja joulupäivänä klo 11 edellä puolenpäivän, väen kirkosta tullessa,
näkyi aurinko, jota ei oltu nähty moniin pitkiin kuukausiin. Samalla
virkosi toivo uuteen eloon onnettomain sydämissä eikä se heitä nyt
pettänytkään. Rutto helpotti äkisti, ja tammikuussa seuraavana vuonna
se lakkasi kokonaan. Mutta sen hävitykset olivat suuret. Turussa vei se
kolmannen osan väestöä, joka silloin arvioitiin noin 6,700:ksi
hengeksi. Kuinka suuri kuolleiden lukumäärä koko Suomessa oli, ei
tiedetä, mutta yksistään Ruotsinmaan osaksi tuli vähintään 100,000
henkeä. Hovi ja virkakunnat pakenivat Tukholmasta; 20,000 ihmistä
heitti henkensä; Kööpenhaminassa 23,000. Monet, jotka olivat menneet
ruttoa pakoon, palasivat vasta myöhään talvella kaupunkeihin. Historia
säilyttää tältä ajalta vieläkin kertomuksen eräästä suomalaisesta
yli-inspehtorista Johan Erik Nordebergista, joka on kuuluisan
Nordenskiöldin suvun kanta isä. Hän varusti luotettavan aluksen
kaikenlaisilla tarpeilla, astui sitten, niinkuin muinoin Nooa,
alukseensa vaimoineen, lapsineen ja palkollisineen ja purjehti niin
useita kuukausia ympäri Ahvenanmaan saaristoa, päästämättä yhtään
venettä tai ihmistä lähelle alustaan; ja tätä menoa hän jatkoi, kunnes
pahin taudin aika oli mennyt ohi.